lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.



Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.



Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.



Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.




Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Toukokuun törsästelyt


Ostin toukokuussa vain kolme kirjaa, mikä on ennätysvähän verrattuna muihin kuukausiin. Hyvä kuitenkin, etteivät kirjat lisäänny joka kuukausi niin mahdottomasti.

Kas tässä uudet perheenjäsenet:

1. Lorraine Massey: Curly Girl
2. Joe Benitez: Lady Mechanika vol. 1
3. Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Lorraine Masseyn kirjan olenkin jo lukenut ja siitä blogannut. Lady Mechanikan ostin, koska sitä ei saa meidän kirjastostamme ja pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Lady Mechanikasta.

Kevin Kwanin Ökyrikkaista aasialaisista on täällä kohkattu paljon (ilmeisesti sen pohjalta tehdyn elokuvan takia, jota en ole nähnyt) ja haluan testata uppoaako kirja minuun. Mietin, että lukisin sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6 eli rakkausromaani. Mitään täysveristä rakkausromaania en taida jaksaa lukea.


Lukukuulumisia

Lukeminen tökkii edelleen (koska mielialojen kanssa on hankalaa ja se heijastuu lukemiseenkin). Tosin tökkimiseen auttoi ainakin toistaiseksi lukukielen vaihtaminen suomeen ja valitsemalla hyväksi havaitun kirjailijan kirja. Luen parhaillaan Arttu Tuomisen uusinta kirjaa Verivelka ja olen koukussa ja innoissani. Jospa se lukuinto jäisi nyt päälle.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Rodusta ja epätasa-arvosta



En ole jaksanut pahemmin lukea viime aikoina. Kirjoja on jäänyt kesken, koska olen valinnut epäsopivia kirjoja mielentilaani nähden.

Jennifer Eberhardtin kirjaa (Biased) luin yli kuukauden, mutta kyseessä onkin sellainen kirja johon soveltuu maltillinen lukutahti. Muutenkin kirjaa lukiessa pydähdyin usein mietiskelemään lukemaani, joten lukeminen eteni hitaasti. Olen luonteeltani pohdiskeja ja märehtijä, ja Biased tarjosi minulle mahtavan laitumen toteuttaa näitä piirteitäni sekä kyseenalaistaa ja kritisoida omia ajatusmallejani.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Biased, The New Science of Race and Inequality (William Heinemann 2019, s. 340). Saatamme kuvitella kohtelevamme ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta todellisuus voi olla - ja todennäköisesti onkin - hyvin toisenlainen.

Every day, unconscious biases shape our visual perception, attention, memory and behaviour in ways that are subtle and very difficult to recognise.

Kiinnostavaa, mutta ei kaikilta osin mitenkään uutta. Eberhardt tarkastelee asiaa kuitenkin nimenomaan rotukysymyksissä eikä kyseessä ole mikään mutuilu, vaan johtopäätökset ja tiedot perustuvat lukuisiin tutkimuksiin. Erilaisia tutkimuksia kirjassa esitellään useita, samoin käytännön kokemuksia ja tapauksia, mikä tekee kirjasta superkiinnostavan. Samalla se kannustaa lukijaa itseäänkin pohtimaan omaa asennettaan. Jos siis haluaa.

Kaikki eivät halua, koska en minä ole rasisti ja minä kyllä kohtelen kaikkia samalla tavalla ja olen värisokea. Moni julistautuu värisokeaksi korostaakseen näkevänsä ihmiset samanarvoisina eikä siis edes siksi noteeraa väriä. Kuitenkin puolueellisuuden ja rasismin olemassaolon tunnistamisessa ensimmäinen askel on nähdä väri ja nimenomaan värin taakse.

In fact, the color-blind approach has consequences that can actually impede our move toward equality. When people focus on not seeing color, they may also fail to see discrimination.

Herää myös kysymys, miksi nimenomaan joidenkin useiden valkoisten on niin epämukavaa puhua rodusta ja väristä. Niin epämukavaa, ettei sitä edes haluta nähdä.

Biased on täynnä esimerkkejä rakenteellisesta rasismista, joka monin paikoin on tiedostamatonta. Tosin ei aina, sillä ennakkoluuloja on ja turha niiden olemassaoloa on kieltää. Vaikka kirja pohjaa lähinnä Yhdysvalloissa tehtyihin tutkimuksiin, samankaltaisia tuloksia on saatu muuallakin (liittyen erityisesti työnhakuun ja mahdollisen etnisen taustan vaikutukseen työnhaussa).

Kirja on todella runsas ja asiasisällöltään monipuolinen. Lisäksi aihe on sen verran avartava, että haluan sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Aivojen sekä tietoisten että alitajuisten toimintamekanismien tunteminen on mielestäni tärkeää ja rasismi valitettavasti niin ajankohtaista edelleen, että tämän kirjan lukeminen on suositeltavaa.

Jennifer Eberhardt on tyyliltään maltillinen, asiallinen ja empaattinen, paikoin myös omakohtainen. Luin taannoin The Sunday Timesista tähän kirjaan liittyvän jutun, jossa haastattelija ihmetteli miksi Eberhardt on niin “kiihkoton”. Eberhardt vastasi tyylikkäästi: hän sanoi, ettei ole aktivisti, vaan tiedemies/tutkija. Aivan, meidän kaikkien ei tarvitse olla aktivisteja, onneksi. Aktivistejakin toki tarvitaan.


Muita rotua ja rasismia käsitteleviä kirjoja blogissani:

Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Michael Fuller: “Kill The Black One First”

Lisäys 11.6. klo. 18:50   Trevor Noah: Born a Crime

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru



Kim Thúyn Ru on levännyt hyllyssäni vuodesta 2013. Aloin lukea sitä tammikuussa 2015, mutta jätin sen tuolloin kesken, koska häiriinnyin kirjan hajanaisuudesta eikä lukuaikakaan ollut sopiva. Näin kauan kesti saavuttaa uusi asenne kirjan lukemiseen. Oikeasti unohdin koko kirjan olemassaolon, kunnes se julkaistiin Suomessa ja sitä alkoi näkyä useammassa kirjablogissa.

Ru tarkoittaa ranskaksi virtaa, virtaamista. Vietnamiksi se on kehtolaulu. Ru onkin kuin poukkoileva kevätpuro, joka virtaa maltillisesti, mutta laitojaan hakien ja alati suuntaa muuttaen. Virtaukset kieputtavat, mutta virkkeet lipuvat selkeinä ja kuulaina kuin aamukaste.

Kirjan kertoja on vietnamilainen Nguyễn An Tịnh. Hän käy läpi elämäänsä aikana ennen venepakolaisuutta Vietnamista ja sen jälkeen mm. Kanadassa ja taas Vietnamissa. Venepakolaisuus on minulle ennestään tuttu termi, sillä Vietnamin kriisi näkyi Suomessakin ja muistan venepakolaisuudesta puhuttaneen paljonkin.

Meidän kouluumme saapui muutama nuori vietnamilainen, joista yhteen ihastuin, yksi ihastui minuun (ei se, johon itse ihastuin). Toisen (se johon ihastuin) tiedän palanneen Vietnamiin aikuisiällä. Toinen asuu edelleen Helsingissä. He tuskin enää edes muistavat minua, mutta minuun he jättivät elinikäisen muistijäljen.

Ru on kuin tilkkutäkki, jossa neliö valmistuu sieltä täältä jättäen täkkiin aukkoja. Kuvaukset ovat lyhyydestään huolimatta voimakkaita ja jos eivät täynnä elämää niin täynnä tunnetta. Miten helposti Kim Thúy herättää sanat henkiin ja lähettää ne virran mukana muodostumaan virkkeiksi, ajatuksiksi.

Ru on omaelämäkerrallinen, mutta lukija voi vain arvailla mikä osuus on totta ja mikä jotain muuta – tai totta jollekin muulle. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä Ru tuntuu aidolta.

Pidin kovasti tästä kirjasta nimenomaan kielensä takia. Se tekee kirjasta ainutlaatuisen, jättää lukijalle tilaa ajatella ja hahmottaa itse. Noin yleisesti tällainen mosaaiikkimainen tyyli ei tavallisesti ole makuuni, mikä johtunee siitä että minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin. Mahdollisesti tästä samasta syystä novellien lukeminen on minulle hankalaa.


Kirjan tiedot:

Kim Thúy: Ru
alkuper. Ru 2009
The Clerkenwell Press 2012
ranskasta englannistanut Sheila Fischman
s. 153


Ru:sta ovat bloganneet muun muassa Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjan pauloissa.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Evelynin seitsemän kuolemaa


Evelyn Hardcastle murhataan, Aidenilla on kahdeksan samaa päivää ja kahdeksan eri henkilöä aikaa selvittää murha vapautuakseen luupista. Jos hän ei saa murhaa selvitettyä, alkaa kahdeksan päivän kierre uudelleen alusta muisti pyyhittynä.

Mieleen tulee elokuva nimeltä Päiväni murmelina: idea on osin sama, erona vain että Aiden herää joka aamu eri henkilön ruumiissa. Minulle aihe tuntui silti tuoreelta, koska en ole vastaavaa aiemmin lukenut. En siten osaa sanoa, miten kulunut aihe mahdollisesti on esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa. Mutta mitä välii.

