tiistai 29. syyskuuta 2015

Washingtonista Floridaan


Hei vaan, en ole edelleenkään kuollut (mikäs pahan tappaisi), vaan yhä tien päällä ja ihan metsässä. Ja vuoressa. Ja kaupungissa. Ja ties missä.

Retki alkoi Washingtonista, missä myös ehdin vanhentua. Synttäri-mojitoa siemailemassa sivistyneesti piknik-liinaan pukeutuneena. Vietin päivän parhaassa seurassa eli itseni kanssa.


Päivän kruunasi se, että sain pällistellä erästä lempimaalaustani livenä Washingtonin National Gallery of Artsissa. Giuseppe Arcimboldo, Four Seasons in One Head.


Washingtonissa on myös eräs mahtavan upea hautausmaa. Meinasi taju lähteä sellaisen kulahtaneen kauneuden keskellä. Kuvia tulossa, kunhan pääsen kotiin täältä!

Kirjoja olen myös bongannut, mutta en ole ostanut yhden yhtä, hui kamala!


Parit vuoret on valloitettu niin Virginiassa kuin Tennesseessäkin.



New Orleansissa relattiin hetkinen patikkaputken päätteeksi.



Että ihminen jaksaisi patikoida lisää. Eräs Florida-patikka ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Sade ja ukkonen yllätti patikoijat ja muutama muukin muuttuja ilmaantui. Mainittakoon, että päädyimme eräälle motarille ja sieltä erään ystävällisen ihmisen autoon, joka kuljetti meidät omalle autollemme. Happy end.


Siinäpä kevyt kooste kirjabloggaajan retkestä, johon ei kuulu kirjoja. Paitsi lennolla pystyin lukemaan todella hyvin. Johtui varmasti siitä, että kirja on todella koskettavan koukuttava.Sen lukemista jatkan sitten paluulennolla, mutta sitä ennen ehtii vielä patikoida.

Nyt olen siis Tallahasseessa, Floridassa. Että terveisiä, toverit.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Saako hän lopulta ruotsalaiset saappaansa?

Henning Mankell: Ruotsalaiset Saappaat
alkuper. Svenska gummistövlar, 2015
Otava, 2015
Suomentanut Kari Koski
S. 494
Arvostelukappale

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille (julkaistu 2006). Saappaat voi siis lukea, vaikkei kenkiä olisikaan.

Toisaalta Kengätkin lukeneena sanoisin, että Saappaat saavat syvyyttä ihan eri tavalla, jos on Kengät luettuna. Mutta ei se elinehto ole. Kuvittelen, että voisi olla melkoisen jännittävä kokemus lukea nämä kirjat myös päinvastaisessa järjestyksessä.

Kirurgi Fredrik Welin asuu edelleen erakkomaista elämää perimällään saarella. Päivät seuraavat toisiaan vaihtuen kuukausiksi, lopulta vuosiksi. Vuosirenkaat lisääntyvät puissa, mutta näennäisesti mikään ei muutu.

Kunnes eräänä yönä Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän onnistuu pelastautumaan, mutta koko talo tavaroineen palaa tuhkaksi jättäen jälkeensä vain hiiltyneet rauniot. Sinne meni koko omaisuus, muistot, menneisyys. Asiaa ei lainkaan helpota talon syttymissyy, joka vaikuttaa tuhopoltolta. Kuka sellaista haluaisi tehdä?

Näistä lähtökohdista Mankell lähtee avaamaan tarinaansa, joka kasvaa ikääntyneen yksinäisen miehen osin yksittäisistä muistoista koostuvaksi epäkronologiseksi aikakirjaksi. Nämä muistotuokiot katkaisevat kerronnan ja tekevät kirjasta poukkoilevan. Se sopii kuitenkin kirjan kauttaaltaan pohtivaan ja verkkaiseen tyyliin.

