sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Marras

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Sami Lopakka: Marras
Like 2014
S. 346

Minulla ei ollut mitään pakottavaa tarvetta lukea tätä kirjaa. Olin kirjasta toki kuullut ja joitakin arvioita siitä lukenut blogeista. Marras ei kuitenkaan alkanut tuntua minun jutulta.

Kun sitten yllättäen sain kirjan (kiitos, Pihi nainen!), oli päätös tehty puolestani: luetaanpa nyt sitten. Ja sitten luettiin.

Varoitus: nyt seuraa erityisen subjektiivinen vuodatus, joka voi sisältää aivopieruja ja vesiripulia, joilla ei välttämättä ole itse romaanin kanssa mitään tekemistä.

- Vittu mää haluan kuolla.
Raunion äänessä ei ollut minkäänlaista tunteen roihua tai päättäväisyyttä. Lause leijui hetken ilmassa mitäänsanomattomana ja yhdentekevänä, kunnes hajosi unohdukseen.

Voiko kirja enää kauniimmin alkaa? Ehkä, mutta minulle tämä oli täydellinen aloitus.

Marras kertoo bändistä, joka lähtee Eurooppaan kiertueelle. Kertoja on bändin kitaristi Hautamaa, jonka vaimo on viimeisillään raskaana. Kiertuetta varjostaa siten huoli vaimosta ja vielä syntymättömästä lapsesta.

Ahtaassa keikkabussissa matkustaminen kiristää bändin jäsenten välejä, eikä viinan kanssa lotraaminen tilannetta mitenkään auta. Viinaa kipataan siinä määrin, että keikatkin ovat vaarassa peruuntua - ja kyllähän niitä peruuntuukin.

Olen nyt ollut elämäni ensimmäisen kerran mukana kiertueella. Välillä olisi tehnyt mieli pistää milloin ketäkin ympäri korvia, ja takoa järkeä kaaliin. Toisinaan olisi tehnyt vain mieli korkata kossu ja vetää se huikalla huiviin. En minä vittu tuollaista selvinpäin jaksaisi. En ehkä edes kännissä. Tai muissakaan kamoissa.

Minulle siis ihan vieras maailma. Mutta silti saatoin samastua moniinkin tunteisiin. Näin noiden tunteiden kautta itseeni, omaan paskaiseen sisukseeni, joka elää melankoliasta samaan aikaan nauraen sille paskaisesti päin naamaa - tai persettä.

Ja nautin nautin nautin niin kuin lämpenee halko sen syttyessä palamaan. Minä en ole hiillos; joko olen liekeissä tai kokonaan sammunut. Mutta että hiillos? Hyi, minä en halua kyteä.

Bändin laulajaa, Rauniota (hän oli kirjaimellisestikin raunio - osuva nimivalinta!), kohtaan tunsin jopa eräänlaista kieroa hengenheimolaisuutta.

- Ei jaksa ellää, Raunio sanoi.

...

- Sama kuolla, Korpisuo sanoi. - Vastahan nää halusit... kuolla?
- Mutta se ei oo tässä omissa käsissä (Raunion vastaus).

Kirjan dialogit ovat suorastaan hullunhirtehisen hauskoja. Ne naurattavat ja itkettävät samaan aikaan. Monet kohtauksetkin herättivät ambivalenttisia tuntemuksia: nauratti niin paljon, että itketti ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli repiä hiukset päästä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Ripulin ja muiden eritteiden alta löytyy valtava ahdistus, tyhjyys. Siksi en kokenut kirjaa ehkä niin humoristisena kuin sen kenties oli tarkoitus. Ainakin moni kirjan lukenut on ihastunut sen mustaan huumoriin. Synkkää huumoria kirjassa onkin paljon, mutta jostain syystä itse koin sen niin synkkänä ja painostavana, ettei se aina edes naurattanut.