Kirjasta erityisen houkuttelevan tekee sen miljöö ja aika. Aika monellakin tasolla, mutta myös aikakautena: tarkempaa ajankohtaa ei kirjassa mainita, mutta lukija voi päätellä, että kirjan nykyaika on jossakin lähihistoriassa. Autoja on, mutta myös hevoskärryillä matkakaan, kännyköistä ei ole tietoakaan saati mistään netistä. Ihmiset ovat tietoisia luokkaeroista: on ylhäisiä ja palvelijoita.

Tosin aikakausi on hieman hämärä määritelmä, sillä kirjassa mahdollisesti on useampikin aikakausi, mutta me emme koskaan pääse siihen toiseen. Emme, koska jumitamme kahdeksan päivän luupissa jossain menneisyydessä.

Olen kryptinen, koska en vahingossakaan halua spoilata. Kirja alkaa melko vauhdikkaasti ja herättää samantien liudan kysymyksiä. Vastauksia saa jonkin aikaa odotella, mutta niitä alkaa tipahdella tasaiseen tahtiin. Vastaus usein synnyttää uuden kysymyksen.

Vaikka Evelyinin murhan selvittäminen/selviäminen on ikään kuin pääteasema ja tavoite, siirrytään matkan varrella monille sivuraiteille, sillä esille nousevat myös moraaliset kysymykset sekä ihmismielen tutkiminen ja tarkastelu.


I’m no longer a man, I’m a chorus.


Piinallisen hyvä kirja, jossa on helvetillisen hyvä (ja häiritsevä) loppu!


Kirjan tiedot:

Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018
s. 505


Viime vuoden (2018) Costa Book Awardissa kirja valittiin parhaaksi esikoiskirjaksi. Siten voin sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Minulle Brittilä tarkoittaa nyt kotimaata: kotimaa on se maa, jossa satun asumaan.

 Kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että lisään se suosikkeihini.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Huhtikuun kirjaostokset ja nyt luen -hehkutus

Esittelen huhtikuun kirjaostokset nyt melko myöhäisessä vaiheessa, koska (muka) unohdin koko jutun. Ostokirjanpitoa olen toki pitänyt, mutta en tosiaan ole “muistanut” esitellä ostoja blogissani aiemmin.

Kas tässä, neljä uutta.


1. Mo Hayder: Tokyo
2. Tatiana de Rosnay: Sarah’s Key
3. Yasunari Kawabata: The Sound of the Mountain
4. Xiaolu Guo: A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers


Olen tähän mennessä ostanut 29 kirjaa (plus tässä kuussa kaksi, mutta niitä ei vielä lasketa). Tänä vuonna ostamistani kirjoista olen lukenut 6 ja kaksi on parhaillaan luvussa. Toinen noista kahdesta on helmikuussa ostamani Stuart Turtonin The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle.


Olen halunnut lukea Evelynin jo pitkään, mutta kirja on myös arveluttanut minua. Yliluonnolisuus ja maaginen realismi sekä ajalla “leikkiminen” kiehtovat, mutta samaan aikaan työntävät pois luotaan.

Ote kirjan kuvauksesta:

“She's (Evelyn Hardcastle) been murdered hundreds of times, and each day, Aiden Bishop is too late to save her. Doomed to repeat the same day over and over, Aiden's only escape is to solve Evelyn Hardcastle's murder...”

Olen kuulkaa totaalisen koukussa! Tämä on atmosfäärinen ja kiero romaani, jota tekee mieli olla lukemassa koko ajan. Luen pääasiassa realistista kirjallisuutta, joten koen tämän virkistävän erilaisena ja uniikkina.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kirja kiharapäille

Kuulin jokunen aika sitten ns. curly girl -metodista (itse asiassa luin ihan ensimmäiseksi tämän jutun iltapulusta). Nythän se tuntuu Suomessa olevan melko suosittu. Metodi itsessään ei ole mikään uutuus, mutta niin ne unohtuneet ilmiöt pompsahtelevat esille ja haihtuvat pois ponnahtaakseen taas uudelleen pintaan jonain toisena aikana.

Minua tämä curly girl -metodi alkoi kiinnostaa, koska minulla on luonnonkiharat hiukset, jotka löysin sattumalta reilu puoli vuotta sitten muuttaessani hiustenhoitorutiineja massiivisen hiustenlähdön takia. Hiustenlähdöstä olen kirjoittanut toisessa blogissani, joten jos aihe kiinnostaa, sieltä voi lukea.

Olen utelias ihminen ja kiinnostuessani jostakin aiheesta, haluan paneutua siihen rauhassa ja perusteellisesti. Minua ei curly girl -metodissa ainakaan toistaiseksi kiinnosta kiharan korostaminen (koska en halua tunkea päähäni geelejä tai muitakaan muotoilutuotteita), vaan sopivien hoitotuotteiden ja -tavan löytäminen juuri omalle hiustyypilleni: suoraan ja kiharaan hiukseen kun eivät välttämättä samat metodit sovellu.



Lorraine Massey: Curly Girl – The Handbook
Workman Publishing 2010
s. 188

Curly Girl tarjoaa perustietoa hiuksista selkeästi ja tiiviisti. Moni varmaan suunnilleen tietää oman hiuslaatunsa (onko karkea vai sileä jne.), niin minäkin. Kirja auttaa ymmärtämään oman hiuksen ”käyttäytymistä”. Jos on kovin tietoinen ennestään hiuksiin liittyvistä asioista, ei tämä kirja ehkä anna kovin paljon uutta. Itse en ole juuri hiuksiani ajatellut, joten minulle tämä oli ihan valaiseva teos.

Kirjan kuvien avulla voi yrittää määrittää omaa kiharatyyppiä. Itse en tosin osaa sitä edelleenkään määrittää, mutta toisaalta hiuksissa voi esiintyä samanaikaisesti useita eri kiharatyyppejä. Lisäksi hiusten toipuminen noin elinikäisestä suoristamisesta voi ottaa aikansa. Geeleillä ja muotoilutuotteilla varmasti saisin voimakkaammat kiharat, mutta ei tosiaan kiinnosta muotoilutuotteet ja haluan muutenkin päästä mahdollisimman helpolla. En jaksa mitään massiivisia laittautumisrutiineja, pelkässä naamassa noin yleisesti on ihan tarpeeksi tekemistä.

Kirja sisältää myös reseptejä eli jos kiinnostaa itse tehdä erilaisia luomuhiushoitotuotteita, niitä voi kokeilla. Minä olen liian laiska sellaiseenkin. Faktatiedon ohella kirjassa on henkilökohtaisia hiustarinoita, joiden perimmäinen sanoma on tyyliä ”hyväksy kiharasi sellaisina kuin ne ovat äläkä taistele niitä vastaan.” Kirjan sävy on ajoittain hieman fanaattinen, mikä saattaa joitakin häiritä. Itse en siitäkään jaksanut häiriintyä.

Ihan inspiroiva ja nopealukuinen teos, josta tosiaan minulle oli hyötyä. Olen löytänyt hiuksilleni sopivat tuotteet enkä enää käytä lainkaan tuotteita, joissa on voimakkaita pesuaineita (esim. sulfaatteja) ja silikonia. Voin todeta hoitaneeni tähän asti hiuksiani melko epäsopivilla tuotteilla ja vähän miten sattuu muutenkin, joten oli korkea aika löytää luonnonmukaisemmat ja hellemmät tuotteet ja metodit.

Kirjassa on osiot myös muun muassa lasten ja miesten kiharoiden hoitamiseen. Skippasin ne (ja muutaman muunkin osion ainakin toistaiseksi), koska eivät ole relevantteja minulle.


Tämä taitaa muuten olla ihka ensimmäinen kauneudenhoitoon liittyvä kirja, jonka olen lukenut. Täytyypä sen kunniaksi Helmet-lukuhaasteessa sijoittaa tämän kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Lady Mechanika ja rakkausstripit

Vaihteeksi esittelyssä pari sarjakuvaa. Toinen on piirrostyyliltään hyvin pelkistetty, mutta suloinen. Toisessa kuvitus on suoranaista taidetta.

Ensin muutama sananen Catana Chetwyndin teoksesta Little Moments of Love (Andrews McMeel Publishin 2019, s. 148). Tällä nimellä kirja muuten pääsee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 19 eli Et pidä kirjan nimestä. Juu, en pidä, vaikka nimi sopii täydellisesti juuri tälle kirjalle ja pidin kirjastakin.



Kirja sai alkunsa Catanan poikaystävälleen Johnille jättämistä lappusista. Catanan luvalla John postasi kuvat nettiin ja niiden suosio yllätti. Olen itsekin nähnyt noita strippejä netissä, joten kirja sinänsä oli tuttu ennestään.

Kuvien tyyli on yksinkertainen ja naiivi, mutta pienilläkin eleillä kuvat elävät. Monille stripeille naurahtelin ja joistakin tunnistin myös itseäni. Suloinen hyvänmielen kirja. Catanan strippejä voi katsella Catanacomics.com-sivulta.



Joe Benitez: Lady Mechanika - La Dama de la Muerta
Benitez production 2017

Lady Mechanikan bongasin kirjastosta. En jaksa yleensä sarjakuvahyllystä tutkia muuta kuin ne kirjat, jotka on aseteltu esille. Lady Mechanika hypääsi silmille tyylikkäällä ja värikylläisellä kannellaan. Nopea selailu todisti, että sisältö kuvaa täydellisesti kantta.

