Brutaalia kouluväkivaltaa

 

Mieko Kawakamin romaani Heaven käsittelee koulukiusaamista – jopa sellaisella intensiteetillä, että tekisi mieli luokitella kirja kauhuksi.

Kuin kauhuelokuvasta nimettömäksi jäävän kertojan elämä – sillä erotuksella, että elämä ei ole elokuvaa – onkin. Kirjan kertoja on 14-vuotias poika, jolle jokainen koulupäivä on arvaamaton helvetti. Ei ole tietoa, mitä tapahtuu vaiko mitään, mutta väkivallan uhka on alati läsnä. Pelkästään se on kuluttavaa.

Poika ei ole luokkansa ainoa kiusattu. Samalla luokalla olevaa tyttöä, Kojimaa, kiusataan myös. Eräänä päivänä poika löytää penaalistaan viestin Kojimalta: ”meidän pitäisi olla ystäviä.” Ja siitä alkaa salainen kirjoittelu, ystävystyminen. On ikään kuin sanaton sääntö, että kiusaamisesta ei kuitenkaan puhuta. Aluksi. Myöhemmin sitäkään (kiusaamisesta puhumista) ei voi oikein enää välttää.

Pojalla on ns. Lazy eye (amblyopia), ja häntä kutstutaan pilkallisesti nimellä ”Eyes”. Pilkkanimi on pieni paha kiusaamisessa, joka saa erittäin väkivaltaisiakin muotoja. Itse puhuisin näin rajuissa koulukiusaamistapauksissa ihan suoraan väkivallasta – väkivalta voi olla sekä henkistä että fyysistä ja niin se tässäkin on.

Astun sivupolulle, kun kerron että läpi kirjan mielessäni kummitteli Koskelan teinisurma, jota itse kutsun murhaksi. Sen ikäiset ihmiset tietävät kyllä, mitä tekevät ja että heidän käyttämänsä väkivalta on niin raakaa, että totta helvetissä sillä on seurauksia ja siihen käsittelyyn voi kuolla.

Olin kännissä -jutut eivät mene läpi. Se ei poista vastuuta sitä paitsi nämä pellet ovat dokanneet ennenkin eli varmasti tietävät, miten se vaikuttaa heihin. Olen itsekin dokaillut 16-vuotiaana ja tehnyt typeryyksiä monen muun ikäiseni kanssa.

Mutta… Dokaaminen ei tee kenestäkään murhaajaa sitä paitsi näiden poikien tekemä väkivalta ja nöyryyttäminen oli pitkäkestoista. Kutsun sitä kiduttamiseksi. Kun sitten pitäisi vastuu teoista kantaa, niin ollaankin nyyh nyyh en se minä ollut ja syytellään toisia. Oma perse kiinnostaa eniten.

Tuo tapaus nousi minulle aikanaan eräänlaiseksi pakkomielteeksi sen kammottavuuden takia. Jopa siinä määrin, että tuli taannoin googleteltua ja selviteltyä sitä enemmän, mitä päivälehdissä kerrottiin. Tekijöiden nimet, haastehakemus, esitutkintapöytäkirjoja jne. löytyy netistä.

No niin, takaisin sivupolulta. Heavenissa on muutama brutaalia väkivaltaa sisältävä kiusaamiskohtaus. Noin muuten tunnelma kautta kirjan on uhkaava ja pahaenteinen, kuristava.  Kuin kauhuelokuvasta. Juuri sellainen, millainen se on kiusatulle: jokainen hetki on saastunut tuon alati vellovan uhkan takia.

Without school, I could get by without seeing anyone or being seen by anyone. It was like being a piece of furniture in a room that nobody uses. I can’t express how safe it felt never being seen.


Kojiman ja pojan hauras ystävyys tuo lohtua elämään ja samalla se antaa hengähdystaukoja myös lukijalle. Mutta ystävyys, jota täytyy piilotella ja joka on syntynyt lähinnä kiusaamisen takia (ei ehkä muuten), ei välttämättä ole kaikkein kestävintä laadultaan. Kojima näkee kiusaamisessa laajemman merkityksellisyyden, mutta se lienee defenssi. Eikä poika jaa tuota näkemystä.

Myös kiusaajilla eli väkivallantekijöillä on ihan omat logiikkansa ja asenteensa, joilla he perustelevat ja oikeuttavat kiusaamisen.

Tämä kirja on kauttaaltaan häiritsevää luettavaa juuri siksi, että se sanoittaa mielestäni niin hyvin kouluväkivaltaa – sekä henkistä että fyysistä.

Näin lukijana tietysti ihmettelen, miten kukaan aikuinen ei muka huomannut mitään. Miten ihmeessä yksikään opettaja koulussa ei huomannut. Toisaalta kiusaajat olivat ovelia ja käyttivät väkivaltaa siten, ettei jälkiä juuri jäänyt. Paitsi erään kerran liikuntasalissa… Mutta jäljet siivottiin - kukapa muu kuin kiusattu itse.

Alla oleva kappale sisältää miedon spoilerin, joten lue omalla vastuulla. Tekstin näet, kun maalaat sen hiirellä.

Puistossa täysin ulkopuolisen henkilön puuttuminen kiusaamiseen saa vasta silmät avautumaan. Ilmeisesti kaukaa näkee lähemmäs tai lähemmällä olevat eivät halua nähdä tai puuttua. En tiedä tarkoittaako Kawakami tämän kritiikiksi esimerkiksi koulun toimintaa kohtaan, mutta voisi kyllä miettiä miksi niin usein koulukiusaaminen jää huomioimatta (tai sitä ei pidetä "riittävän" vakavana). Tai se huomataan liian myöhään.

En tätä kirjaa suosittele herkille. Noin muuten kyllä suosittelen lukemaan: on todella voimakas lukukokemus ja häiritseviä ajatuskulkuja esittelevä romaani.

Lopulta lukija(kin) pääsee löysästä hirrestä ja löytyy kauneutta, toivoa. Luojan kiitos.

Olen aiemmin lukenut Kawakamilta Breasts and Eggsin, joten kun Heaven julkaistiin, oli selvää että luen senkin. Kirjastodraamojen sun muiden takia sain näinkin kauan odotella, että sain kirjan käsiini ja vieläpä ehdin sen lukemaan. Mutta kliseisesti totean: hyvää kannatti odottaa.

Kawakamilta julkaistaan Briteissä toukokuussa uusi enkkukäännös, All the Lovers in the Night. Sitä nyt sitten odotellaan.


Mieko Kawakami: Heaven
alkuper. Hevun
Picador, 2021
japanista englannintanut Sam Bett ja David Boyd
s. 167