Itketti vain, olisi tehnyt mieli halata Rauniota, Korpisuota, Hautamaata, Maanista ja Suopunkia. Halata kaikki erikseen ja sitten vielä ryhmähali. Eipä tule ihan heti mieleeni kirjaa, joka olisi saanut tällaisen tunnemyrskyn minussa aikaiseksi.

Pääni on vieläkin sekaisin Marraksesta. Tuntuu kuin olisin tullut humalaan kirjaa lukiessani. Nyt on jäljellä krapula ja delirium.

Kirjasta blogattua: Pihi nainen, Annika, Villasukka kirjahyllyssä, Kuutar.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Paluu Saudi-Arabiaan

Kannen kuva: Alamy / Suunnittelu: Emma Graves
Zoë Ferraris: City of Veils
Abacus 2011 (2010)
S. 442

Luin keväällä Saudi-Arabiaan sijoittuvan dekkarin, joka ihastutti erilaisuudellaan. Tiesin jo heti tuolloin, että aion lukea loputkin Ferrarisin Saudi-Arabiaan sijoittuvat dekkarit.

City of Veils on trilogian toinen osa ja rankkaisin sen jopa paremmaksi kuin ensimmäisen, The Night of Mi'rajin. Toisaalta kirjoja on vaikea verrata, koska ensimmäinen osa taustoitti selkeästi enemmän paikallista kulttuuria ja keskeisten henkilöhahmojen luonteita ja asenteita.

Kulttuurikuvauksia ei tästäkään kirjasta puutu, mutta ne ovat erilaisia; eivät enää niin perusteellisia kuin ensimmäisessä osassa. Ferraris ei siten sorru toistoon, vaan ujuttaa kulttuurin taas luonnollisena osana ja jatkumona kirjaan.

Miriam Walker palaa lomaltaan Jeddahiin. Hän asuu siellä miehensä Ericin kanssa. Eric vilahteli jo sarjan ensimmäisessä kirjassa, joskaan hänellä ei siinä ollut kovin suurta osaa eikä arpaa. Eric on ihastunut arabikulttuuriin ja tuntuu viihtyvän mainiosti Jeddahissa. Miriamilla sen sijaan on suuria sopeutumisvaikeuksia.

Miriamin tilanne muuttuu kammottavaksi, kun Eric katoaa. Katoaminen on totaalinen mysteeri ja Miriam on peloissaan ja lähes yksin vieraassa kulttuurissa.

Samoihin aikoihin rannalta löytyy nuoren naisen raa'asti murhattu ruumis. Poliisi tutkii tapausta ja edellisestä kirjasta tuttu tutkija, katya Hijazi, on mukana jutun tutkinnassa. Lopulta soppaan sekaantuu myös Nayir.

Tämänkin kirjan keskiössä ovat siis tuttuun tapaan aavikko-opas Nayir ja tutkija Katya Hijazi. Nayir on vältellyt Katyaa (uskonnollisista syistä), mutta läheisen avunpyyntö pakottaa hänet (Nayirin) ottamaan yhteyttä Katya Hijaziin ja pyytämään apua tältä. Näin kaksikon tiet kohtaavat jälleen eikä ilmasta puutu sähköä.

City of Veilsissä on huomattavasti enemmän dekkarimaisia piirteitä kuin edeltäjässään. Tässä kirjassa on mukana enemmän poliisityön kuvausta, myös jännitys on tiivimpää ja kirjan tempo hieman nopeampi.

Niinikään tässä kirjassa on keskeisenä teemana naisten vaikea asema. Se tulee esille etenkin työelämässä, kun taas edellisessä kirjassa keskityttiin naisen asemaan ja tapakoodeihin lähinnä kotona ja siviilissä.

Ferraris ei edelleenkään sorru kauhisteluun saati jeesusteluun, mistä oikein mojova plussa. Kirjassa on muutama tapaus, jotka eivät periaatteessa ole oleellisia kirjan juonen kannalta ja epäilenkin, että Ferraris on halunnut kirjoittaa ne kirjaansa ihan muista syistä. Ehkä esitelläkseen erilaisten ajattelutapojen kirjoa? Nuo kohtaukset ovat silti mielestäni varsin mielenkiintoisia ja sopivat kirjaan hyvin.