Tyylinä victorian steampunk

Tämä onkin todellinen visuaalinen matka, kuin täydenäyttely koko kirja! Ihastuin kuvitukseen ja yksityiskohtien runsauteen. Lisäksi kirja on erittäinen lulkijaystävällinen eli tekstit on sijoitettu siten, että lukijan osaa automaattsesti lukea ne oikeassa järjestyksessä. Inhoan, jos pitää arpoa, mitä ruutua tai tekstiä pitää seuraavaksi katsoa/lukea. En pidä sekavuudesta.


Lady Mechanika saapuu pieneen meksikolaiseen maalaiskylään toipumaan menetyksestä. Hän on menettänyt jonkun rakkaan läheisensä: en tiedä pitäisikö lukijan olla selvillä, kuka tuo henkilö tarkemmin ottaen on. Tätä Lady Mechanika -sarjaa on nimittäin olemassa enemmänkin ja tämä La Dama de la Muerta on jostain sieltä välistä. Mutta kyllä tämän voi lukea näin itsenäisenäkin tarinana.

Kirjan kuvaus (enkuksi, ei ole suomennettu):

After suffering a tragic loss, Lady Mechanika takes a trip to a small Mexican village just in time for their DIa de los Muertos celebration. But the festivities turn truly deadly after the arrival of the Jinetes del Infierno, the mythical Hell Riders.


Veri roiskuu, joten jos olet herkkä, niin ei varmaan kannata tätä kirjaa lukea/katsoa.

Innostuin Lady Mechanikasta sen verran paljon, että tilasin (kirjastossa ei ole) itselleni sarjan ensimmäisen koosteen, joka sisältää kirjat 0-5. Siinä pitäisi valottua Lady Mechanikan synty. Jos sarja vielä nappaa, niin täytynee hommata muutkin osat.

Tässä vielä suora linkki Goodreadsin sivulle, josta voit tsekata kirjojen järjestyksen. Suosin koosteita.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Etäisen äänen metsästys


Taichi Yamada: In Search of a Distant Voice
alkuper. Toku no koe wo sagashite
Faber and Faber 2006
englannistanut Michael Emmerich
s. 183

Japani, Tokio. Kasama Tsuneo on maahanmuuttoviranomainen, jonka eräs tehtävä on käräyttää maassa laittomasti oleilevia henkilöitä. Toimenkuva ei ole järin arvostettu ja jopa viranomaisilla esiintyy ristiriitaisia tuntemuksia työhönsä liittyen.

Eräs ratsia saa ikävän käänteen, kun yksi henkilö yrittää paeta. Tsuneo lähtee miehen perään ja saa kuin saakin hänet kiinni. Mutta sitten tapahtuu jotakin, joka lamauttaa Tsuneon. Laiton oleskelija pääsee karkuun, mutta Tsuneota kohtaan ollaan ymmärtäväisiä. Tsuneo on kuitenkin kokenut jotain niin merkillistä, että se saa hänet pois raiteiltaan.

Tämä kohtaus on vasta alkusoittoa äänelle, joka pian huhuilee Tsuneon päässä. Ja Tsuneo vastaa, alkuun haluttomasti mutta lopulta äänestä – tai pikemminkin naisesta äänen takana – muodostuu hänelle pakkomielle. Kuka tuo salaperäinen nainen on, jonka kanssa hän voi kommunikoida? Samaa ihmettelee nainen: kuka on Tsuneo ja miksi juuri Tsuneo voi kuulla hänet?

Kuten aiemmin lukemassani Yamadan romaanissa Strangers, tässäkin liikutaan yliluonnollisen rajamailla. Siinä missä Strangersissa tuo yliluonnollinen oli silminnähtävää, se on tässä lähinnä muiden aistien varassa: kuulon ja tuntemusten, tunteiden. Tsuneo paljastaa äänelle, mitä hänelle tapahtui Yhdysvalloissa kahdeksan vuotta sitten ja kuka on Eric, jos ääni lupaa tavata Tsuneon.

In Search of a Distant Voice on helposti lähestyttävä romaani, jonka imuun tulin vedetyksi heti ensimmäiseltä sivulta. Sanojen takana on piilossa enemmän kuin itse teksti näyttää, sillä perimmäiset kysymykset jäävät lukijan spekuloitaviksi. Esimerkiksi miksi juuri Tsuneo kuulee voi kuulla naista? Kuka nainen lopulta on ja miksi hän haluaa tulla kuulluksi, vaikka ei sinänsä kerro mitään? Näihin pitää itse kuulostella vastaus jostakin totaalisen yksinäisyyden ja trauman tuolta puolen.

Mukavan häiritsevä (paikoin karkeakin) kirja, jonka loppu piti lukea useamman kerran: että jos vielä kuulisi äänen. Edes kerran. Mutta jäljelle jää vain tyhjä hiljaisuus.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Hellan rikostutkimuksia 50-luvun Suomessa

Kiinnostuin Katja Ivarin dekkarista Evil Things puhtaasti siksi, etttä se sijoittuu 50-luvun Suomeen, tarkemmin ottaen Lappiin.


Katja Ivar: Evil Things
Bitter Lemon 2019
s. 316


Evil Things on poljennaltaan varsin hidastempoinen, mutta jostain ihmeellisestä syystä se ei tunnu hitaalta. Juuri tällainen on makuuni: runsas hitaus. En osaa sitä paremmin selittää. Ja tämä on ehdottomasti ansioikkainta tässä kirjassa.

Kirjan keskushenkilö on poliisitutkija Hella Mauzer. Hämmästelin etunimeä siihen asti kunnes selvisi, että se viittaa sanaan “gentle”. En tiedä, mihin ääkköset ovat jääneet, kun ne joihinkin sanoihin on osattu laittaa. Toisaalta kirjassa esiintyy “suomalaisia” sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Hellan sukunimen kirjailija kertoo viittavan Saksaan.

Hella on siirretty Ivalon poliisiin, sillä Helsingissä häntä pidettiin liian “tunteellisena”. Hella ei siirrosta ilahtunut, mutta mentävä oli. Helsinkiin jäi muun muassa mies, jota Hella rakastaa.

Kun kuvitteellisessa Käärmelassa, joka kuuluu Ivalon poliisin hallintapiiriin, katoaa iäkäs mies Hella haluaa lähteä selvittämään asiaa. Ivalon poliisipäällikköä (chief inspector: olen huono kääntämään nimikkeitä enkä nyt jaksa tarkistaa, mikä olisi oikea suomenkielinen muoto) Lennart Eklundia ei voisi miehen katoaminen vähempää kiinnostaa: niitä kuulemma katoilee metsiin harva se päivä. Ehkä hän on ylittänyt rajan ja juo nyt Venäjällä viinaa eikä muista edes omaa nimeään.

Marmatusta nimistä
Hella pitää kuitenkin päänsä ja vastentahtoisesti Eklund antaa Hellalle luvan matkustaa Käärmelaan. Sinne hän matkaa limaisen tukkirekkakuskin kyydissä, jonka nimi on Seppo Kukoyakka. Mistähän mahtaa “Kukoyakka” olla väännetty? En ole ikinä kuullut moista nimeä enkä oikein keksi sen mahdollista alkusanaa, vaikka äänsin sitä mielessäni eri tavoin.

Kirjassa esiintyy myös Kyander, joka saattaisi olla Kajander. Tai sitten ei. Mistäs minä tiedän, mistä kirjailija on ammentanut tietonsa. Ihmettelen kuitenkin tällaisia virheellisyyksiä, joita tuskin ei-suomalainen lukija huomaa, mutta jotka luonnollisesti minun silmääni särähtävät melko lailla.

Kirjassa esiintyy myös henkilö nimeltä Tiramaki. Ei olisi ollut suuri vaiva selvittää oikeaa kirjoitusasua: suomalaiseen korvaan kuulostaa melko typerältä, vaikka oikean kirjoitusmuodon voikin päätellä. Ja miksi Käärmelastakin on jäänyt ääkköset lopusta. Kirjailija selittää loppusanoissaan nimen merkityksen (snake’s place), mikä kuulostaa kielioppikirjasta luetulta.
Marmatus päättyy

Mutta takaisin juoneen. Hella saapuu Käärmelaan tarkoituksenaan yöpyä ortodoksisessa pappilassa Timo ja Irja Waltarin hoteissa. Ja niin miehen katoamisen tutkinta voi alkaa ja taustalta paljastuukin lopulta varsin mielikuvituksellisia käänteitä saava salajuoni.

Evil Things on hämmentävä lukukokemus ainakin suomalaiselle, joka odottaa tietynlaista autenttisuutta sekä miljöön että henkilöhahmojen osalta. En kokenut kirjaa järin suomalaisena, vaan se tuntui hyvinkin vieraalta. En tietenkään ole elänyt 50-luvullla Lapissa enkä missään muuallakaan, mutta ei autenttisuus synny siitä, että heitellään paikallisia/suomalaisia nimiä (väärin kirjoitettunakin) ja osoitteita (Rajajoosepintie mainittu ja kerrottu Helsingin rautatieaseman sijaitsevan Kluuvissa) jne.

