Hae tästä blogista

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Keigo Higashino: Silent Parade

 

Keigo Higashino: Silent Parade
alkuper. Chinmoku no Parēdo, 2018
Little Brown, 2021
japanista englannintanut Giles Murray
s. 344
Silent Parade on neljäs englanniksi käännetty kirja ns. Galileo-sarjassa.

Kikuno (kuvittellinen esikaupunkialue Tokiossa)

Namikin perheen vanhempi tytär Saori katoaa jälkiä jättämättä. Kolmen vuoden kuluttua hänen ruumiinsa löydetään palaneesta talosta. Poliisille ennestään tuttua henkilöä, Kanichi Hasunumaa, epäillään Saorin kaappaamisesta ja murhasta. Kyseessä ei olisi Hasunuman ensimmäinen veriteko, mutta aiemmasta henkirikoksesta häntä ei koskaan saatu tuomittua.

Eikä saada tästäkään. Hasunuma vaikenee kuin muuri eivätkä todisteet riitä hänen tuomitsemiseensa ja mies vapautetaan. Se on luonnollisesti pettymys Saorin perheelle ja monille muillekin. Onko se kenties niin iso pettymys, että täytyy ottaa oikeus omiin käsiin. Käy nimittäin niin, että pian Hasunuma löydetään kuolleena eikä kuolisyy ole luonnollinen.

Tapausta ryhtyy tutkimaan aiemmista sarjan kirjoista tuttu (Detective Chief Inspector) Kusanagi tiiminsä kanssa. Sattumalta Kikunossa työasioidensa tiimoilta ramppaa myös professori Manabu Yukawa (eli ”Detective Galileo”), joka on aiemminkin auttanut poliisia selvittämään rikoksia. Yukawan panos tämänkin keissin selvittelyssä on omaa luokkaansa.

Kirjassa ei ainoastaan tutkita murhaa (tai pikemminkin murhia), vaan myös sen vaikutusta yhteisöön. Kaivellaan motiiveja ja selvitellään, miten on murhattu. Saorin palaneista jäänteistä on murhatapaa vaikea päätellä, mutta ei ole Hasunuman eli epäillyn murhaajan kuolintapakaan ihan itsestään selvä.

Jos on lukenut aiempia Galileo-sarjan kirjoja, voi tunnistaa Higashinon tyylin. Mikään ei ole lopulta sitä, miltä näyttää ja kun pintaa raaputtaa, paljastuu alta kaikenlaista.

Kirjaa ja koko tätä sarjaa voisin suositella cosy crimen ystäville: väkivaltaa on nimeksi ja painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja jännitteissä sekä uusia ja ovelia suuntia saavassa rikosselvittelyssä. Silent Parade itsessään ei ole jännittävä eikä hiuksia nostattava eli sitä voi lukea vaikka yksin erämaamökissä eikä tarvitse lukita ovea (itse kyllä silti lukitsisin).

Higashino sanoo lukevansa länsimaisia dekkareita, mutta mainitsee esikuviensa olevan pääasiassa japanilaisia. Hän mainitsee muun muassa Seicho Matsumoton, jonka kirjoja olen itsekin lukenut. 

Muutaman Agatha Christien kirjan lukeneena voisin kuvitella, että nämä Higashinon dekkarit voisivat miellyttää myös sitä lukijakuntaa.

Higashinon haastattelu vuodelta 2011 (The Wall Street Journal – Scene Asia)

Olen lukenut ja kirjoittanut kaikista Higashinon tähän mennessä englanniksi käännetyistä kirjoista. Higashinon tuotanto käsittää muutakin kuin dekkareita. Koosteesta puuttuu  The Miracles of the Namiya General Store, koska se on julkaistu myöhemmin.

EDIT. 24.2. kello 7:55

Galileo-sarja


The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade (tässä postauksessa)

perjantai 18. helmikuuta 2022

Podcasteja lenkille tai minne tahansa

Sisältövaroitus:

Tämä postaus sisältää lätinää podcasteista eikä juuri muuta. Kerron (en tosin kaikkea), mitä kuuntelen ja kerron, mitä en halua kuunnella. PALJASTAN mitä kuuntelin eilen.

Monia podcasteja voi kuunella muualtakin kuin mainitsemistani paikoista, mutta en jaksa kaikkia merkitä. KVG. 

Nyt asiaan.

Kuuntelen lenkeillä podcasteja. Heitän päivittäin vähintään kahden tunnin lenkin (sis. intervalleja), ellen fillaroi (jolloin en tietenkään kuuntele muuta kuin liikenteen melua välttääkseni metamorfoosin mansikkahilloksi). En ole viime aikoina juuri fillaroinut, koska vaikka talvi on täällä ollut leuto eikä edes kovin sateinen, niin tuuli on puhallellut ja muutenkin viileällä on hankala fillaroida, koska silmät vuotaa kuin seula. Vuotoefekti ei ole kovin voimakas lämpimällä säällä, joten sitä odotellessa.