Entä pitääkö tämä trilogia lukea järjestyksessä? Itse lukisin, koska olen järjestysfriikki ja toisekseen olen pitänyt näistä molemmista kirjoista.

Toisaalta voisin kuvitella, että ainakin tämän kirjan voi kyllä lukea, vaikkei olisi lukenut edellistä. Pientä jatkumoa on ainoastaan Katyan ja Nayirin "suhteessa", mutta sen voi hahmottaa, vaikkei lukisi ensimmäistä osaa. Tosin tästä kirjasta varmasti saa vielä enemmän irti, jos on edellisenkin lukenut.

Trilogian osat:

The Night of the Mi'raj
City of Veils (tässä postauksessa)
Kingdom of Strangers (tulossa heti kun saan kirjan käsiini ja luettua)

~~~

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä -lukuhaasteseen.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Kiehtovia kohtaloita keskiajalla

Päällys: Aimo Virtasalo
Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat
Otava 1977 (Tammi 1976)
S. 254

Bongasin pyhät pihlajat tätini jäämistöstä. Kirjan kansi on kiehtova, siksi kai huomioni siihen kiinnittyikin. Utrion nimi toki on myös tuttu. Olenhan peräti yhden romaanin (Ruma kreivitär) häneltä aiemmin lukenut.

Sitten luin sivuliepeen kirjaesittelyn, joka oli suoraan sanottuna melko kammottava. Ei lainkaan minun tyyliseni ja muutenkin tuli tunne, että siinä käytiin pikakelauksella läpi koko kirja.

Jokin kirjassa silti kiehtoi ja hieman keskustelinkin siitä toisaalla. Keskustelun lopputuotteena puhisin intoa ja nyt kirjan luettuani olen todella iloinen, että siihen tartuin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle, mikä ei ole ominta aluetta minulle. Pidän kyllä historiallisista romaaneista, mutta useimmiten tulee valittua lukemiseksi lähinnä lähihistoriaan sijoittuvaa kirjallisuutta.

Kirja alkaa eräänlaisella pikakelauksella, joka alustaa ja valottaa aikakauden tapahtumia ja henkilöitä. Se on mielenkiintoista luettavaa, vaikka ehkä hieman puuduttavaa lukuisten henkilöhahmojen takia. Tarina pysyy silti kasassa eivätkä kaikki tässä vaiheessa esille tulleet henkilöt edes ole kovin oleellisia, joten ei haittaa vaikkei ihan kaikkia muistaisikaan.

Keskeisistä henkilöistä Utrio on koonnut kirjan alkuun selkeän luettelon, joka helpottaa muistamista. Muutenkin kirjan päähenkilöt ovat melko muistettavia, koska kullakin on jokin omanlaisensa piirre, josta heidät on helppo muistaa.

Ote kansiliepeestä:

"Suur-Pirkkala rannattomine erämaineen, Koroisten Turku, Hämeenlinna, jonka ensimmäisiä rakennuskiviä vasta lasketaan, Kokemäenjoen Teljä, kaukainen tarunhohtoinen Novgorod. Siinä Kaari Utrion uuden romaanin näyttämö."

Tarina alkaa Pirkkalan Hillin talosta, jonka elämää seurataan raajarikon Filipan silmin. Filippa on hyvin kiintynyt levotonsieluiseen veljeensä, Tuomas Haukkaan, josta kaavaillaan talon uutta isäntää. Tuomasta ei sen sijaan isännöinti kiinnosta; hän on sydämeltään kauppamies ja haluaa nähdä muutakin maailmaa eikä asettua aloilleen.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Filipan jälkeen suunvuoron saa kaunis ja harras Aleidis, joka joutuu jättämään rakastamansa luostarin ja muuttamaan sisarensa ja sisarensa miehen elätettäväksi.