Kirjassa toki tapahtumia piisaa, mutta nopeita ja vauhdikkaita käänteitä kaipaava lukija saattaa moisesta vatvomisesta tuskastua. Minä en, istuin Welinin kanssa asuntovaunussa ja jaoin hänen hiljaisuutensa, kuuntelin hänen ajatuksiaan. Ja olisin halunnut jäädä sinne.

En ole edelleenkään saanut selville, miten Mankell sen tekee: hän voi kirjoittaa mitä ja mistä tahansa ja minä istun kuin lattiaan naulattuna lukemassa. Mankell herättää vähäeleisyydellään ja näennäisen yksinkertaisella kielellään kokonaisen maailman henkiin.

Maailmaan hän sijoittaa ihmiset, joihin kiintyy vaikka nuo ihmiset ovat usein varsin vajavaisia, omituisia mutta silti uskottavia, oikukkaitakin. Welin itsekin on varsinainen mörökölli, joka äityy ajoittain suorastaan lapselliseksi jääräpäisyydessään.

Mutta se ei ole kuulkaa mitään verrattuna Welinin tyttäreen, Louiseen. Louise on varsinanen itsekkyyden perikuva, joka eräänkin kerran lähtee isänsä veneellä merelle, vaikka tietää Welinin tarvitsevan sitä päästäkseen tärkeälle asialle mantereelle. Pakko tunnustaa: minä en oikeastaan voi sietää Louisea. Minä ärsyttää hänen mykkyytensä, kyvyttömyytensä puhua.

Welin itse on huomattavasti armollisempi tyttärelleen, vaikka paljon pohtiikin omaa suhdettaan häneen. Voiko hän edes kiintyä omaan lapseensa, jonka olemassaolosta on saanut tietää vasta tämän ollessa aikuinen?

Ruotsalaiset saappaat on tietyssä mielessä Fredrik Welinin tilinpäätös. On aika saavuttaa rauha ja sopu menneisyyden kanssa. Muuttua ei voi, mutta oppia kenties. Ajatus elämän rajallisuudesta on läsnä jokaisessa päivässä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään.

Minuun Ruotsalaiset saappaat teki suuren vaikutuksen. Sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja lähes jokainen painoi jonkinlaisen jäljen minuun. Kenties eniten (Welinin lisäksi) eläkkeelle jäänyt postinkantaja Jansson.

Sulkiessani kirjan olen veneessä matkalla mantereelle. Welin vilkuttaa minulle rannalta, heilautan kättäni hyvästiksi sillä tiedän, ettemme enää tapaa. Käännän kasvoni menosuuntaan ja annan tuulen pyyhkiä pois kyyneleeni.

Suoria vastauksia kaipaaville sanoisin: etsi itse vastauksesi.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit
Otava, 2015
S. 456
Arvostelukappale

Sanonpa sen jo näin heti alkuun: Lohikäärmeen värit on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani romaaneista. Se on kansainvälinen ja uskottava kertomus, jonka lonkerot yltävät aina Kiinan kulttuurivallankumoukseen asti.

Kimin kiinalainen äiti katoaa Kimin ollessa alle vuoden ikäinen. Tom-isä kasvattaa poikansa miten parhaaksi taitaa. Tom on etäinen ja työ vie hänet usein pitkille matkoille. Isän ja pojan suhde jääkin melko etäiseksi ja vuosien saatossa väliin kasvaa tiheä pensasaita. Oksasaksille olisi käyttöä.

Äidittömyys kalvaa kimin sisuskaluja. Ehkä ei kalvaisi niin paljon, jos hän tietäisi äidistään jotain. Mutta Tom on mykkä; hän ei avaa pojalleen äitinsä tarinaa, ei kerro juurista jotka ovat lyöneet leimansa Kimin ulkonäköön. Isoisä kutsuu pojanpoikaansa hellästi vinosilmäksi.

Tapahtuu väistämätön: Nyt kolmikymppinen Kimi matkustaa tapaamaan isäänsä Shanghaihin ja samalla reissulla päätyy tekemään matkaa äitinsä juurille, omille juurilleen. Onko mahdollista vielä löytää äiti näin monen vuoden jälkeen: saada vastaukset kysymyksiin, jotka eivät jätä rauhaan?

