Hae tästä blogista

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.



Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.


Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.

26 kommenttia:

  1. Tämä Elegia on kyllä kiinnostavin kirjoitus, jonka tästä kirjasta olen lukenut. Jäin nyt miettimään, että mikäköhän kirjailijan omasta mielestä on tämän kirjan tarkoitus ja miksi hän on tämän tarinan halunnut kirjoittaa? En ole lukenut mitään Yanagiharan haastatteluja edes, joten ei ole asiasta mitään tietoa.

    Niin ja isot aplodit sille, että annoit herneellesi kyytiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos. Spoilaamatta on vaikea tarttua niihin kohtiin, jotka hiertävät. Siksi päätin, että tavoistani poiketen käsittelen kirjaa vielä toisen kerran ja spoilaan vaikka kaiken. Harvoin tulee sellaista kirjaa eteen, joka suututtaa niin paljon, että se pitää oikein käsitellä itsestä pois.

      Hanya Yanagiharasta löytyy paljon haastatteluja Youtubesta. Yritin taannoin erästä kuunnella saadakseni selvyyttä hänen omaan näkemykseensä kirjasta. En kuitenkaan jaksanut kuunnella kuin murto-osan haastattelusta, koska siinä ei mielestäni päästy (minua kiinnostavaan) asiaan. Eilen harkitsin josko katsoisin jonkin muun haastattelun, mutta en jaksanut.

      Ei siis ole mitään hajua, mitä kirjailija on tällä kirjalla mahdollisesti halunnut kertoa enkä tiedä jaksanko koskaan ottaa selvää. Voihan nimittäin olla niinkin, etten hyväksy kirjailijan perusteluja, koska minulla on jo oma tulkintani kirjasta. Mistä päästäänkin kysymykseen, että pitäisikö kirjailijan perustelut hyväksyä? Ehkä, mutta toteutustapaa ei.

      Toivon, että tämän kirjoituksen myötä saan tämän kirjan pois itsestäni enkä koe enää ikinä tarvetta missään muualla ruotia tätä kirjaa. Tuossa se kirja muuten lojuu charityyn menevien pinossa. Taidan noukkia sen siitä pois ja heittää suoraan roskikseen.

      Poista
  2. Ahdistuin jo tätä lukiessa ja monesta. Siitä, että Juden piti olla sitä ja sitä ehkä kertomuksen vetovoimaisuuden takia. Sitten sitä, mitä hän koki kerta kerran jälkeen. Sitten sitä, että joku voi oikeasti ahdistua tästä kirjasta isosti.

    Tehokas analyysi sinulta. Ei tee mieli edes nähdä koko kirjaa. Olen muutenkin nyt moodilla, jossa näitä kirjoja ei lueta. Otinpa sitten lukuun mielestäni keveän trillerin Onnentyttö, mutta olisian minun pitänyt aavistaa kun omistus menee näin: "Omistettu kaikille TifAni FaNelleille/ Tiedän, millasta se on.", että kyseessä on se pahin, joka sattuu etenkin TifAni FaNellejä...Minäkin olin siellä.

    Mitä tulee vaikkapa 'masennuskirjallisuuteen', pidän paljon Ann Heberleinin kirjasta En halua kuolla, en vain jaksa elää. Se on analyyttinen ja tosi. Pienten lasten hyvinkoulutettu äiti ei vain jaksa elää. Katsoin äsken, että sitä on luettu jo yli 6 000 kertaa eli keitä nuo lukijat ovat, mitä he kantavat mukanaan.

    Erittäin tosi masennuskirja on Lage Johanssonin Yritä ymmärtää, joka alkaa luvulla Joulukuun viides 1969 ja viimeinen luku on Psykiatrin jälkisanat. Siihen väliin sitten mahtuu itsemurha, jota rakastava puolisokaan ei voi estää. Kirja muistaaksei on tositarina ja se tulee iholle niin, että nyt en sitä lukisi uudelleen.