Tietty henki puuttuu: on myös mahdollista, että tässä vaikuttaa kieli eli englanniksi lukeminen vieraannuttaa. Vaan vaikea sanoa, kun kirja alun perinkin on englanninkielinen. Toisaalta olen lukenut Antti Tuomaisen Parantajan englanniksi (Healer) ja vaikka kyseessä on dystopia, se tuntui varsin autenttiselta eikä “väärä” kieli ollut ongelma.

On vaikea sanoa, mistä kaikista tekijöistä aitouden tuntu syntyy. Tietenkin kyseessä on fiktio ja sellaisena Katja Ivarin Evil Things täytyy vastaanottaa. On haastavaa kirjoittaa aidon oloista fiktiota maasta ja kulttuurista, joka ei ole oma. Kirjailijan kansalaisuutta en tiedä, mutta hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa ja asuu nyt Pariisissa.

Hella Mauzer on kuitenkin sen verran kiinnostava henkilö, että jos tähän sarjaan saadaan toinenkin osa (kirjan kansi sellaista lupailee), lukenen myös sen. Minua Hellan hahmossa kiinnostaa erityisesti se, etten oikeastaan pitänyt hänestä.

~~~

Kirjan kansikuva on muuten suomalaisen Sameli Kujalan ottama. Kannattaa käydä katsomassa hänen kuviaan vaikkapa Flickr:ssa – itse ihastuin niihin ihan satasella!

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Viholliseni kirsikkapuu

Wang Ting-Kuo on taiwanilainen kirjailija, joka on kirjallaan My Enemy’s Cherry Tree voittanut lukuisia merkittäviä taiwanilaisia kirjallisuuspalkintoja. Viholliseni kirsikkapuu on ensimmäinen Wangilta englannistettu romaani (suomeksi ei ole käännetty ainakaan toistaiseksi). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Taiwaniin.


Wang Ting-Kuo: My Enemy’s Cherry Tree
alkuper. 敵人的櫻花 2015
Granta 2019
kiinasta englannistanut Howard Goldblatt ja Sylvia Li-chun Lin
S. 266

Eräänä päivänä miehen vaimo katoaa. Yhdessä rakennettu onni murenee palasiksi ja mies perustaa kahvilan syrjäiseen paikkaan liki merta, jonka tietää olevan vaimonsa lempipaikka. Sinne hän jää odottamaan rakkaan vaimonsa paluuta.

--- ”If you leave me, I’ll come here to wait for you everyday. Don’t forget. I mean it.”
When the fate lays a baffling tragedy at your door, it can often be traced to a playful remark made years before.
But she had it wrong; she was the one who chose to run away from home, and that became the name of the coffee shop. It had the four words carved on a sign and painted white, so she couldn’t miss it: Run Away From Home.

Miten tähän päädytty avautuu verkkaisesti monen mutkan ja sivupolun kautta. Erityisesti miehen työn kuvaamiseen paneudutaan jopa siinä määrin, että se alkaa hieman puuduttaa. Kuvailu lienee kuitenkin tärkeää tiettyjen ihmissuhteiden kehittymisen kannalta. En silti jaksanut innostua ”raksakuvioista”, vaikka ne ajoittain olivatkin kiintoisia.

Miehen vaimon nimi on Qiuzi, joka vaikuttaa herkältä ja hauraalta: kuin kukkaselta, jonka mies pelkää lakastuvan. Quizia täytyy pitää kuin kukkaa kämmenellä ja helliä, ettei se nuupahda. Mitään kauheaa ei sen terälehdille voi valuttaa, ettei se säikähdä. Ja siksi Qiuzi kuulee kaunistellun version miehensä ankeasta ja surullisesta lapsuudesta.

Kirja alkaa räväkästi kohtaamisella: Muuan Luo Yiming, jota mies pitää ainakin osittain syyllisenä vaimonsa katoamiseen, astelee kahvilaan. Mutta kuka on Luo Yiming? Ja kuka oikeastaan on mies itse?

Vastauksia saa odotella aika kauan, sillä tämä kirja avautuu hitaasti ja vastaus synnyttää usein uuden kysymyksen. Lopulta kuva kuitenkin muodostuu kuin pimiössä kehitysnesteessä uivan kuvan sisältö.

Kirjan tyyli on ajoittain runollisen kuvaileva tai kuvailevan runollinen. Melko runsaskin ja yksityiskohtainen. Melankolisen uninen, mikä toi mieleeni hiljattain lukemani At Duskin tunnelman.

With Miss Luo Baixiu’s tearful loss of control out on the road, I expected all my customers, however few there were, to sooner or later flow away like her tears.

Varsin omaperäinen ja kiinnostava kirja, josta pidin kovasti. Tässä on jälleen tarina, joka jättää voimakkaan jälkimaun – ja lopullisen ratkaisun päättelemisen lukijan harteille. Konkreettisen kirsikkapuun symboliikka avautuu vasta aivan lopussa. Sillä jossain vaiheessa lakkaa kirsikkapuukin kukkimasta. Häipyy maisemasta. Kirjan viimeinen lause naulaa arkun lopullisesti kiinni.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Katsaus kuukauden kieleen



Kuukauden kieli 2019 -haaste (lue haasteesta Aukeamia-blogista)  on edennyt huhtikuuhun ja haluan tässä vaiheessa vääntää katsauksen, miten on mennyt ja miten menee. Kunnianhimoinen tavoitteeni vielä alkuvuodesta oli lukea kuhunkin kielialueeseen useampi kirja. Olen kuitenkin laskenut rimaa ja päättänyt, että yksikin kirja riittää. Tosin joidenkin kielialueiden kohdalla kirjoja tulee - on jo tullut – luettua silti useampi.

Mutta palataan tammikuun kieleen, joka on korea. Olen lukenut siihen yhden kirjan, Hwang sok-Yongin romaanin At Dusk, josta pidin kovasti. Koska Korea kuuluu erityisintressimaihini, tulee tähän kielialueeseen luettua varmasti enemmänkin. Omasta hyllystä löytyy valmiiksi luettavaa ja minulla on muutamia muita tiedossa, jotka kiinnostavat.


Helmikuun kieli on norja, johon luin tutusti ja turvallisesti Jo Nesbøn Nemesiksen (suom. Suruton), joka on neljäs osa Harry Hole -sarjassa. Nesbøa varmasti luen enemmänkin vielä tänä vuonna, joten ei jääne ainoaksi kirjaksi Norjan kohdalle. Olisi kyllä kiva lukea jotain muutakin norjalaista, mutta eipä tule näin äkkiseltään mieleen mitään. Dekkareita en halua nyt enempää.

Maaliskuussa vuorossa on islanti, johon luin Ragnar Jónassonin Dark Iceland -sarjan toisen osan nimeltä Blackout. Tykkään Jónassonin dekkareista, joten koko viisiosainen sarja tullee luettua aikanaan. Ei välttis kokonaan tämän vuoden puolella, mutta katsotaan. Jotain muutakin islantilaista voisi lukea, mutta eipä tule mieleeni muuta kuin dekkareita. Omasta hyllystä löytyy Jónassonin lisäksi


Ja sitten tässä kuussa on unkarin kielen vuoro. Minulla on kirja jo katsottuna, mutta ei vielä luettuna. Aikeeni on vihdoin lukea omassa hyllyssäni pölyyntynyt Sándor Márain Embers. Olen lukenut Márailta aiemmin Esther’s Inheritancen, joka oli melko kiinnostava lukukokemus.


Muita kieliä en käsittele tässä sen kummemmin. Edistymistäni voi seurata haastesivulta, johon merkitsen haasteeseen lukemani kirjat. Olen jo lukenut lokakuun kieleen eli tanskaan kaksi kirjaa ja parhaillaan luen taiwanilaisen kirjailijan romaania, joka sopii heinäkuulle eli kiinan kielialueeseen.

Luulen, että ongelmallisiksi tulevista kielistä minulle nousevat heprea, tšekki ja kreikka. Mutta todennäköisesti nekin tästä suttaantuvat, kun ne on laitettu alitajuntaan muhimaan. Kirjoja saa kyllä ehdotella!

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää

Kirjan kansi vihjailee trillerimäisyydellä kysyen Would you let her in? Kyseessä on kuitenkin historiallinen romaani, jolla ei mielestäni ole mitään tekemistä trillerin kanssa, vaikka kirjassa varjostamista esiintyykin. Kannessa voisi yhtä lailla kysyä Why does he hate her so much? Tai Don’t you know that I love you?


Francesca Jakobi: Bitter
Weidenfeld & Nicolson 2018
S. 340

Lontoo 1969

Gildan on vaikea välttää katkeroitumista kun oma poika, Reuben, ei halua tavata. Toki Gilda tietää tehneensä virheitä menneisyydessä eikä avioero Reubenin isästä, Frankista, mitenkään asiaa auta. Mutta siitä kaikesta on jo aikaa ja Frankillakin uusi vaimo.

Gilda pitää kulissia yllä tavatessaan ainoaa ystäväänsä Margoa. Margo saa kuulla kauniita tarinoita Gildan ja Reubenin suhteesta, mutta ne ovat valheita joissa Gilda itsekin elää. On pakko valehdella, koska todellisuutta on vaikea kestää.

Kun Reuben sitten avioituu nuoren ja kauniin Alicen kanssa, Gilda on epäileväinen: mahtaako Alice olla sopiva hänen pojalleen ja ennen kaikkea mitä Alicessa on sellaista, jota Reuben voi rakastaa kun ei edes omaa äitiään voi. Alicesta muodostuu vaivihkaa pakkomielle Gildalle. Ehkä hän ajattelee, että selvittämällä Alicen “taian”, hän lähenee poikansa kanssa.

Bitter on tunnelmaltaan melko synkkä, mutta ei murskaava. Kenties Gildan voimakkaan kriittinen ja ajoittain kitkeräkin ääni estää lukijaa vajoamasta liian alas. Ja toisaalta ei itkua ilman iloa - hyvää ja kaunistakin on.

Kirjan nykyisyyden (1969) rinnalla avautuu vaiheittain menneisyys, joka tuo Gildasta esiin toisenlaista puolta. Se myös muistuttaa, että ihminen muuttuu eikä muutoksen tarvitse koskaan loppua. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä oivalluksia, katsoa asioita toisesta kulmasta ja tämä hiljainen herääminen välittyy lopulta Gildan kerrontaääneenkin. Vaivihkaa ja uskottavasti.

Bitter on ennen kaikkea kirja äitiydestä ja suhteesta omaan lapseen, vaikka Reuben on enemmän poissa kuin läsnä. Vai pitäisikö sanoa, että Gilda on enemmän poissa kuin läsnä. Bitter on myös kirja nuoresta Gildasta, joka on enemmän pelinappula kuin lapsi. Bitter on kirja Gildasta, joka lopulta saa kasvaa ihmiseksi, jollainen on.

Pidin valtavasti tämän kirjan tyylistä, miljööstä ja tunnelmasta. Viehätyin myös Gildan ristiriitaisesta persoonasta, siitä että hän on pistävä eikä järin pidettävä, mutta ei kuitenkaan pahantahtoinen eikä läpimätä. Ehdottomaan mustavalkoisuuteen ei muutenkaan sorruta.

Kirjassa on useita kohtauksia, joita jäin kelaamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Näen nämä kohtaukset kuin pienet hetket ja jos osaisin, haluaisin ikuistaa ne paperille piirtämällä. Niin selkeästi ne näen ja erityisesti tunnen. Mutta en osaa.

Margo wants to buy some postcards but she doesn’t have anyone to send them to. I’m her only friend and I’m here with her.

Olen oikeastaan yllättynyt, miten paljon tästä kirjasta pidin. Oikein positiivisesti yllättnyt ja ehkä hieman ihmeissänikin, koska… en tiedä. Gildan ja Margon ystävyyskin kasvaa kauniisti kirjan edetessä.Niin, pidän tällaisista pohdiskelevista kirjoista, joissa kuitenkin on särmää.

Haluan tähän vielä liittää erään kontekstissaan todella koskettavan ja merkittävän kohtauksen. Sitä tuskin tajuaa kirjaa lukematta, mutta minä elin tämän kohtauksen monta kertaa ja hieman itkettikin.

So I told Reuben exactly what I thought of those cups: their cheapness, their ugliness, their stained-urinal yellow. I didn’t hold back; I let it all out.


Kirjassani on muuten kirjailijan nimikirjoitus. Toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista: ehdottomasti haluaisin lukea lisää häneltä.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ehtoopuolella on aikaa ajatella


Hwang Sok-Yong: At Dusk
alkuper. Haejil Muryeop 2018
Scribe 2018
koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 188

Park Minwoo on menestynyt liikemies, joka työskentelee johtajana arkkitehtonisessa yrityksessä. Tiivistä yhteistyötä tehdään rakennusfirmojen kanssa ja kun Soulin ilmettä uudistetaan, samalla pyyhkäistään sen laitamilta slummit pois hienompien rakennusten tieltä.

Nuo kaupunginlaitamat ovat tuttuja Minwoolle, sillä hän oli itsekin asunut eräässä sellaisessa, mutta ahkeran opiskelun ansiosta kohonnut ns. ryysyistä rikkauksiin. Opiskeleminen oli todellinen etuoikeus, sillä kukaan muu slummin nuorista ei hänen lisäkseen opiskellut paitsi muuan tyttö, Cha Soona. Ja nyt kaikkien vuosien jälkeen Cha Soona ottaa yhteyttä Minwoohon eikä Minwoo ole häntä unohtanut.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen on Park Minwoo jonka kanssa lipsutaan nykyajasta menneisyyteen ja slummeihin. Toinen kertoja on nainen, jolla ei näennäisesti ole mitään tekemistä Minwoon kanssa, mutta tarinan kuoriutuessa auki alkaa palasia loksahdella paikalleen. Pidän siitä, ettei kaikkea heitetä kerralla tiskiin: siten jännite säilyy kirjan loppuun saakka.

Tämä ohkainen kirja tuntuu aluksi simppeliltä ja suoraviivaiselta, mutta se kasvaa kokoaan runsaammaksi. En osaa edes eritellä, mikä tässä on niin kiehtovaa. Miljöö nyt tietenkin ja henkilöhahmot. Kirjan yleistunnelma on jokseenkin unisen melankolinen. Kaikkien unelmille ja toiveille ei käy yhtä hyvin kuin Minwoon.

For a long time, I’d been thinking only that I was lucky enough to have escaped a squalid, shabby hillside slum. As if everyone who’d made it through that era were doing fine now. As if none of us had fallen through the cracks.

Rupuiset slummit ovat joillekin ihmisille kaikki, mitä heillä on. Se on joillekin ainoa todellisuus, joka lakkaa olemasta kun ne pyyhkäistään koreiden ostoskeskusten ja asuintalojen tieltä. Mutta mitä käy ihmisille? Ne eivät katoa kivimruskaksi kuin romutetut rakennukset.