Podcasteja kuuntelen vain ollessani liikkeellä eli lenkeillä, kauppareissuilla tai muuten vain ulkona hengaillessani. Missään tapauksessa en voi enkä koe tarvetta paikallani niitä kuunnella, koska keskittyminen kuuntelemiseen vaatii minulla sen liikkeen ja olemisen ulkomaailmassa.

Nyt esittelen muutamia podcasteja, jotka tuovat iloa ja vauhtia (joskus pituuttakin, kun en malta lopettaa kuuntelua) ulkoiluihini. Nähtävästi tästä postauksesta tulee järkyttävän pitkä, mutta onneksi Blogger ei ole määritellyt pituusrajaa yksittäisiin postauksiin.

Jaottelen podcastit aiheittain. Aloitetaan kirja- ja kirjallisuusaiheisilla.


Ihka ensimmäinen podcast, jota koskaan kuuntelin, on Takakansi-podcast (Spotify).

”Takakansi on podcast kirjoista ja lukemisesta sekä lukemisen vaikutuksista meihin ja maailmaan, lukemisen vaaratkin huomioiden. Tavoite on tuoda esiin monipuolisia näkökulmia lukemiseen ja jakaa erilaisia keinoja avartaa omaa maailmaa ja itseilmaisua.” (lainaus: Takakansi-podcastin sivulta) 

Siinäpä täyteläinen kuvaus kys. podcastista. Vierailijalista on monipuolinen, samoin aiheet. Pidän Marko Suomen pohtivasta ja haastateltaviaan kunnioittavasta tyylistä. Huumoriakin löytyy, toki riippuen haastateltavan persoonasta eivätkä keskustelut ole ollenkaan kuivakoita, vaikka ei vitsailtaisikaan.

Kukin jakso on uniikki kokonaisuus ja siten myös ajaton: itse olen napsinut kuunneltavaksi jaksoja sieltä täältä sen mukaan mikä kiinnostaa eniten ja sitten siirtynyt niihin, jotka eivät vaikuta niin kiinnostavilta – ja usein olen innostunut niistäkin kuunnellessani.

Jaksot ovat noin tunnin mittaisia, mikä miellyttää tällaista perusteellista märehtijää. Ei ole kiireen tuntua, on tilaa ajatuksille ja sivupoluille ja silti (sivupoluista huolimatta) kokonaisuus pysyy kasassa.

Tässä muutama mieleenpainuvin jakso. Yritin valita mahdollisimman erilaiset, että aiheiden ja haastateltavien kirjo tulee esille. Eivät ole missään paremmuus- tai aikajärjestyksessä.

Noora Vaakanainen – Mitä iloa kirjallisuuden opiskelusta on?
JP Koskinen – Kirjailija digimaailmassakin
Raita Jauhiainen – Omakustannekirjat
Anniina Tarasova – Luovuuden harjoittaminen ja kirjailijana oleminen
Anni Saastamoinen – Kirjailijan häpeä
Elina Nikulainen – Liittolaislukeminen ja monimuotoisuuden lisääminen lukemisessa
Viivi Rintanen – Mielenterveys, sarjakuva ja stigmojen purkaminen
Susinukke Kosola – Turkoosi vyöhyke, tekijän identiteetti ja Runografi
Salla Tuomivaara – Elävien olentojen kohtaamisesta
Antti Virrankoski – Eduskunnan kirjasto ja tiedon merkitys
Miriam Attias – Polarisaatio, sovittelu, konflikti

Nyt lopetan vaikka lisääkin voisi listata.

Noin muuten en juuri kuuntele kirjallisuusaiheisia podcasteja paitsi ikään kuin ”napostellen” eli saatan etsiä kirjan X luettuani jonkin podcastin, jossa on kirjailijan kanssa keskusteltu kys. kirjasta. Tästä esimerkkeinä vaikkapa Shalom Auslander ja Peace Adzo Medie.

Toisinaan tekevi mieleni kuunnella jokin kirjailijahaastattelu liittyen kirjaan, jonka olen lukenut aikoja sitten. Näin tein muun muassa Abir Mukherjeen kirjan A Rising Man kohdalla jokin aika sitten (kuuntelin BBC Radio nelosen Bookclubin podcastista sen). Oli kiva huomata, että olin saanut kirjasta irti niitä asioita, joita kirjailija on halunnutkin tuoda esille. Minulla odottelee sarjan toinen osa hyllyssä ja toivon ottavani sen pian lukuun, kunhan pääsen kaikista muista kirjoista eroon.

Takakantta lukuun ottamatta napostelen kirja- ja kirjallisuusaiheisia podcasteja lähinnä enkuksi enkä ole podcast-uskollinen, vaan menen kirja/kirjailija edellä.


Seuraan Suomen uutisia pääpiirteittäin eli lähinnä otsikkotasolla ja sitten luen jutun jos luen, ja jos se ei ole maksumuurin takana tai jos haluan tietää tai seurata jotain tiettyä aihetta.

Uutisaiheisia suomalaisia podcasteja sentään kuuntelen, alla oleva lista ei ole arvostusjärjestyksessä, vaan mielivaltajärjestyksessä.

1. Politbyroo (Spotify)

Viikon politikoinnit alle tunnin paketissa. Aluevaalijaksot jätin kylläkin väliin, koska ei hirveästi kiinnosta.