    Mielenterveysalalla työskennellyt paras ystäväni kertoi, että sairaalasta potilas voi lähteä kuin parantuneena, hymyillen. Seuraavan päivänä tulee viesti, että häntä ei enää ole. Jos joku on pääättänyt lähteä, ei sille kukaan mitään voi. Se on lähtijän päätös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, varmasti Juden piti olla sitä ja tätä, että lukija voi nyyhkyttää ja rakastaa ja ihailla häntä. Juden repiminen riekaleiksi palvelee varmasti sitä samaa tunteisiin vetoamista. Vähempikin varmaan olisi riittänyt, mutta tässä kirjassa ei ole vähempää: tässä on vain musta ja valkoinen.

      En tätä kirjaa tosiaan suosittele, jos on moodit ihan muualla. Enkä välttämättä muutenkaan. En tiedä, miten perustelisin kehotukseni lukea tämä kirja. En nimittäin löydä mitään syytä, miksi tämä kannattaisi lukea. Tai no, jos haluaa tietää mistä tässä "ilmiössä" on kyse.

      Onnentyttö ei ole minulle tuttu kirja. Luin juuri Karin Slaughterin kirjan Kaunokaiset, joka oli ihan vetävä, mutta samalla havaitsin etten jaksa trillereitä enkä dekkareita juuri nyt.

      Minun on pitänyt jo pitkään lukea Ann Heberleinin kirja! Se oli minulla lainassakin kirjastosta viime kesänä Suomessa, mutta en ehtinyt lukea sitä. Lainasin niin paljon kirjoja, että suurin osa jäi lukematta. Ehkä ensi kerralla.

      Lage Johansonista en ole kuullutkaan. Heti nimi ylös ja tutkimaan - kuulostaa nimittäin kirjalta, joka minun pitää lukea. Kiitos siis vinkistä <3 Minä kestän kyllä melko karujakin kirjoja, mutta en voi sietää toisteisuutta ja jankutusta ja vellomista ja rypemistä, mitä Pieni elämä on täynnä.

      Kyllä, ennen itsemurhaa voi hymyillä silmät sädehtien. Sitten onkin jo poissa <3

      Poista
    2. Jos löydät tuon Yritä ymmärtää, se on ohut, mutta ei ohut,kuten on Heberleinin kirjakin, eli lukee nopeasti.

      Niin tapahtuukin. Ympäristö kauhistelee, vaikka moni tekee sen päätöksen ihan järjissään. Tietoisesti. Muutama vuosi sitten itsenäisyyspäivänä eräs vanhempi nainen rannalta teki sen. Hän katseli päivisn Päijänteelle ja päätti tehdä sen just ennen järven jäätymistä. Olin kävellyt sitä pikkupolkua rannan kautta Olgan kanssa just edellisenä päivänä. Seuraavana aamuna samalta polulta löytyi rollaattori ilman sen omistajaa. Hän oli uuri menettänyt toisen elämänkumppaninsa, joten yksinäisyys, menetys, vanhuuden raihnaus...siinä jo paljon taakkaa, jos on uupunut.

      <3

      Poista
    3. Juuri ennen tekoa saa usein päätöksestään helpotusta, niin että näyttäytyy ympäristölle ja itselleenkin tyynempänä kuin aikoihin.
      Heberlein on minustakin hyvä.

      Poista
  3. Vaikealta ja raastavalta kuulostaa Juden tarina, sen perusteella mitä kerroit. Ehkä lukisin ,ehkä en.
    Hienoa että sanoit tervemenoa herneelle. Minulla on lähiomaisella mielenterveysongelmia menneisyydessä mutta nyt asiat paremmin. Hali:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, onhan se raastava kun kirjailija on vetänyt sen niin överiksi että menee jo absurdin puolelle. Siihen päälle vielä massiiviset toistot, niin 800 sivua pitkä itkuvirsi on valmis. En osaa sanoa kannattaako lukea vai ei. Itse en lukisi.