 ~~~

Hwang Sok-Yong on kenties Etelä-Korean kuuluisin kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden romaanin, Princess Barin, josta pidin mutta kyllä tämä At Dusk kolahti minuun voimakkaammin. Oikeastaan mitä useampi päivä At Duskin lukemisesta kuluu, sitä enemmän alan siitä pitää. Kyseessä on siis sellainen harvinainen helmi, joka jää itämään mieleen vielä lukemisen jälkeenkin.

Ehdottomasti jatkan tutustumista kirjailijan tuotantoon, jota on ilokseni käännetty enemmänkin englanniksi. Suomennoksia ei ilmeisesti ainakaan toistaiseksi hänen kirjoistaan ole.

Lue lisää Hwang Sok-Yongista Wikipediasta (englanninkielinen). Tällä kirjalla korkkaan Kuukauden kieli -haasteessa tammikuun. Vähän jälkijunassa siis, mutta onneksi tähän haasteeseen ei tarvitse lukea järjestyksessä.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Minimiete: Surukirja


Naja Marie Aidt: When Death Takes Something From You Give It Back
alkuper. Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage
Quercus 2019
tanskasta englannistanut Denise Newman
S. 138
Kirja on suomennettu nimellä  Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin


Kannessa lukee tämän olevan Carlin kirja. Carl kuoli 25-vuotiaana, en kerro miten ja miksi koska sitä ei kirjan esittelytekstikään paljasta. Turha kuolema, mutta niinhän moni on.

Naja Marie Aidt on Carlin äiti ja hänen surustaan on tämä kirja syntynyt. Ajoittain kaunista tekstiä, jota makustella. Sitten toisteista, koska jotkin asiat ihminen elää kerta toisensa jälkeen etsien ymmärrystä. Niin kauan kunnes pääsee loppuun.

Monia tämä kirja on lämmittänyt kuin hellä kosketus. Minuun se ei ulotu, jään yksin nurkkaani ja palelen. Kalpea valo ei ulota lämmittämään. Suru on niin henkilökohtainen, etten osaa ottaa sitä vastaan. Meillä kullakin on omamme.