2. Uutisraportti podcast (Spotify)

”Ajankohtaisista aiheista puhutaan niin kuin toimittajat puhuvat niistä töiden jälkeen drinksuilla: mielenkiintoisesti ja turhia jännittämättä. Julkaisijana Helsingin Sanomat.”

Podcastissa (jaksojen kesto noin tunti) keskustelee yleensä kolme henkilöä, kokoonpano vaihtelee jonkin verran. Lempparini on älykkään tuntuinen ja asioista hyvin perillä oleva Marko Junkkari. Hyvänä kakkosena tulee sanavalmis ja jämäkkä Alma Onali, jonka koen myös olevan ”ajantasainen”. Tuomas Peltomäki on ajoittain höpsö, mutta huomaan ihmetteleväni hänen sivistyksensä tasoa. Esim. hänen mietteensä long covidista olivat vähintäänkin omituisia ja tietoa kyllä on ja oli saatavilla jo silloin, kun kys. jakso tuli ulos.

3. Ruben Stiller (Yle audio)

Aiheet ajankohtaisia ja haastateltavia yleensä kaksi per jakso (kesto noin tunti) Stiller on selkeästi ”häiriintynyt” koronasta ja erityisesti siitä, etteivät kaikki ota rokotetta ja se kyllä näkyy podcastissa. Itse aloin kuunnella Stilleriä vasta about puolisen vuotta sitten, joten kokemusta on vain korona-ajan jaksoista (olen kyllä jotain vanhempiakin jaksoja kuunnellut ihan sen perusteella, jos on ollut kiinnostava vieras). Sanna Marin ei myöskään kuulu Stillerin suosikkeihin.

Mutta mitä välii. Minun ei tarvitse olla asioista samaa mieltä Stillerin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Mielestäni Stiller tekee kuitenkin laadukasta sisältöä ja pyrkii etsimään eri näkökulmia (ja ymmärtämään niitä itsekin).

4. Et sä noin voi sanoo! – Jone Nikula ja Jussi Ridanpää (Spotify)

Keskustelua ja ”kahtiajakoa” ajankohtaisista ja muistakin aiheista.

Aloin kuunnella tätä, koska eräs toveri suositteli. Nikulan ääni on minulle tuttu teiniajoilta Radio Citystä, joten sikäli nostalgista. Ridanpäästä en ollut aiemmin kuullut. Nikula vaikuttaa samalta jämerältä ja sanavalmiilta ihmiseltä kuin silloin muinoin.

Olen monista asioista Nikulan ja Ridanpään kanssa eri mieltä (etenkin jos ne liittyvät eläinten kohteluun/oikeuksiin ja joskus muutenkin), mutta en anna sen häiritä. Tekee ihan hyvää kuunnella erilaisia näkökulmia ja pidän näiden herrojen tyylistä. Hieman vierastan muutenkin sellaista mustavalkoista asennetta, jossa yhden mielipiteen, piirteen tai minkä tahansa yksittäisen asian perusteella leimataan koko ihminen perseeksi.

5. Enkunkieliset uutispodcastit… deletoin ne, koska ketä kiinnostaa ja tämä postaus on jo nyt venynyt pidemmäksi kuin matka maasta kuuhun eikä olla käsitelty kuin kaksi kategoriaa.


1. Antti Holman kaikki podcastit eli

Radio Sodoma (Yle audio)
Antti Holman oopperajuhlat (Yle audio)
Auta Antti (Listen notes)

Kaikki muut olen kuunnellut paitsi Auta Antin toisesta kaudesta on about puolet kuuntelematta. Vaikka Auta Antti on käsikirjoitettu viihdepodcast ja se sisältää huumoria, joka on periatteessa melko syvältä, on siinä syvällisempikin pohjavire, kunhan vain antautuu sinne mutaan makaamaan. Ja minähän antaudun, koska olen sillä lailla antelias ja mieleni avoin ovi.

2. En ole gynekologi, mutta voin vilkaista (Spotify)

Nikulan ja Ridanpään viihdepodcast. Vilkaisut tehtiin ennen Et sä noin voi sanoo -podcastissa, mutta niille perustettiin tämä oma podcast jokunen aika sitten. 

3. Women Like Us (Spotify)

”The only podcast hosted by women. Each week, top journalists Jennifer Hudson* and Lillian Bayliss** will chat about everything they’re interested in – from fashion to politics to free speech to veganism and back again, you can be sure that if you’re a woman like them you’ll love Women Like Us.”

*Award-winning comedian and writer Katy Brand

*Bafta-winning actress and writer Katherine Parkinson


Jos virtsani karkailisi, se olisi karannut tätä podcastia kuunnellessa. Olen kaikki jaksot kuunnellut, meno muuttui hieman toisteiseksi ja kulahtaneeksikin loppua kohden mutta noin muuten pidin kovasti. Hyvin käsikirjoitettua viihdettä ja plussat siitä, että osasivat lopettaa ajoissa.


True Crimea on tarjolla niin maan perusteellisesti sekä suomeksi että enkuksi. Kuuntelen lähinnä kahta silloin kun kuuntelen (tosin olen kuunnellut muutamia muitakin, mutten jaksa mainita niitä).