      Halaus <3

      Poista
  4. Hieno kirjoitus Elegia. Tiedätkin että tämä oli minusta kamala kirja, herätti niin paljon kysymyksiä, joita sitten on veivattu blogini postauksessa ees taas: se on luetuin kaksivuotisen blogitaipaleeni aikana. Kamala, kuvottava, överiksi viety. Ihmettelen minäkin mikä tarkoitus tällä on, oliko mitään rakentavaa vai vain Juden kujanjuoksu kohti vääjäämätöntä tuhoa. Loppu ei aina ole ns. onnellinen, ei käy aina kaikille ns. hyvin, tiedän. Kirjailija kirjoittaa hyvin, mutta... Haluan haudata ja poistaa tämän mielestäni! Mutta tänään tämä taas keikkui kuukauden 7 eniten luetun postauksen joukossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, ehkä kirjan tarkoitus olikin vain kuvata Juden kujanjuoksu hautaansa. Kun sitä kuvailee 800 sivun verran runsaasti toistellen ja tunteissa rypien, niin kyllähän siitä kirjan saa. Vähän on vaikea muunlaista lankaa tälle löytää. Minä toivon, että tämä blogikirjoitus vapauttaa minut tästä kirjasta. Ainakin helpotti, kun sai laukoa asiat ulos.

      En seuraa blogini tilastoja, joten en tiedä, mikä on minun blogini luetuin juttu. Monella on sivupalkissa gadget, joka näyttää (viikon?) luetuimman jutun. Pitäisiköhän itsekin laittaa sellainen tuohon, hmm.

      Poista
  5. Vaikuttavia kuvia! Ja vaikuttava, hieno, omakohtainen kirjoitus. ♥ Kiitos, että kirjoitit.

    Minä pidin Pienestä elämästä - siinä määrin kuin ko. aihepiiriä käsittelevästä kirjasta nyt voi _pitää_. Pidin siitä, miten kirja piti oteessaan, siitä miten taitavasti se oli kirjoitettu. Juden hahmon minäkin koin liioiteltuna ja ajattelin, että se liioittelu jopa tavallaan suojelee lukijaa. Minua se luultavasti suojeli.

    Mielenterveysviikko blogeissa on tärkeä asia. Toivottavasti herne katoaa kauas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitokset! Moni on tosiaan tästä pitänyt ja kukin lukija tekee omat tulkintansa. Hyvä niin <3 Minua liitoittelu ja henkilöiden karikatyyrimaisuus otti päähän sen lisäksi että kirja tapahtui ajallisessa tyhjiössä (luulen tai olen varma, että tässä on minulla taustalla myös muita henkilökohtaisia syitä, jotka nousivat pintaan lukiessani ja aiheuttivat suuttumusta ja jopa pahoinvointia).

      Myönnän myös, etten pidä esim. Irvinginkään tyylistä. Hänenkin henkilönsä ja tyylinsä on liioilteltu ja absurdi (ainakin niissä kahdessa ja puolessa lukemassani kirjassa) eikä sellainen kiehdo minua. Mutta siinä missä Irving on ajoittain nokkelakin, Yanagihara on vain järisyttävän toisteinen ja muovinen (ja aiheutti minussa raivoisia tuntemuksia eli kirja meni ns. tunteisiin ja sekin ärsyttää minua, että niin pääsi käymään ja se on varmaan osasyy, miksi olen niin vihainen tälle kirjalle. On muuten todella vaikea myöntää tällaista).

      Juuri päätin, että tämä herne (eli kirja) lentää roskikseen tänään. En edes kierrätä sitä! :D

