perjantai 18. lokakuuta 2019

Itsemurhan arvoitus

Palataan vielä hetkeksi sarjakuviin, kun niitä tuli tässä jonkin verran luettua. Viimeisin lukemani sopii myös Halloween-haasteeseen: sen verran ”creepy” tarina on kyseessä. Ja kirjan nimikin on muuten The Creep.


John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep
Dark Horse Books 2013
s. 126

Nuorukainen tekee itsemurhan pamauttamalla aivonsa pellolle. Poliisia tapaus ei kiinnosta, koska selkeästi se on ”vain” itsemurha eikä siinä ole mitään tutkimista. Pojan äiti ei voi käsittää, miksi hänen lapsensa tekisi itsemurhan. Ja miksi myös hänen poikansa ystävä oli muutama kuukausi aiemmin tehnyt itsemurhan. Jokin jutussa haisee.

Epätoivoissaan nainen lähestyy entistä poikaystäväänsä Oxelia, joka työskentelee yksityisetsivänä. Harkittuaan asiaa Oxel päättää ryhtyä tutkimaan tapausta. Oxelin tutkimuksia on kiinnostava seurata, sitä miten tiedonmurunen johtaa toiseen, kuljettaa havaintojen äärelle. Omat aavistukseni lentelivät ihan toisissa, jopa saataisissa sfääreissä. Onneksi olin väärässä, vaikka eipä se totuuskaan kovin kaunis ollut. Mutta ei sentään niin tuhoava ja likainen.