1. Jäljillä (Spotify)

Asiallinen ja uhreja kunnioittava. Pidän Tildan äänestä.

2. Canadian True Crime (Spotify)

Asiallinen ja uhreja kunnioittava. Pidän Kristi Leen äänestä ja aksentista.


1. Pieleen mennyt historia (Yle audio)

Podcast siitä, miten ihminen on pilannut noin kaiken.

2. Aristoteleen kantapää (Yle audio)

Pilkunnussintaa hauskasti ja sivistyneesti.

3. Velapodi (Spotify)

Vela tulee sanoista vapaaehtoisesti lapseton. Velaus terminä tarkoittaa sitä, että henkilö ei halua eikä ”hanki” lapsia. Tätä podcastia voisi kyllä kuunnella ne, joiden mielestä on itsekästä olla tekemättä lapsia ja vasta lapsia saatuaan tietää mitä on oikea rakkaus ja on eheä nainen ja osaa ottaa vastuuta ja plaa plaa.

Velapodissa keskustellaan erilaisista aiheista KAIKKIA kunnioittaen, mutta luonnollisesti lapsettoman näkökulmasta. Ei siis tarvitse olla huolissaan siitä, että sitä omaa mahdollista lapsentekovalintaa kritisoitaisiin tai lisääntyneitä ihmisiä pidettäisiin jotenkin itsekkäinä tai heihin liitettäisiin kaikki ne negatiiviset piirteet vailla perusteluja kuten lapsettomuuden valinneisiin.


1. Tales (Spotify)

Olen muinoin tehnyt ihan erillisen postauksen tästä podcastista, kas tässä linkki.

*

Tässä postauksessa mainitsemani podcastit ovat kaikki sellaisia, joita kuuntelen melko tai melkein säännöllisesti eli viikoittain. True crime on tosin jäänyt ainakin toistaiseksi taka-alalle, samoin The Tales.

Nyt minua kiinnostaa enempi keskustelutyyliset ja ajankohtaisia aiheita sisältävät podcastit. Mutta nämä intressit menevät sykleissä eli kenties jo ensi viikolla kuuntelen jotain ihan muuta (olen nimittäin tehnyt muutaman uuden kiintoisalta vaikuttavan podcast-löydön).

Podcasteja jätän herkemmin kesken kuin kirjoja. Kokeilen mielelläni uusia podcasteja, mutta niitä myös jää kesken jos ei aihe tai käsittelytavat kiinnostakaan. Lisäksi olen jättänyt kesken podcasteja, jos henkilön ääni on epäselvä tai -miellyttävä. Joistakin podcasteista olen kuunnellut pari jaksoa, mutta sitten en ole muistanut koskaan palata kuuntelemaan lisää. Joskus varmaan palaan.

Kirjoittelen mahdollisesti joskus toiste lisää (sori vaan) podcasteista nyt kun olen saanut tämän massiivisen koosteen ulos. Jatkossa sitten hieman tiivistetymmin. Ehkä. Tai sitten ei. Olen iloinen, jos joku näistä saa vinkkejä mutta nämä ovat muistiksi myös itselleni, jos dementia iskee kesken elämän.

KOHUPALJASTUS

Jotta tästä postauksesta tulisi mahdollisimman pitkä, paljastan vielä mitä eilen kuuntelin.

1. Auta Antti, toisen kauden kolmas jakso: Ystävyydestä (loput kymmenisen minuuttia, jotka jäivät edelliseltä päivältä kesken)
2. Auta Antti, toisen kauden neljäs jakso: Identiteetti ja kuntosalikieli
3. Takakansi-podcast: Marjo Pennonen – itsetuntemus ja ihmisyys
4. Ruben Stiller (jakso nauhoitettu 11.2.): Suomen koronakriisin johtaminen ja jengiväkivalta
5. Today in Focus (The Guardian-lehden podcast): The Fall of Prince Andrew (jakso nauhoitettu 17.2.), jäi noin kymmenen minuuttia kuuntelematta eli jatkan sen loppuun seuraavalla lenkillä.


Minulle saa suositella podcasteja. Olen tosin erittäin vaativa, koska haluan nauttia lenkeistäni enkä kuunnella mitään kärsimysnäytelmiä.

Podcastit, jotka eivät kiinnosta minua:

Liian lyhyet podcastit, joissa juostaan kauhealla kiireellää aiheesta toiseen niin ettei siinä ehdi edes ajatella.

Podcastit, joiden jaksoissa ei ole selkeää teemaa, vaan niihin on tumpattu sitä sun tätä. En jaksa sillisalaatteja lautasella enkä podcasteissa.


