tiistai 27. syyskuuta 2011

Tappavan tylsää kahlaamista umpihangessa

Camilla Läckberg: The Ice Princess


Poikkeuksellisesti jälleen kirjoitan muutaman sanan kirjasta, jota en ole vielä kokonaan lukenut. Jäljellä on aika tarkalleen sata sivua kahlattavaa. Kyllä, nimenomaan kahlattavaa.

The Ice Princess on ensimmäinen osa Läckbergin kirjailija Erica Falck ja poliisietsivä Patrik Hedström -sarjaa.

Odotin kirjalta aika paljon sekä kirjan takatekstin että lukemieni arvioiden perusteella. Arvioita olen lukenut mm. Amazonista, GoodReadista ja blogeista.

Kirjan takakannessa vielä hehkutetaan The Guardianin kirjoittaneen "Expert at mixing scenes of domestic cosiness with blood-curdling horror."

Öh, missä se vertahyytävä kauhu oikein luuraa? Ei ole näkynyt tähän mennessä. Edes jännitystä en ole löytänyt tästä kirjasta. Sekään ei haittaisi, jos kirjassa oli jotain muuta, mihin tarttua. Mutta onko?

Henkilöhahmot ovat paikoin varsin stereotypisiä. Poliisijohtaja Mellberg ei ole ainoastaan mustavalkoinen, suorastaan typerä ja itsekeskeinen, vaan myös ruma ja omaa etovia tapoja. Hänestä Läckberg on leiponut jopa niin etovan, että melkein käy sääliksi miestä. Kävisi siis, jos kirjassa olisi hieman enemmän syvyyttä.

Tuntuu myös todella tehdyltä se, että Erica on niin tiiviisti lapsuudenystävänsä kuoleman keskiössä ottaen huomioon, että hän tunsi murhatun ainoastaan muutamien vuosien ajan lapsena. Silti jopa lapsuudenystävän vanhemmat "roikkuvat" Ericassa.

Kirja on muutenkin varsin hidastemponen, mikä ei sinänsä minua haittaisi. Hidastempoiselle kirjalle on kuitenkin olemassa tiettyjä kriteerejäkin. Siinä missä Henning Mankellin Wallander-sarja lumoaa juuri perinpohjaisuudellaan, verkkaisuudellaan ja syvyydellään, Ice Princess onnistuu olemaan lähinnä kuolettavan tylsä.

Joitakin nousukohtia toki on tässäkin kirjassa, mutta noin suurimmaksi osaksi henkilöt jäävät pinnallisiksi eikä mitään suurta ajatusta tässä hidastempoisuudessa ole (muuta kuin sivumäärän kasvattaminen?).

En tiedä, kuinka suuri vaikutus on surkealla käännöksellä. Kirjan lukeminen on kuin kahlaisi umpihangessa. Teksti ei solju eteenpäin, vaan se tökkii ja töksähtelee. Ihan puhtaita virheellisyyksiäkin*, joita jään sitten ärtyneenä pohtimaan, löytyy.

Tämä kirja ei siis todellakaan viettele minua tarttumaan siihen. Itse asiassa sen teho on jopa päinvastainen. Alussa kirja vaikutti ihan ok:lta, mutta mitä enemmän sitä luki, sen tympeämmäksi kahlaaminen kävi.

Aion kuitenkin lukea sen loppuun, mutta ainakin toistaiseksi aion jättää seuraavat osat tilaamatta. Onneksi olin kaukaa viisas ja otsin vain yhden osan tätä sarjaa näin alkuun!

Edit. 3.10. kello 18:41. VAROITUS: sisältää vähän, mutta ei paljon, juonipaljastusta.

No loppuihan se vihdoin. Ei parantunut loppua kohden, voin kertoa. Homma vedettiin kasaan ja vastauksia saatiin riittävästi. Perinteiseen tapaan eräs paljon asioista tietävä puhui suunsa puhtaaksi Patrikille, koska Patrik älysi kysyä.

Se onkin kirjailijan kannalta helppo - tosin äärimmäisen epäuskottava - ja aika paljon käytetty tapa heittää tiedonmuruset lukijalle. Vähän kuin heittäisi pullaa sorsille.

Eräs hyvän dekkarin viehätys on siinä, että lukija otetaan ikään kuin mukaan tarinaan: Silloin lukijan on mahdollista lukemisen rinnalla yrittää selvittää rikosta/murhaa/whatver. Tämän kirjan kohdalla se on turha toivo - yhtäkään oivallusta en saanut tehtyä enkä usko, että sillä on mitään tekemistä älykkyysosamääräni kanssa.

Tyyli oli nähkääs karrikoiden se, että "sitten yhtäkkiä Erica keksi, mitä huoneesta puuttui ja aavisti tai oli jopa varma, kuka kävijä oli ollut!"