Tarina etenee melko kronologisesti kertojien vaihdellessa. Aikahyppely aiempiin tapahtumiin lukujen sisällä on ajoittain hieman sekavaa. Tosin aikamuutokset yleensä tajusi melko nopeasti hieman eteenpäin luettuaan. Nämä vaihtelut katkaisivat muuten niin selkeästi soljuvaa tekstiä, mutta ei niiden takia hermo mennyt tai mikään muukaan. Ne (aikamuutokset) olivat pieniä kiviä muuten sileällä polulla.

Tuomas Haukka on tavalla tai toisella läsnä jokaisessa osuudessa, vaikka vasta kirjan viimeinen osa on pyhitetty hänen kerrottavakseen.

Ratkaisu toimii erinomaisesti. Se tekee kirjasta monipuolisen ja koukuttavan, sillä kukin kertoja on omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen - eikä tapahtumistakaan ole todellakaan puutetta. Samoin ajakuvaus on niin kiehtovaa, että kirjaa luki posket hehkuen.

Uppouduin tuohon maailmaan kuin tukki, jota utrio uittaa taidokkaasti läpi virran kuin kokenut tukinuittaja. Lipuessani vihdoin rantaan olin sekä onnellinen että haikea.

Tässäpä siis sellainen kirja, jota lukiessa sekä viihtyi että koki sivistyneensä. Minusta taisi kertaheitolla tulla fani. Eilen kirpparilta lähti mukaan Utrion Aatelisneito, porvaristyttö. Ja vielä on minulla aikaa metsästää Utriota ennen kotiinpaluuta!

Myös Anu (Anun ihmeelliset matkat) on blogannut Pirkkalan pyhistä pihlajista.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Rajat kuin veteen piirretyt viivat

Riikka Pulkkinen: Raja
Gummerus 2006
S. 399

Aloitin Pulkkiseen tutustumisen hänen toisesta romaanistaan, Totta. Minulla ei pahemmin ennakko-odotuksia ollut, olin jopa hieman skeptinen. Mutta kappas vain, Totta vei mukanaan ja kasteli jopa kyynelkanavat.

Rajan(kin) suhteen olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti tapoihini kuuluu. Onneksi nämä ennakkoluulot eivät ole toistaiseksi estäneet minua tutustumasta kaikenlaisiin kirjoihin.

Raja räjäytti kohdallani lopullisesti padon ja teki selväksi, että Pulkkinen on minun juttu. Kyllä se on nyt uskottava näiden kahden lukukokemusen perusteella.

Anja Aropalo on 53-vuotias urallaan menestynyt nainen. Elämän uomat menevät uusiksi hänen miehensä sairastuessa Alzheimerin tautiin. On raastavaa seurata vierestä, kuinka rakas hiljalleen poistuu viereltä - jonnekin, mihin muilla ei ole pääsyä.

Pulkkinen kuvaa kauniisti ja koskettavasti Anjan tunteiden myllerrystä miehensä alati vajotessa kauemmas hämärään. Anjaa hiertää myös lupaus, jonka hän teki miehelleen tämän ollessa vielä läsnä. Voiko niin suurta lupausta edes pitää?

Toisaalla lukiolainen Mari, Anjan sisarentytär, hapuilee aikuisuuden kynnyksellä - kun ei ole enää lapsi, muttei aikuinenkaan. Se on kahden maailman rajalla häilymistä, lipumista. Ja kuten teiniyteen kuuluu, tunteet eletään voimalla ja niistä on vaikea irrottautua. Mari kokee syvän rakkauden äidinkielenopettajansa, Julianin, kanssa, mutta kyseessä sittenkään rakkaus?

Rajan kerronta vaihtelee neljän henkilön kesken, joista Annin (Julianin pieni tytär) osuus on pienin. Oikeastaan Annin kautta lukija pääsee tutstumaan Julianin perhedynamiikkaan ja sen vaikeuksiin. Sitä kautta löytyy myös mahdollinen syy - tai joukko syitä - siihen, miksi Julian tekee syrjähypyn.

