sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Marras

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Sami Lopakka: Marras
Like 2014
S. 346

Minulla ei ollut mitään pakottavaa tarvetta lukea tätä kirjaa. Olin kirjasta toki kuullut ja joitakin arvioita siitä lukenut blogeista. Marras ei kuitenkaan alkanut tuntua minun jutulta.

Kun sitten yllättäen sain kirjan (kiitos, Pihi nainen!), oli päätös tehty puolestani: luetaanpa nyt sitten. Ja sitten luettiin.

Varoitus: nyt seuraa erityisen subjektiivinen vuodatus, joka voi sisältää aivopieruja ja vesiripulia, joilla ei välttämättä ole itse romaanin kanssa mitään tekemistä.

- Vittu mää haluan kuolla.
Raunion äänessä ei ollut minkäänlaista tunteen roihua tai päättäväisyyttä. Lause leijui hetken ilmassa mitäänsanomattomana ja yhdentekevänä, kunnes hajosi unohdukseen.

Voiko kirja enää kauniimmin alkaa? Ehkä, mutta minulle tämä oli täydellinen aloitus.

Marras kertoo bändistä, joka lähtee Eurooppaan kiertueelle. Kertoja on bändin kitaristi Hautamaa, jonka vaimo on viimeisillään raskaana. Kiertuetta varjostaa siten huoli vaimosta ja vielä syntymättömästä lapsesta.

Ahtaassa keikkabussissa matkustaminen kiristää bändin jäsenten välejä, eikä viinan kanssa lotraaminen tilannetta mitenkään auta. Viinaa kipataan siinä määrin, että keikatkin ovat vaarassa peruuntua - ja kyllähän niitä peruuntuukin.

Olen nyt ollut elämäni ensimmäisen kerran mukana kiertueella. Välillä olisi tehnyt mieli pistää milloin ketäkin ympäri korvia, ja takoa järkeä kaaliin. Toisinaan olisi tehnyt vain mieli korkata kossu ja vetää se huikalla huiviin. En minä vittu tuollaista selvinpäin jaksaisi. En ehkä edes kännissä. Tai muissakaan kamoissa.

Minulle siis ihan vieras maailma. Mutta silti saatoin samastua moniinkin tunteisiin. Näin noiden tunteiden kautta itseeni, omaan paskaiseen sisukseeni, joka elää melankoliasta samaan aikaan nauraen sille paskaisesti päin naamaa - tai persettä.

Ja nautin nautin nautin niin kuin lämpenee halko sen syttyessä palamaan. Minä en ole hiillos; joko olen liekeissä tai kokonaan sammunut. Mutta että hiillos? Hyi, minä en halua kyteä.

Bändin laulajaa, Rauniota (hän oli kirjaimellisestikin raunio - osuva nimivalinta!), kohtaan tunsin jopa eräänlaista kieroa hengenheimolaisuutta.

- Ei jaksa ellää, Raunio sanoi.

...

- Sama kuolla, Korpisuo sanoi. - Vastahan nää halusit... kuolla?
- Mutta se ei oo tässä omissa käsissä (Raunion vastaus).

Kirjan dialogit ovat suorastaan hullunhirtehisen hauskoja. Ne naurattavat ja itkettävät samaan aikaan. Monet kohtauksetkin herättivät ambivalenttisia tuntemuksia: nauratti niin paljon, että itketti ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli repiä hiukset päästä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Ripulin ja muiden eritteiden alta löytyy valtava ahdistus, tyhjyys. Siksi en kokenut kirjaa ehkä niin humoristisena kuin sen kenties oli tarkoitus. Ainakin moni kirjan lukenut on ihastunut sen mustaan huumoriin. Synkkää huumoria kirjassa onkin paljon, mutta jostain syystä itse koin sen niin synkkänä ja painostavana, ettei se aina edes naurattanut.

Itketti vain, olisi tehnyt mieli halata Rauniota, Korpisuota, Hautamaata, Maanista ja Suopunkia. Halata kaikki erikseen ja sitten vielä ryhmähali. Eipä tule ihan heti mieleeni kirjaa, joka olisi saanut tällaisen tunnemyrskyn minussa aikaiseksi.

Pääni on vieläkin sekaisin Marraksesta. Tuntuu kuin olisin tullut humalaan kirjaa lukiessani. Nyt on jäljellä krapula ja delirium.

Kirjasta blogattua: Pihi nainen, Annika, Villasukka kirjahyllyssä, Kuutar.

10 kommenttia:

  1. Oho...sait pahemman kerran kiinnostumaan!

    VastaaPoista
  2. Oi, mää olen niin iloinen että luit tämän! Hyvin pitkälti samoissa fiiliksissä menin, ja fiiliksiähän tämä mokoma nosti pintaan enemmän kuin osasin (minäkään) kuvitella. Ryhmähali olisi nyt paikallaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minäkin tunnistin samoja fiilareita sinun postauksestasi. Tämä oli kyllä melkoinen yllättäjä minulle siinä mielessä, että en yleensä jaksa mitään viina- ja huumetoilailuja. :) Halitus <3

      Poista
  3. Ihan mahtavaa että kolahti. Itselle tämä kirja ei ollut ihan täysosuma, vaikka eläydyinkin kirjan mukana. Välillä oli kylmä, välillä hiki kirjaa lukiessa. Ja lopulta minustakin tuntui suorastaan krapulaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on aivan selkeästi tunnekirja, jossa ahdistus leijailee mukana koko matkan. Minun teki oikeasti mieleni vetää kännit kirjaa lukiessani (ehkä vedinkin) :D

      Poista
  4. Minä arvon kovasti, lukisinko tämän vai en. Mies luki ja arvioi, että saattaisin tykätä, mutta vielä en ole halunnut kokeilla. Ehkä joku päivä.

    Mutta ilmeisesti kirja oli sinulle oiva valinta ja hyvä niin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kirjasta on kyllä tosi paha mennä sanomaan tykkääkö joku vai ei. En tätä itse rohkenisi suositella kenelle tahansa. Enhän oikein ollut itsekään tästä kiinnostunut alussa.

      Tunnustan, että ajoittain se ryyppääminen ja koheltaminen rasitti, mutta toisaalta yksittäiset kohtaukset olivat yleensä lyhyitä, joten ne eivät päässeet liiaksi häiritsemään. Silti kirjassa ei pahemmin selvää päivää nähdä.

      Tästä kirjasta puuttuu täysin ällöämäni "tekotaiteellinen paska" ja "luomisen tuskaiset parahdukset". Tässä kirjassa on jotain todella suoraviivaista, maanläheistä ja rehtiä :D

      Poista
  5. Tunnemyrskyn Marras tosiaan aiheutti. Miten voi samoissa kansissa olla kaikki se musta huumori, ahistus (omaa murrettani, sekin vielä!), elämän (ja varsinkin kuoleman) pohdinta, upea kieli ja mukaansatempaava tarina? En voi ymmärtää, ihailen vain <3 Kiva, että sinäkin tykkäsit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kirja teki tosiaan aikamoisen vaikutuksen ja sai aikaan suuren tunnemyräkän. Kirjasta kehkeytyi myös lentäviä fraaseja ja vitsejä, joista en tunnu millään pääsevän eroon. :D

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.