Hae tästä blogista

torstai 28. huhtikuuta 2022

Murhia ja poliittista vehkeilyä Shanghaissa

Qiu Xiaolongin dekkarisarja, jossa seurataan lähinnä ylikomisario Chenin työtä ja elämää on koukuttanut rauhallisuudellaan ja salamyhkäisyydellään. Luemme tätä sarjaa LauraKatarooman kanssa kahden ihmisen lukupiirissämme.

 

Nyt olemme edenneet peräti kolmanteen kirjaan eli When Red Is Black (Sceptre 2004, s. 310) tai suomeksi Musta sydän. Sarjan ensimmäinen kirja herätti eniten keskustelua, koska siinä riitti pureskeltavaa liittyen miljööseen, kulttuuriin ja politiikkaan. Erityisesti siihen poliittiseen puoleen.

Näissä kirjoissa keskeinen teema onkin Kiinan poliittinen ilmapiiri ja käytännöt 90-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Shanghaihin. Rikos, joka ainakin näissä kolmessa ensimmäisessä kirjassa on esiintynyt, on ollut aina murha.

When Red Is Blackissa kuolo korjaa keski-ikäisen opettajan ja luonnollisesti taustalla voi olla tai olla olematta poliittisia vaikutteita. Joka tapauksessa tapaus täytyy tutkia pikaisesti ja hienovaraisesti, ettei mitään epämukavaa vanhingossakaan päädy päivänvaloon edellyttäen että sellaista (epämukavaa) on.

Ylikomisario Chen on ottanut lomaa ja tekee sen sijaan massiivista käännöstyötä. Tapauksen tutkinta jää siten melko lailla Chenin apulaiselle Yulle.

Jos kaipaa perinteistä murhatutkintaa ja jännitystä, kannattaa nämä kirjat jättää suosiolla rauhaan. Rikos eli yleensä se murha on periaatteessa sivuseikka ja painopiste on henkilöiden ja organisaatioidenkin välisissä suhteissa.

Myös korruptiota kuvataan ja sitäkin melko monipuolisesti, sillä kommunistisessa Kiinassa korruptio on levinnyt suunnilleen joka tasolle. Korruptiota on erilaista ja osa näyttäytyy lähinnä palveluksina ja vastapalveluksina tai lahjontana.

Tämä Chen-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämässä tapahtuu muutoksia. Otaksuisin että yksittäisestä kirjasta saa enemmän irti, kun tietää aiemmat tapahtumat. Minuun tämä sarja on kolahtanut kovin, vaikka koen vaikeaksi näistä kirjoista kirjoittaminen.

Kas tässä kaikki sarjan kirjat. Ensin englanniksi ja sitten suomennos, jos sellainen on:

1. Death of a Re Heroine / Punaisen sankarittaren kuolema (minipostaus)
2. A Loyal Character Dancer / Punaisen merkin tanssija (luin tämän kirjan suomeksi, minipostaus)
3. When Red Is Black / Musta sydän (tässä postauksessa)
4. A Case of Two Cities / Kahden kaupungin tarina
5. Red Mandarin Dress / Punapukuiset naiset
6. The Mao Case / Tapaus Mao
7. Don’t Cry, Tai Lake / Kuolemanjärvi
8. Enigma of China
9. Shangai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Kun seksinukke katoaa

Yleensä kirjan luettuaan tietää pitikö kirjasta vai ei. Ainakin noin suunnilleen. Guðrún Eva Mínervudóttirin romaanin Nukentekijä kohdalla yhä emmin. Lukeminen ei ollut tuskaista eikä tarpomista umpihangessa, mutta olo on vähän pöllämystynyt. Niin että mikähän tämän kirjan pointti lopulta oli vai oliko sellaista? Pitääkö edes olla?

Ehkäpä asia selviää minulle nyt kun kirjoitan tästä kirjasta. Ja jos ei selviä, niin jääköön avoimeksi. Kirjan loput ovat joskus avoimia niin kuin elämäkin – sitä pitää oppia sietämään, ellei peräti nauttimaan.

Sveinn valmistaa seksinukkeja asuntonsa yhteydessä olevassa työpajassa Reykjavíkin laitamilla. Hän on erakoitunut eikä varsinaisesti edes kaipaa seuraa. Sveinnin rauhallinen arki häiriintyy, kun hänen pihaansa hurauttaa nainen. Selviää, että naisen autosta on puhennut kumi eikä nainen saa sitä itse korjattua. Vastentahtoisesti Sveinn tarjoutuu auttamaan.