Epäkiinnostavia aiheita:
lapset, lapsiperheiden arki jmv. (niistä saapi lukea ihan riittämiin kaikista muista medioista ja kirjoista), äitiys/isyys/vanhemmuus/mummous/vaarius, talon rakentaminen/remontointi, sisustaminen, meikit, käsityöt, autot, kuntosalit (ellei Antti Holma kerro niistä), rakkaus, parisuhde, penkkiurheilu tai oikeastaan kaikki urheilu, häät, ruoka, siivoaminen, televisio, tietokonepelit, kaikki pelit jne.

lauantai 12. helmikuuta 2022

Aston Hall - Helvetillinen hoitolaitos

Aston-on-Trentissä Derbyshiressa sijaitsi muinoin sairaala nimeltä Aston Hall, jossa hoidettiin pääasiassa käytös- ja oppimishäiriöisiä lapsia. Jos (ja monesti myös kun) lapset eivät olleet laitokseen mennessään käytöshäiriöisiä ja sekaisin, olivat he varmasti sieltä poistuessaan.

Aston Hallia johti tohtori Kenneth Milner, joka hoiteli ”käyöshäiriöisiä” lapsia muun muassa ruuttaamalla heihin ”totuusseerumia” (sodium amytal), hakkaamalla ja raiskaamalla.

Aston Hallin olosuhteet muistuttivat lähinnä vankilaoloja: ikkunoissa oli kalterit eikä ulos ollut asiaa. Siis ikinä. Ei koskaan. Ei edes kerran päivässä viideksi minuutiksi. Tappavan tylsät päivät kuluivat kivassa pikku lääkepöhnässä, sillä tokihan lääkkeillä huumattu lapsi oli helpompi käsiteltävä.

Carol Minto kertoo kokemuksistaan Aston Hallissa muistelmateoksessaan The Asylum. Teos on suoraviivainen ja kronologinen kuvaus Carolin elämästä ennen ja jälkeen Aston Hallin. Hyväksikäyttöjä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä tämä ole mikään kauhistelukirja paitsi tietenkin jos haluaa sen sellaisena lukea ja sitten kauhistella ja jeesustella.

Otaksun, että kirjan perimmäinen sanoma on kertoa, miten mielivaltaisesti lapsia on otettu hoitoon ja miten sadistisesti heitä on Aston Hallissa ”hoidettu”. Jokainen varmaan ymmärtää, että tällaisella on pitkävaikutteiset seuraukset henkilön elämään.

Totuuden on syytäkin tulla julki.


1969, Derby


Kun Carol Minto karkaa kotoota, lastensuojeluviranomaiset vihdoin puuttuvat tilanteeseen. Ei tosin perheen toksiseen tilanteeseen, jossa äityli istuu illat pitkät bingossa ja isoveli-Ian tekee seksuaalista väkivaltaa keittiövälineillä sisarelleen Carolille, joka taas hoitaa kaikkia nuorimmaisia sisaruksia. Sisaruksia on about (menin sekaisin laskuissa, sori) 10.

Carolia pidetään ongelmatapauksena ja hänet kärrätään Aston Halliin, jossa hän viettää seuraavat nelisen vuotta eli täysi-ikäiseksi asti. Sen jälkeen hänet siirretään Craigmore Hosteliin, jota voi pitää eräänlaisena tuettuna asumismuotona, josta nuori sitten voi ponnahtaa omilleen. Omilleen ponnahtaminen tarkoittaa ainakin Carolin kohdalla sitä, että hänet vain eräänä päivänä heitetään ulos ja käsketään mennä ja rakentaa oma elämä.

Mietin, mikä saa ihmiset, jotka eivät selkeästi ole kiinnostuneita hoitamaan ja kasvattamaan lapsia, ”tekemään” niitä. Luotettavaa ehkäisyä ei tietenkään tämän kirjan tapahtuma-aikoihin ainakaan aluksi ollut, joten kaipa ne vauvat olivat ikävä sivutuote panemisesta. Tosin kyllähän näitä näkee nykyäänkin, että vauvoja ”vain tulee” vaikka ei paskaakaan kiinnosta.

Lastensuojelutyön resurssit hädin tuskin riittävät eivätkä siis riitäkään näitä keissejä hoitamaan. Tosin joskus lastensuojelu ei ole muuta kuin mielivaltaista riistoa, kuten Minton ja monien muiden Aston Hallissa olleiden lasten kohdalla.

On hieman vaikea ymmärtää, miten tällaista voi edes tapahtua. Toki ennen muinoin on ollut hyvinkin erilaisia ”hoitometodeja”, mutta ei nyt sentään keskiajalla enää oltu. Dr Milnerin metodeista on ainakin osan henkilökunnasta ollut pakko olla tietoisia, mutta ei tuntunut ketään kiinnostavan. Lisäksi lasten tai yleensäkään kenenkään huumaaminen lääkkeillä vuosikausia ilman järkevää syytä on… noh, sairasta. Oikeustaju oli melko lailla koetuksella tätä kirjaa lukiessa.

Nykyinen meininki ei varmasti ole niin villiä kuin 1900-luvulla ja jos on, niin kyseessä lienee sentään yksittäistapaukset. Briteissä näitä riitti muinoin hieman enemmänkin kuin yksittäistapauksiksi asti.

Carol Minto (with Ann and Joe Cusack): The Asylum
Mirror Books, 2021
s. 288


Muutama linkki:

The Sun: Carol Minton haastattelu, Minto kertoo kirjastaan. Koska kyseessä on The Sun, on haastis tyyliltään mitä on.