Pidin kovasti Rajan rakenteesta. kerrontanäkökulman vaihtelu pitää kirjan koko ajan mielenkiintoisena ja monipuolisena. Minua kiinnostivat eniten Anjan ajatukset ja elämä. Ne tulevat hyvin liki ja herättelevät eniten ajatuksia minussa.

Ajatuksia kirja tarjoileekin paljon. Jos siis haluaa ajatella. Itse jäin monissa kohdin märehtimään ja makustelemaan lukemaani. Rajojen hakemisen lisäksi romaani käsittelee luopumista. Pohjavire on surullinen, melankolinen, haikea.

Rajassa yhdistyy monta elementtiä, joista pidän kirjallisuudessa: kaunis kieli ja kerronta sekä voimakas tunnelma ja juoni. Tiettyä ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ei se minua häirinnyt, ei ollenkaan. Sitä paitsi harvassa ovat kirjat, joista ei osaisi ollenkaan mitään arvata ennalta.

Yhdestä asiasta koen tarvetta nipottaa, viiltelystä. Marin viiltely jää irralliseksi, turhaksi. En tajua sitä (ja kokemusta löytyy kyllä viiltelystä), en vaikka Marin ajatuksia avataan, hänen leikkiään kuolema-ajatuksilla. Mutta viiltely? En saanut siihen otetta, minusta se oli epäuskottavaa.

Se nipo-osuudesta ja se onkin pientä verrattuna siihen, miten kovasti Rajasta pidin. Raja on käännetty myös englanniksi nimellä Limit. Toivottavasti se saa paljon lukijoita.

Rajasta on kirjoitettu paljon kirjablogeissa. En jaksa kaikkia tonkia esille, vaan menen sieltä, missä aita on matalin. Linkitän Booksyyn, koska olen hänen Raja-bloggaustaan kommentoinut itsekin taannoin. Lumiomenan Katjaan linkitän siksi, koska hänen arvionsa on mielenkiintoinen ja analyyttinen.


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Veriset rituaalit

Adam Nevill: The Ritual
Pan Macmillan 2011
S. 418

The Ritual on luokiteltu kauhukirjaksi ja sitä se todella onkin. Mukana on lukuisia kauhugenrelle tyypillisiä elementtejä, joihin palaan myöhemmin. Ensin kevyt juonireferaatti, kas tässä.

Neljä brittiläistä yliopistoaikaista toverusta matkustavat Ruotsiin tehdäkseen siellä vaelluksen luonnonpuistossa. Joukon koolle kutsunut Hutch on suunnitellut reitin etukäteen ja hän on ilmeisesti kokenut eränkävijä.

Phil ja Dom ovat huonokuntoisia ja mietinkin, miksi on edes ajateltu lähteä vaellukselle sellaisten henkilöiden kanssa, joiden fyysinen kunto ei kenties ole riittävä. Tosin ennen reissua oli sovittu, että kukin treenailee etukäteen, ettei tarvitse ihan rapakunnossa lähteä. Noh, Phil ja Dom eivät olleet treenanneet.

Neljäs toverus, Luke, on timmissä kunnossa. Tosin Lukella on muita ongelmia, muun muassa vaikeuksia hillitä itseään esimerkiksi suuttuessaan. Nelikon keskinäiset välit osoittautuvat nekin mutkikkaiksi vaelluksen edetessä.

Rapakuntoisten Philin ja Domin takia päätetään lähteä oikaisemaan. Virhe, kohtalokas virhe. Oikoreitti muuttuu lähes alkuunsa painajaiseksi, josta ei tunnu olevan poispääsyä - ainakaan elävänä. Toverusten keskinäinen nahistelu ei auta asiaa.

Kirjan alku on mielenkiintoinen ja Nevill kuvaa hyvin nelikon keskinäisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Näistä neljästä Luke nousee keskiöön ja hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa pääsee käsiksi parhaiten. Ensimmäiset parisataa sivua ovatkin kirjan parasta antia.