Naisen nimi on Lóa ja hän vaikuttaa stressaantuneelta. Selviää, että Lóa on kahden tytön yksinhuoltaja eikä se ole helppoa – varsinkaan kun toinen tytöistä on vakavasti sairas. Sveinnin ja Lóan kiusallinen kohtaaminen johtaa vielä kiusallisempiin seurauksiin: Lóa nimittäin varastaa yhden Sveinnin valmistaman seksinuken.

Lukija saa aitiopaikalta seurata tapahtumien kulkua sekä Sveinnin että Lóan näkökulmasta. Lukija tietää siten enemmän ja on molempia askeleen edellä. Paljon ei tosin tapahdu paitsi ajatusten ja spekulaatioiden saralla. Luonnollisesti Sveinnin on vaikea ymmärtää, miksi Lóa on varastanut seksinuken etenkin kun Sveinn epäilee Lóanista hieman muutakin.

Lóan taas pitää Sveinniä omituisena ja mahdollisesti pervona, mutta melko harmittomana sellaisena, kunnes…

Samojen asioiden kuvaaminen kahdesta näkökulmasta on sekä toimiva että myös hieman tylsä ratkaisu. Jännite ei mielestäni kanna paitsi ihan kirjan alussa. Loppua kohden tyyli muuttuu lähinnä toisteiseksi, koska lukija tietää muutenkin jo niin paljon.

Jostain kumman syystä, jota en todellakaan osaa eritellä, koin kirjan silti koukuttavana. Jotakin suurempaa käännettä ja punaista lankaa jäin kuitenkin kaipailemaan. Mietin kirjan sanomaa, joka voisi olla että me ihmiset täällä elelemme kukin tahoillamme ja yritämme parhaamme mukaan pärjätä joskus vaikeissakin olosuhteissa niin hyvin kuin osaamme. Ja aina ei oikein osata, mutta sellainenkin ihminen on.

Vahvana kirjassa esiintyy myös toistensa ohi puhumista, mikä johtuu siitä että ei puhuta suoraan. Oletetaan paljon, mutta ei kysytä eikä oteta selvää, vaan täytetään aukot omalla mielikuvituksella. Jonkinlaista oppimista kyllä tapahtuu, joten kirjan synkähkö perusvire saa kirkkaampia sävyjä lopussa.

Mielipide selkokielellä: En edelleenkään tiedä pidinkö tästä. Sen tiedän, etten inhonnut eikä tullut mieleeni jättää kirjaa kesken. Kirja on sekoitus tilannekomiikkaa, mustaa huumoria (jotka eivät tosin minua varsinaisesti naurattaneet) ja eräänlaista melankolista vakavuutta. Asetelma on kutkuttava, mutta sen käsittely jäi mielestäni jokseenkin vajavaiseksi.


Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
Atena, 2010
alkuper. Skaparinn, 2008
islannista suomentanut Juha Peura
s. 296

Kirjojen karsintaprojekti:

Nukentekijä päätyi lukuuni sattumalta: se oli hautautunut hyllyjeni piiloihin ja tuli sieltä esille runsaan puhdistuksen (eli kirjojen karsimisen) myötä. Kirjojen "konmarittaminen" on muuten edennyt siihen pisteeseen, ettei minulla juuri ole enää kirjoja. Karsin todella rankalla kädellä ja jätin lähinnä sellaiset kirjat, joita en ole lukenut plus sellaiset, joilla on iso tunnearvo tai ovat kirjoja, joita voi lukea tai selailla uudelleen. Myös vuosikausia lukemattomana hyllyssä maanneet kirjat saivat lähteä. 

Tuntuu todella omituiselta olla näin vähäkirjainen, vaikka jonkun mielestä kirjoja minulla vielä varmasti on paljon (veikkaisin että max. 200, joista yritän vielä nipistää). Olen raahannut kirjat läheiseen charity shoppiin, joka näyttää nykyään minun kirjastoltani. Vielä sinne lähtee ainakin yksi erä.

Alussa kirjoista luopuminen tuntui kaamealta, mutta kun nyt pari viikkoa olen tätä karsintaa ja raivausta tehnyt, alkaa olla jokseenkin helpottunut olo. Kirjoja saa aina uusia (tosin jotain rajaa on saatava tähän hamsteroimiseen jatkossa)!

torstai 14. huhtikuuta 2022

Vankilaelämää

Aiemmin jo kirjoittelin muutaman sanasen David Berridgen muistelmateoksesta Inside Parkhurst, mutta vielä palaan siihen nyt kun olen kirjan lukenut kokonaan.