BBC: Juttua Aston Hallista ja Dr Kenneth Milneristä, haastatteluissa useita Aston Hallissa muinoin ”hoidossa” olleita.

Googlettamalla löytyy tonnikaupalla lisää.

Kirjoja Aston Hallissa ”hoidettuina” olleilta henkilöiltä:

Barbara O’Hare: The Hospital – How I Survived the Secret Child Experiments at Aston Hall
Stephen Smith: The Boy in the Cellar

maanantai 7. helmikuuta 2022

Tenzing Norgay - ensimmäisenä Everestille

Sherpa Tenzing Norgay nousi maan korkeimmalle vuorelle eli Everestin huipulle ensimmäisenä uusiseelantilaisen Edmund Hillaryn kanssa 29.5. 1953. He olivat sidotut toisiinsa köydellä (kuten high altitude -kiipeilyssä usein on tapana) ja vaikka Hillary astui huipulle muutaman askeleen edellä, koen että he huiputtivat vuoren samaan aikaan. Niin he kaiketi kokivat itsekin, mutta medialle se muutaman askeleen ero tuntui olevan tärkeää.

Palaan politikointiin myöhemmin. Sillä on merkitystä lähinnä sitten, kun Everest on kiivetty ja lehdistön raadollisuus tulee esille.


Man of Everest
(Harrap 1955, s. 320 plus kaksi kuvaliitettä) kertoo Tenzing Norgayn elämäntarinan aina siihen asti, kun hän nousee Everestille Hillaryn kanssa ja jonkin verran sen jälkeisestä ajasta. Kirjan on kirjoittanut James Ramsay Ullman, koska Tenzing itse oli luku- ja kirjoitustaidoton.

Norgay on syntynyt Khumbussa toukokuussa 1914 (k. 1986). Tarkka päivämäärä ei ole tiedossa, mutta Norgay on valinnut itse päivän ja se 29. Tenzing Norgayn alkuperäinen nimi ei ole Tenzing Norgay, mutta sen juuria en ala tässä käymään läpi. Asia selviää kirjan lukemalla.

Everestin onnistuneesta kiipeilykuvauksesta kiinnostuneet saavat odotella kirjan lopulle. Sitä ennenkin kyllä yritetään Everestiä huiputtaa milloin minkäkin retkueen voimin siinä onnistumatta. Tenzing on sherpan ja sirdarin (sherpojen johtaja)  roolissa mukana useissa eri retkueissa. Kun hän Hillaryn kanssa huiputti Everestin, oli hän myös yksi retkueen virallinen kiipeilijä. Tuplaroolit Norgay koki toisinaan raskaina valtavan vastuun takia.

Muitakin tutkimusretkiä tehdään, muun muassa Tiibetiin jossa Norgay tapaa Heinrich Harrerin (”Seven Years in Tibet”). Minua kiehtoi tässä kirjassa ajankuvaus, sen historiallinen konteksti. Tunnistan joitakin aikanaan tunnettuja kiipeilijöitä (joista osa kuoli pyrkiessään Everestin huipulle) ja oli yllättävää (joskaan ei odottamatonta, kun tarkemmin miettii) kohdata heidät tässä kirjassa, vaikkakin vain sivumennen.

Ei pidä myöskään unohtaa maailmansotia, joiden vaikutus näkyi Nepalissakin. Lähinnä tosin niin, että kiipeilyretkueet loistivat poissaolollaan. Se oli piinaavaa aikaa Norgaylle, jonka mieli alati vaelsi Chomolungmalle, joka on Everestin tiibetinkielinen nimi.

Jos sherpat ja heidän kulttuurinsa kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa mielestäni oivallisen kuvauksen myös siihen maailmaan. Man of Everest ei sisällä pelkkää kiipeilyä ja retkueita, vaikka ne keskeisiä toki ovat, koska ne ovat Norgayn työtä.

Katsomalla menneisyyteen voimme nähdä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Lisähapen käyttämisestä (tai käyttämättä jättämisestä) on esiintynyt keskustelua jo ammoisina aikoina ja sama keskustelu elää ja voi pulleana edelleen high altitude -kiipeilijöiden keskuudessa. Myös kiipeilytekniikoiden ja -varusteiden kehitys on nähtävissä. Luonnollisesti reitin löytäminen Everestin huipulle tapahtuu. Norgayn ja Hillaryn nousema reitti on edelleen suosituin reitti huipulle, vaikka muitakin reittejä on myöhemmin löydetty.

Kuten aiemmin vihjaisin, mediaryöptys oli valtava kun huipulle viimein oli päästy. Tärkeää tuntui tosiaan olevan se, kumpi sinne ensin jalkansa asetti. Lopulta saadakseen huhut loppumaan Norgay ja Hillary yhdessä laativat ja allekirjoittivat lausunnon, jossa he kertoivat nousseensa huipulle suunnilleen samaan aikaan.

Koin raivostuttavana, että kaikesta yritettiin vääntää politiikkaa. Milloin ihmeteltiin lippujen järjestystä (Norgayn hakussa oli neljä maalippua ja niidenkin sijainnista saatiin aikaiseksi poliittinen kohu), milloin arveltiin että toinen olisi raahannut toisen huipulle, kun toinen ei jaksanut jne. Vastenmielistä spekulointia.