Sitten tapahtuu lässähdys. Kakku tulee uunista ja leviää käsiin. Mielenkiinto alkaa herpaantua. Nevill täyttää kirjaa jatkuvilla sääkuvauksilla ja toisteisuudella; samat asiat tulevat esille useita kertoja hieman eri sanoin. Alkaa puuduttaa.

Kyllä kyllä, jos edellisellä sivulla satoi vettä, uskon kyllä että vettä sataa edelleen muutaman sivun ja mailin päästä. Uskon myös, että taivas on harmaa, vaikka sitä ei tiheässä metsässä näkyisikään. Uskon myös, että metsä on tiheä, vaikkei sitä toistettaisikaan jatkuvasti jne.

Kirjan loppupuoli meneekin varsinaiseksi vetkutteluksi ja veivaamiseksi. Samalla se on kyllä jännittävä, vaikka kaikenlainen vatvominen alkaa jo väsyttää. "Kisaväsymys" vie jännitykseltäkin terää, kun alkaa odotella että päästäisiin aiheessa eteenpäin.

Nevillin pikkutarkan kuvauksen ansiosta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut elokuvissa. Myös kirjan rakenne on tietyllä tapaa elokuvamainen; luvut ovat lyhkäisiä, kuin kohtauksia. Tästä kirjasta olisi kohtuullisen helppo tehdä kauhuleffa. En tosin usko, että minua kiinnostaisi katsoa kyseistä elokuvaa. Riittää, että luin kirjan.

Kauhugenreen kirjalla ei ole oikeastaan mitään uutta annettavaa. Mukana menossa on mystisiä ja yliluonnollisia tapahtumia, jotka toki genressään ovat loogisia ja tässä kirjassa jopa uskottavia, jos näin voi sanoa ns. paranormaalin kauhun ollessa kyseessä.

Kirjan luettuani tuntuikin siltä kuin olisi katsonut keskinkertaisen kauhuelokuvan. Veri lentää ja jännitystä pitkitetään (minun makuuni liikaa, mikäli se ei jo tullut selväksi). Kirjan loppukin on melkoisen tyypillinen kauhuleffoille. Se loppuu, mutta jää tietyllä tapaa kuitenkin kesken, roikkumaan.

Kokonaisuutena The Ritual on ihan kelpo kirja eli ei kaduta lainkaan, että sen luin. Saatanpa jopa joskus lukea jonkin muunkin Nevillin romaanin, jos tulee kauhunälkä. Tutkimusteni perusteella tätä eikä muitakaan Nevill'n kirjoja ole suomennettu.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Väliaikatiedote Helsingistä

Autioksi jäänyt talo.

Blogi lipsahti vahingossa tauon puolelle. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta joskus elämässä voi sattua mitä tahansa ilman suunnitelmaa. Jopa blogi voi mennä vaivihkaa ja salaa tauolle. Mihinkään ei voi enää luottaa ja kaikki muut kauheudet.

No mutta, se draamailusta. Vilkutus Helsingistä, ylihuomenna vilkuttelen jo muualta päin Suomea. Siellä muualla on sitten enemmän aikaa bloggailla ja lueksia toistenkin blogeja. Ja ennen kaikkea on aikaa lukea! Ja kirjoittaa lukemastaan.

Adam Nevillin The Ritual (sivupalkissa on kuva kirjasta) on luettu, ja sekä hyväksi että huonoksi havaittu. Mutta siitä enemmän myöhemmin. Kirja ansaitsee kyllä ihan kokonaisen postauksen, mutta juuri nyt en jaksa sitä tehdä.

Kirjajuttujen lisäksi on tulossa vaihteeksi hieman muutakin, nimittäin show-painia ja autiotaloja. Mutta niistäkin enemmän sitten myöhemmin oikein kuvien kera. Tässä postauksessa jo mukana parit kuva"teaserit".

Heimo Ukonselkä
Parhaillaan luen Riikka Pulkkisen Rajaa ja olen tähän mennessä tykännyt kovin. The Ritual oli sen verran verinen kirja, ettei heti tehnyt mieli aloittaa mitään kovin brutaalia.