Sen jälkeen tuota tietoa pantattiin jonkin aikaa ennen kuin lukijalle se paljastettiin. Kyseessä oli sellainen asia, mitä ei lukija voi mitenkään arvata.

Toisaalla "jauhettuaan kolme minuuttia sitä itseään perheessä x, Patrik yhtäkkiä tiesi, miten asiat olivat." Lukija ei tiennyt ennen kuin pullat heitettiin sorsien nokittavaksi.

Eiköhän tämä riitä tästä kirjasta. Ei Läckbergiä enää minulle, kiitos.


*Minähän en ole mikään englannin kielen maisteri, mutta kirjassa esiintyy ajoittain ihan naurettavia verbi- ja prepositiovirheitä, jotka tekevät lukemisesta vaivalloista.

torstai 22. syyskuuta 2011

Lempijuttuja tunnustuksen tiimoilta

Sain Norkulta ihanan tunnustuksen - kiitos paljon (voisin ojentaa saman tunnustuksen takaisin sinulle)!

Olen joskus usein aika laiska osallistumaan näihin, mutta arvostan kovasti elettä.

Tunnustuksen saanut haastetaan samalla kertomaan lempiasioistaan, joten täältä pesee.


Lempiruoka: Hiilarikammoisten kauhuksi tunnustan, että rakastan perunaa. Perunaa uunissa, muussina, höyrytettynä (en koskaan keitä; katoaa vitamiineja), foliossa ja ties missä. Perunan kaveriksi kuuluu salaattia tai raastetta. Ja raejuustoa. Rakastan pelkistettyjä ruokia. Keitetty porkkana on myös nam nam.

Lempimakeinen: Tämä on helppo, Turkinpippuri - kaikki värit! Ja Dracula. Ja pääkallot. Eli kovat salmiakkikarkit, joita luonnollisesti ei täältä saa. Olen hulluna myös joihinkin jäätelöihin, esim. sitruunajuustokakkujäätelö oli aivan taivaallista. Se oli tosin kausiherkku eli sitä ei saa enää. Nyyh.

Lempilukeminen: Minulla on aika laaja maku kirjojen suhteen eli hieman vaikea eritellä. Afrikka-ja Aasia-aiheiset kirjat nousevat aika korkealla mieltymyksissäni, mutta pidän myös dekkareista jne.

Lempipaikka käsitöille: Sellaista ei ole, sillä en tee käsitöitä. Lahjojen puutetta esiintyi jo koulussa. Sain lapasparin valmiiksi (opettaja kutoi siitä varmaan puolet), mutta villasukkien kanssa ei käynyt yhtä hyvin. Heitin myös kerran neuletyöni ulos luokanikkunasta (kolmas kerros) ja loput ajasta menikin sitten niiden etsimiseen ulkoota. Arvostan kyllä kovasti kättetaitoisia ihmisiä, joillainen esim. äitini on.

 Lempielokuviani: Toisin kuin kirjojen kohdalla, elokuvagenreistä nousee pari mieltymystä selkeästi ylitse muiden; kauhu ja aasialaiset "kamppailutaide-elokuvat" (Japani, Kiina, Hong Kong) leffat. Ehkä paras leffa ever on Lady Snowblood (josta muuten KillBill- elokuvat saivat kimmokkeensa). Pidän myös Tarantinon leffoista.

Ninja in the Dragon's Den on ikisuosikkileffani lapsuuden ajoilta.





Olin rakastunut Jen-Mo:ta näyttelevään Hiroyuki Sanadaan ja haaveilin hänestä päivät yöt.

Kelpaisi tuollainen mies vieläkin, ellen olisi jo aviossa. Hänhän on vain komistunut ikääntyessään! ;)

perjantai 16. syyskuuta 2011

Lehtiä välipalaksi

Kirjojen ohella luen myös lehtiä. Pääasiassa luen uutiset netistä ja katson BBC:tä, mutta ostelen myös lehtiä.

En häpeä ollenkaan tunnustaa, että luen myös ns. höpölehtiä. Minun ei tarvitse pönkittää itseäni kertomalla, että luen vain Psychologiesta, Tieteen kuvalehteä ja "laadukkaita" uutislehtiä.

Minua kiinnostavat monenlaiset asiat. Olen jäänyt koukkuun erääseen "ihan pimeään" lehteen. Lehti on nimeltään Love it.


Lehden pääpaino on lukijoiden lähettämissä kokemuksissa. Usein jutut ovat lehden tyyliin sopien hyvin shokeeraavia tai sitten muuten vain erittäin eriskummallisia. Olen lukenut jutun, jossa nainen avioitui maailmapyörän kanssa. Ja juu, kyseessä oli ihan rakkausliitto!