Berridgen muistelmat perustuvat merkintöihin, joita hän on kirjoittanut vanginvartijavuosinaan 1992-2019. Ne sisältävät erilaisia tapauksia ja selkkauksia, joita vankilassa on tapahtunut. Oikeita nimiä ei tietenkään käytetä, koska vaitiolovelvollisuus sitoo. Itse googlettelin eräitä tunnettuja vankeja.

Inside Parkhurst avaa ansiokkaasti vannginvartijan työtä käytäntöineen ja organisaatiota ja hallintoa vankilassa. Berridge teki lähes kolmenkymmenen vuoden uran Parkhurstissa ja sen sisarvankiloissa, joten hänellä on pitkä kokemus Brittein vankilakäytännöistä. Ne ovat muuttuneet paljon vuosien saatossa eikä Berridge koe, että kaikki muutokset välttämättä ovat hyvästä.

Käsittelyyn pääsee myös poliittiset kysymykset, jotka liittyvät erityisesti rahoitukseen (ja sen leikkaamiseen) mikä tietysti tarkoittaa pienempiä resursseja alati suurenevien vankimäärien edessä. Vartijan työtä ei juuri arvosteta eikä siitä kirjoiteta lehdissä, ellei ole tapahtunut jotain negatiivista (esim. pako, murha/tappo vankilassa ymv.).

Koen että on ihan terveellistä lukea siitä toisestakin puolesta: miten vartijat kestävät työssään, jossa joutuvat olemaan päivittäin tekemisissä kierojen kusipäiden (pardon my French, kaikki vangit eivät tietenkään ole mulkkuja mutta eivät he etenkään Parkhurstiin päädy ilman mittavaa rikosta tai rikossarjaa) kanssa ja jossa jokainen päivä on uusi uhka. Sellainen vaatii vahvaa psyykettä.

Suhde vankeihin on niinikään muuttunut: ennen vangit olivat vankeja, sittemmin heistä tuli mistereitä, joiden jokaista oikkua tulee harkita ja peräti täyttää. Pakko sanoa, että otti päähän lukea niitä kohtia, joissa selkeästi vangit käyttävät systeemiä hyväkseen. Suunnilleen kaikki (paitsi ehkä korkein johto) sen näkevät, mutta siihen ei voi puuttua, koska tokihan vangeilla on oikeuksia.

Vartijat eivät enää ole vartijoita, vaan lähinnä vankien palvelijoita. Aivan nurkinkurista. Vankilan viihtyvyydestä kertoo sekin, ettei monille vangeille ole mikään ongelma tulla takaisin lusimaan: mikäpäs siinä maatessa täysihoidossa. Lisäksi vankilassa on helppo tienata rahaa erilaisin kepulikonstein.

Mainitaan nyt vaikka se paska, josta jauhoin jo aiemmin. Paskalla voi tosiaan tehdä kauppaa. Vangit siivoavat itse tiloja, joten vangeilla saattaa olla sopimuksia keskenään tyyliin joku sotkee sellinsä ulosteella jotta siivooja saa ”paskaisen työn lisän” (vangeille maksetaan eritteiden siivoamisesta extraa). Kaikenlaista kaman (huumeiden ja arkisten tavaroiden) diilaamista myös esiintyy. Kokenut vanki löytää kyllä keinot tienata pimeää rahaa ”majoitusaikanaan”.

Berridgen tyyli on humoristinen, mutta vakava pohjavire löytyy ja etenkin kirjan edetessä myös kantaaottavuus lisääntyy. Kirjaa oli ajoittain turhauttava lukea: toisteisuutta esiintyy jonkin verran ja oikeustaju on monet kerrat koetuksella. Eritekammoisille en tätä suosittele, mutta muille tiedonhaluisille kyllä. Itse koin kirjan sekä viihdyttävänä (jos nyt näin sopii tällaisesta kirjasta sanoa) että aihettaan avartavana. 

Teaserimaisen arvion kirjasta voi lukea County Pressistä.

David Berridge: Inside Parkhurst - Stories of a Prison Officer
Seven Dials, 2021
s. 286

*

Suorittelen rennolla otteella Seinäjoen kirjaston lukuhaastetta, jossa teemana on paikat. Tämä kirja sopii kohtaan 19. vankilassa. Lukuhaaste oli innoittaja siinä, että tulin katselleeksi erilaisia vankilakirjoja, joista tämä Inside Parkhurst sitten päätyi lukulistalle. Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä muuta olen tähän mennessä haasteeseen lukenut.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Frankenstein-versio mangana

Keswick, Lake District. Tulevat kotihuudit.

Lukeminen on jäänyt hieman paitsioon viime aikoina, koska käyn ylikierroksilla ja on vaikea keskittyä lukemiseen. Yleensä luen lähinnä iltaisin sängyssä siihen asti että nukahdan, mutta viime aikoina on jäänyt iltalukemiset tosi minimiin.

