sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kolmen vuoden turpakeikka

John Fenton: Please don't make me go
HarperElement 2008
S. 344

Ennen kuin ryhdyn ruotimaan itse kirjaa, haluan kertoa suhteestani ns. kurjuuskirjallisuuteen.
Luen parhaillaan misery littiä käsittelevää kirjaa. Minähän luen melko paljon misery lit -kirjallisuutta.

Joidenkin mielestä kyseinen genre ei ole kirjallisuutta lainkaan: ainoastaan kurjuuskertomuksia siitä, kun oli niin vaikeaa ja sitä sitten kauhistellaan.

Kyllä, misery litissä on selkeästi havaittavissa oleva kaava: ongelmat (yleensä väkivalta ja/tai seksuaalinen ja henkinen hyväksikäyttö), niissä eläminen ja (usein) lopulta selvityminen jollakin tavalla.

Jotkut ihmettelevät, miksi näissä kirjoissa on aina "onnellinen" loppu. Well, ei ole aina, mutta usein kyllä sellainen loppu, ettei ihan hautaan asti olla päädytty. Eihän kyseinen henkilö olisi muuten kirjoittamassa tarinaansa.

Harhaluuloa on myös se, että misery lit -kirjat olisivat kieleltään kömpelöitä ja muutenkin huonosti kirjoitettuja. Ihan samalla tavalla tähän genreen kuin mihin tahansa muuhunkin mahtuu monentasoisia teoksia: on huonosti mutta on myös hyvin kirjoitettuja. Itse olen lukenut molempia.

Tämä John Fentonin kirja asettuu hyvin kirjoitetulle akselille. Ensimmäisen miinuksen annan tosin kirjan nimestä. Please don't make me go ei kuvaa kirjaa ollenkaan. Jumalainen selkäsauna olisi kuvaavampi. Tai kolme vuotta turpakeikalla. Silmä silmästä?

Tämä kirja on erityisen väkivaltainen, mutta tässä turpaan saavat lähes kaikki (paitsi katolisen poikakoulun veljeskunta) eikä vain itse John. Johnin isä on väkivaltainen, hän hakkaa lähinnä Johnin äitiä.

Erään kerran John ei enää kestä katsoa moista väkivaltaa ja hän nousee isäänsä vastaan. Yksi kerta on liikaa ja tarpeeksi: isä passittaa pojan oikeuteen, jossa John tuomitaan kolmeksi vuodeksi St. Vincentin koulukotiin.

Tämä kirja keskittyy lähes yksinomaan noihin koulukotivuosiin. Eletään 50-luvun loppua ja väkivalta kukoistaa kirkollisessa kasvatuslaitoksessa. Säännöt ovat ankarat ja selkäsaunan saamiseen veljiltä riittää joskus pelkkä tekosyykin.

Ainoa tapa pärjätä kyseisessä laitoksessa on opetella pitämään huoli itsestään, vastata väkivaltaan väkivallalla. Siihen kierteeseen John joutuu. Mutta miksi kaikista väkivaltaisista taustoista ja näennäisesti samassa kasvuympäristössä varttuneista ei tule tappelupukareita?

Vastaus on temperamentti. Kirjassa ei suoranaisesti käsitellä temperamenttia, mutta se näkyy kirjassa muun muassa Johnin ja hänen läheisen ystävänsä, Bernien, eroavissa ajattelutavoissa.

Samoin John käy sisäistä kamppailua siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Toimiessaan alttaripoikana John tulee läheiseksi Isä Delaneyn kanssa, joka yrittää omalla tavallaan auttaa Johnia tekemään viisaita päätöksiä ja jaksamaan muutenkin.

Mitään suoranaisia viisauksia ei tästä kirjasta löydy, vaan lukija voi itse päättää haluaako pureskella ja pohtia lukemaansa vai vain vetästä kirjan ns. kerralla loppuun. Itse pidän kirjoista, jotka herättelevät minua ajattelemaan. Kirjahan ei välttämättä pääty siihen, kun sen kannet sulkee.