Ja taas mietin pitääkö tässä nyt hävetä itseään, kun ei koe tätä kirjaa niin kuin moni muu.Vaan miksi edes mietin. Olemme kaikki erilaisia ja koemme eri tavoin: ei se toisesta toista parempaa – tai huonompaa - tee.

~~~

Lukuhaasteet, joihin kirja sopii

Kuukauden kieli: tanska
Elämä, kerta kaikkiaan! 

torstai 4. huhtikuuta 2019

Tappakaa se musta ensin

“KILL THE BLACK ONE FIRST”

Kirjan nimi saattaa tuntua provosoivalta, mutta itse en siitä osannut provosoitua vaan se toimi pikemminkin “sisäänheittäjänä”, koska olen utelias.

Tutkin kirjaa ja selvisi, että kyseessä on Michael Fuller -nimisen brittimiehen muistelmateos, joka käsittelee ihonväriä ja identiteettiä. Muun muassa. Michael Fuller kun sattuu olemaan ensimmäinen musta poliisipäällikkö Briteissä. Hän on ns. Windrush-sukupolven jälkeläinen: hän on syntynyt Briteissä jamaicalaisille vanhemmille.



Michael Fuller: “Kill The Black One First”
535 (Bonnier Books’ imprint)
S. 312

Huomannette kirjan nimen olevan sitaateissa. Se on siis suora lainaus, joka avautuu lukijalle heti kirjan prologissa. Varsin osuva nimi tälle kirjalle: jännitteinen ja latautunut niin kuin Fullerin elämäkin.

Michael Fuller on – valitettavasti - oiva esimerkki siitä, miten ihminen rodullistetaan: hänet määritellään yhden ainoa piirteen takia, ihonvärinsä. Ihonväristä vedellään johtopäätöksiä ihmisen (oletetusta) älykkyydestä ja kyvykkyydestä. Mikään ei riitä: Fullerin edetessä poliisiurallaan (täysin oman määrätietoisuuden, älykkyyden ja ahkeran opiskelun takia) se on syy joillekin epäillä hänen pääsevän helpommalla, koska on musta.

Fuller kertoo melko avoimsesti lapsuudestaan huostaanotettuna. Hyvin tärkeäksi henkilöksi ja esikuvaksi nousee hänen kasvattiäitinsä Margaret Hurst, jolle hän on tämän kirjan omistanut. Hurst menehtyi syöpään 32-vuotiaana Fullerin ollessa 16-vuotias.

Kirja etenee kronologisesti ja siten lukija kasvaa Fullerin ohella noteeraamaan ihonvärinsä ja kohtaamaan rasismia.

Many had never spoken to a black person before and were curious and asked questions. No one tried to be unpleasant to us because we were black. But we were defined almost entirely by our skin colour. I had grown up in benign and colour-blind world with Margaret (hänen kasvattiäitinsä) and I must admit this focus, even though it was friendly enough, was a culture shock. s. 68

Vaikka tässä on kyseessä yhden ihmisen elämä ja kokemukset, kirjaa voisi silti pitää eräänlaisena dokumenttina rasismista ja sen muuttumisesta vuosikymmenten aikana. Fuller on syntynyt 1959 ja elänyt siten nuoruuttaan aikana, jolloin (rakenteellinenkin) rasismi rehotti Briteissä melko avoimena, vaikka sen olemassaolo tietenkin pyrittiin kieltämään.

Rasistiset vitsit olivat poliisipiireissä lähes jokapäiväisiä ja jos Fuller ei nauranut niille muiden mukana, pidettiin häntä yliherkkänä mielensäpahoittajana. Ei ihme, ettei mustia juuri hakeutunut poliisiuralle ja kun hakeutui, niin valtava määrä myös hakeutui pois.

Fullerin tyyli on analyyttinen ja pohdiskeleva, kuten hänen luonteensakin vaikuttaa olevan. Hänelle rasismi tuli niin suurena järkytyksenä, ettei hän itsekään aina uskonut siihen. Hän muun muassa epäili kuulevansa väärin tai selitteli (itselleen) toisten sanoja parhain päin.

When people in the UK asked where I was from, I knew they were suggesting that, as a black person, I could not really be British. I had always assured them I was entirely British. And visiting Jamaica confirmed that. --- The British regarded me as Jamaican. The Jamaicans regarded me as British. s. 179

Suomessa eletään ilmeisesti nyt yllä olevan kaltaista vaihetta. Ei voi olla suomalanen, ellei ole tietynvärinen. Järkyttävää skeidaa. Ihmisen ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä kansallisuuden kanssa: ihminen on pitkälti kulttuurinsa tuote ja jos on ikänsä Suomessa asunut, niin miten ihmeessä ei muka ole suomalainen.

Fullerin poliisiuraan luo jännitteitä myös mustien siviilien asenne: mustaa poliisia pidetään petturina. Hän on kookospähkinä: ulkopuolelta tumma, mutta sisältä valkoinen. Ulkopuolisuuden tunne ja paine kohdistuu siten monelta taholta ja pahinta on tulla syrjityksi ns. ”omien” puolelta.

Kyseessä on todella mielenkiintoinen ja runsaasti ajatuksia antava teos, jolle soisin enemmän huomiota. Kirja on julkaistu helmikuussa, mutta se on mielestäni saanut suhteessa hyvin vähän huomiota medioissa. Minulta olisi koko kirja mennyt ohi, ellen olisi bongannut sitä kirjaston uutuushyllystä.

Michael Fuller on hyvin oikeustajuinen, häneltä voisimme oppia paljon. En osaa kirjoittaa tälle kirjalle oikeutta, joten kehotan katsomaan alla olevan haastattelun. Ja sitten lukemaan tämän kirjan, jonka lisään omiin suosikkeihini.



~~~

Jälleen pääsen kartuttamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä onkin neljäs kirja, jonka haasteeseen luin ja ensimmäinen miespuolisen henkilön teos.

~~~

Rotua ja rasismia käsitteleviä kirjoja on blogissani muitakin. Jos aihe kiinnostaa, niin tsekkaa nämä:

Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Trevor Noah: Born a Crime



 Edit. Sunnuntai 7.4. kello 9:24

Laitan tähän linkin Turun Sanomissa olevaan juttuun, joka käsittelee rasismia Suomessa. Ihan näin mutulla sanoisin, että eräs syy miksi Suomessa esiintyy enemmän rasismia muihin maihin verrattuna johtuu siitä, että Suomessa on verrattain myöhään alkanut näkyä värillisiä ihmisiä.

Britteihin roudattiin sotien aikana ja jälkeen laivalasteittain työvoimaa muualta. Rasismi kukoisti aikansa ennen kuin se suostuttiin edes tiedostamaan saati tekemään sille mitään. Suomessa tämä vaihe on vasta alussa eikä moni myönnä vieläkään rasismia olevan tai sitä vähätellään.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Kirjojen lisääntymisorgiat ja uusi tapetti


Ei kuuta ilman kirjoja eli kas tässä maaliskuun ostokset. Osassa selityksen makua, osaa en jaksa edes selitellä, mutta suurella sydämellä ja rakkaudella on kaikki valittu.

1. Zlatan Ibrahimović and David Lagercrantz: I am Zlatan Ibrahimović

Tätä on moni kehunut ja sanonut, että sopii luettavaksi vaikkei futis kiinnostaisi.

2. Taichi Yamada: In Search Of a Distant Voice

Olen lukenut Yamadalta yhden kirjan (Strangers, pidin) aiemmin ja pidin siitä, joten haluan lukea lisää. Ei saa kirjastosta.

3. Fred Vargas: The Three Evangelists

Haluan lukea, ei saa kirjastosta.

4. Gail Tsukiyama: The Samurai’s Garden

5. Richard Barnett: The Sick Rose

6. Sy Montgomery: The Soul of an Octopus

Aloin lukea tätä jo kirjakaupassa enkä voinut poistua sieltä ilman kys. kirjaa.



7. Yukio Mishima: Death in Midsummer

8. Yukio Mishima: The Frolic of the Beasts

9. Eka Kurniawan: Vengeance Is Mine, All Others Pay Cash

Koska Indonesia on valloittamatta.


Yhteensä ostin siis yhdeksän kirjaa, joista paria olen jo aloitellut mutta lukeminen on hidasta, koska on "pari" muutakin kirjaa kesken.

~~~

Sitten ulkoasu-uutinen: Uusi "tapetti" ei varmaan jää huomaamatta, sen verran kuvaisa se on. Toivottavasti se ei ole liian levoton. Haalensin ja häivytin värejä, ettei se hyppää niskaan. Tasapinoitin taustaa myös vaihtamalla banneriksi "kartanon", joka on kuvana ilmavampi. Lisäksi levensin blogin kirjoitusosiota hieman. Luettavuus on minulle tärkeää, joten jos se tästä muutoksesta mielestäsi kärsii, niin saa huomauttaa ja muutenkin antaa palautetta.

Toisia eivät blogin ulkoasut paljon kiinnostele, mutta minua kiinnostaa koska tykkään tehdä niitä enkä halua pelkkää valkoista tai muutakaan yksiväristä. Ne eivät sovi luonteelleeni ja tokihan haluan, että blogini on näköiseni kaikin puolin.

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Olisiko sinulla hetki aikaa osallistua moraalitutkimukseen?

Moraaliset ja eettiset kysymykset kiinnostavat ja se oli syy, miksi otin An Anonymous Girlin luettavakseni, vaikka en erityisemmin ollut “trillerituulella”. Rohkenin unelmoida kirjan takakansitekstin (ja pikaisen selailun) perusteella, että luvassa on ainakin jossain määrin syvällistä pohdintaa, ehkäpä jopa mullistavia ajatuksia.


Greer Hendricks & Sarah Pekkanen: An Anonymous Girl
Macmillan 2019
S. 371

New Yorkissa asuva Jessica osallistuu ehdottoman luottamukselliseen tutkimukseen, joka käsittelee moraalia ja etiikkaa. Vaikuttimena Jessicalla on raha, jota meikkitaiteilijalla ei liikaa ole.

Niin että tokihan Jessica päättää jatkaa osallistumistaan tutkimuksessa, kun rahaa tarjotaan lisää: se tosin vaatii hieman suurempaa paneutumista. Samalla Jessica alkaa epäillä tukimuksen motiiveja, mutta jatkaa silti osallistumistaan.

Todella herkullinen asetelma, josta voisi saada vaikka mitä irti ja varmasti moni pitää tästä sangen koukuttavasta trilleristä, jossa lukija muuttuu Jessican tavoin vainoharhoiseksi ja alkaa miettiä tutkimusta tekevän tohtorin motiiveja ja siinä sivussa monien muidenkin.

Mutta.