Norgay selvästi otti raskaasti nämä huhut ja median pyörityksen enkä ihmettele sitä lainkaan. Minulta meni hieman maku Hillaryyn, koska hän ilmeisesti mitätöi omassa kirjassaan/lausunnossaan (The Ascent of Everest) Norgayn suoritusta.

Liitän tähän kuvan kirjan sivusta, jossa aihetta käsitellään, itselleni muistiin ja kiinnostuneille tiedoksi.

Kirjasta Man of Everest, s. 261

En ole yhtäkään Hillaryn kirjaa lukenut, mutta harkitsen joskus lukevani jonkin, jos onnistun saamaan käsiini. Niitä ei näytä meidän kirjaston varastossa pölyttyvän.

Norgay ei kirjoittanut (tai kirjoituttanut) kirjaansa vastineeksi muiden kirjoille. Hän ihasteli, miten monet hänelle tutut vuorikiipeilijät olivat kirjoittaneet omat kirjansa ja hänkin halusi kirjoittaa oman. Vaikka Norgay esittää jonkin verran kritiikkiä erinäisistä asioista, koen hänen tehneen sen osin pakosta ja saadakseen oikaistua huhupuheita ja virheellisiä tulkintoja.

Norgay ystävystyi monien kiipeilijöiden kanssa, erityisesti sveitsiläisestä Raymond Lambertista tuli hänelle läheinen ystävä. Norgay kirjoittaa pääasiassa kaikista kohtaamistaan henkilöistä kauniisti. On jokseenkin masentavaa, että hänen sanojaan vääristellään milloin mistäkin syystä ja hän joutuu olemaan puolustuskannalla ja selittelemään.

En tiedä pitikö länsimaisten kiipeilijöiden olla jatkuvasti puolustelemassa itseään milloin minkäkin aivoituksen tai huhun takia. Norgay kritisoi myös Nepalia (aiheesta) ja siitäkin tulee paskaa niskaan.

Norgay preferoi sveitsiläisiä. Man of Everest, s. 221

On vaikea sanoa Norgayta tuntematta, miten hyvin minämuotoon kirjoitettu teos onnistuu kuvaamaan Norgayn persoonaa, mutta koin kirjan hyvin aidon oloisena. Minulle tuli tunne, että Norgayn ajatukset ja luonne tulivat kuvatuiksi hyvin ja asianmukaisella tavalla. Myös kiipeilykuvaukset olivat uskottavia (Ullman oli itsekin jonkin sortin vuorikiipeilijä eli tiesi mistä kirjoittaa).

Man of Everest on kohtuullisen runsaalta tuntuva kirja, vaikka sivuja on vain kolmisensataa. Tämä minun kirjoitukseni kirjasta on vain pieni pintahipaisu. Olen aiemminkin lukenut vuorikiipeilyyn ja Everestiin liittyvää kirjallisuutta, kas tässä linkki viimeisimpään eli Nimsdai Purjan teokseen. Siellä on lisää linkkejä muihin lukemiini teoksiin.

Man of Everest -kirjaa voi olla vaikea saada käsiinsä edes käytettynä. Minulle kirja löytyi luettavaksi kirjaston varastosta. Oli aika juhlallinen olo pidellä tätä minuakin vanhempaa kirjaa kätösissäni. Olen kohdellut sitä hellästi ja tänään palautan sen kotiinsa.

torstai 3. helmikuuta 2022

Brutaalia kouluväkivaltaa

 

Mieko Kawakamin romaani Heaven käsittelee koulukiusaamista – jopa sellaisella intensiteetillä, että tekisi mieli luokitella kirja kauhuksi.

Kuin kauhuelokuvasta nimettömäksi jäävän kertojan elämä – sillä erotuksella, että elämä ei ole elokuvaa – onkin. Kirjan kertoja on 14-vuotias poika, jolle jokainen koulupäivä on arvaamaton helvetti. Ei ole tietoa, mitä tapahtuu vaiko mitään, mutta väkivallan uhka on alati läsnä. Pelkästään se on kuluttavaa.

Poika ei ole luokkansa ainoa kiusattu. Samalla luokalla olevaa tyttöä, Kojimaa, kiusataan myös. Eräänä päivänä poika löytää penaalistaan viestin Kojimalta: ”meidän pitäisi olla ystäviä.” Ja siitä alkaa salainen kirjoittelu, ystävystyminen. On ikään kuin sanaton sääntö, että kiusaamisesta ei kuitenkaan puhuta. Aluksi. Myöhemmin sitäkään (kiusaamisesta puhumista) ei voi oikein enää välttää.

Pojalla on ns. Lazy eye (amblyopia), ja häntä kutstutaan pilkallisesti nimellä ”Eyes”. Pilkkanimi on pieni paha kiusaamisessa, joka saa erittäin väkivaltaisiakin muotoja. Itse puhuisin näin rajuissa koulukiusaamistapauksissa ihan suoraan väkivallasta – väkivalta voi olla sekä henkistä että fyysistä ja niin se tässäkin on.