Keskeneräiset olen saanut luettua loppuun paitsi lukupiirikirjan, jota luetaan tietty määrä viikossa. Junji Iton mangakokoelma Frankenstein on ollut osuva teos laskeutua takaisin arkeen.

Teoksen nimikkokertomus eli Frankenstein on pääpiirteittäin mutta muuten löyhästi Mary Shelleyn samannimiseen kirjaan nojaava. Junji Iton tarinassa Frankensteinin ”hirviöllä” ei ole edes nimeä.

Olen lukenut Shelleyn Frankensteinin about kymmenisen vuotta sitten, joten tietenkään minulla ei ole muistissa alkuperäisen teoksen detaljit. Sen verran kuitenkin muistan, että Shelleyn romaanissa ”hirviöllä” (eli Adamilla) on suurempi rooli ja moraalisia pohdintoja on paljon. Junji Iton versiossa ei varsinaista syvyyttä juuri ole, mutta tarina on viihdyttävä ja kuvitus taiten tehty ja silmää miellyttävä. Siten ihan kiintoisa lukuelämys.

Kirjassa on myös kuusi tarinaa Oshikiri-nimisestä koulupojasta, joka asuttaa yksin suurta kartanoa hänen vanhempiensa ollessa ulkomailla. Kartanossa tapahtuu kummia: jostakin on pääsy rinnakkaistodellisuuteen, jossa meno on ajoittain varsin brutaalia.

Oshikirin tarinat koin raikkaina ja jänninä, koska ne edustavat minulle hyvin erilaista mitä yleensä luen: siis sarjakuvissa tai yleisesti. Mangaa/sarjakuviahan en paljon lue muutenkaan, joten minut on ainakin toistaiseksi helpohko yllättää. Junji Iton teos luokittuu kauhuksi, mikä miellyttää muutenkin minua. Mitenkään erityisen pelottavia tarinat eivät kuitenkaan ole.

Näiden lisäksi on vielä muutama hyvin lyhyt tarina, jotka olivat ihan ok. Huomaan, että tykkäisin sarjakuvissakin pidemmistä tarinoista. Koen, etteivät kovin lyhyet sarjakuvat yleensä oikein saa henkeä alleen. Stripit ovat tietysti eri asia.

Junji Ito: Frankenstein
(alun perin julkaistu japaniksi 2013)
Viz Media, 2018
japanista englannintanut Jocelyne Allen
s. 400

Luettu on myös David Berridgen Inside Parkhurst, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Hupsista saatana

Derwentwater, Keswick, Lake District

Reissu tuli ja meni eikä mikään ole enää ennallaan. Tai näinnäisesti on, mutta ei silti ole. Ankaran patikoinnin ja fillaroinnin lisäksi tarkastelimme kämppätarjontaa ja vaikka hamuamamme napattiin nenämme edestä, löysimme toisen.

Toinen ei ole aivan sitä, mitä halusimme mutta riittävän lähellä. Lyhyesti: ilmeisesti ostimme kämpän Järviltä ja jos myyjä ei tee ohareita, niin sopparit voidaan allekirjoittaa piankin. Prosessi on käynnissä ja meillä lakimies (Conveyor Solicitor) valittuna.

The One, NOT.
 

Nyt pelottaa, että joku tekee paremman tarjouksen ja myyjä dumppaa meidät. Se olisi tässä vaiheessa aika perseestä, koska meille alkaa juuri tulla kuluja tästä prosessista. Ne rahat tietysti menevät kankkulankaivoon, jos myyjä heivaa meidät.

Löysässä hirressä nyt keikutaan jokunen aika. Uusi kämppä on hieman pienempi kuin tämä nykyinen, joten olen aloittanut kirjojen karsimisen. En millään voi enkä oikeastaan edes halua kaikkea ottaa mukaan. Tänään lähtee ensimmäinen erä charityyn, jonka kanssa olen sopinut kirjalahjoituksesta.

 

Yllä olevan kuvan oikeassa kulmassa levittäytyy Keswick, joka mahdollisesti on siis uusi kotikylämme. En ole koskaan asunut tuppukylässä, joten melkoinen muutos on luvassa.

Rydal Cave

Reissussa en lukenut mitään, koska en ehtinyt enkä jaksanut. Rankkaa oli, mutta pääasiassa hyvällä tavalla.

Dreams are free, until they are not.

Seuraavassa postauksessa sitten taas kirjajuttuja. Nyt on vielä sellainen olo, että "mitäs helvettiä me juuri teimme." 

Talven ekat (ja vikat) lumet nähtiin tällä reissulla.