Itse jään monesti puimaan kirjan loputtuakin sen tapahtumia, tehtyjä päätöksiä jne. Mietin, miksi joku toimi niin kuin toimi, miten ehkä olisin itse toiminut. Voiko sellaista edes tietää? Millainen temperamentti minulla on (olen lukenut paljon temperamenttiin liittyvää kirjallisuutta, eräs hyvä on Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittama teos Temperamentti) jne.

Lisäksi tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja lähinnä sen aikaisen katolisen koulukodin toimintaan. St. Vincent's ei suinkaan ollut ainoa koulukoti, jossa oppilaita piestiin. Minulle tuttuja olivat myös paikat Lontoossa. John Fenton esimerkiksi asui Ealingissa.

Kirjan kielestä sitten: se on hyvää englantia ja Fenton käyttää sanoja monipuolisesti. Jouduin jopa turvautumaan sanakirjaan pari kertaa ja opin muutaman uuden sanan. Mutta Fenton olikin intohimoinen lukija ja kirjallisuuden ystävä.

Ensimmäisen miinuksen lisäksi annan vielä toisen miinuksen kirjan väkivallasta. Se kävi ajoittain hermoilleni, mutta toisaalta Fentonin elämä koulukodissa(kin) oli pelkkää väkivaltaa, sen uhkaa, vallankäyttöä, hierarkioiden tarkkailua jne.

~~~

Kannen kuva Lucy Goodhart/Millennium Images

Kirjan kansi on tyypillinen misery lit -kansi. Kannet ovat yleensä valkoisia ja niissä esiintyy lapsi. Minulla ei ole erikseen misery lit -kategoriaa, koska en pidä kyseisestä termistä. Survonkin nämä tällaiset kirjat kategoriaan elämäkerrat-muistelmat.

10 kommenttia:

  1. Totta, "misery-litissä" kannet ovat hyvin samankaltaiset.

    Mutta muuten on aika rankkaa yleistystä painaa kaikkiin saman "kauhuhömpän" leima. Joka genressä on omat hyvät ja huonot kirjailijansa. En itsekään tykkää KAIKISTA dekkareista, vaan poimin helmet jyvistä. Toki väliin tulee virhearvioita, mutta mitä sitten? Elämä on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, en tykkää että koko genre leimataan muutaman mädän omenan takia, koska niitä ns. mätiä omenoita löytyy varmasti joka genrestä. Minäkään en pidä kaikista lukemistani dekkareista ja niitä on tosiaan sekä hyvin että huonosti kirjoitettuja. :)

      Olen muuten varmaan melko Salliva lukija, sillä en muista koskaan lukeneeni ihan "läpipaskaa" kirjaa. Ns. huonoimmissakin kirjoissa on yleensä ollut myös jotain hyvää. :D

      Poista
  2. Aika raflaavan otsikot olit valinnut, nauratti ;)

    En todellakaan ole mikään misery litin suurkuluttaja. En muista lukeneeni muuta kuin Natascha Kampuschin sieppauskirjan ja Jan Guilloiun omakohtaisen romaanin Pahuus, jossa turpaan tulee joka päivä. Vanhemmat oppilaat hakkaavat nuorempia kasvatuksen nimissä ja opettajat katsovat touhua ihaillen.

    Lukemassasi kirjassa oli sitten "vain" fyysistä väkivaltaa eikä ollenkaan seksuaalista väkivaltaa? Kun kuulee sanan katolinen kirkko, alkaa heti hälytyskellot soida päässä. Huomenna tulee telkkarista katolisen kirkon pedofiliaskandaalia käsittelevä dokkari, pakkohan se on katsoa.

