keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Wallander-sarjan päätösteos




Henning Mankell: Rauhaton Mies

Rauhaton mies päätti nyt sitten lopullisesti Kurt Wallander –sarjan.

Sarjan piti päättyä jo edelliseen Wallander-kirjaan (Ennen routaa), jonka julkaisusta on aikaa kymmenisen vuotta.


Nyt se on myös uskottava: Jatkoa ei enää tule. Olo on jotenkin haikea, sillä Wallander on tullut minulle jotenkin hyvin lähiseksi näiden vuosien aikana, kun olen kyseisiä kirjoja lukenut. Näin käy vain harvojen kirjahenkilöiden kanssa.

Kenties se johtuu siitä, että Wallander ei ole mikään yli-ihminen: Nuori, komea, huipputerävä ja virheetön kolli. Tällaisia ”mediaseksikkäitä” hahmojahan on monet dekkarit pullollaan. Ei tulisi mitään, jos ei päähenkilö olisi komea ja poikkeuksellisen älykäs.

En tarkoita, että Wallander olisi mitenkään tyhmä. Hänellä on paljon vahvuuksia, mutta kuten kaikilla ihmisillä, myös heikkouksia. Se tekee Wallanderista henkilönä inhimillisen ja koko kirjasarjasta realistisen tuntuisen.

Wallanderin tytär on saanut lapsen ja asuu avoliitossa lapsen isän Hans von Enken kanssa. Yhtäkkiä Hansin isä katoaa salaperäisesti. Etsinnät alkavat, mutta mitään ei löydy: ei edes ruumista.

Muutaman kuukauden kuluttua katoaa myös hansin äiti.Wallander tutkii katoamistapauksia omalla ajallaan – koskeehan tämä myös hänen omaa tytärtään. Siinä sivussa Wallander kärsii omituisista muistikatkoksista.

Juonesta ei voi oikeastaan enempää kirjoittaa paljastamatta liikaa. Se ei tosin ole tarpeenkaan. Rauhaton mies on tyyliltään samanlainen kuin muutkin Wallander-romaanit: Jos pidät siitä tyylistä, pidät tästäkin.

Kirjan tunnelma on hiljaisen melankolinen. Tässä ehkä vielä enemmän kuin aiemmissa, joille niillekin on leimallista tietynlainen alakulo ja synkkyys. Wallander ei ole enää mikään nuori poikanen ja kuudenkympin iässä on ihan ajakohtaista jo ajatella eläkeasioitakin.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Musta Dahlia



James Ellroy: Musta Dahlia


Hirlii siisti jokunen aika sitten kirjahyllyään ja pisti jakoon joukon kirjoja postimaksun hinnalla.

Olen jo kauan tiennyt Mustan Dahlian olemassaolosta, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia sitä käsiini, joten tässä oli tilaisuuteni.

Oikeastaan en tiennyt kirjasta juuri mitään enkä myöskään sen pohjalta tehdystä elokuvasta (jota en siis ole nähnyt enkä halua nähdäkään, kai).

Kirjan keskiönä on kidutetun ja silvotun nuoren naisen – Musta Dahlia - elämä ja etenkin kuolema. Tapausta tutkimaan määrätään nyrkkeilijäkaverukset (Tuli ja Jää – Bleichert ja Blanchart), jotka molemmat ovat poliiseja. Murhatutkimusesta ja etenkin murhatusta naisesta tulee heille pakkomielle.

Minun oli suoraan sanottuna hieman vaikea ymmärtää tuota pakkomiellettä ja etenkin niitä fantasioita, joita toinen poliisitoveri tunsi edesmennyttä Mustaa Dahliaa kohtaan, jota ei siis edes tuntenut.

Kirjassa kyllä valotettiin hieman syitä, miksi tapaus niin kovasti kiinnosti näitä poliisitoveruksia, mutta minusta selitykset olivat aika huteria ja ontuvia.

Tuleekin mieleeni, että kenties tämäntyyppistä pakkomiellettä voi ymmärtää parhaiten ihminen, jonka läheinen on joutunut murhatuksi. James Ellroyn äiti murhattiin raa’asti vuonna 1958 eikä rikos ratkennut koskaan.

Kirjassaan Musta Dahlia Ellroy siis ruotii kenties myös äitinsä murhaa. Mustan Dahlian nimi on Elizabeth Short , joka todellisuudessa oli olemassa ja joka murhattiin. Ellroy on siis luonut todellisesta rikoksesta oman fiktiivisen versionsa.

Kirja ei mielestäni ole mitenkään maita mullistava ja tyyliltään se on aika naiivi ja töksähtelevä. Se kuitenkin sopii kirjan tyyliin aivan kuin ajoittainen slangikin. Puhtaasti kirjakielellä kirjoitettuna teos menettäisi uskottavuutensa.

Itse kiinnostuin kirjan takia näyttelijätär Elizabeth Shortista. Jos kiinnostaa, lue Shortista lisää täältä. Varoitus, sivusto sisältää raakoja kuvia.

Vaikka teos Musta Dahlia aiheeltaan on aika rankka, ei se mässäile yksityiskohdilla – hirmuisetkin yksityiskohdat on vain mainittu, joten ainakaan minusta kirja ei ollut liian rankka.