sunnuntai 9. elokuuta 2009

Sukuasioita tonkimassa



Olen edelleen jäljessä luettujen listaamisessa, joten nyt vain pikainen maininta Pirunketusta. Tämä ei muutenkaan tehnyt minuun järin suurta vaikutusta, vaikka ihan ok olikin.

Minette Walters: Pirunkettu

Takakansi:

Pirunketun tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen pikkukylään. Paikallisen kartanon iäkäs omistaja eversti James Lockyer-Fox joutuu epäillyksi murhasta, kun hänen vaimonsa kuolee pelkkä yöpuku päällään talon puutarhassa.

Poliisitutkimuksissa hänen vaimonsa, Ailsan, kuolemassa ei havaita mitään hämärää, mutta silti Jamesiin kohdistuu ikävä parjauskampanja.

Asianajajansa ja vuosia sitten adoptoitavaksi annetun tyttärentyttärensä kanssa James
ryhtyy taistelemaan kunniansa puolesta ja selvittämään, ketkä ovat hänet tuhotakseen valmiita jopa tappamaan.

Tässä juoni lyhykäisyydessään. Ihan hyvää Waltersia, joskaan ei mielestäni parasta.

torstai 6. elokuuta 2009

Kulissit romahtavat



Karin Alvtegen: Varjo


Iäkkään Nobel-kirjailijan menneisyydestä alkaa putkahdella järkyttäviä asioita, kun hänen entinen taloudenhoitajansa kuolee.

Taloudenhoitajan piti viedä synkät salaisuudet mukanaan hautaan, mutta lopun koittaessa hän halusikin vihdoin päästä taakasta, jota oli niin kauan kantanut vaiti.

Kirjailijan poika, Jan-Erik, on luonut uransa isänsä maineella. Hän kiertää maata luennoiden sairaan isänsä urasta. Siinä sivussa perhe-elämä kärsii Jan-Erikin katkeruudesta ja syrjähypyistä.

Jan-Erikin Alice-äidille maistuu viski. Hänkin kantaa sisällään perheen suurta salaisuutta, joka lopulta katkeroitti hänetkin. Perheessä ei ole ketään, joka olisi onnistunut välttämään mustan varjon lankeamisen päälleen.

Varjo on ihan mielenkiintoinen kirja, joka piti otteessaan loppuun asti. Se ei ole mikään mestariteos, mutta ihan luettava kirja kuitenkin.

Takakansi:

Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt on saanut kaiken mitä on ikinä toivonut. Työläisperheestä hän on ponnistanut kansakunnan kaapin päälle. Hänen maineensa on niin mahtava, ettei yksikään hänen lähipiirissään voi välttyä sen vaikutukselta.

Axelin varjossa elävät viskiä naukkaileva Alice-vaimo sekä isän maineella ratsastava poika Jan-Erik petetyn vaimonsa Louisen kanssa.

Yhteisvoimin he vaalivat esikuvallisen kirjailijan julkisivua – mutta sitten eräs yksinäinen vanhus kuolee, ja tapahtumavyöry käynnistyy. Vanhuksen jäämistöstä löytyy nimittäin Ragnerfeldteja koskevia tietoja, jotka vihjaavat synkistä salaisuuksista, petoksesta, valheista ja kuolemasta.

Psykologisessa jännärissään Karin Alvtegen kertoo julman tarinan siitä hinnasta, jonka ihminen on valmis maksamaan kuolemattomuudesta.

lauantai 1. elokuuta 2009

Kertomus ihmisistä, joita olemme*



SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.
Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.

Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.

Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.

Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.

Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.

Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.

Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.

Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.

Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.

Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.

Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.

*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta