En ole lakannut lukemasta, mutta minulla on ollut motivaatio-ongelmia luettujen kirjojen listaamisessa. Toisinaan tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Se ei johdu kirjoista, vaan jonkinlaisesta sisäisestä tylsistymisestä.
Brinkiä en kuitenkaan voi ohittaa hiljaa, sillä hänen Etelä-Afrikasta kertovat kirjat ovat mielenkiintoisia, koskettavia, sanomarikkaita.
Andre Brink: Myrskyinen hiljaisuus
Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan. Apartheid kukoistaa (joskin ilmassa on murroksen merkit) ja se onkin kirjan keskeinen teema, kuten Brinkin useissa teoksissa. Eletään vuotta 1825, mutta oikeastaan tapahtumavyöry on saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin.
Mentyään naimisiin Nicolaas perii isältään maatilan. Hän saa mukaansa myös Galantin, jonka kanssa hän on varttunut koko lapsuutensa. Galant on orja eikä Nicolaasin ja orjan suhde ole mutkaton. Sitä rasittaa tasaveroisen tuntuinen lapsuus ja nykyisyyden baas-orja –asetelma.
Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita.
Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan. Siinä he kuitenkin menevät metsään ja ymmärtävät toisensa niin väärin kuin voi ymmärtää. Ikään kuin he puhuisivat eri kieltä ymmärtäen vain sanan sieltä täältä ja sekin tulkitaan – kuten inhimillistä on – omien odotusten, pelkojen ja olettamusten kautta.
Galant tappaa isäntänsä ja siinä sivussa kuolee muutama muukin valkoinen. Miten kapinaan päädyttiin, on pitkä tarina. Sitä ovat omalta osaltaan kertomassa useita henkilöitä – niin mustia kuin valkoisia.
Brinkin ratkaisu useasta kertojasta toimii erinomaisesti. Emme näe vain toista – valkoista tai mustaa – kantaa, vaan molemmat. Sinänsä kirja on aika surullinen, sillä kenenkään kohtalo tai elämä ei ole eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan järin onnellinen. Voisi sanoa, että vähiten ajattelevat ja osaansa tyytyvät ovat niitä onnellisimpia.
Kirja alkaa syytekirjelmällä, joka voisi periaatteessa olla referaatti kirjasta. Pitäisin sitä itse kuitenkin alkusoittona, joka valmistaa orkesterin täyteen soittoon. Yksinään se nimittäin jää vain ontoksi soinnuksi, josta puuttuu melodia.
Tämä kirja menee suosikkeihini.
Mulla on myös välillä kausia, kun ei jaksaisi keskittyä ainakaan kirjoihin. Toisaalta viime aikoina olen potenut "kirjabulimiaa", pakenen omaa elämääni kirjojen maailmoihin.
VastaaPoista