Minulle tässä kirjassa ongelmaksi muodostui – tadaa – pinnallisuus. Moraaliset kysymyset ovat lopulta toisarvoisia ja vaikka moraali on tutkimusta tekevälle Dr Shieldsille ilmeisen tärkeää, se ei näy hänen omissa teoissaan.

Nyt joku huomauttaa, että harva ihminen elää täysin ihannemoraalinsa mukaan – kaikki lipsuvat ja selittelevät sitten asioita parhain päin ja jopa valehtelevat itselleen. Niin, aivan. Mutta tältä kirjalta menee mielestäni uskottavuus juuri sen takia. Et voi ymmärtää, ellet lue tätä kirjaa koska en aio paljastaa yhtään enempää. Jos tämän kirjan lukee, kannattaa tietää mahdollisimman vähän.

Siksi jätän juonen rauhaan ja kerron lukutuntemuksiani.

Kyseessä on tosiaan varsin koukuttava (ja siitä huolimatta myös hieman junnaava) kirja ja siksi sen luinkin loppuun asti. Tokihan halusin tietää, miten siinä käy ja aavistukseni osuivat fifty-sixty oikeaan.

Jessica on ärsyttävä henkilöhahmo, josta olisin toivonut saavani enemmän irti. Nyt hän kuitenkin jää melko latteaksi mutta ei sentään niin latteaksi kuin Dr Shields.

Alla oleva (piilotettu) teksti on kirjan lukemisen lomassa kirjaamani miete. Olen hieman siistinyt kielenkäyttöäni (en siistinytkään, menköön sellaisenaan), koska jos kirjoitan huomioitani kesken lukemisen, teen sen yleensä nopeasti (voidakseni jatkaa lukemista asap) ja saatan käyttää tunteitakasta kieltä tavoittaakseni myöhemmin sen hetkisen lukumielentilani.

Kyseessä siis EI OLE dissaus, vaan tuohtunut muistiinpano (niinkin voi ajatella, että kirja tosiaan herätti tunteita eli ei jättänyt kylmäksi).

Vuodatus on alla, maalaa teksti niin näet lukea sen. Piilotin sen, koska en osaa päättää spoilaako se kirjaa. On vaikea siis määritellä spoilausvaaraa, kun on itse lukenut kirjan, joten lue omalla vastuullasi ja ole varoitettu.

Joo on vaitiololupaus mutta eikö nyt saamari voi jotain kysyä tutkimukseen liittyen, yrittäisi saatana edes. Melko ankeaa, että raha on muka AINOA tekijä joka kiinnostaa Jessicaa niin paljon että tekee mitä vain kyselemäti. Ja jos Dr Shields on niin ihana ja lämmin, niin luulisi että sitä suuremmalla syyllä uskaltaisi yrittää hieman enemmän kysellä tutkimuksen raameista – johan nyt koko touhu on ihan omituista säätämistä. Ei kai kukaan voi tuollaista uskoa jestas sentään.

Pinnallista – ollaan kauniita ja ihania. X on olevinaan aikuisen älykäs, mutta hän paljastuukin olevan mustasukkainen petetty ja pakkomielteinen hermokimppu, joka vain osaa teeskennellä hyvin. Moraali my arse.

Että semmoinen trilleri on An Anonymous Girl. Kirja on saanut hyvän vastaanoton Goodreadsissa, joten sieltä voi lukea positiivisempia mielipiteitä. Vaikka tämä kirja ajoittain kävi hermoilleni, niin ei tullut kertaakaan mieleeni jättää sitä kesken. Mieleeni ei myöskään tule lukea enää lisää tältä kirjailijakaksikolta.

~~~

Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31. Kirjassa ajetaan metrolla.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Kohdusta, kuukautisista ja kivuista

Olen tietoinen endometrioosista, mutta minun ei ole tarvinnut ajatella sitä niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan naisen lisääntymiselimiin liittyvää. Kuukautiseni ovat mukavan niukat ja melko lailla huomaamattomat. Joskus esiintyy pieniä kramppeja, mutta ne ovat niin mitättömiä, etteivät oikeastaan ansaitsisi tulla edes mainituksi.

Abby Normanilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri. Hänelle kuukautiset ovat tuottaneet päänvaivaa niiden alkamisesta lähtien. Norman oli tuolloin 12-vuotias (minun kuukautiseni muuten alkoivat vasta ollessani 17) ja hänen kuukautisensa ovat aina olleet kivuliaat ja runsaat.

Käänne pahempaan tapahtuu Normanin ollessa 19-vuotias. Kivut yltyvät niin voimakkaiksi, että hänen on hakeuduttava lääkäriin. Diagnosoidaan endometrioosi, mutta se ei ole ainoa kipu, joka riivaa Normanin kehoa. Kipujen takia Norman joutuu keskeyttämään opinnot, hän palaa takaisin synnyinkonnuilleen Maineen toipumaan. Siitä tulee pitkä tie, joka jatkuu edelleen.



Abby Norman: Ask Me About My Uterus – A Quest to Make Doctors Believe in Women’s Pain
Nation Books 2018
S. 272


Ask Me About My Uterus (jatkossa AMAMU) on sekoitus Abby Normanin omia kokemuksia endometrioosista ja hänen tutkimuksiaan aiheesta. Hän nostaa kirjassaan esille henkilöitä, joilla on diagnosoitu endometrioosi sekä pohtii yleisesti miten naisten kipuihin ja vaivoihin on kautta aikain suhtauduttu – vähättelevästi.

Kaikenlaiset “naisten vaivat” on melko huoletta liitetty hysteriaan eikä niiden varsinaista alkuperää ole edes vaivauduttu tutkimaan. Norman nostaa esille lukuisia esimerkkejä, muun muassa Freudin tekemän tapaustutkimuksen Dorasta, ja kritisoi sen tulkintaa. Olisin toivonut Normanin kaivautuvan syvemmälle nostattamiinsa tapauksiin: hän käsittelee niitä melko pintapuolisesti ja lyhyesti. Lukuisten esimerkkien ja sivupolkujen takia kirja on aavistuksen sekava ja poukkoileva, mutta annettakoon se anteeksi aiheen tärkeyden takia.

Esimerkkien ja tutkimusten rinnalla Norman avaa omaa elämäänsä ja muun muassa hankalaa lapsuuttaan. Normanin äiti sairastaa anoreksiaa ja isä vaikuttaa varsin poissaolevalta hahmolta perheessä. Norman pohtii vaikeaa äitisuhdettaan (äidin anoreksia luonnollisesti vaikuttaa Normaniinkin).

The only control my mother had – or believed she had – was the command she had over food. As a child, I interpreted her restriction of my food as cruelty. As hatred. But as I’ve gotten older and have come to understand the psychology, and physiology, of eating disorders, I see that for her, there was no other choice.

Jos olet ihminen, joka kokee herkästi itsensä tirkistelijäksi, niin huoli pois: Norman ei jauha eikä ryve lapsuudessaan, vaan käsitteleen sitä sen verran kuin on tarpeen ja senkin melko analyyttisesti. On asioita, joilla on vaikutuksia nykyaikaan ja lääkärit vihjasivat myös Normanille “it’s all in your head” (olen muuten lukenut aiheesta kirjankin, kas tässä suora linkki postaukseen jos kiinnostaa). Norman itse ei monista syistä johtuen usko niin olevan.

Voidakseen saada apua (Normanin äiti tuskin olisi päästänyt tytärtään mm. terapiaan) Norman haki “vapatusta” vanhemmistaan 16-vuotiaana. “Vapautuminen” vanhemmista tarkoittaa, ettei vanhemmilla ole enää määräysvaltaa eikä mitään velvollisuuksia lastaan kohtaan, vaan lapsi vastaa täysin itse itsestään. Normanin hakemus hyäksyttiin eivätkä vanhemmat edes riitauttaneet asiaa.

Jenkkiläisen sairasvakuutussysteemin takia Normanin täytyy tarkkaan miettiä, mihin lääkärikäynteihin ja hoitoihin hänellä on varaa. Luonnollisesti Normanin taloudellinen tilanne vaikeuttaa hoidon saamista (vapatumisen myötä hän menettää tietenkin oikeutensa kuulua vanhempiensa vakuutuksen piiriin), mikä näin julkisen terveydenhuollon maassa varttuneena suorastaan suututtaa – toisilla ei ole VARAA hoitaa itseään (Norman ei tästä valita, koska asia on niin normatiivinen Jenkeissä, että niin vain on).

Norman on varsin vastuullinen ja oma-aloitteinen, joten hän selvittää omaa tilannettaan itse niin paljon kuin mahdollista. Hattua nostan Normanin sitkeydelle.

Tässä kirjassa olisi niin paljon tarttumapintaa, että postausta voisi jatkaa ikuisuuksiin. Minua esimerkiksi kiinnosti Dr Marinin, jota Norman haastatteli, käsitys kuukautisista ja siitä mikä on normaalia. Onko esim. mitenkään välttämätöntä että naisten “täytyy” vuotaa kuukausittain?

“You don’t have to have period, ever.” she (Dr Marin) told me unflinchingly. “You should never have a period, unless you’re trying to get pregnant. And even then, maybe not...”

Koska minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vaivaa kuukautista,

(nuorempana ne olivat hyvin epäsäännölliset ja jäivät ajoittain kokonaan pois silloisen anoreksiani takia, mutta ne käynnistettiin uudelleen ja sain e-pillerit, jotka pitivät kiertoa yllä. En voi myöskään käyttää tamponeja, koska ne aiheuttava kipuja ja kuukautiset keskeytyvät siksi aikaa, kun käyttäisin tamponia – omituista!)

ajatus siitä ettei niitä olisi, tuntuu… hmm, omituiselta. Kirjassa laskettiin kuinka monet kuukautiset nainen keskimäärin vuotaa elämänsä aikana. Se on suuri määrä, mutta itse kohautan olkiani.

Ehdottaessani taannoin sterilisaatiota Gp:lle (ei suostunut, on niin helvetin pyhää tämä lisääntyminen), hän sen sijaan kirjoitti minulle reseptin kierukan asentamista varten. Kehui vielä, että kuukautisetkin kaiketi jäävät sen ansiosta pois (oli muuten mieslääkäri).

En minä halua, että kuukautiseni katoavat – minä hitto vie tykkään niistä! Ne edustavat minulle muutamaakin asiaa: nimittän että a) koen itseni edes jotenkin normaaliksi ja b) voin iloita kerran kuussa ihan konkreettisesti etten ole paksuna, mikä (raskautuminen) tietenkin olisi mahdotonta koska ehkäisy on kunnossa. Silti, minä jostain syystä nyt vain tykkään hilloistani. Olenkohan ainoa? Ja en todellakaan huolinut sitä kierukkaa.

Summa summarum: runsas ja kiinnostava kirja, jossa paljon mielipiteitä ja pohdintaa ja minulle myös ymmärrystä ja uusia näkökulmia niitä kohtaan, joille menkat ovat helvetti.

