lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

6 kommenttia:

  1. Tämän voisin lukea. Aihepiiri on kiinnostava, mutta sairaus voi olla kauhea, ellei sitä voi hoitaa.
    Nuorena jouduin soittamaan ambulanssin eräälle henkilölle, joka aikoi tehdä itsemurhan. Johtuu ehkä tuosta kokemuksesta, että olen jopa suorittanut aineopinnot psykologiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kiinnostava kirja, mutta tietenkin vain yhden henkilön “sairaskertomus”. Kaikkiin ei hoito tepsi, Lorillekin auttoi vasta kirjan aikakautena markkinoille tullut uusi lääke (joka sekään ei kaikille tuo apua). Mikään ihmelääke ei sekään ole, joten tällaisissa kroonisissa sairauksissa on tärkeää opetella elämään sairautensa kanssa, saada työkaluja sen kanssa elämiseen.

      Toimittajana työskennellessäni kirjoitin myös mielenterveysaiheista. Minulle aihe on läheinen, koska se on omakohtainen, vaikkakaan ei skitsofrenian muodossa.

      Poista
  2. Tämä kiinnostaa. Kiitos esittelystä!
    Oma pikkusiskoni sairastui alle kaksikymppisenä skitsofreniaan. Hänen muuttumisensa oli kauheaa seurata. Ensin hän masentui ja alkoi sitten kuulla ääniä ja nähdä mm. ilmassa liikkuvia pääkalloja; hän naurahteli välillä epäuskoisesti, välillä jotenkin räkättäen ja puhui itsekseen. Hänellä oli monta sairaalajaksoa ja välillä hän koitti olla kotona, mikä oli hänelle masentava ympäristö.
    Nykyään hän asuu monien huonompien järjestelyjen jälkeen tasokkaassa mielenterveyskuntoutujien palvelutalossa, vaikka hänen kohdallaan ei voi enää puhua kuntoutumisesta.
    Minulla on jatkuva syyllisyys siskoni vuoksi. Kun itsellä oli nuorena vaikeaa, niin pelkäsin, että minulle käy kuten hänelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki eivät tosiaan kuntoudu eivätkä pääse palamaan ns. normaaliin elämään. Sairaus ilmenee niin eri tavoin ja asteisena eri henkilöillä. Ymmärrän syyllisyyden tuntemisen, vaikka tuskin sinä asialle mitään olisit voinut tai voit. <3

      Poista
  3. Minustakin tosi kiinnostava kirja! Jopa niin kiinnostava, että vaikka minua ei voisi vähemmän kiinnostaa lukea mitään englanniksi, niin tämän lukemista voisin harkita :)

    Kiinnostavaa on mm. tuo, että Lorin tarinaa kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Se antaa varmasti monipuolisen kuvan hänen sairaudestaan.

    Surullista, että rakas ja tärkeä ystäväsi laittoi lopulta välit poikki, mistä ikinä se johtuikin. Toivottavasti hänelle kuuluu hyvää. Kunpa teidän olisi mahdollista löytää toisenne vielä joskus uudestaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihan hyvä, mutta ehkä juuri monen eri näkökulman (ja haamukirjoittajan) takia tavallaan jättää lukijan myös ulkopuoliseksi, mikä sinänsä on tietenkin hyvä. Kirja ei siis ainakaan minulla osunut sen kummemmin “hermoon”.

      Ystäväni kohdalla luulen, että sairaus vei hänet lopulta kokonaan. En siis usko jäällennäkemiseen emmekä me kumpikaan ole enää samoja ihmisiä. <3

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.