The Creep on miellyttävällä tempolla etenevä ja sopivasti avautua sarjakuvateos, joka paikoin liikutti minua. Oxel sairastaa harvinaista hormonisairautta (acromegaly), joka aiheuttaa kehossa epämuodostumia. Ulkonäkönsä takia Oxel herättää huomiota ja muun muassa kadulla maleksiva kovisjoukko aukoo hänelle säännöllisesti päätään. Erityisesti nämä kohdat aiheuttivat minussa voimakkaita tuntemuksia aina surusta raivoon.

~~~

Huomio liittyen blogin pitämiseen

Luin eräästä kirjallisuusryhmästä (Facebookissa, julkinen) kommentin, jossa joku jälleen kerran rinnasti blogiarviot kritiikkeihin ja penäsi, että "pitäisi" tarkastella teosta myös suhteessa toisiin saman viitekehyksen teoksiin ja plaa plaa.

Vaikka kommentti ei ollut minulle suunnattu (en ollut edes kommentoinut kys. juttua niin kuin en yleensä kommentoi mitään siellä) haluan tässä muistuttaa, että esimerkiksi minä en kirjoittele mitään kritiikkejä enkä varsinaisesti edes arvioita. Kirjoitan tänne blogiini subjektiivisia mielipiteitä ja lukukokemuksia lukemistani kirjoista enkä tarkastele niitä yhtään missään viitekehyksessä paitsi korkeintaan omassani.

Jos kritiikit kiinnostavat, kannattaa etsiä niitä jostain muualta kuin minun blogistani. Aurinkoista viikonloppua!

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kuivakka kummitustarina

Halloween-lukuhaaste muhinoi alitajunnassani ja silmäni bongailevat automaagisesti kirjoja, jotka voisivat haasteeseen sopia. Eräs tällainen löydös on Amanda Masonin The Wayward Girls, joka on melko puhdasverinen kummitustarina. On hylätty maatila, talossa omituisia ääniä ja selittämättömiä tapahtumia: siis tyylipuhdasta poltergeistia.



Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa on keskiössä Lucia. Lucia, jota kutsutaan lapsena Looksi ja joka aikuisena nykyajassa käyttää nimeä Lucy.

Kaikki saa alkunsa vuodesta 1976, kun Corvinon perhe muuttaa maatilalle. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Loo on kolmanneksi vanhin. Hän on läheinen sisarensa Been (Bianca) kanssa ja tarina pyöriikin melko lailla heidän ympärillään.

Corvinon perhe ei ole pidetty alueella. Heitä pidetään outoina, koska hippimäinen Cathy-äiti ei halua päästää lapsiaan kouluun, vaan haluaa opettaa heitä itse kotona. Perheen Joe-isä lähtee melko pian lätkimään: hän saa opetustyötä Skotlannista eikä hän ole sen jälkeen pahemmin tekemisissä perheensä kanssa.

Nykyaika: Lucy saa puhelun vanhainkodista, jossa hänen äitinsä asuu. Orastavaa dementiaa sairastava Cathy on loukannut itsensä häipyessään keskellä yötä ulos. Moinen “karkailu” ei tietenkään ole sopivaa ja Lucy saapuu katsomaan, mikä on tilanne. Selviää kaikenlaista, mikä linkittyy menneeseen ja nimenomaan vuoteen ‘76.

Kirjan asetelma on hurjan kiinnostava etenkin jos yliluonnolliset tapahtumat ja kauhuelementit kiinnostavat. Tämä kirja ei tosin ole kovin kauhea, jokin jännite joka tekisi kirjasta pelottavan, puuttuu. Salamyhkäinen olisi kuvaavampi termi. Harmillisesti salamyhkäisyydessä mennään niin pitkälle, että kun mitään kovin oleellista ei paljastu tai ilmaan jätetään liikaa joko tahallisia tai tahattomia “cliffhangereita” alkaa tylsistyttää. Siinä ei edes miljöökuvaus pelasta. Tunnelmakirjassakin olisi hyvä olla moniulotteisia henkilöhahmoja.


Kommentoin lukemaani Goodreadsissa näin:

Elina (olen GR:ssä nimellä Elina) is on page 218 of 438 of The Wayward Girls: Lupaavasti alkoi, mutta nyt on alkanut tarina polkea paikallaan. Ei oikein tapahdu mitään, mikä on ihan jees jos esim. henkilöissä esiintyy luonnekehitystä, syvyyttä tai vastaavaa. Mutta kun ei oikein mitään. Irrallisia vihjeitä on heitelty, mutta niihin ei palata. Ettei nyt kävisi niin, että kaikki heitetään sitten kirjan lopussa lukijan naamalle ja the end. Noh, jatkan lukemista kuitenkin.

Valitettavasti juuri noin kävi. Kaikki “jytkyt”, jotka eivät varsinaisesti edes jysäyttäneet, oli jätetty kirjan loppuun. Kaikkea ei edes selitetty, mikä on ihan ok sillä taiten esitettynä asioiden jättäminen avoimeksi toimii mielikuvitusta kutkuttavana. Nyt fiilikseni oli kirjan luettuani lähinnä plääh. Olisin kenties voinut pitää tästä kirjasta, jos edes joihinkin henkilöihin olisi syntynyt syvempi suhde. Sellaista ei kuitenkaan päässyt käymään, kaikki jäivät etäisiksi ja yhdentekeviksi. Jopa Lucy.

Goodreadsissa kirja on saanut mainion vastaanoton, sieltä voi hankkia ns. second opinionin.

Kirjan tiedot:

Amanda Mason: The Wayward Girls
Zaffre 2019
s. 435

lauantai 12. lokakuuta 2019

Menetetty mies?

Joskus minulla on niin erakkomainen olo, etten edes kirjallisuudessa jaksaisi kauheaa älämölöä, melskettä ja ihmismassoja. Sitä haluaa vain jotakin hitaasti palavaa ja hiljaista, luontoa ja pieniä kyläpahasia korkeintaan. Tällaiseen mielentilaan sopii mainiosti


Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019 (Ausseissa julkaistu 2018)
s. 362


Kahden edeltäjänsä tapaan The Lost Manissa ollaan Australiassa ja miljöönä on syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi maatila. Heti aluksi on tarpeen huomauttaa, että kyseessä on itsenäinen romaani eli tämä ei jatka Aaron Falk -sarjaa. Tosin aiemmat kirjat (The Dry eli suomeksi Kuiva kausi ja The Force of Nature, josta on tulossa suomennos ensi vuonna) lukenut voi havaita erään viittauksen. Ei ole kuitenkaan millään lailla merkityksellistä osaako viittauksen nähdä vai ei.

On kolme veljestä, vahimmasta nuorimpaan: Nathan, Cameron ja Bub. Nathan tuntuu olevan joukon mustalammas, joka on eristäytynyt muusta suvusta ja lähes koko ihmiskunnasta erottuaan riitaisasti vaimostaan.

Kun sitten Cameron löydetään kuolleena legendaariselta haudalta keskeltä ei mitään, on Nathanin pakko ryhdistäytyä ja ryömiä ulos erakkoudestaan. Nathan palaa lapsuudentilalleen, jota Cameron hallinnoi ennen kuolemaansa. Cameronin kuolemaa pidetään itsemurhana, vaikka muutama asia on ristiriidassa sellaisen oletuksen kanssa. Mitään muuta syytä omituiselle kuolemalle ei kuitenkaan löydy, ei mitään rikokseen viittaavaa.

The Lost Man on luokiteltu trilleriksi, mutta se kasvaa edetessään eräänlaiseksi sukutarinaksi. Joskus nykyisyyttä on tarkasteltava menneisyyden painolasti huomioon ottaen. On tarkisteltava omia muistoja ja kokemuksia.

Kaikenlaisia asioita paljastuu hyvin maltillisesti ja yllättäin. Lukija saa vihjeen ja jää ihmettelemään, hämmennyksiin. Hämmenyksen tilaa ei kuitenkaan liikaa pitkitetä, sen verran vain että uteliaisuus kohoaa. Minuun tällainen hiljaisella liekillä, mutta ajoittain kipinän heittävä kerronta toimii. Epäilyksen siemenet itävät ja versovat, mutta mitä niistä sitten kasvaa, onkin toinen juttu.

Tässä kirjassa henkilöhahmot ja miljöö ovat todella keskeisiä ja molempien kuvaamisen Harper tekee taiten. Harperilla on tunnistettava tyyli eli uskaltaisin sanoa, että jos pidit Kuivasta kaudesta pidät tästäkin. Mielestäni The Lost Man on jopa parempi kuin aiemmat Harperin kirjat, joista niistäkin pidin.

Kirja nimen, The Lost Man, voi tulkita usella tavalla. Pidän monimerkityksellisistä nimistä, jotka voi toisinaan ymmärtää vasta kirjan luettuaan.



Koska The Lost Manissa sivutaan “kummitustarinaa” ja tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, rohkenen osallistua tällä Halloween-lukuhaasteeseen. Lue haasteesta lisää Yöpöydän kirjat -blogista, josta olen haasteen kuvan lainannut.

Minun piti muuten lukea haasteeseen kirjoja omasta hyllystä, mutta olenkin lainannut kirjastosta teemaan sopivia kirjoja. Alitajunta on ilmeisesti bongaillut niitä tätä haastetta silmällä pitäen. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin, joten anteeksi oma hylly.

torstai 10. lokakuuta 2019

George Takein lapsuus- ja nuoruusmuistelmat sarjakuvana


Moni kaiketi tietää, kuka on George Takei. Jopa minä tiedän, vaikka en ole Star Trekiä koskaan varsinaisesti seurannut. Takeilla oli rooli sarjassa Hikaru Suluna, mutta Takei ei ole vain näyttelijä: hän on myös aktivisti.

Mutta nyt ei ole tarkoitus varsinaisesti käsitellä George Takein uraa, vaan palata hänen lapsuuteensa. Siihen, miten Japanin hyökkäys Pearl Harboriin Havaijille vaikutti japanilaisiin maahanmuuttajiin Yhdysvalloissa. Japanin hyökkäyksen takia Yhdysvallat julisti sodan Japania vastaan ja siten liittyi toiseen maailmansotaan. Kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset määriteltiin vihollisiksi ja heidät kärrättiin kauas kodeistaan ns. “relocation centereihin”, joita vahtivat aseistetut vartijat.


George Takein vanhemmat tapasivat Los Angelesissa 1935. Georgen isä, Takekuma Norman Takei, on syntynyt Yamanashissa Japanissa kun taas hänen äitinsä, Fumiko Emily Nakamura on syntynyt Californiassa, mutta saanut perinteisen japanilaisen kasvatuksen. Rakkaus roihahti ja syntyi kolme lasta, joista George on vanhin.

They Called Us Enemy ei oikeastaan kerro vain George Takein elämästä, vaikka keskiössä onkin nimenomaan Georgen muistot ja Takein perhe. Silti kyseessä on myös kollektiivinen historia, sillä kaikki Yhdysvaltojen japanilaiset joutuivat kokemaan melko lailla saman kohtalon ja kohtelun. Kaikki elivät ja yrittivät selviytyä kukin tavallaan noissa samoissa ahtaissa raameissa.