~~~

Tämä kirjaa sopii Elämä, kerta kaikkiaan! - haasteeseen.

torstai 28. helmikuuta 2019

Voihan Kissa

Olisin tästä Junichiro Tanizakin kirjasta halunnut kirjoittaa kunnollisen postauksen, mutta en ehdikään. Olen jättänyt pakkailut ja kaiken muunkin viime tippaan ja "noutaja" tulee huomenna kukonlaulun aikaan, joten lätkäsen vain kirjakuvan ja paljastan että pidin kirjasta.

Junichiro Tanizaki: A Cat, A Man, And Two Women

A Cat, a Man, and Two Women muuten sopii hyvin Helmet-lukuhaasteen kohtaan  39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirjan nimi on muuten erittäin kuvaava, sillä kirja todellakin kertoo yhdestä kissasta, miehestä ja kahdesta naisesta. Kissa on tärkein.

Blogi vaikenee nyt epämääräiseksi ajaksi. Reissufiilistelyäni voi lukea toisesta blogistani, jonne myös reissujutut postaan kunhan olen ensin reissannut.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Loput helmikuun kirjaostoksista



Kirjoja on ilmestynyt lisää vielä tässä helmikuun aikana, osanhan listasin jo aiemmin. Tässä siis vielä loput “lapsukaiset”.


5. George and Weedon Grossmith: The Diary of a Nobody

Lehteilin kirjaa puodissa lukien sieltä täältä. Kiinnostuin kovasti, onhan kyseessä kuvaus eräänlaisesta englantilaisesta arkkityypistä.


6. Francesca Jakobi: Bitter

Lähihistoriallinen romaani, kiinnosteli minua jo ilmestyessään mutta sitten unohdin koko jutun vain muistaakseni uudelleen.


7. Wilkie Collins: The Haunted Hotel

Goottilainen kauhu kiinnostaa.


8. Jo Nesbo: The Devil’s Star

En saa tätä Hole-sarjaa luettua, ellen omista sarjan kirjoja. Niitä ei nimittäin tule lainattua kirjastosta, koska Hole-lukufiilis tulee aina salaa ja yllättäin ja kirjan pitää silloin olla saatavilla heti. Ostelen tätä sarjaa julkaisujärjestyksessä charity shopeista eli punnalla parilla saa seuraavan aina odottelemaan.

Tästä Hole-sarjasta muodostunee minulle Se Sarja, josta otan kirjan lukuun aina halutessani tavata “tuttuja”. Joskus en vain jaksa uusia ihmisiä edes kirjallisuudessa, vaan haluan kulkea tutussa “asetelmassa” ja seurassa.


9. Katja Ivar: Evil Things

Kiinnostuin kirjasta, koska se sijoittuu Suomen Lappiin ja vieläpä 50-luvulle. Kyseessä on dekkari, joka ilmeisesti aloittaa ns. Hella Mauzer -sarjan. Hella työskentelee poliisina Helsingissä, mutta hänet siirretään Lappiin koska häntä pidetään liian “tnnnepitoisena”.

Googlettelin Katja Ivaria, sillä olisin ihan vain uteliaisuudesta halunnut tietää hänen kansalaisuutensa. Hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa.


10. Tomoka Shibasaki: Spring Garden

Tämä on roikkunut minulla ei kiireelliset -hankinltalistalla (kirjaa ei saa alueeni kirjastoista) eli nappaan mukaan tavatessa, mutta en viitsi tilata erikseen mistään. No nyt tuli vastaan charity shopissa kahdella punnalla.




Sellaisia kullanmuruja tällä erää. Näistä eniten minua kiinnostaa nyt (huomenna saatan tuntea toisin) tuo Katja Ivarin kirja.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Islantilainen dekkari ja reissuinfo


Ragnar Jónassonin Blackout on toinen osa ns. Dark Iceland -sarjassa. Ei kannata uskoa Goodreadsin järjestysnumerointia, sillä kirjat on englannistettu (suomennoksia ei toistaiseksi ole) väärässä järjestyksessä. Mielestäni nämä kirjat kannattaa lukea nimenomaan alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, koska taustalla kulkee “kestojuoni”. Jo tässä Blackout-kirjassa on viittauksia ensimmäiseen osaan.

Luin Snowblindin viime kesänä enkä sen kummempaa bloggausta siitä vääntänyt.

“Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thór Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään.”

Ari jatkaa kanssamme samaisen tuppukylän, Siglufjörðurin poliisina Blackoutissa. Ensimmäisessä osassa kerrottiin, miten Ari kys. kylään päätyi, hänen perhesuhteista (mm. molemmat vanhemmat kuolleet) ja avattiin hänen persoonaansa ja avoliittoa Kristin kanssa (ero tuli). Ari haikailee yhä Kristin perään.

Kesä on saapunut Islantiin. Eteläistä osaa saarta peittää purkautuvan tulivuoren tuhka- ja savupilvi, Pohjoisessa saadaan nauttia raikkaammasta säästä. Siglufjörðurin kesäinen rauha säröilee, kun syrjäiseltä rakennustyömaalta löytyy brutaalisti pahoinpidelty ruumis. Uhrin henkilöllisyys on pian selvitetty, mutta murhaaja on tietenkin hakusessa.

Samoihin aikoihin Reykjavíkissa asuva tv-toimittaja, Ísrún, kiinnostuu jutusta ja matkustaa pohjoiseen tekemään omia tutkimuksiaan. Ísrún osoittautuukin mielenkiintoiseksi persoonaksi, joka kantaa sisällään sellaisia salaisuuksia, jotka eivät olisi minulle tulleet mieleenkään. Olen iloinen, että Ísrun nähtävästi jatkaa kirjasarjassa mukana ainakin vielä kolmannessa osassa (olen lukenut kys. kirjan takakannen).

Blackout on tempoltaan melko maltillinen, mutta jouhevasti etenevä. Jotain kiinnostavaa on koko ajan ilmassa ja pieniä tiedonjyväsiä heitellään lukijalle pitkin matkaa. Tämä ei ole mikään actionpläjäys, mistä iso plussa. En jaksa sellaisia. Raakuutta vältteleville myös iloisia uutisia: tässä kirjassa ei tarvitse verimätöistä lukea. Brutaalisuusmittarin voisi melkein sijoittaa pyöreään nollaan.


Kirjan tiedot:

Ragnar Jónasson: Blackout
alkuper. Myrknætti 2011
Orenda Books 2016
Englannistanut Quentin Bates
S. 247


Tähän lisään vielä kirjasarjan alkuperäisen järjestyksen:

1. Snowblind (lyhyt maininta täällä)
2. Blackout (tässä postausessa)
3. Rupture (hankintalistalla)
4. Whiteout (hyllyssäni)
5. Nightblind (hyllyssäni)


Kuukauden kieli -haasteessa on maaliskuun kielenä Islanti. Olen pari päivää etuajassa, mutta toteutan tätä haastetta ilman mitään kuukausirajoitteita tavoitteenani saada ainakin yksi (mielellään tietysti useampi) kirja kullekin kuukaudelle.




Sitten reissutiedote:

Lähden pienelle “talviretkelle” Lake Districtille perjantaina. Reissun ajaksi blogi saattaa hiljentyä, koska en usko ehtiväni lukea saati blogata kesken matkan. Vaikka eihän sitä tiedä, jos on ihan surkeat säät ja tulee vain saunottua ja maattua sviitissä. Jos kiinnostaa keväiset kuvat eiliseltä ja muutama sananen lisää reissusta, niin tsekkaapa MieliBidee-blogini (blogin nimi on aikeissa muuttua, mutta on uusi vielä harkinnassa).