tiistai 29. elokuuta 2017

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumit lienevät lähes kaikille tuttuja jos ei muuten niin lapsuudesta. En muista lukeneeni muumikirjoja, mutta sen sijaan muutama mustavalkoinen sarjakuva on jäänyt mieleeni televisiossa pyörineiden muumipiirrettyjen lisäksi.

En varsinaisesti koskaan ollut erityinen muumifani, joten myönnän tarttuneeni Muumipapan urotöihin hieman ennakkoluuloisena.

Muumipapan urotöissä Muumipappa alkaa kirjoittaa nuoruusmuistelmiaan. Muistelmat hän lukee ääneen kuulijajoukolle, joka koostuu Muumipeikosta, Nuuskamuikkusesta ja Nipsusta.

Kirjassa selviää, että Muumipappa on löytölapsi, joka oli dumpattu Hemulin perustaman löytölasten kodin portaille. Muumipappa kuitenkin karkaa ja tapaa Fredriksonin, joka on rakentanut laivan. Suuret seikkailut odottavat, kunhan laiva ensin saadaan vesille ja saadaanhan se ja voi millä tavalla! Tässä vaiheessa tarinaan astuvat mukaan myös Hosuli ja Juksu, jotka lähtevät mukaan matkalle.

Ahkerat kuuntelijat kommentoivat tauoilla Muumipapan tarinaa ja esittävät lisäkysymyksiä omien intressiensä mukaan. Nipsua kiinnostaa erityisesti Hosulin osuus tarinassa kun taas Nuuskamuikkunen haluaisi Juksusta kerrottavan enemmän. Muumipappaa turhauttaa, koska hänhän on itse muistelmiensa päähenkilö. Näistä seuraa hauskoja dialogeja, joille hihittelin ääneen.

- Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi.
- Pitkästi? puuskahti isä loukkaantuneena. - Miten niin pitkästi? Muistelmissa kuuluu olla surullisia tunteita. Minä koin kriisin.
- Minkä? kysyi Nipsu.
- Minulla oli kamalaa, selitti Muumipappa vihaisena. - Ihan hirveää. Olin niin onneton että tuskin huomasinkaan, että olin rakentanut talon!
- Oliko siinä Juksun omenapuussa omenoita? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Ei, isä tokaisi. Hän nousi ja sulki vahakantisen vihkon.

Oletko miettinyt miksi muumitalo on sen muotoinen kuin on? Minä en, mutta kirja antoi siihen vastauksen, ja nyt katson muumitaloa eri silmin. Minua ihastutti myös laivan nimeäminen: se kun Merenkuiskeesta tulikin Merenhuiske.

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jonka kunkin alussa on pieni tiivistelmä siitä, mitä luvussa tapahtuu. Mielikuvitukselliset tapahtumat toteutuivat yllättävilläkin tavoilla, osa ennalta-arvattavasti mikä ei tosin lukunautintoani häirinnyt. Kyllä, voin puhua nautinnosta. En olisi missään nimessä uskonut, että viehätyn näin kovasti muumikirjasta! Siis minä, joka olen pitänyt itseäni melko antimuumina.

Tove Janssonin herkullinen mielikuvitus ja ajoittain ilkikurinen huumori kuitenkin vetoavat minuun ja lämmittävät mieltäni. Kirjan lukeminen on kuin aaltojen hyväily iholla: se kutittaa ja silittää samaan aikaan. En ihmettele ollenkaan, että Muumit ovat niin suosittuja sekä pienten että vanhempienkin keskuudessa.



Tämä krjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Muumipapan urotyöt (alkuteos Muminpappans bravader) edustaa vuotta 1950. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1963. Tove Jansson on itse kuvittanut kirjan.

"Vapaus, erilaisuuden ymmärtäminen ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -romaanissa" kerrotaan Ylen sivulla, jossa perustellaan kirjan valintaa vuoden 1950 kirjaksi. Jos minulta kysytään, valinta on oikein onnistunut. Sitä paitsi Kirja romutti ennakkoluuloni ja mikäpäs sen hienompaa, kun omat ennakkoluulot romuttuvat. Tuskin nimittäin olisin Muumipapan urotöitä lukenut ilman tätä hanketta.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.


Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vauhdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

tiistai 15. elokuuta 2017

Listaus lukemistani kirjoista


Suomalaisen kirjallisuuden kesäni vetele viimeisiään, sillä palaan kotiin lauantaina. En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, vaikka niistä jokainen kyllä ansaitsisi postauksen. Sen verran laadukasta kamaa on tullut luettua.

Tavoistani poiketen tyydyn listaamaan lukemani kirjat, kas tässä:

1. Hilkka Ravilo: Muovikassimies (Myllylahti 2009)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
3. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
4. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016)
5. Sami Liuhto: Heroiini (Käsite 2017, bloggaus tulossa)
6. Jari Salonen: Jahti (Otava 2017)
7. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)
8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/suomeksi 1951, bloggaus tulossa)
9. Hanna hauru: Jääkansi (Like 2017)

Minulla on iso kasa kirjaston kirjoja lainassa, mutta ne pitää palauttaa huomenna, koska torstaiaamuna siirryn takaisin pk-seudulle, jos VR suo. Terkut vaan VR:lle.

En viitsi enää aloittaa romaania, koska tuskin ehdin mitään lukea kokonaan. Sen sijaan hemmottelen itseäni Tuuve Aron Lihanleikkaajalla (Wsoy 2017) niin paljon kuin ehdin.

Matkalukemiseksi minulla on Terhi Rannelan Frau, jonka ostin omaksi. On muuten ainut kirja, jonka olen ostanut tällä reissulla. Jos siirtyminen Helsinkiin sujuu ongelmitta, on toiveissani ehtiä vielä heittää kirjakauppakierros: olisi muutama kirja, jotka haluaisin ostaa ennen paluuta.

maanantai 7. elokuuta 2017

Vieras


Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.


Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.


Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?