lauantai 30. kesäkuuta 2012

Pii Marin -sarjan Loppu


Eppu Nuotio: Loppu


Tämä on Pii Marin-sarjan kuudes ja viimeinen kirja. Hienoa, että nuotio on tajunnut lopettaa sarjan.

Jotkut kirjasarjat paisuvat uskomattoman pitkiksi eivätkä tunnu loppuvan ollenkaan. Se ei ole aina hyvä asia. Etenkään silloin, jos ainekset muutenkin ovat melko köyhät, kuten näissä Pii Marin –romaaneissa.

Pii selvittelee edelleen menneisyyttään ja saakin selville ihan riittävästi. Joskus tieto lisää tuskaa ja joskus olisi ehkä parempi, ettei tiedäkään. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Piin ja Heinon ohella kirjassa käsitellään muutaman kadonneen ihmisen kohtaloa. Missä he ovat ja liittyvätkö katoamiset kenties toisiinsa?

Entä miten käy nuoren lapsiperheen, kun selviää että he ovat joutuneet talokaupoissa huijatuksi: heidän ostamansa talo onkin hometalo.

Kirja on mukavan lyhyt: vain reilut parisataa sivua nopea- ja helppolukuista tekstiä eli samalla tyylillä veti Nuotio kasaan tämän viimeisenkin kirjan.

Ihan luettava kirja, mutta ei mitenkään kummoinen. Tuskin jää siis mieleen kovin kauaksi aikaa niin kuin eivät muutkaan tämän kirjasarjan kirjat.

Tästä pääset katsomaan mietteitäni aiemmista Pii Marin -sarjan kirjoista.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Henkinen paine

Eppu Nuotio: Paine


Paine on Nuotion viides Pii Marin-romaani. En ole mitenkään erityisen viehättynyt tästä sarjasta, mutta jokin siinä on koukuttanut ekasta kirjasta lähtien niin, että ilman muuta on ollut pakko jatkaa sarjan lukemista.

En pidä Pii Marinista eikä siinä suhteessa ole tapahtunut muutosta tämänkään kirjan kohdalla. Pii on mielestäni naiivi ja kohtalaisen itsekäs eikä hän kykene usein ajattelemaan omaa napaansa pidemmälle.

Mutta onhan toki sellaisia ihmisiä oikeassakin elämässä, joten siinä mielessä hyvin rakennettu henkilöhahmo. Uskottavakin, koska näiden kirjojen aikana Pii ei ole juurikaan muuttunut saati oppinut kokemastaan, ja niinhän se usein on itsekkäiden ja impulsiivisten ihmisten kanssa, joita ei edes kiinnosta yrittää hillitä ja hallita itseään.

Nyt kun olen saanut “haukuttua” Piin, voinkin keskittyä itse juoneen. Paine on erittäin osuva nimi tälle kirjalle, sanottakoon se heti aluksi.

Piin veli, Joel, muuttaa Piin entiseen asuntoon Piin muuttaessa poliisinsa (Juha Heino) luokse. Heidän suhteensä on nyt siis “virallinen” ja vakiintunut. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmia ilmenisi: kyllä ilmenee.

Joel taasen joutuu tahtomattaan vedetyksi mukaan kahden tulen väliin. Eroa tekevä pariskunta, Pasi ja Iiris, asuvat samassa talossa, jonne joel muuttaa. Joel mieltyy mukavaan Pasiin, mutta myös herkkään Iirikseen, jonka ei aluksi tiedä olevan Pasin “avokumppani”.

Sanoisin, että lopulta Pasin ja Iiriksen suhde on kuitenkin vain sivujuoni, sillä suurin osa kirjasta keskittyy Piin ja Heinon tutkimuksiin koskien Piin mahdollisesti murhattua isää. Isänsä kohtalon selvittäminen on Piille pakkomielle. Se on tietyllä tavalla myös pakkomielle Heinolle, mutta eri syistä.

Kirjan tyyli ei poikkea aiemmista paitsi ehkä siinä mielessä, että yliampuvat kuvaukset ovat tässä (onneksi!) jääneet vähemmälle. Etenkin Maksussa moiset suorastaan räjähtivät silmille. Vai pitäisiköhän sanoa iskeytyivät kuin jäiset nuolet silmieni verkkokalvoille saaden iirikseni vaihtamaan väriään kuin kameleontti ja plaa plaa.
 
Kielelliset ansiot näissä Pii Marin –kirjoissa ovat aika olemattomat eli ei muutosta senkään suhteen. Koin kuitenkin tämän viidennen kirjan lukemistani sarjan kirjoista parhaaksi.

Paine imaisi nopeasti mukaansa ja piti otteensaan loppuun asti. Hyvää viihdettä siis, sanoisin. Mutta että jännittävää? Ei todellakaan.

Mietteitäni aiemmista Pii Marin –kirjoista:

1. Musta
2. Kosto
3. Maksu
4. Varjo
5. Paine (tässä postauksessa)
6. Loppu (tulossa)


~~~~

Hyvää juhannusta kaikille näin jälkikäteen! Oma juhannus sujui rauhallisesti mökillä Pohjanmaalla saunoen ja lukien.

Tänään kävin Keskisten kyläkaupassa ja sieltä löysin tuon kuudennen eli viimeisen Pii Marin -kirjan. Luen sen seuraavaksi, sillä asiat jäivät joiltakin osin vielä avoimeksi Paineessa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Vaikeuksien kautta voittoon?

Jane Elliott: Sadie

Sadien ollessa lapsi hänen isänsä kuolee. Se on ensimmäinen käännöskohta hänen elämässään. Hän jää kaksin äitinsä kanssa, mutta äidistä ei ole paljon iloa, sillä hän (äiti) ryypiskelee suruunsa.

Myöskään äidin uusi mies ei tuo onnea taloon, päin vastoin: pelko asettuu taloon.

Lopulta asiat kärjistyvät niin pahaksi, että Sadie kokee ainoaksi vaihtoehdokseen pakenemisen. Ja hän pakeneekin. Elämä Lontoon kaduilla opettaa ja karaisee.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa kuvaa Sadien lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Toisessa osassa keskitytään tapahtumiin Sadien ollessa kolmikymppinen.

Miten Sadie sai luotua itselleen uran ja varakkuutta, kun lähtökohdat olivat, mitä olivat? Ja mitä tapahtuu, kun menneisyys palaa kummittelemaan Sadien uuteen elämään?

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Pidin myös kirjan ensimmäistä osaa ihan onnistuneena: se imaisi mukanaan. Valitettavasti toinen osa ei sitten olekaan ihan niin onnistunut. Se on melkoisen ennalta-arvattava ja siksi jopa lattea.

Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin ihan luettava, mutta ei vetele vertoja Elliottin romaanille Mammy’s Little Girl.

Jane Elliott on itsekin kokenut kovia lapsena. Hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen The Little Prisoner, josta voit lukea enemmän täältä.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Lomaterveiset


Nyt on kulunut jo niin pitkä aika edellisestä päivityksestä, että on pakko tulla kertomaan, että en ole lopettanut tätä blogia saati lukemista!

Lomailen Suomessa, Helsingissä ja on pidellyt sen verran kiirettä, etten ole ehtinyt pahemmin lukea. Kirjoja on kyllä tullut osteltua: suomalaisia ja pohjoismaisia. Tuskin maltan odottaa, että pääsen niihin käsiksi.

Juhannuksena siirryn loman mökkivaiheeseen eli sitten on aikaa lukea. Oikein aurinkoista kesää kaikille!