Kirjassa on vahva poliittinen lataus, sillä mitäs muuta tuollaisen mielivaltaisen kohtelun taustalla on kuin politiikka. Todella mielenkiintoinen ja rikas sarjakuva, joka etenee pääsääntöisesti kronologisesti.  Koin kirjan hyvin sivistävänä, myös koskettavana mutta se ei murskaa alleen. Kenties lapsen näkökulma ja siksi vajavainen ymmärrys asioista suojelevat lukijaakin kuten Georgea aikanaan.

George Takei on omistanut kirjan rakkaille vanhemmilleen ja tuo rakkaus välittyy lukijalle asti.


George Takei: They Called Us Enemy
kirjoittanut: George Takei, Justin Eisinger ja Steven Scott
kuvitus: Harmony Becker
Top Shelf 2019
s. 204


Tällä kirjalla kartutan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä oli yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja. Täytyy tässä vielä ottaa loppukiri, koska en ole lukenut lainkaan niin paljon haasteeseen kirjoja kuin olin suunnitellut. Tosin en stressaille asiasta, koska haluan säilyttää lukemisen mukavana puhteena – en pakkopullana.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Kävelevä mies


Japanilainen liikemies kävelee pitkin kaupungin katuja aistien ympäristöään ja unohtuen ajatuksiinsa, unelmiinsa. Hän kulkee pääasiassa yksin joitakin ohimeneviä kohtaamisia lukuun ottamatta. Hän pysähtyy auttamaan pikkupoikia, joiden lennokki on rantautunut puuhun. Mies tuntee kaarnan varpaissaan kiivetessään hakemaan lennokkia. Kaupunki näyttää toisenlaiselta yläilmoista.


Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja silti tapahtuu paljon. Samastun kävelevään mieheen, hänen tapaansa hahmottaa ja nähdä ympäristöään. En ehkä riisu kenkiä ja kahlaa lätäkön yli paljain jaloin (paitsi patikoilla niin saattaa joutua tekemään), mutta aistin ympäristöä muuten kuunnellen, katsoen ja tuntien ilman ihollani. Ja kadoten mielikuvitukseeni.


The Walking Man on muutamia lyhyitä dialogeja lukuun ottamatta sanaton, hiljainen. Kävelevä mies on hyvä aviomies vaimolleen ja koiralle, jonka he kirjan alussa ”adoptoivat”. tämä on kaunis ja hermoja lepuuttava graafinen romaani, joka koostuu kahdeksastatoista luvusta tai tarinasta - miten sen nyt ottaa.

Kuvitus on mustavalkoinen ja piirrosjälki realistinen ja tyylikäs. Pidin kovasti kirjan puhdaslinjaisuudesta ja selkeydestä. Avara ja zen-henkinen teos, josta jää hyvä mieli.


Jiro Taniguchi: The Walking Man
alkuper. Aruku hito 1995
Fanfare/Ponent Mon 2014
s. 155

Omituinen huomio: kirja herätti minussa värityshimoja. Olisi tehnyt värittää kirjaa sieltä täältä, jäädä elämään noita tuokioita kävelevän miehen kanssa. Minulla on värityskirja, mutta en sitä jaksa värittää. Piti ihan puuväritkin taannoin hankkia, mutta enpä vain innostunut värittämisestä. Mutta tätä kirjaa haluaisin värittää. Se on kirjaston kirja, joten täytyy pidätellä itseä. Voisin kuvitella ostavani tämän omaksi, jos se joskus tulee eteen.


Lisää sarjakuvia!

Lisää sarjakuvia on tulossa blogiini nyt lähiaikoina, sillä kävin pitkästä aikaa penkomassa kirjaston sarjakuvahyllyä ja noukin sieltä tämän lisäksi matkaani muutaman muunkin sarjakuvan.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Ennen kuin kahvi jäähtyy



Ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä. Jos voisit palata menneeseen, kenet haluaisit sieltä tavoittaa? Jäikö jokin asia epäselväksi, jokin tilanne jonka haluaisit elää toisin?

Toshikazu Kawaguchin romaanissa Before the Coffee Gets Cold käsitellään ajassa matkustamista. Tokiossa pienellä sivukadulla sijaitsee kahvila, jossa todellakin on mahdollista matkustaa ajassa taaksepäin. Kahvila oli jopa aikanaan siitä kuuluisa, mutta maine hiipui eikä vähiten ankarien sääntöjen takia. Menneisyyteen matkustamisen eräs lukuisista säännöistä nimittäin on, ettei se muuta tulevaa. Mitä järkeä matkustaa menneeseen, jos ei voi manipuloida tulevia tapahtumia?

Noh, onhan noita syitä. Poikaystävä on vastikään jättänyt Fumikon ja muuttanut Yhdysvaltoihin. Mitään varsinaista syytä erolle ei poikaystävä koskaan Fumikolle antanut ja heidän viimeinen tapaaminen olikin melkoinen katastrofi – ainakin Fumikolle. Jospa vain voisi palata tuohon hetkeen ja saada tietää miksi. Ja Fumiko palaa…

Kirjassa on neljä lukua, jotka on nimetty henkilöiden keskinäisen suhteen mukaan. Ensimmäinen luku on nimeltään The Lovers ja siinä taustoitetaan kahvilan toimintaa ja sen henkilökuntaa sekä tietenkin ajassa matkustaminen tiukkoja sääntöjä.

Kukin luku on tavallaan oma kokonaisuutensa, mutta tarina etenee kronologisesti ja kaikki tapahtumat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kahvilan vakihenkilöt tulevat tutummiksi kirjan edetessä ja lopulta henkilöitä ei paljon tässä kirjassa olekaan. Tapahtumapaikka on yksinomaan kahvila, se on koko kirjan keskus.

Before the Coffee Gets Cold on tunnelma- ja miljöökirja. Se pitää otteessaan, vaikka toisteisuutta on melko runsaasti. Jopa siinä määrin, että se hieman kävi hermoille. Minulla ei ole muistiongelmia, joten kirjaa lukiessa tuli ajoittain  sellainen tunne kuin lukisin muistiongelmaiselle kirjoitettua tekstiä. Noh, ainakin meni asiat perille.

Vaikka kirjassa on muutama varsin koskettava kohta, en oikein jaksanut tuntea mitään. En saanut tunteista kiinni, vaikka tiesin mitä pitäisi tuntea. Luulen, että jokin kirjoitustyylissä jätti kylmäksi: teksti ei vain tullut iholle asti. Kaikesta huolimatta pidin kirjasta ja olihan se omanlaisensa lukuelämys. Kannatti lukea ja kokea!

Kirjan nimi viittaa sääntöön, jonka mukaan menneisyydestä on palattava ennen kuin kahvi on jäähtynyt kylmäksi. Jos ei palaaminen onnistu, seuraa rangaistus (jota en tietenkään aio tässä paljastaa).


Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold
alkuper. Coffee Ga Samenai Uchini 2015
Picador 2019
japanista englannistanut Geoffrey Trousselot
s. 213

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Rakkaus on yksisuuntainen tie...



Sara Stridsberg: The Gravity of Love
alkuper. Beckomberga: ode till min familj 2014
MacLehose Press2016
englannistanut Deborah Bragan-Turner
s. 286
suomennettu nimellä Niin raskas on rakkaus

Jackie liikkuu saumattomasti tytöstä naiseksi, naisesta tytöksi. Muistot tulevat ja menevät, ne ovat kietoutuneet lähinnä isään ja Beckombergan psykiatriseen sairaalaan, jossa isä on potilaana. Isä on saavuttamaton, mutta läsnä. Isä ei rakasta tytärtään, niin se kai vain on. Sen kanssa on opittava elämään.

The Gravity of Love on monipolkuisessa rakenteessaan koukuttava ja säröittäin etenevä. Tunnelma- ja miljöökirja, joka ei vastaan suoraan mihinkään. On vain ehkä sitä, ehkä tätä (tämä ei ole kritiikki, vaan toteamus: ei minulle tarvitse vääntää ratakiskoa – ajattelen mielelläni itse). Jotkin ajatukset loistavat kirkkaampina kuin toiset.


Pidin, mutta jokin sellainen, joka olisi tehnyt kirjasta minulle The Kirjan, jäi puuttumaan. Sen verran kuitenkin innostuin Stridsbergin tyylistä, että kävin kirjastosta hakemassa hänen teoksensa The Faculty of Dreams (suom. Unelmien tiedekunta).


Linkitän nyt Leena Lumin kirjoitukseen, koska hänen kirjoituksensa on kaunis ja mielestäni kuvaava.

Kirjan kannesta haluan sanoa pari sanaa. Mielestäni enkkuversiossa (eli ylin kuva) on aivan uskomattoman kaunis ja kirjaa kaikin puolin kuvaava kansi. Se on synkkä, mutta toiveikas. Lisäksi se on tavallaan kohtaus kirjasta.

Suomenkielisen painoksen kansi on myös sopiva: sinisillä helmillä on merkityksensä kirjassa. Avarat käytävät, tila, eräänlainen vapaus. Suomenkielinen kansi on valoisampi ja unenomaisempi.

Taitaa olla makuasia kumpi miellyttää enemmän, sillä sisältöä ne molemmat kuvaavat mainiosti. Kumpi on enemmän sinun mieleesi?

Minun suosikkini on ehdottomasti enkkukansi. En yksinkertaisesti voi lakata tuijottamasta sitä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Hyvästit Ingridille



Kuka jäljelle jää on neljäs ja samalla viimeinen kirja vankilapappi-sarjassa. Kirja alkaa vauhdikkaasti vankilapaolla, jonka tiimellyksessä Ingrid otetaan panttivangiksi. Ingridin valikoituminen ei ole tarkoituksellista, vaan niin käy koska panttivangiksi aiottu vartija pääsee karkaamaan.

Karkureiden kanssa pakomatkalla vankina oleminen vie Ingridin ajatuksissa sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Menneessä kummittelee väkivaltainen suhde, jonka jättämiä jälkiä Ingrid pohtii edelleen. Samalla tuo suhde paljastaa kipeän asian Ingridistä itsestään: hän ei oikein koskaan ole jaksanut nousta kapinaan, ei ottaa omaa elämäänsä omiin käsiinsä. Ingrid ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta (en kerro, miten suhde päättyi) eikä hän nyt yrittänyt karatakaan kun taas vartija yritti ja onnistui.

Ingrid suomii omaa saamattomuuttaan ja heikkouttaan, passiivisuuttaan. Jumalan sijaan hän puhuu nyt paljon tuoreelle aviomiehelleen, Andersille, ja heidän pienelle vauvalleen. Kaappajiin hän yrittää vedota pienen lapsen äitinä, jotta päästäisivät hänet menemään.

On mielenkiintoista, että Ingrid tuntee osan kaappaajistaan, sillä hän on keskustellut heidän kanssaan virkansa puolesta. Mutta kuten taas käy ilmi, ei ihmisiä oikein voi oppia tuntemaan – ei ainakaan valtasuhteiden ollessa sellaiset kuin olivat. Vanki ja vankilapappi.