Vastapainoksi suuri osa jutuista kertoo kamppailusta jotakin sairautta vastaan tai esim. väkivallan kohteeksi joutumisesta. Variaatioita on monia. Julkkisten osuus lehdessä on aika pieni ja se sopii minulle, sillä en tosiaan tunne läheskään kaikkia julkkuja täällä, joten ei jaksa kiinnostaa.

Nänä tosijutut sen sijaan kiinnostavat. Vaikka osa niistä onkin kovin traagisia, niin niihin liittyy kuitenkin tietyllä tavalla selviytyminen. Nämä jutut ovat osa elämää eikä minua pelota lukea sellaisesta elämästä. Ne herättävät tunteita ja saavat pohtimaan asioita.

torstai 15. syyskuuta 2011

Ylikehuttu lukukokemus



Chris Cleave: Little Bee

Mitäs tästä kirjasta nyt sitten uskaltaisi kirjoittaa, kun takakannessa jo sanotaan

"Once you have read it, you'll want to tell your friends about it. When you do, please don't tell them what happens. The magic is how the story unfolds."

Tämän kirjan on tosin lukenut jo tosi moni tietämistäni kirjabloggaajista ja sitä kautta itsekin keksin tämän kirjan.

On siis jo tiedossa, että eräällä rannalla Nigeriassa tapahtuu jotain, joka muuttaa peruuttamattomasti muutaman ihmisen elämän.

En oikeastaan tiedä kertoisinko tästä kirjasta ystävilleni, ellei minulla olisi tapana kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta jotakin tähän blogiini. Kaikesta suitsutuksesta huolimatta tämä kirja ei nimittäin onnistunut sen kummemmin liikuttamaan minua.

Jos et ole lukenut tätä kirjaa, mutta haluat ehkä lukea, mutta et halua tietää tästä yhtään enempää, lopeta lukeminen tähän.

***

Minulla ei ole muutenkaan tapana paljastella juonikuvioita liiaksi, mutta nyt on vähän pakko, koska muuten en voi kertoa, mitä tunteita ja ajatuksia kirja minussa herätti.

Sarah lähtee paikkaamaan avioliittoaan miehensä, Andrew, kanssa Nigeriaan lähelle rantaa. Tällä rannalla tapahtuu tuo kohtalokas selkkaus, josta kirjan takakannessa kerrotaan.

Tällä rannalla he myös kohtaavat ensimmäisen kerran Little Been. Toista tapaamista ei Andrewin osalta koskaan tule, sillä hän päättää elämänsä ennen sitä.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Sarahin, vuoroin Little Been näkökulmasta. Little Bee on oppinut "kuningattaren englannin" vietettyään pakolaiskeskuksessa Englannissa kaksi vuotta. Silmääni tökki kuitenkin se, että kirja oli kirjoitettu amerikan englanniksi.

En tiedä, miksi se häiritsi niin paljon, mutta jos kerran kerta toisensa jälkeen huomautettiin, että Little Bee hallitsee "Queens England", niin olisi kannattanut panostaa brittienglannin kirjoittamiseen.

Sama koskee Sarahia, joka on ns. Surrey girl. Vähän sama, jos kirjoittaisi kirjan vaikkapa syntyperäisestä helsinkiläisestä turun murteella. Siltä se minun korvaani särähti.

Cleave kuitenkin tuntee paikkoja ja minua ilahdutti juuri se, että Sarah asuu Kingstonissa (Upon Thames, joka on siis Surreyssa).

Minulla on tapana käydä toisinaan Kingstonissa hengailemassa: siellä on hyvät shoppailumahdollisuudet ja se on kaunis kaupunki. Joskus pyöräilen sinne vain kuvaamaan.

Mutta jospa palaamme takaisin kirjaan. Se on kauniisti kirjoitettu (etenkin Little Been osuus), mutta minä en silti päässyt sisään oikein kumpaankaan henkilöön. Osa kohtauksista oli mielestäni myös varsin epäuskottavia ja ajoittain Sarahin vollottaminen alkoi tuntua kiusalliselta.

Sarah on näistä kahdesta vanhempi Been ollessa vasta 16-vuotias. On totta, että karut olot kasvattavat ihmistä ja kypsyttävät ennen aikojaan. Ehkä juuri siksi Sarah vaikuttaa suorastaan naiivin tyhmältä Little Been rinnalla.

Tämä kirja on ihan hyvä lukuromaani, mutta en nyt tiedä suosittelisinko tätä aktiivisesti kenellekään. Kirjan voi lukea, muttei kannata odottaa liikoja.

Luulenkin, että massiivinen hehkutus sai odottamaan kirjalta paljon, ja niin paljon ei tämä kirja antanut - ei minulle. Siksi, vaikka ihan luettava kirja olikin, petyin.