Astun sivupolulle, kun kerron että läpi kirjan mielessäni kummitteli Koskelan teinisurma, jota itse kutsun murhaksi. Sen ikäiset ihmiset tietävät kyllä, mitä tekevät ja että heidän käyttämänsä väkivalta on niin raakaa, että totta helvetissä sillä on seurauksia ja siihen käsittelyyn voi kuolla.

Olin kännissä -jutut eivät mene läpi. Se ei poista vastuuta sitä paitsi nämä pellet ovat dokanneet ennenkin eli varmasti tietävät, miten se vaikuttaa heihin. Olen itsekin dokaillut 16-vuotiaana ja tehnyt typeryyksiä monen muun ikäiseni kanssa.

Mutta… Dokaaminen ei tee kenestäkään murhaajaa sitä paitsi näiden poikien tekemä väkivalta ja nöyryyttäminen oli pitkäkestoista. Kutsun sitä kiduttamiseksi. Kun sitten pitäisi vastuu teoista kantaa, niin ollaankin nyyh nyyh en se minä ollut ja syytellään toisia. Oma perse kiinnostaa eniten.

Tuo tapaus nousi minulle aikanaan eräänlaiseksi pakkomielteeksi sen kammottavuuden takia. Jopa siinä määrin, että tuli taannoin googleteltua ja selviteltyä sitä enemmän, mitä päivälehdissä kerrottiin. Tekijöiden nimet, haastehakemus, esitutkintapöytäkirjoja jne. löytyy netistä.

No niin, takaisin sivupolulta. Heavenissa on muutama brutaalia väkivaltaa sisältävä kiusaamiskohtaus. Noin muuten tunnelma kautta kirjan on uhkaava ja pahaenteinen, kuristava.  Kuin kauhuelokuvasta. Juuri sellainen, millainen se on kiusatulle: jokainen hetki on saastunut tuon alati vellovan uhkan takia.



Without school, I could get by without seeing anyone or being seen by anyone. It was like being a piece of furniture in a room that nobody uses. I can’t express how safe it felt never being seen.


Kojiman ja pojan hauras ystävyys tuo lohtua elämään ja samalla se antaa hengähdystaukoja myös lukijalle. Mutta ystävyys, jota täytyy piilotella ja joka on syntynyt lähinnä kiusaamisen takia (ei ehkä muuten), ei välttämättä ole kaikkein kestävintä laadultaan. Kojima näkee kiusaamisessa laajemman merkityksellisyyden, mutta se lienee defenssi. Eikä poika jaa tuota näkemystä.

Myös kiusaajilla eli väkivallantekijöillä on ihan omat logiikkansa ja asenteensa, joilla he perustelevat ja oikeuttavat kiusaamisen.

Tämä kirja on kauttaaltaan häiritsevää luettavaa juuri siksi, että se sanoittaa mielestäni niin hyvin kouluväkivaltaa – sekä henkistä että fyysistä.

Näin lukijana tietysti ihmettelen, miten kukaan aikuinen ei muka huomannut mitään. Miten ihmeessä yksikään opettaja koulussa ei huomannut. Toisaalta kiusaajat olivat ovelia ja käyttivät väkivaltaa siten, ettei jälkiä juuri jäänyt. Paitsi erään kerran liikuntasalissa… Mutta jäljet siivottiin - kukapa muu kuin kiusattu itse.

Alla oleva kappale sisältää miedon spoilerin, joten lue omalla vastuulla. Tekstin näet, kun maalaat sen hiirellä.

Puistossa täysin ulkopuolisen henkilön puuttuminen kiusaamiseen saa vasta silmät avautumaan. Ilmeisesti kaukaa näkee lähemmäs tai lähemmällä olevat eivät halua nähdä tai puuttua. En tiedä tarkoittaako Kawakami tämän kritiikiksi esimerkiksi koulun toimintaa kohtaan, mutta voisi kyllä miettiä miksi niin usein koulukiusaaminen jää huomioimatta (tai sitä ei pidetä "riittävän" vakavana). Tai se huomataan liian myöhään.

En tätä kirjaa suosittele herkille. Noin muuten kyllä suosittelen lukemaan: on todella voimakas lukukokemus ja häiritseviä ajatuskulkuja esittelevä romaani.

Lopulta lukija(kin) pääsee löysästä hirrestä ja löytyy kauneutta, toivoa. Luojan kiitos.

Olen aiemmin lukenut Kawakamilta Breasts and Eggsin, joten kun Heaven julkaistiin, oli selvää että luen senkin. Kirjastodraamojen sun muiden takia sain näinkin kauan odotella, että sain kirjan käsiini ja vieläpä ehdin sen lukemaan. Mutta kliseisesti totean: hyvää kannatti odottaa.

Kawakamilta julkaistaan Briteissä toukokuussa uusi enkkukäännös, All the Lovers in the Night. Sitä nyt sitten odotellaan.


Mieko Kawakami: Heaven
alkuper. Hevun
Picador, 2021
japanista englannintanut Sam Bett ja David Boyd
s. 167