Soppaa sekoittavat myös karkureiden apurit, kaksi naista jotka alkavat käydä miesten hermoille. Kaikki alkavat käydä toistensa hermoille eikä mikään tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Kuka jäljelle jää on jälleen kerran koukuttava, mutta jokin taika siitä puuttuu. Se jokin, jonka olen kokenut muissa Ingrid-sarjan kirjoissa. Tämän kirjan kohdalla koin ajoittain jopa hieman pitkästymistä, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ennakko-odotukseni olivat kenties liian korkealla ja toivoin sarjalle repäisevää loppua. Toisaalta tietyllä tavalla Ingrid kai vihdoin muuttuu ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa.

Ja muuten, olen itsekin varmasti muuttunut tätä kirjasarjaa lukiessani. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan (Kun Jumala sulki silmänsä) luin jo yli kymmenen vuotta sitten. Voi olla, että kokisin kirjan nyt toisin. Tongin mökillä sinne säilömiäni kirjoja, joista en vielä ole hankkiutunut eroon ja löysin tuon ensimmäisen kirjan. Enkä otan sen joskus uusintalukuun.


Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja kuitenkin ja suosittelen sen lukemaan järjestyksessä, joka on

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa
Kuka jäljelle jää (tässä postauksessa)


Kirjan tiedot:

Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää
Karisto 2007
alkuper. Fly för livet 2006
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 325

maanantai 23. syyskuuta 2019

Kotiinpaluu ja sikana kirjajuttuja

Gallträsk on minulle rakas ja merkityksellinen järvi. Kävin kiertämässä sen vanhempieni kanssa Suomessa ollessani.

Olen vihdoin ja viimein päätynyt takaisin kotiin. On kiva reissata, mutta koti on kuitenkin koti. Suomessa alkoi ilma viiletä, mutta täällä saa vielä nauttia kesäisistä säistä.

Runsas reissuilu on häirinnyt kirjaostosten seuraamista. Viimeksi kerroin kesäkuun ostokset. Heinäkuussa en ostanut yhden yhtä kirjaa, mutta elokuun ja tämän kuun aikana on tullut jotain ostettua.

Alla elokuun ja syyskuun aikana ostetut kirjat. Tummemmalla merkityt olen lukenut ja linkki lisänä, jos olen blogannut kirjasta.


1. Kate Dreyer: The Fox of Richmond Park

2. Esi Edugyan: Washington Black

3. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26

4. Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää (luen parhaillaan)

5. André Brink: Katson pimeään (luen parhaillaan)

6. Inger Frimansson: Varjo vedessä


Olen lukenut André Brinkin Katson pimeään -kirjaa 73 sivua. Kirja on todella kiinnostava, mutta tuntuu että nyt on jotenkin väärä aika sille. En oikein jaksa keskittyä siihen ja nyt on taas niin paljon kiintoisia kirjoja ympärilläni, että pää halkeaa. En silti vielä poista kirjanmerkkiä – ehkä voisin lukea kirjaa hitaammin muiden kirjojen ohella. Vaikkapa luku per päivä.


Sitten on kirjoja, joista en tullut bloganneeksi koska en joutanut. Toinen on Janoschin Oi ihana Panama, jonka luin kymmitytölleni. Kummityttö tosin osasi tarinan suunnilleen ulkoa, mutta sellaista se on lempikirjojen kanssa.

Samanlainen olin itse pienenä. Tarina (ja kuvitus sekä tietysti pikku karhu ja pikku tiikeri) vaikutti muutenkin tutulta eli olen satavarma, että olen sitä itsekin tavannut pentuna.

Oli siis jotensakin nostalginen elämys tämä kirja ja oli ihanaa lukea sitä rakkaan kummitytön kanssa.


Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumista en ehtinyt enkä oikein jaksanut (mikä periaatteessa harmittaa kovasti) blogata, koska olin juuri kirjoittanut samaa aihetta sivuavasta Aikuisten perheestä. Maksimaisen teos miellytti minua enemmän, sillä se on huomattavasti faktapitoisempi ja kyseenalaistaa vallitsevia perhekäsityksiä ja muitakin ennakkoasenteita.

Lisäksi ns. ”lapsettomuuden historia” on kiinnostava ja minulle tuli yllätyksenä, että politiikkaa on (Suomessa) ennenkin yritetty sotkea lastentekoon. Toki olen tietoinen vanhanpojan ja -piian verosta, mutta taustalla on paljon muutakin. Kaikki nämä vanhat asenteet kummittelevat edelleen monien mielissä. Toivon, että tulevien sukupolvien myötä noista homehtuneista ajatuksista ja ennakkoluuloista päästään kokonaan eroon.

Jos kiinnostaa lukea vain yksi lapsettomuutta käsittelevä teos, niin suosittelen ehdottomasti Vauvattomuusbuumia. Se on faktapitoinen, asiallinen ja monipuolinen. Siinä ei käsitellä lapsettomuutta tragediana eli biologisista syistä lapsettomiksi jääneitä ei tässä kirjassa esiinny. Siinä ei myöskään käsitellä vain kaltaisiani lapsettomia, jotka eivät ole koskaan halunneet lapsia. Minun tieni ei ole ainoa tie, vaikka lopputulos onkin yhdeltä osin sama.

Sitä paitsi kaltaisistani ei välttämättä olisi paljon sanottavaakaan valinnan tiimoilta: kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ihan sama kuin joku "hankkii" lapsia, koska haluaa lapsia. Eipä siinäkään paljon keskustelemista ole. Ihminen kun pyrkii rakentamaan sellaisen elämän, joka tuntuu itselle mielekkäältä. Jos ei pidä kahvista, miksi juoda sitä.

Vauvattomuusbuumin ehdottomasti paras anti on mielestäni vallitsevien (perhe)normien kyseenalaistaminen ja selkeä perustelu, miksi lapsettomuudesta keskustelu on tärkeää ja mikä nykyisessä ilmapiirissa on vahingollista aiheeseen (ja lapsettomiin) liittyen. Lisäksi kyseenalaistetaan syntyvyyspelottelu (veronmaksajat loppuu, nyyh, kuka hoitaa sinua vanhana ja plaa plaa) tai siis pikemminkin syntyvyyden aleneminen, joka ei siis edelleenkään ole vain suomalainen ilmiö.

Kappas vaan, tulikin jorina kirjasta, josta valittelin kun en tullut kirjoittaneeksi. Täytyykin valitella enemmän, niin saa kirjoitettua kirjoista joista ei muuten tullut kirjoittaneeksi.

Pahoittelut vielä lopuksi, että kommentteihin vastaaminen on kestänyt ikuisuuden ja ihan kaikkiin en ole vielä vastannut. Korjaan tilanteen mahdollisimman pian ja blogikin virkistynee nyt, kun olen taas kotona eikä ole reissuja tiedossa toistaiseksi.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Kaksi upeaa kirjaa


Olen lukenut kaksi kirjaa, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset mutta jotka molemmat herättivät omalla tavallaan nostalgisia tunteita.

Nyt kävi kuitenkin niin, että mykistyin kirjojen edessä. Kirja voi olla mahtava lukuelämys, mutta silti siitä ei oikein saa sanottua mitään. Nyt on myös niin, etten edes halua sanoa. Jotkin lukukokemukset haluaa pitää lähinnä itsellään. Siksipä vain muutama sana näistä kirjoista.


Noora Vallinkosken Perno mega city (Atena 2018, s. 359) kuljetti minut lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuihin ilmiöihin ja tapoihin. Vaikka kirja sijoittuu Turkuun ja itse vartuin ensin Helsingissä ja myöhemmin Espoossa, aikakauden kuvaus nostatti niitä nostalgisia tuntemuksia. Elin itse hyvin toisenlaisen lapsuuden/nuoruuden, mutta tietyt tunteet, tavat, tuotteet ja asenteet ovat tunnistettavia.

Pidin kirjan tyylistä ja erityisesti lapsinäkökulmasta, joka mahdollistaa kertojan eli Hannan kasvamisen ja muuttumisen. Upea ja traaginenkin kertomus, joka ei hevin unohdu.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjarikas elämäni.


Toinen komea lukemani romaani on Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018, s. 236). Minulla on kirjastosta lainassa myös Turusen esikoinen, Rakkaudenhirviö, mutta päädyin lukemaan Sivuhenkilön ensin. Harmikseni en ehdi enää Rakkaudenhirviötä lukea, koska tiimalasista hiekka hupenee. Mutta tuleehan näitä kesiä.

Sivuhenkilössä kuljetaan Helsingin kaduilla ja eletään hieman tuuliajolla. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, joka kokee olevansa omassakin elämässään vain sivuhenkilö, kertoo ajatuksiaan niin kirjoittamisesta kuin elämästä ja olemassaolosta yleensä. Tunnistan monia Turusen kuvaamia tunteita, vaikka elin (elän) itse hyvin toiselaista elämää. Silti tietyllä tasolla pystyn samastumaan "päähenkilön" tuntemuksiin, osa ajatuskuluista on jopa hyvin tuttuja.

Turusen tyylissä on jokin tenhoava ote, joka pitää pauloissaan. Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain se myös vähän ärsytti. En aio eritellä ärsytykseni syitä, koska minun ei tarvitse eikä huvita. Mutta yleensä kirja, joka herättää minussa ambivalenttisia tuntemuksia, on makuuni. Niin on Sivuhenkilökin.

Kirjasta ovat blogannet muun muassa Amman lukuhetki, Kirja vieköön ja  Nannan kirjakimara.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Lapsettomuus valintana

Lapsettomuus valintana kiinnostaa minua. Osittain siksi, että olen itsekin niin valinnut mutta myös aiheen ympärillä vellovan (ajoittain varsin ahdasmielisen) keskustelun takia.

Olen omia Syitäni valinnalle avannut muun muassa tässä postauksessa, joten en koe tarvetta toistaa itseäni. Jos et jaksa klikata itseäsi Ei äitimateriaalia -postaukseen, voin tiivistää valintani lyhyesti: ei vain kiinnosta mikään lapsiperhe-elämään liittyvä ja olisi mielestäni hieman omituista ryhtyä järjestämään itselleen elämää, joka ei kiinnosta vain siksi, että niin (muka) "kuuluu" tehdä.

Kiinnostuneena otin lukuuni Niku Hoolin ja ja Anna-Sofia Niemisen teoksen Aikuisten perhe - Miksi valitsemme lapsettomuuden?
Kosmos 2019
s. 208

Hooli ja Nieminen on pariskunta ja joutuneet itse pohtimaan paljon lapsettomuutta valintana, sillä Nieminen ei halua lapsia kun taas Hooli olisi halunnut. Kyseessä on sen verran suuri asia, että sitä on täytynyt jollakin tavalla käsitellä. Ehkä tämä kirja on osa käsittelyprosessia.