    Oletko muuten sattumalta lukenut Torey Haydenin kirjoja? Eivätkö ne ole misery litiä? Kirjastossa juuri äsken niitä taas plarailin, mutta epäilyttää. Jotenkin hänen kirjoistaan aina rahastus haiskahtaa. Ja onko varma, että uhrin henkilöllisyys pysyy salassa? Tuijotin Haydenin kuvaa pitkään ja mietin, onko hänen hymynsä empaattinen vai sadistinen. Jäi epäselväksi. Hänen persoonansa ei ainakaan minussa herätä luottamusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halusin vähän hullutella, koska tuo kirjan nimi on suorastaan harhaanjohtava :D

      Minulla on Kampuschin kirja hyllyssä, mutten ole vielä(kään) saanut aikaiseksi lukea sitä. Tuon Jan Guillouin kirjan voisin ehkä joskus lukaista, kunhan toivun tästä väkivaltapläjäyksestä. Tässä kirjassa koulun oppilaat hakkasivat toisiaan ja henkilökunta oppilaita eli turpaan tulee ns. tuplaten.

      Sen sijaan pedofiliaa ei tässä kirjassa esiinny. Oikeastaan odotin sitä juurikin tietyn "maineen" takia. Mutta tässä kirjassa keskitytään vai pieksämään. Paitsi että eräs oppilas yrittää nöyryyttää ja käyttää Fentonia seksuaalisesti hyväkseen.

      Torey Hayden on erittäin tuttu nimi. Olen lukenut useita hänen kirjojaan etenkin nuorempana. Jossain vaiheessa kirjoista meni maku, koska Hayden tuo melko voimakkaasti itseään esille enkä minä aina pitänyt hänestä. En osaa selittää miksi: ehkä mielikuva on syntynyt monien kirjojen myötä niissä olevien yksittäistapausten kautta.

      Jos haluat kokeilla Haydenia, kannattaa kokeilla jotain hänen vanhimpia teoksiaan. Niissä hän ei ole vielä kovin korskea. Tiikerin lapsesta pidin, jos näin voi sanoa. Noin muuten kirjat alkavat toistaa itseään ja siksikin lakkasin lukemasta niitä.

      Poista
  3. Hei, otsikko minutkin sai katsomaan juttusi. Olen joskus lukenut Haydenia, mutta olen samaa mieltä, että kaava toistuu. Mielestäni hän kuitenkin kirjoittaa sujuvasti ja avaa erityislasten elämää, joskaan en osaa arvioida, kuinka realistisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otsikot ovat tärkeinpiä ;)

      Kyllä, olen samaa mieltä että Hayden on kirjoissaan valottanut hienosti ns. kolikon toista puolta. Minäkään en osaa realistisuuteen ottaa kantaa, mutta ihan fiksuja metodeja ja oivalluksia hänen kirjoissaan on kyllä nähtävillä.

      Itse kyllästyin tosiaan siihen samaan kaavaan ja myös Haydenin persoonaan. Muistelisin, että hän alkoi myöhemmissä teoksissaan ruotia myös omia ihmissuhteitaan ja niihin liittyen ärsyynnyin (koska hän vissiin oli ärsyttävä, heh).

      Poista
  4. Niin, kannet ovat hyvin samankaltaiset. Mä en tällä hetkellä jaksa väkivaltaa. Pitää lukea kaikkea kevyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ainakin täällä ovat. Minullekin tuli tämän kirjan myötä väkivaltakiintiö hetkeksi täyteen.

      Poista
  5. Misery lit genrenä on yksi niistä asioista, joiden olemassaoloon havahduin vasta bloggaamaan alettuani (tai no, tarkemmin muiden blogeja seuraamalla). Aika pihalla sitä voi olla, vaikka paljon lukeekin, ja blogeista voi oppia uusia asioita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle dystopia oli ihan uusi juttu, johon siis törmäsin ensimmäisen kerran juuri blogeissa. Kaikkea sitä tosiaan voi oppia ja hyvä niin. :)

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.