Hae tästä blogista

tiistai 6. syyskuuta 2022

Maailman lyhyin kirjamiete ja ulkopuolisuus


Miten kuvailisit Qiu Xiaolongin kirjaa A Case of Two Cities?

Ihmiset ovat pölypalloja, joita voi puhallella paikasta toiseen mielensä mukaan ja tarvittaessa imuroida kokonaan pois.

A Case of Two Cities (Minotaur Books 2006, suom. nimellä Kahden kaupungin tarina) on Inspector Chen Cao -sarjan neljäs romaani. Luemme sarjaa yhdessä Lauran kanssa. Korruptio kukoistaa (ei minun ja Lauran välillä) ja tässä kirjassa se on hyvinkin keskeisenä teemana: Chen Cao nimittäin saa tehtäväkseen tutkia erästä tiettyä korruptiosta epäiltyä henkilöä ja hänen lähipiiriään.

Kiinnostava kirja eikä vähiten kulttuurisen ja ajallisen aspektinsa takia. Merkittävää on se, mitä ei sanota tai mahdollisesti miten sanotaan. Kaikkea jos mitään kun ei voi suoraan sanoa.

Mainio sarja, jonka parissa olen viihtynyt mainiosti. Kirjat eivät ole brutaaleja eivätkä nopeatempoisia. Lisäksi lukijan tulee sietää keskeneräisyyttä ja sitä, etteivät asiat aina ratkea. Itse koen sen kiehtovana: Eivät asiat oikeassa elämässäkään aina selviä saati että ne selitettäisiin juurta jaksain. Epätietoisuus on osa elämää.


Kotiutumiskuuluminen

”Non, je ne regrette rien”

 

Kohtuullisen iso muutos on kaupungeissa ikänsä asuneen muuttaa böndelle. Mutta enpä ole ennenkään muutoksia pelännyt. Tai itse asiassa olen, mutta pelko ei ole estänyt minua menemästä ja tekemästä. 


Minä pelkään, mutta silti menen. Menen yhä korkeammalle (oikeasti en mene, koska olen noussut jo Englannin korkeimmalle huipulle, joka on Scafell Pike), yhä vaikeampia reittejä. Pelkään edelleen, mutta yhä harvemmin. Olen kertonut korkeanpaikankammosta vuonna 2018 täällä


Korkeanpaikankammoa olen onnistunut siedättämään tosi hyvin. Niin hyvin, että muutun kohta lampaaksi.


Tiesin, että kotiudun tänne. Olen rikkakasvi, jonka voi repiä irti juurineen. Kun sen heittää pois, se alkaa kasvattaa uusia juuria.

Uudelleen ja uudelleen. Ulkopuolinen kaikkialla. Vieraslaji, rikkakasvi.

Se on mahtavaa. Olla sellainen kuin on. Kotona missä tahansa – eikä missään. On helpompi olla ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyinmaassaan.

12 kommenttia:

  1. Upeet on maisemat. Luulin että "siinä on se joki", mutta tiehän siinä meneekin. On kait siinä jokikin joskus ollut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On siinä puro edelleen, tien (nimeltään Honister Pass) kohdalla se ei ole koskaan ollut. Puron nimi on Gatesgarthdale Beck ja se kiemurtelee tien toisella puolella. Kuvia en siitä tainnut ottaa, oli hieman hikistä hommaa fillaroida ylös. :D Alueella on mielenkiintoinen historia. Löytyy googlettamalla esim. Honister Pass tai Honister slate mine (Lake District), jos kiinnostaa!

      Poista
  2. On teillä tosiaan upeat maisemat siellä! Hienoa, että olet pystynyt menemään pelkoasi päin ja siedättämään sitä korkeanpaikankammoa. Ja varmasti on kyllä helpompi olla ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyinmaassaan.

    Nuo Chen Cao -kirjat odottavat minulla edelleen lukemista, vasta yhden olen lukenut. Kiinnostava sarja ehdottomasti! Tuollaiset talousjutut, korruptiot ja muut, eivät kyllä hirveästi kiinnosta minua. Jos lehdessäkin on taloussivut, hyppään sujuvasti niiden yli...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko siedättää korkeanpaikankammoa, koska muuten ei tulisi patikoimisesta mitään. On ollut pitkä projekti, joka on tuottanut kivasti hedelmää! En ihan pienistä enää järky, vaikka joskus kammo edelleen aktivoituu kaameissa kohdissa. Mutta hermot hallitsen jo hyvin!

      Nämä Xiaolongin dekkarit ovat kyllä melko poliittisia ja käsittelevät myös taloutta ja usein korruptio on läsnä joka asiassa, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen Kiinassa. Että jos ei ole mitään kiinnostusta näitä kohtaan, niin hmmm… en tiedä kannattaako lukea :D

      Poista
  3. "Epätietoisuus on osa elämää". Kyllä, ja kun sen oivaltaa, oppii sietämään ja hyväksymään, on taas piirun verran varmemmalla/paremmalla puolella...