Aikuisten perheen rakenne on selkeä. Siinä pohdintaan lapsettomuutta (ja myös perheen käsitettä) sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Kirjassa kerrotaan useiden vapaaehtoisesti lapsettomien tarina. Läpi kirjan taustalla kulkee Hoolin ja Niemisen omat pohdinnat, havainnot ja asenteet.

Minun oli ajoittain vaikea ymmärtää erityisesti Hoolin ajatuksenkulkua, koska jotkin hänen pohdintansa tuntuivat olevan kuin toiselta planeetalta. Hooli esimerkiksi listaa plussia siitä, miksi hän haluaisi lapsia. Nämä plussat hän on jakanut sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin ja ne olivat mielestäni hieman omituisia. Vai miltä kuulostaa "lapsesta saisi hyviä postauksia sosiaaliseen mediaan." Tai "lapsella voisi ylpeillä, jos tai kun hänestä tulee hyvä jossain."

Kirjassa pohditaan, millä sitten täyttää elämänsä, jos ei kerran lapsia "hanki". Minusta sekin on varsin asenteellinen lähtökohta ja alleviivaa juuri sitä asennetta, että lapsia täytyy tehdä, koska muuten ei elämässä ole sisältöä tai ainakin sitä (sisältöä) täytyy jotenkin erityisesti etsiä tai hakea. Minulla ei tuollaisia "ongelmia" ole koskaan ollut, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö joillakin voisi olla.

Hyvää kirjassa on haastateltavien kirjo eli monenlaista persoonaa ja tarinaa esiintyy. Koen myös tärkeänä, että aiheesta keskustellaan ja "normeja" kyseenalaistetaan.

Silti läpi kirjan kulkeva "mieli voi muuttua" -asenne hieman häiritsee, jopa ärsyttää. Mietin miksi se niin tökkii minua ja tulin siihen tulokseen, että sitä saavat lapsettomuuden valinneet muutenkin kuulla ihan tarpeeksi, joten tällaista kirjaa lukiessa ei jaksaisi niitä kaikkia kliseitä kuulla.

Aloittelin eilen lukea Heini Maksimaisen teosta Vauvattomuusbuumi. Olen vasta ihan alussa, mutta ainakin toistaiseksi teos vaikuttaa tietokirjamaisemmalta (mikä miellyttää minua) kuin vaikkapa tämä Aikuisten perhe.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Pappikin on ihminen

Kesäisin Suomessa aktivoidun muistamaan Helena von Zweigbergkin ja erityisesti hänen vankilapappi Ingridistä kertovan sarjan.

Sarjassa on neljä kirjaa, joita olen laiskasti saalistellut muun muassa divareista. Tänä kesänä tärppäsi ja löysin sarjan neljännen osan, joka on nimeltään Kuka jäljelle jää.

Kolmas osa piti siten saada hyppysiin ja tutkin saisiko sitä mökkikunnan kirjastosta ja sieltähän sen sai. Muutkin sarjan kirjat olisi sieltä saanut, joten periaatteessa olen haeskellut niitä turhaan. Toisaalta pyrin lukemaan suomalaista kirjallisuutta Suomessa, joten siksi en ole aiemmin tullut katsoneeksi saisiko niitä kirjastosta.

Helena von Zweigbergk: Joka häpeää kantaa
alkuper. Hon som bar skammen 2004
Karisto 2005
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 440

Olen ruotinut aiemmissa postauksissa (linkit postauksen lopussa) melko lailla Ingridin persoonaa ja tekisi mieleni taas ruotia: muutos ja muuttuminen on Ingridille vaikeaa (kenellepä ei olisi) ja oikeastaan ne samat kipupisteet toistuvat kirjasta toiseen. Ingrid tietyllä tapaa kehittyy, mutta kuitenkin polkee paikallaan.

Laura on viisikymppinen entinen prostituoitu, joka on tuomittu vankilaan huumeiden välittämisestä. Ingrid työskentelee samaisessa vankilassa pappina ja Laura pyytää Ingridiltä apua muistelmiensa julkaisussa. Ingrid lupaa lukea Lauran käsikirjoituksen, joka sisältää arkaluontoista tietoa eräistä julkisuuden henkilöistä. Ja sitten käsikirjoitus leviää vääriin käsiin, asia johtaa toiseen ja kolmanteen eikä mikään oikein suju suunnitelmien mukaan.

Ingrid on edelleen varsin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänen on vaikea saada Laurasta selkoa, nähdä kulissin taakse. Vai onko mitään kulissia olemassa? Millainen Laura oikeasti on?

Mielestäni Ingrid lankeaa siihen samaan ansaan kuin muissakin kirjoissa: hän mieluummin pitää kiinni omista ennakkoasenteistaan eikä siksi näe ihmisissä toista puolta. Ingrid on ikään kuin "päättänyt", millainen henkilö on ja vaikka tuo henkilö lähettäisi ristiriitaisia viestejä, Ingrid ei kykene muuttamaan käsityksiään. Ei ainakaan ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.

Käsikirjoitusdraaman ohessa Ingridiä työllistää suhde ja tulevat häät Andersin kanssa. Ingrid on itsepäinen ja hieman hukassakin. Hän käy keskusteluja Jumalan kanssa, pohtii käytöstään ja ajatuksiaan. Miksi hänen on niin vaikeaa olla Andersin kanssa, vaikka sitähän hän haluaa.

Myös suhde omiin vanhempiin on vaikea, jopa katkera. Pakko taas todeta, että Ingridillä on melko mustavalkoisia ja inhottaviakin ajatuksia moniin asioihin ja henkilöihin liittyen. Kenties hän jollakin tasolla ymmärtää itseään ja asenteidensa taustaa, mutta ei silti kykene muuttamaan suhtautumistaan. Sitä on ajoittain turhauttavaa lukea, mutta toisaalta juuri Ingridin säröisyys tekee hänestä kiinnostavan persoonan.

En yleensä innostu kirjoista, joissa on vahva uskonnollinen vire mutta nämä Helena von Zweigbergkin kirjat ovat poikkeus. Minusta on kiinnostavaa lukea Ingridin ajatuksia ja niiden kulkua, hänen monologejaan Herran kanssa. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että alkaisivat tympäistä. En edes osaa eritellä, mikä näissä kirjoissa niin kiehtoo: ehkä se on Ingridin persoona, joka on todella taiten rakennettu.

Säästän sarjan viimeisen kirjan matkalukemiseksi. Olen edelleen Suomessa, mutta kotiinpaluu häämöttää vajaan parin viikon päässä. Pakko todeta, että ihan kihelmöi päästä lukemaan sitä viimeistä osaa!


Ingrid-sarjan kirjat:

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa (tässä postauksessa)
Kuka jäljelle jää (lukulistalla)

torstai 5. syyskuuta 2019

Miestä ei voi raiskata?

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
alkuper. Män kan inte våldtas 1974
Tammi 1975
suomentanut Kyllikki Villa
s. 184

Tova lähtee ravintolaillan päätteeksi miehen matkaan. Mies raiskaa hänet eikä Tova pääse tapauksesta yli. Teko aktivoi hänessä runsaasti tukahdutettuja ajatuksia suhteestaan toisiin miehiin ja kostonhalun.

Raiskaus piinaa, mutta samalla se avaa Tovan ajattelemaan suhdettaan entiseen aviomieheensä ja muutamaan muuhunkin mieheen. Nämä ajatukset ja havainnot keriytyvät auki Tovan selvitellessä kuka raiskaaja on ja "tutustuessaan" häneen salaa.

Miestä ei voi raiskata on tiheätunnelmainen ja vihainen. Se kuvaa taiten naisen elämää dominoivan miehen rinnalla ja yleensäkin naisen asemaa suhteessa miehiin. Myös sitä, mitä naisilta odotetaan ja mitä ei. Tova henkilönä on ristiriitainen ja inhimillinen, mikä tekee kirjasta erityisen vaikuttavan.

Kirjan tunnelma ja Tovan ajatukset (lopulta myös teot) ovat niin voimakkaita, etten voinut lukea kirjaa paikallani. Luinkin loput kirjasta kävellen. Lähdin kiertämään järveä (vajaan parin tunnin lenkki, johon minulta kului kaksi ja puoli tuntia) kirjaa lukien ja hiuksia repien.

Luin jotkin kohdat useaan otteeseen ja vuorosanoja lausuin ääneen niihin eläytyen. Mieli olisi tehnyt pää punaisena huutaa joissakin kohdin ja antaa ohjeita Tovalle. Aloin kihistä raivosta itse koston äärellä. En kostaisi noin, älä tee noin jumalauta. Alennat siinä samalla itsesi. En kerro, miten olisin halunnut Tovan kostavan, sillä minusta tuli väkivallanhimoinen.

Kirjallisuudessa ihan parasta on, että sen siivin voi nähdä itsestään(kin) erilaisia puolia. Se ei tarkoita, että itse ikinä tekisi mitään vastaavaa, mutta se että uskaltaa ajatella ja spekuloida, on mielestäni tärkeää. Kirjallisuus antaa siihen hedelmälliset ja turvalliset puitteet.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Orjia ja murhia lyhyesti

En ole oikein bloggausvireessä nyt. Näin käy monesti kesäisin eli ei mitään uutta auringon alla. Etteivät lukemani kirjat vallan jäisi unholaan, haluan ne lyhyesti esitellä. 


Kanadalaisen Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417) käsittelee mustien orjuutusta 1830-luvulla. Tarina alkaa Barbadokselta, mutta päättyy Englantiin. Paljon ehtii tapahtua siinä välissä.

Jos lähihistoria ja orjien asema kiinnostaa, niin tämä on ihan must read. Sopii myös seikkailunnälkäisille lukijoille, sillä ajoittain kirja muistuttaa varsinaista seikkailuromaania.

Minua kiehtoi erityisesti kirjan alkupuolisko, edetessään se menetti hieman otettaan. Kokonaisuudessaan Washington Black on komea kirja, joka käsittelee muun muassa identiteettiä, leimautumista ja pakkomielteitä. Kirjan tyylikäs kansi on oikein hyvin kirjaa kuvaava!


Inger Frimanssonin varjo vedessä (alkper. Skuggan i Vattnet 2005, Otava 2007, suomentanut Anu Tukala, s. 334) on itsenäinen jatko osa romaanille Hyvää yötä, rakkaani.

Luin Hyvät yöt syyskuussa 2014 ja vasta nyt sain tämän jatko-osan käsiini. Onneksi olen blogannut kirjasta, niin oli hyvä palauttaa mieleen edellisen kirjan tapahtumat. Vaikka Varjo vedessä onkin itsenäinen teos, niin mielestäni sen syvyys kärsii ellei tiedä aiempia tapahtumia. Toisaalta nämä kirjat voi lukea kummin päin tahansa ja ne täydentävät hienosti toisiaan.

Varjon vedessä kuvauksen voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Se spoilaa ensimmäistä kirjaa, joten klikkaa omalla vastuulla.

Mielipide: synkähkö romaani, jossa tehdään epätoivoisia tekoja ja otetaan oikeus omiin käsiin. Koukuttava kuten edeltäjänsäkin, kannatti lukea!