      Poista
  6. Hieno, perusteltu kritiikki, jonka romaani eittämättä ansaitsee. Pidin itse Yanagiharan romaanista ja kerrontatavasta, mutta on totta, että teos liioittelee aika paljon. Kaikessa väkivaltaisuudessakin Pieni elämä tietyllä tavalla romantisoi ongelmia - ainakin se väittää, että vain vakava trauma oikeuttaa mielenterveysongelmiin. Useinkaan mielenterveyspotilaan elämä ei ole läheskään noin dramaattista. Tarinana Pieni elämä on kiinnostava, mutta ongelmia voi ilmetä, mikäli tämä on ainoa mielenterveyskertomus, jonka lukija lukee, tai ainoa tapa, jolla mielenterveyttä kirjallisuudessa käsitellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sirri. Melko kauan mietinkin viitsinkö tällaista kirjoittaa, mutta se oli kuitenkin tärkeää itseni takia. Tavallaan ymmärrän, että moni tästä kirjasta on pitänyt, mutta minulle ei tällainen tyyli vain iske. Jotenkin myös ällistyttää, että moni on sanonut, että haluaa lukea kirjan uudelleen. Vaikea ymmärtää, miten kukaan jaksaa lukea tällaista toisteista ruikutusta kahta kertaa. Mutta makuasioita nämä. On varmasti kirjoja, joita minä voin lukea useita kertoja, mutta jonkun muun mielestä se on käsittämätöntä.

      Pieni elämä tosiaan mielestäni romantisoi mielenterveysongelmat ja pakkomielteet, mutta samalla jopa kiistää ne (Juden lääkärin suulla: Lekurin mielestähän Jude on ihan terve "päästänsä"). Minusta erittäin ristiriitaista ja hämmentävää. Mitä kirjailija oikein haluaa sanoa? Että on ihan normaalia viillellä itseään. Että se nyt on vaan tuollainen pikku defenssi? Vai etteivät edes lääkärin "huomaa", jos ihmisellä on mielenterveysongelmia? Aia sokea lekuri kyllä, kun Juden ongelmat on suorastaan hierottu hänen(kin) naamaansa.

      Onneksi on tosiaan ihan järkevääkin mielenterveyskirjallisuutta olemassa, joissa ei mässytellä ja ryvetä draamoissa ja tunteissa.

      Poista
  7. Elegia, kirjoituksesi sai kovasti haluamaan lukea tämän kirjan tai ainakin selailla, jos en muuta ehdi.

    Sinun omat ajatuksesi mielenterveydestä ja -sairaudesta jaan täysin. Tiedän, että on ihmisiä, itseni mukaan lukien, jotka uhkuvat tasapainoisuuutta ulospäin, mutta se ei ole läheskään koko totuus.

    Mielenterveyskirjallisuus kiinnostaa niin paljon varmaan juuri siitä syystä, että haluaa selvittää itselleen, mitä kaikkea omassa päässä ja muiden pään sisällä onkaan ja mitä se sisällys panee meidät tekemään.
    Yhtäkkiä huomaan juuri tätä tässä kirjoittaessani, että kaikilla ystävilläni on jokin särö, ja juuri se särö on heissä tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, luulen ettei tämän kirjan tunnelmaan pääse pelkästään selailemalla. Jonkinlaisen kuvan voi saada, mutta kirjan teho on mielestäni nimenomaan niissä 800 sivussa toisteista vellomista. Itse jaksoin lukea tämän ihan helposti (oli jopa alussa kiinnostava), mutta vasta kirjan loppupuolella aloin uupua.

      Minut uuvutti nimenomaan se tunteissa vellominen ja niiden toistaminen ja jankkaaminen (ihan kuin kirjailija yrittäisi aivopestä lukijaa - kertaushan on opintojen äiti). Tiedän, että suurin syy on se, että tunnistan niitä tunteita ja sairaita ajattelumalleja (ja ääniä, jotka käskevät esim. tappamaan itsensä), koska minulla on ollut niitä.

      Toki tilanteemme ovat erilaiset, mutta on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Juuri se sisäinen ääni (joka on ollut myös konkreettinen), joka puhuttelee "vitun paska, mikset jo kuole miksi helvetin takia sinun pitää olla elossa saatanan läski huoralehmä tapa itsesi vitun luuseri olet vain tiellä saatanan paskakasa kuole et saa ruokaa enää ikinä ei tuollaisen paskan tarvitse syödä eikä käydä vessassa tapa itsesi et ole edes ihminen vaan iso paska jne."