    Uljaat ja vaikuttavat maisemat, joissa vaellellessa ei varmasti happi heti lopu, ja avaruus antaa tilaa aatoksille ja mielenvireydelle. Kaunista seutua, jonne kotiutumisestasi oli mukavaa lukea!

    Korkeanpaikankammo on tuttu seuralainen ja haastava sellainen. Reissuilla olen oppinut minäkin vähä vähältä kipuamaan aina korkeammalle ja myös pitämään silmät auki. Siedätys toimii. Erityisen iloinen (ja vähän ylpeäkin) olin pystyessäni toistaiseksi viimeisellä matkallamme hiukka epäröivän suhtautumisen jälkeen hotellin ylimpään kerroksen parvekkeellisen ja huikealla merinäköalalla varustetun huoneiston varaamisesta ja siitä, etten väsynyt nauttimaan alati muuttuvasta merestä tuoksuineen, auringonnousuine ja -laskuineen, tuli voittajan olo;)

    Koti on pitkälti myös mielentila, se on siellä ja siinä, missä on kaikki oleellinen on yht´aikaa läsnä eikä niin mitään puutu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, en varsinaisesti epätietoisuudestakaan nauti, mutta kaikkea ei vaan voi kontrolloida. Se on tosiaan parempi hyväksyä ja koittaa sietää. Minulle epävakaus ja -tietoisuus ovat jo lapsuudesta tuttuja, joten on ollut aikaa niitä käsitellä ja niihin tottua.

      Ei lopu täällä happi kesken eivätkä uudet kohteetkaan ihan heti. :D

      Korkeanpaikankammoa esiintyy monenlaista. Minulla ei ole ongelmaa korkeissa rakennuksissa, kammo aktivoituu tietynlaisissa paikoissa vuorilla (kapeat polut, joissa jyrkkä pudotus vierellä ja vastaavat). Siedättymisen edistymisestä saa ja pitääkin olla ylpeä! On todella mahtavaa, kun oppii hallitsemaan hermojaan, sillä siitähän pitkälti korkeanpaikankammon sidätyksessä on mielestäni usein kyse! Kammosta ei välttämättä koskaan täysin pääse, mutta hermonsa voi saada hallintaan!

      Aika lailla noin minäkin ajattelen kodista: koti on siellä, missä itse olen. Minä itse olen kotini.

      Poista
  4. Voi, noissa maisemissa sielu kyllä lepää.

    Jotenkin aloin miettiä sitä, että millaista elämä on jos ei oikein osaa juurtua mihinkään. Jos kotia ei ole oikein missään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse taas mietin, millaista elämä olisi jos olisi kovin kiinni jossain tietyssä paikassa. En ole koskaan kokenut sellaista juurtumista enkä osaa siis sellaista kaivata. Kodin käsitys lienee minulla erilainen: kuten tuossa yllä mainitsin kommentissani Takulle – minä itse olen koti. Juurtumattomuus ei tarkoita, ettei olisi kotia. :)

      Poista
  5. Se se oiski ku meijän välillä korruptio kukoistais! :D

    Hitsi, mun on pakko joskus päästä noihin maisemiin! <3

    Ulkopuolisuuden tunne on tuttua mullekin. Siitä vois ehkä lätistä torstaina. Heräs ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohtui muuten linkki blogiisi, joten lisäsin sen jälkijunassa!

      Sinulle onkin avoin kutsu voimassa tänne, jos tulee tilaisuus jossain vaiheessa! <3

      Ulkopuolisuudeta juttelisin mieluusti kanssasi eli huomenna voitais siitä kyllä lätistä, kun ei ole sitä kirjaakaan kesken vielä!

      Poista
  6. Mielenkiintoinen kokemus ulkopuolisuudesta! Minulle se on aina tuottanut tuskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minullekin on ulkopuolisuus ollut vaikea paikka nuorempana Suomessa. En varsinaisesti kokenut kuuluvani mihinkään – en edes omaan perheeseeni. En ala näitä syitä avata, koska eivät kuulu julkiseen blogiini. Ulkopuolisuus on kokemukseni mukaan kauheinta siellä, missä ei periaatteessa pitäisi kokea olevansa ulkopuolinen.

      Itse vapauduin muuttaessani pois Suomesta, koska olen tosiaan mieluummin ihan rehdisti ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyninmaassani, jossa toivoisi ettei tarvitse ulkopuolisuuden tunteita kokea. En vain koskaan oikein istunut mihinkään muottiin tai raamiin eikä kyse ole koskaan ollut mistään erikoisuuden tavoittelusta tai kaipuusta, vaan toiveesta olla samanlainen.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.