~~~

Olen saanut luettua myös Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 ja parhaillaan olen ihan loppusuoralla Märta Tikkasen romaanissa Miestä ei voi raiskata. Elän toivossa, että kirjoitan niistä erilliset postaukset. Katsotaan miten käy.

torstai 22. elokuuta 2019

Sandor Márain Embers ja muut lukukuulumiset

Piilopaikkani, jonne pian siirryn lepäämään ja lukemaan.

Kesäaika on ollut melko hektistä reissuineen ja muine menemisineen. Olen voimakkaasti kesäihminen, sillä tykkään oleilla ulkona ja preferoin kauniita säitä. Minulle kaunis sää merkitsee sateettomuutta ja mielellään auringonpaistetta. Sellaisista säistä olenkin saanut nauttia sekä kotona että nyt Helsingissä.

Lukeminen on jäänyt hieman vähemmälle ja varsinkin luetuista kirjoittaminen. Eipä niitä (luettuja) tosin paljon ole.

Unkarilaisen Sandor Márain romaanin Embers (Penguin 2001, alkuper. A gyertyák csonkig égnek 1942, S. 249) luin jo muutama viikko sitten. Embers on roikkunut pitkään hyllyssäni ja ostin sen taannoin aiemman lukemani Márain (Esther's Inheritance) innoittamana. Huhtikuun kuukauden kielenä oli unkari, joten siitä sain sysäyksen vihdoin lukea kirjan.

Embersin alkuasetelma on kiinnostava: kaksi iäkästä miestä tapaavat neljänkymmenenyhden vuoden jälkeen. Yhteyttä ei tuossa välissä ole pidetty, sillä jotakin tapahtui menneisyydessä, jotakin sellaista joka rikkoi miesten välit. Ja muutamat muutkin välit.

Kirja on aluksi mukaansatempaava, mutta minun makuuni sivuraiteita ja asiasta karkailua alkaa olla liikaa. Kirja ei pääse etenemään lukuisten pohdintojen ja harhailujen tuoksinassa eivätkä nuo pohdinnat oikein aina jaksaneet minua kiinnostaa.

Synkkä "salaisuus" menneestä on myös varsin ennalta arvattava, vaikka sitä ei täysin lukijalle kerrota. Sen verran kuitenkin annettiin vihjeitä, että sen saattoi päätellä. Melko vaisu ja tavanomainen "salaisuus".