      En ehkä pystynyt suojautumaan siltä jatkuvalta jankutukselta, vaan se ruoppasi esiin asioita, joiden ei tarvitse tulla esiin. Edes absurdit kirjan tapahtumat eivät pehmentäneet ääniä eikä se, että Jude oli minusta ärsyttävä enkä suostunut taipumaan kirjailijan (oletettuun) tahtoon, että häntä pitäisi sääliä ja rakastaa. Sillä sitähän kirjailija varmasti halusi: muutenhan hän olisi voinut kirjoittaa edes yhden negan Juden muuten aah niin reppanaiseen ja humaaniin persoonaan. Mutta eihän sellaista voi tehdä: ehkä lukija ei sitten rakastaisikaan Judea. Eihän "mielisairasta" voi rakastaa, jos siinä kaiken päälle on vielä jokin muukin "vika". Esimerkiksi on ruma tai läski tai köyhä tai TAVALLINEN. Mielenterveysongelmaisen pitää olla silleen kivalla tavalla sairas ja myös tuottava. Silleen romanttisella tavalla sairas, suloinen reppana, kaunis ja rikas reppana, oikein itsenäinen ja menestynyt.

      Tätä kommenttia on todella vaikea kirjoittaa, koska häpeän myös omaa "heikkouttani". Että tällaisen kirjan takia niin tuohdun ja suutun ja jopa hetkeksi kirjaa lukiessani aloin haaveilla itseni tappamisesta. Minä, joka kylläkin pidän itseäni vahvana ja pidän edelleen. Se, että tämä kirja ottaa minua päähän ja suututtaa ja raivostuttaa, ei tee minusta heikkoa luuseria, joka ei kestä kun kynsi katkeaa.

      Mutta miksi muille ei tule vastaavia tuntemuksia? Ovatko he jotenkin vahvempia, kun voivat lukea tällaista itkuvirttä ilman sen kummempia tuntemuksia. Ja vielä haluavat lukea uudelleenkin, että voivat rypeä mielikuvitushenkilön saappaissa lisää ja lisää ja lisää. Ihan sama, ettei kirjassa ole punaista lankaa ellei massiivista ruikutusta voi pitää sellaisena.

      Jospa nyt lopetan tämän kirjan dissaamisen. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka pitävät kirjasta. Ja muistutan, etten arvostele ja kritisoi teitä, vaan päästelen omia höyryjäni. En aio palata tähän kirjaan enää ikinä missään muualla. Tämä bloggaus oli minulle tapa loppuunkäsitellä tämä kirja ja poistaa se elämästäni.

      Poista
    2. Hyvä, että heitit sen kirjan roskiin. Sylkäise päälle, ellei se ole jo jossain muualla.

      Nuo kuvasi, ai millaisia taidevalokuvia.

      Poista
  8. ihana tiiliskuva, absurdi teatteri on mieleeni à la Samuel Beckett

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Hanya Yanagiharan kirjaa en halua lukea, vaikka monet kehuvat)

      Poista
    2. Tuo kuvan "passage" on eräs lempikulkuväyläni. Oikaisen siitä lähes päivittäin ja jaksan aina ihailla tiilimuureja ja kasvustoja. :)

      (mielestäni et missaa mitään, jos et lue Yanagiharan kirjaa: aiheesta löytyy hurjan paljon parempaakin kirjallisuutta <3 )

      Poista
  9. Voi Jude, en voinut itkemättä lukea hänelle tehtyä pahaa. Luin kirjaa tunnemyrskystä toiseen ja välillä oli niitä pitkäveteisiä kirjoituksia. Ehkä tässä oli sitten liikaa kaikkea, mutta joillekin ihmisille, liian monille, elämällä on tarjottavana vain pahaa, vääryyttä ja kurjuutta. En unohda Judea koskaan. Hieno teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä en tosiaan lämmennyt kliseiselle Judelle enkä muillekaan muovi-ihmiselle, jotka elivät elämäänsä tässä kirjassa ajallisessa tyhjiössä. Ikään kuin tynnyrissä. Minulle tässä kirjassa oli liikaa toistoa ja ruikutusta. Ei kiinnosta tällainen kärsimyksen romantisointi ja pitkitys. Monet tosiaan "saavat" kokea melkoisia kauhuja elämässään eli ei tullut yllärinä se puoli. Ei vain kiinnosta tämän kaltainen liioittelu ja rypeminen. Toivottavasti kirja ei saa mitään kirjallisuuspalkintoa ikinä koskaan mistään :D