Tom on supisuomalainen jörrikkä, joka osaa näyttää rakkautensa paremmin tekojen kuin sanojen kautta. Hän antoi pojalleen mieluummin rahaa kuin totuuden. Tavallaan ymmärrän, toisaalta Tomin mykkyys suututtaa, vaikka se on johdonmukaista ja lopulta ymmärrettävää.

Äidin tarina aukeaa lukijalle aina hänen syntymästään alkaen. Hänen siivellään lukija pääsee kurkistamaan pienen kiinalaiskylän elämää ja kulttuurivallankumouksen nousua siviilien näkökulmasta. Kiinalainen, runollisuus, henkisyys ja mytologia maustavat kerrontaa luoden tarinaan aidonaidon itämaisen tunnelman.

Lohikäärmeen värit on tarina kulttuureista, jotka kohtaavat mutta eivät koskaan kohtaa. Se on tarina rakkaudesta ja juurista. Lopulta ihminen on vallitsevan kulttuurin tuote: sitä ei määrittele perimä, vaan ympäristö.

Kirjasta on blogannut muun muassa Arja, Jonna ja Bleue.

Tässä vielä kirjatraileri. Kannattaa katsoa, se kestää vain minuutin, mutta avaa hyvin romaanin teemoja. Varsin onnistunut traileri siis.


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Elokuun ostokset

Elokuu oli melko seesteinen kuukausi kirjahankintojen saralla: ostin vaivaiset neljä kirjaa, mikä on tämän vuoden vähimmäisennätys. Kaiken lisäksi yksi kirjoista on värityskirja. Mietin viitsinkö laskea sitä edes ostoihin mukaan, mutta onhan sekin kirja.


Johanna Basford - Enchanted Forest: Ostin jo jokunen aika sitten puuvärit, koska halusin piirtää. Niin kävi, etten edelleenkään ole mystisesti tässä vuosien saatossa oppinut piirtämään, joten täytynee tyytyä värittämään. Basfordin kirja tarttui mukaani Sainsburys'ta (ruokakauppa) hintaan £4,99. Kaikenlaiset mindfulness-hapatukset jätän omaan arvoonsa ja väritän kun värityttää, eli silloin kun olen levoton ja keskittymiskyvytön.

Penny Hancock - The Darkening Hour: Koska olen sen arvoinen. No ei vaan, olen lukenut Hancockilta aiemmin Tidelinen, joka oli ihan hyvä. The Darkening Hour minun on pitänyt lukea jo aikoja sitten, mutta olen tässä välissä mennyt sekaisin kirjojen nimissä. Tämä kun piti alun perin julkaista nimellä Meantime.

David Walliams - Mr Stink: Pakko lukea ja kun se tuli eteen pilkkahinnalla, niin poimin talteen. Kirjastosta tämän ehkä saattaisi saada lainaksi, mutta en mene lasten osastolle kirjastossa, koska se on erillinen huone ja minua alkaa ahdistaa jo ovella. Tosin huoneessa ei ole ovea, mutta silti.

Li Ang - The Butcher's Wife: Teurastajan vaimo puuttuu kuvasta, koska se lähti matkalle autuaammille lukumaille. Kirjan olen jo lukenut ja siitä liikuttunut.


Kustantamolta pyydetyt ja saadut kirjat

Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit: Olen jo lukenut kirjan, mutta sulattelen tarinaa vielä. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että kyseessä on mielestäni kansainvälistä vertailua kestävä romaani. Pidin kovasti, pidempi lätinä tulee kun olen kirjoittanut sellaisen.

Henning Mankell - Ruotsalaiset saappaat: Olen lukenut Italialaiset kengät, joten on luonnollista lukea myös Ruotsalaiset saappaat. Sitä paitsi Mankell on i h a n a.

Elokuun saldo on täten yhteensä kuusi kirjaa, kun lasketaan arvostelukappaleet mukaan.