Embers on ehdottomasti viipyilevä tunnelma- ja pohdintakirja. Usein pidän sellaisista, mutta Embersin kohdalla se tuntui ajoittain tervanjuonnilta.

~~~

Toinen lukemani kirja on Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417), josta olen ollut kiinnostunut sen julkaisusta lähtien. Itse asiassa kirjoitankin kirjasta erillisen postauksen, sillä sain kirjan luettua vasta eilen ja haluan sitä vielä sulatella hetken.

Parhaillaan luen Henrik Tikkasen Kulosaarentie kasia. Tarkoitukseni oli lainata kirja kirjastosta siirryttyäni piilopaikkaani maaseudulle, mutta löysinkin nuo "osoitekirjat" yhteisniteenä divarista kahden ja puolen euron hintaan. Pakko oli ostaa päästäkseni heti sitä lukemaan.

maanantai 5. elokuuta 2019

Vastahakoiset tumpelot patikoimassa

Luin kesäkuussa Jane Harperin Kuivan kauden ja pidin siitä sen verran, että hankin kirjailijan toisen Aaron Falk -kirjan, Force of Naturen (ei ole ainakaan vielä suomennettu). Otin kirjan lukuun patikkareissun jälkeen lähinnä siksi, että kirjassakin patikoidaan. Se sopi siis hyvin mielentilaani.

Kirjan nimen, Force of Nature, voi ymmärtää monella tavalla. Ei pelkästään luonnonmahtiin liittyvänä, vaan myös ihmisluontoon: molempia esiintyy tässä romaanissa. Luonto on arvaamaton ja oikukas, mutta kyllä siellä voi pärjätä. Edellyttäen että on edes alkeelliset kartanlukutaidot ja osaa käyttää kompassia.



Vakavarainen yritys järjestää virkistysmatkan valitsemilleen työntekijöille. Tavoitteena on lisätä muun muassa yhteishenkeä ja kannustaa tiimityöskentelyyn. Virkistymatka suuntautuu kuvitteelliselle Giralangin alueelle, jossa on tarkoitus patikoida muutama päivä.

Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen perusteella. Jotenkin aataminaikaista jakaa ryhmä miehiin ja naisiin, jos kerran tavoite on rohkaista tiimityöskentelyyn. Kaipa siellä työpaikalla miehet ja naiset toimivat keskenään, joten en ihan ymmärrä erottelua.

Tai no, ehkä miehet haluttiin lakaista omaan ryhmäänsä koska miehillä ei mitään ongelmia esiinny patikoidessa. Osaavat lukea karttaa ja käyttää kompassia ja kulkevat reitin suunnilleen aikataulussa. No added drama, koska eiväthän miehet.

Mutta voi noita naisia, melkoisia tumpeloita ovat ja jatkuvasti tukkanuottasilla milloin mistäkin ja kenenkin kanssa. Kartanlukukin sujuu vähän niin ja näin saati että kompassia osattaisiin käyttää. Yksi on saanut jonkin sortin pikakurssin ennen reissua ja siten ottanut hoitaakseen tien näyttämisen. Tässä vaiheessa on todettava, että ei mikään kunnollinen matkanjärjestäjä lähetä tuollaisia amatöörejä (tai ketään muutakaan) keskenään patikoimaan moneksi päiväksi. Kyllä matkanjärjestäjän pitäisi ainakin valvoa, että retkue päätyy joka ilta määrätylle leirille.

Ja niinhän siinä käy, että patikalle lähtee viisi naista mutta vain neljä palaa. Mihin on yksi toveri kadonnut? Ja miten asia liittyy Aaron Falkiin? Sen voitte lukea itse kirjasta.

Kerronta kulkee koukuttavasti kahdessa tasossa: toisessa kuvataan naisten patikointia, toisessa ollaan nykyajassa etsimässä ”viidettä” naista. Aaron Falk on edelleen vakaa eikä ole onnistunut kehittämään alkoholiongelmaa tai muita kliseitä.

Force on Nature on tietyllä tapaa tasapaksu ja maltillisesti ennalta arvaamaton – vähän niin kuin edeltäjänsä Kuiva kausikin. Raakuutta ei juuri esiinny, sopii siis herkille lukijoille. Otaksuisin, että jos pidit Kuivasta kaudesta ja sen tyylistä, pidät tästäkin.

Mielipide selkokielellä: ihan hyvä kirja, pidän maltillisesta temposta, jos aihe kuitenkin kiinnostaa ja kiinnostihan se. Miinusta tulee tumpeloista naisista: miten onkin saatu noin kädettömiä leidejä kirja täyteen.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: Force of Nature
Little Brown 2018 (Australiassa julkaistu 2017)
s. 380

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste IX: Vuosisadan rakkaustarina



Olen pitkään halunnut lukea Märta Tikkasen vuosisadan rakkaustarinan, sillä kirjan teemat (muun muassa alkoholismi) kiinnostavat. Myös kirjan tyyli – kyseessä on runokokoelma – kiehtoo.

Pidän runoista, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa niistä (montahan sataa kertaa olen tämän jo blogissani maininnut...). Tikkasen runot ovat helposti lähestyttäviä, jopa tarinallisia. Tunnelataus on niissä niin voimakas, että ajoittain tekee mieli huutaa mukana kun taas toisinaan haistattaa paskat ja pakata laukku. Ja suksia v….n.

Valitettavasti tunnistan monia tunteita ja tuntemuksia, tiettyjä ajatuksiakin. Mutta eri näkökulmasta: lapsen näkökulmasta.

Lapsi ei voi lähteä. Aikuinen periaatteessa voi, mutta ei kuitenkaan voi koska miljoona syytä ja siihen päälle toiset miljoona. Alkoholismi on tabu, sitä pitää peitellä. Jonkun pitää peitellä jäljet ja kuurata kulissit.

Yritän pysyä ulkopuolisena ja mietin, miksi vain mies juo. Miksei vaimokin, äitikin. Mutta kuka sitten pitää perheen kasassa ja valehtelee silmät ja suut täyteen. Kuuntelee valheita niin, että silmät ja suu täytyvät? Lapset? Kyllä, siitä minulla on kokemusta. Mutta se siitä. Mainitsen asian, koska oma taustani ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseeni ja se on myös syy, miksi koen tästä todella vaikeaksi kirjoittaa.

Mennyt on mennyttä enkä siellä asu enkä edes usein käy ja kun käyn, niin iloisissa merkeissä. Kaikenlaiset kirveet on haudattu ja runneltu tanner itää.


--- Meillä
saavat lapset odottaa päivällisen loppuun
kun sinä kerrot ajatuksiasi
ja kääntelet nurin ja oikein kaikkea
mitä sinulle on tapahtunut ---


Alkoholisti on itsekäs, vain hänellä on oikeus tunteisiin (ja mihin tahansa). Muiden tunteilla (saati tarpeilla) ei ole niin väliä tai ainakaan ne eivät voi olla niin merkittäviä kuin hänen tunteensa. Koska minä minä minä. Maailma pyörii vainoharhaisen navan ympärillä.


Jos kääntää
naiskielelle
juomakaudet
jotka tekevät sinut käyttökelvottomaksi ---

--- Kuvittele
että minulla on oksennusmigreeni
ja minä makaan vihreänkalpeana
pesuvati sängyn vieressä
(sinä tyhjennät sen)

Kuvittele
että minulla on mensikset
ensimmäistä päivää ---


Alkoholismi on tabu, mutta vielä tabumpi olisi naisen alkoholismi. Tässä ajassa minä ajattelen, miksi juomakaudet pitäisi kääntää naiskielelle: samaa paskaa se on kuin miehenkin alkoholismi – hieman erilaisessa paketissa vain. Mutta ymmärrän – minä katson asiaa eri ajassa, eri näkökulmasta, eri kaikessa. Eikä tämä ole kritiikki, tämä on ajatus joka minussa heräsi. Minä minä minä.


Kun sanasi rummuttivat naamiota
ripustin sen tuoliin
sinun eteesi
ja menin laulaen tieheni
piilouduin sanoiltasi
ja ne kimposivat mykkinä
lempeästä hymystä
joka riippui tuolin selkänojassa


Niin, ei kukaan jaksa sinun kännisiä jorinoitasi kuunnella. Ovat olevinaan vuoroin hauskoja vuoroin traagisia, aina kuitenkin kaikkien muiden käsityskykyä suurempia.


Milloin sinä huomaat
että tuolini
on tyhjä?


Et ikinä. Ehkä aavistelet ja vainoharhaisena epäilet, mutta oma erinomaisuutesi läikkyy yli reunojen.

Sori, tästä tuli omituinen postaus, joka ei tee kirjalle oikeutta. Yksipuolinenkin vielä. Mutta suosittelen lukemaan kirjan itse ja katsomaan mitä ajatuksia ja tuntemuksia se herättää. Minulle Vuosisadan rakkaustarina oli niin voimakas kokemus tunnetasolla, etten edes halua sitä avata enempää. 

Kirjan tiedot:

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
alkuper. Århundradets kärlekssaga
Tammi 1978
suom. Eila Pennanen
S. 173

Vuosisadan rakkaustarinasta löytyy useampiakin bloggauksia, muun muassa Yöpöydän kirjat, Kirjaluotsi ja Luettua elämää, joiden blogeissa on lisää linkkejä muihin kirjasta bloganneisiin.


Yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija. Säännöt voi lukea hänen blogistaan ja kenties innostua osallistumaan itsekin ensi kerralla! Tästä koosteeseen, sisältää linkit muiden osallistujien postauksiin.

Luin viimeksi haasteeseen Jean-Paul Sartren Nausean eli Inhon: postauksen lopussa on listattu muut haasteeseen lukemani klassikot.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Väliaikakuulumiset

Crummock Water, Buttermere.

Lukukuulumiset:

Palasin reissusta (patikointia Lake Districtillä) jokunen päivä sitten eikä ole nyt mitään kokonaista luettuna paitsi Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, jonka luin klassikkohaasteeseen (Tuntematon lukija emännöi haastetta tällä kertaa - vielä ehtii osallistua!). Siitä siis postaus tulossa 31.7.

Reissussa minulla oli mukana vain “autokirja” (Kate Fox: Watching the English), jota luin nimensä mukaisesti vain automatkoilla mennen ja tullen. Olen nyt kotonakin jatkanut kys. kirjan parissa, mutta luen päivittäin vain muutaman sivun.

Kesken on myös Akalan Natives, joka on superkiinnostava mutta sen rinnalle otin lukuun Jane Harperin Force of Naturen (joka on toinen kirja Aaron Falk -sarjassa, ensimmäinenhän on The Dry, suom. Kuiva kausi), koska haluan lukea pitkästä aikaa myös romaania. Force of Nature sopiikin hyvin tämän hetkisiin fiiliksiini, sillä kirjassa patikoidaan (tosin Australiassa).


Muut kuulumiset:

Reissu oli jälleen mitä mahtavin, mutta kommelluksilta ei vältytty tälläkään kertaa. Kirjoittelen reissusta Mielibidee-blogissani, joten aiheesta kiinnostuneet voivat siirtyä sinne.

En kirjoita matkaopasmaisia postauksia, koska blogini ei ole matkablogi. Huumorilinja on vahva, olen melko asiaton ihminen. Mahdollisiin kysymyksiin toki vastaan mielelläni ja kerron enemmän. Lisäksi uteliaiden oloa helpotan laittelemalla lisätietolinkkejä.