      Poista
  10. Vihdoin ehdin lukea tämän postauksesi. En ole lukenut tuota kirjaa enkä ole ollut edes kiinnostunut siitä, ja vielä vähemmän nyt! Kaikki mitä kirjoitit oli NIIN TOTTA ja ASIAA!!! Kyllä kuulostaakin paskalta kirjalta! Ja muuten minusta on aina hauskaa, kun joku ei pidä jostain kirjasta, josta "kaikki" pitävät ja josta "kuuluu pitää" vain koska se on "in" juuri nyt! En itsekään aina pidä kaikesta kirjallisuudesta enkä edes yritä väkisin lukea jotain must-kirjallisuutta, jos en ole ihan itse siitä kiinnostunut.

    Mielenterveysongelmista kaikki mitä sanoit on juuri noin! Ihmisen ei ole pakko olla ihana ansaitakseen ihmisiltä sympatiaa ongelmilleen. Eikä hänen ole ollut pakko kokea jotain ihan överiä sairastuakseen ja saadakseen "oikeuden" sairastaa psyykkisesti!

    Diagnooseja on tosiaan paljon, ja toivoisinkin että kirjoitettaisiin kirjoja muustakin kuin masennuksesta, mutta ainakaan omakohtaisia kokemuksia ihan mistä tahansa diagnoosista ei tietysti ole helppo kirjoittaa. Kukapa haluaisi leimautua vaikka persoonallisuushäiriöiseksi...

    Ja vielä se, että mikä diagnoosi meillä onkin, me emme ole yhtä kuin diagnoosi, vaan olemme ihmisiä! Eikä se diagnoosi näy naamasta eikä aina käytöksestäkään. Kiitos tästä kirjoituksestasi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus tulee nyt näinkin myöhään, mutta olen vältellyt tätä koko postausta, koska en ole halunnut ajatella tätä kirjaa.

      Kiitos sinulle kommentistasi ja sanoistasi. En oikein osaa mitään järkevää vastata, mutta ajatuksella luin ja ihan samaa mieltä olen kanssasi. <3

      Poista
  11. Pieni elämä, Elegia, jyllää tässä kirjoituksessasi lukijoineen niin totaalisesti, että pakko tämä kirja on jossain vaiheessa ainakin yritettävä lukea. Mutta hyllystäni löytyi eilen teos, joka on unohtunut kokonaan, ehkä olen vain kuvitellut sen lukeneeni. Sen alku tempaisi mukaansa, niin että voi sanoa: viime yönä en nukkunut juuri lainkaan.

    Kirja on nobelisti Elfriede Jelinik'n romaani PIANONSOITTAJA. Takakansi mainitsee siitä että se on raaka ja loistokas kuvaus naisen yksinäisyydestä. Minulle, joka tihkun musiikkia (niin voi sanoa, sillä musiikki- klassinen- on lähde, josta joka päivä joudun -haluan - saada päiväannoksen juotavaksi janoon, joka on loputon) on vasta sen loppuun luettuani aikaa hankkia tämä Pieni elämä, joka, voin sanoa, alkoi kiinnostaa mielipiteittenne takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, lue ihmeessä Pieni elämä. Ihan mahtavaa, jos kirja kuitenkin herätti kiinnostuksesi. Se on osoitus myös siitä, että eivät negatiiviset lukumielipiteet ole ns. saatanasta: niiden avulla moni voi myös kiinnostua kirjasta. Siksi niillekin on paikkansa. Makuasioita nämä. :))

      Pianonsoittaja on nimenä etäisesti tuttu. Olen siitä jostain lukenut ja kenties luen joskus itsekin. Kiitos kirjan esille tuomisesta! <3

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.