Taustaksi sen verran, että olen käynyt patikoimassa Järvillä useita vuosia (en edes muista kuinka kauan, ainakin kuusi vuotta) eli alue on tuttu ja silti sieltä löytyy aina uusia haasteita kuljettavaksi!

Wasdale Head INN

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun ostokset ja luetut tosi lyhyesti

Viime kuussa ostin melko holtittomasti kirjoja. Osa lisäksi sellaisia, jotka saisi kirjastostakin, mutta liha on heikko ja innokas.

Kas tässä kodin uudet kaunokaiset:



1. Ryu Murakami: Coin Locker Babies

2. Niccolò Ammaniti: Steal You Away

3. Jane Harper: The Dry

4. Dunya Mikhail: The Beekeeper of Sinjar

5. Jane Harper: Force of Nature

6. Junichirō Tanizaki: The Makioka Sisters

7. Akala: Natives

8. Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

9. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in Norh Korea

10. Hwang Sok-Yong: Familiar Things

11. Marjane Satrapi: Persepolis



Näistä olenkin jo kaksi lukenut eli Jane Harperin Dryn ja Guy Delislen Pyongyangin (Jonathan Cape 2006), joka on sarjakuvaromaani. Pyongyang on masentavan hauska - masentava siksi, että tuollainen pellevaltio on oikeasti olemassa. Harmi, etten ehdi kirjasta nyt perusteellisemmin blogata, koska matkavalmistelut ovat melko vaiheessa eli en ole vielä edes aloittanut.


Bloggausjonossa on niinikään Tomoka Shibasakin (helmikuun ostos) romaani Spring Garden (Pushkin Press 2017, englannistanut Polly Barton), joka on varsin tapahtumaköyhä mutta tärkeämpää kirjassa onkin yksinäisyyden kuvaaminen ja kokeminen jota miljöö vielä korostaa.

Spring Gardenin lopussa tapahtuu käänne, joka sekoitti hieman tulkintaani enkä edelleenkään ole varma, miten "asetelmaan" tulisi suhtautua. Olisi kiva puida enemmän tätä kirjaa, mutta ainakaan nyt en jouda. Ehkä reissun jälkeen, jos innostun.


Parhaillaan luen Akalan teosta, jolla ei ole niin väliä vaikka jäisi reissun ajaksi kesken. Aihe on sellainen, etten usko lukutauon haittaavan kirjan sisäistämistä. Makustelu voi jopa tehdä ihan hyvää.


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Lady Mechanika 1

Joe Benitez: Lady Mechanika vol 1, Benitez productions 2015

Lady Mechanika on hullun tiedemiehen luomus. Tiedemiehen kokeilujen tuloksena Lady Mechanikaksi kutsutun naiset raajat ovat osittain mekaaniset.

Mechanikalla ei ole muistikuvia vankeusajastaan eikä sitä edeltävästä elämästä, vaan hänen on täytynyt aloittaa uusi elämä uutena "ihmisenä". Luonnollisesti oma menneisyys kiinnostaa: kuka hän oli ennen päätymistään tiedemiehen käsittelyyn ja miksi hän käsittelyyn päätyi?

Lady Mechanikan ensimmäinen kirja käsittää kaksi erillistä tarinaa, joilla kuitenkin on yhtymäkohtia. Ensimmäinen, The Demon of Satan’s Alley on tavallaan eräänlainen prologi varsinaiselle tarinalle, joka on nimeltään The Mystery of the Mechanical Corpse. Itse menin harhaan nimestä ja oletin, että Lady Mechanikan menneisyys avautuu tässä, mutta ei se juuri avaudu. Kyseessä on hieman laajemmalle levittäytyvä säie, josta voi kuitenkin poimia vihjeitä ja spekuloida kaikenlaista liittyen Lady Mechanikankin menneisyyteen.


Mutta palataan ensin Satan’s Alleylle, jonka tapahtumat sijoittuvat syyskuuhun 1878. Lady Mechanika väijyy Satan’s Alleylla, jossa jonkinlaisen monsterin huhutaan piileskelevän. Monsterijahdissa on toinenkin ryhmä eikä kohtaukselta voi välttyä. Mutta sitä ennen Mechanika saa tietää jotain itsestään.

Kuluu vuosi.


Mechanika City 1879, Englanti. Rautatieasemalle hoipertelee nuori nainen, joka on osittain ihminen ja osittain kone. Hän lyyhistyy asemalle ja kuolee. Lady Mechanika alkaa tutkia tapausta ja tutkinnan tiimoilta törmää muun muassa erääseen arkkiviholliseensa. Juoni on kiintoisan moniulotteinen ja viktoriaainen steampunk -miljöö aivan mahtava. Värikylläinen kuvitus hivelee silmää.


Naishenkilöiden kookkaat rinnat ja muhkeat reidet suhteessa erityisen kapeaan vyötäröön ja tikkumaisiin käsiin kiinnittivät huomioni. Ei paheksuvassa mielessä, sillä itse näen kuvituksen taiteena, jossa kaikki on sallittua enkä pahoita mieltäni suurista rinnoista. Silti kiinnitän tällaisiin huomiota, koska mietin miksi naisille pitää piirtää överitissit: ei nimittäin ole ensimmäinen kerta lukemissani (fantasia)sarjakuvissa, kun saumat ovat koetuksella naisten rintojen pursuillessa yli äyräiden.


En muista milloin olisin näin innostunut jostain sarjakuvasta, mutta nähtävästi kun löytyy se omaan makuun ja tyyliin sopiva, niin se on menoa. Tutustumisen Lady Mechanikaan aloitin toukokuussa  sarjakuvalla La Dama de la Muerta, joka on numeroimaton osa sarjaa.


Lady Mechanika -kirjat:

Book 1: The Mystery of Mechanical Corpse (tässä postauksessa)
Book 2: The Tablet of Destines
Book 3: The Lost Boys of Abbey
Lady Mechanika: La Dama de la Muerte (postaus täällä)
Book 4: Clockwork Assassin


Tsekkasin huvikseni saako näitä kirjoja Helmet-alueen kirjastosta ja kylläpä vain saa. Pakko jälleen kerran todeta, että suomalainen kirjastosysteemi on kyllä todella kattava ja monipuolinen ja hyvin näyttää sieltä saavan lainaksi enkunkielisiäkin teoksia. Mainittakoon, että tätä Mechanika-sarjaa on tarjolla täkäläisessä kirjastossa vain tuo La Dama de la Muerte ja neljäs kirja. Eli täytyy ostaa itse, jos haluaa lukea. Kirjakaupoille (ts. Amazoniin) vie tieni taas.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Ei ollenkaan kuiva Kuiva kausi!

Olin ajatellut ainakin toistaiseksi skipata Jane Harperin dekkarin, The Dry (suom. Kuiva kausi), mutta muutin mieltäni luettuani joitakin bloggauksia kirjasta. Harperin romaanit (häneltä on nyt julkaistu Briteissä yhteensä kolme) ovat olleet – ja ovat yhä - täällä varsin näkyvästi esillä, mutta minulle ei ollut syntynyt tarvetta niitä lukea.

Tarve voi kuitenkin tulla myöhemminkin – ei sen aina tarvitse tulla heti kirjan ilmestyessä markkinoille. Lukuvaikeudet levottomuuden sun muiden olotilojen takia talttuivat lopulta nimenomaan dekkareita lukemalla.

Jane Harperin Kuivassa kaudessa minua kiehtoi nimenomaan miljöö: kuvitteellinen ja pikkuinen maalaiskaupunki, Kiewarra, ennen näkemättömän kuivuuden runtelemassa Australiassa.


Melbournessa asuva talousrikoksiin erikoistunut poliisi Aaron Falk palaa juurilleen Kiewarraan lapsuudenystävänsä hautajaisiin. Tapaus on järkyttävä, sillä Luke Hadler on listinyt ensin vaimonsa ja toisen lapsensa ja sitten itsensä. Eloon jäi vain reilun vuoden ikäinen nuorimmainen.

Aaron ei ole järin suosittu Kiewarrassa, sillä parisenkymmentä vuotta vanhat tapahtumat vainoavat edelleen. Tapahtumat, jotka leimasivat Aaronin ja hänen isänsä niin voimakkaasti, että he lopulta joutuivat muuttamaan muualle. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, ettei Aaronia hirveästi houkuttele jäädä Kiewarraan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.

Eräänlaisen lojaalisuuden pakottamana visiitti pitkittyy. Luke Hadlerin isä tietää jotain, mitä Aaron ei arvellut hänen tietävän. Lopulta kaupungissa tuntuu yksi sun toinen tietävän vähän sitä sun tätä liittyen nimenomaan menneisyyden painolasteihin. Tietämisen pohjalta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. Juoruja, juoruja, juoruja. Ken uskoo, ken ei.

Kiewarra näyttäytyy sen verran ankeana ja lohduttomana paikkana, että täytyy ihan ihmetellä miksi siellä kukaan haluaa asua. Toisaalta aina ei ole mahdollisuutta lähteä ja toisaalta pienessä paikassa ikänsä eläneen voi olla vaikea sopeutua muunlaiseen. Eikä ole ehkä edes haluja ja erityisesti työ maatilalla kulkee sukupolvelta toiselle.

Aaron Falk on rauhallinen ja mietiskelevä persoona. Tässä siis poliisi, jolla ei ole alkoholi- tai raivonhallintaongelmia (ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa). Tai no, on Aaronillakin tunteet ja joskus voi kiehahtaa yli mutta en sanoisi että hän etsiytyy ongelmiin.

Pidin Kuivasta kaudesta sen verran paljon, että menin hupsista saatana ostamaan jo kirjasarjan toisenkin osan, Force of Nature jota ei ilmeisesti ainakaan vielä ole suomennettu.

Harperilta julkaistiin Briteissä tänä vuonna trilleri nimeltä The Lost Man, joka ei ole tätä Aaron Falk -sarjaa. Goodreadsin mukaan (katso ”Popular Answered Questions”) kirjassa mahdollisesti kuitenkin on muutama risteävä kohta tai viittaus, jonka voi Kuivan kauden lukeneet bongata.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: The Dry
Abacus 2016
s.401
suom. Kuiva kausi

Kuivasta kaudesta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä, Kirjarikas elämäni, Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.


Muita kuulumisia:

Lähden viikon kuluttua patikkareissulle: olen kertonut reissusuunnitelmista toisessa blogissani kuvien kera. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa, sillä reissussa en lue enkä varmaan juuri pääse nettiinkään.

Swirral Edge: tämän lähemmäs reunaa en uskaltanut viime kesänä mennä, nyt olisi tarkoitus mennä tuosta alas. Apua!

Ennen hiljaisuutta aion kuitenkin paljastaa tämän kuun kirjashoppailut (lähti vähän lapasesta) ja blogata muutamasta kirjasta.

Oikein mukavaa viikonloppua!

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.



Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.



Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.