Vuoden 2019 vaikuttavimmat kirjat

On aivan mahdoton tehtävä asettaa lukemiaan kirjoja paremmuusjärjestykseen, koska kukin hyvä kirja on omalla tavallaan hyvä. Sama huonojen kanssa. Hyvässäkin kirjassa voi olla jotain huonoa ja huonossa hyvää. Täysin susipaskaa kirjaa en ole tänäkään vuonna onnistunut lukemaan. Sekä hyvällä että huonolla tarkoitan tässä tietysti omaa subjektiivista näkemystäni.

Siksipä viimevuotiseen tapaan listaan tähän kirjat, jotka tekivät minuun vaikutuksen tavalla tai toisella. Vaikuttuvuus ei välttämättä tarkoita sitä, että rankkaisin kirjat parhaiksi kuluvana vuonna lukemikseni kirjoiksi.

Eräs vaikuttavuuden kriteeri on se, että kirja on mieleenpainuva. Mieleenpainuvakaan kirja ei välttämättä ole (mielestäni) hyvä, mutta tähän listalleni olen huolinut vain ns. hyvällä tavalla vaikuttavat teokset.

Lista on luku- ei vaikuttavuusjärjestyksessä, sillä sellaista ei ole.

1. Niviaq Korneliussen: Crimson

Omaperäinen kirja sekä sijainniltaan (Grönlanti) että rakenteeltaan.

En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa minuun vetosi. Kirjassa ryypätään ja juhlitaan paljon eikä minua yleensä innosta örveltäminen ja ylenpalttinen sekoilu kirjallisuudessa. Mutta tässä kirjassa kiinnostaa eikä sekoilu sinänsä ole pääosassa: se on ennemminkin oire.

2. Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared

Kirjan hikinen tunnelma, miljöö ja jännite ovat edelleen voimakkaana mielessäni.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen...

3. Michael Fuller: “Kill The Black One First”

Michael Fuller on ensimmäinen musta poliisipäällikkö Briteissä. Hän on ns. Windrush-sukupolven jälkeläinen: hän on syntynyt Briteissä jamaicalaisille vanhemmille.

Fuller on – valitettavasti - oiva esimerkki siitä, miten ihminen rodullistetaan: hänet määritellään yhden ainoan piirteen, ihonvärinsä, takia. Ihonväristä vedellään johtopäätöksiä ihmisen (oletetusta) älykkyydestä ja kyvykkyydestä.

4. Francesca Jakobi: Bitter

Kirjan kansi vihjailee trillerimäisyydellä kysyen Would you let her in? Kyseessä on kuitenkin historiallinen romaani. Kannessa voisi yhtä lailla kysyä Why does he hate her so much? Tai Don’t you know that I love you?

Bitter on ennen kaikkea kirja äitiydestä ja suhteesta omaan lapseen, vaikka lapsi on enemmän poissa kuin läsnä. Bitter on myös kirja nuoresta äidistä, joka on ennemminkin pelinappula kuin lapsi jollainen on.

5. Wang Ting-Kuo: My Enemy’s Cherry Tree

Eräänä päivänä miehen vaimo katoaa. Yhdessä rakennettu onni murenee palasiksi ja mies perustaa kahvilan syrjäiseen paikkaan liki merta, jonka tietää olevan vaimonsa lempipaikka. Sinne hän jää odottamaan rakkaan vaimonsa paluuta.

Kirja jättää voimakkaan jälkimaun – ja lopullisen ratkaisun päättelemisen lukijan harteille. Konkreettisen kirsikkapuun symboliikka avautuu vasta aivan lopussa. Sillä jossain vaiheessa lakkaa kirsikkapuukin kukkimasta

6. Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Hyvin poikkeuksellinen kirja siihen nähden, mitä olen lukenut. Kiehtova ja aivot kivasti räjäyttävä.

Ilokseni ja ihmeekseni voin ilmoittaa, että kirjasta on tulossa suomennos ilmeisesti tammikuussa nimellä Evelynin seitsemän kuolemaa.

7. Jennifer Eberhardt: Biased

Tietokirja, must read jos rotu ja rasismi kiinnostaa. Jennifer Eberhardt on tyyliltään maltillinen, asiallinen ja empaattinen, paikoin myös omakohtainen.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Biased, The New Science of Race and Inequality. Saatamme kuvitella kohtelevamme ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta todellisuus voi olla - ja todennäköisesti onkin - hyvin toisenlainen.

8. Arttu Tuominen: Verivelka

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta.

Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ja Miestä ei voi raiskata

Molemmat kirjat herättivät minussa melkoisia tuntemuksia - eri syistä tosin - aina tuohtumuksesta raivoon. Todellakin ravistelevia romaaneja, jotka kestävät helposti useammankin lukukerran.

10. Yoko Ogawa: The Memory Police

The Memory Police on dystopia, jossa elämää saarella rytmittävät sattumanvaraisesti katoavat asiat. Maailma ympärillä kutistuu ja samassa rytmissä kutistuu muisti. Se mikä saarelta katoaa, katoaa myös ihmisten mielistä.

11. Un-Su Kim: The Plotters

Mielettömän (kirjaimellisestikin) omaperäinen romaani ammattitappamisesta, jossa murhailu ei kuitenkaan ole lopulta se punainen lanka, vaan ihan muut asiat elämässä. Nimenomaan elämässä - ei kuolemassa.

12. Golnaz Hashemzadeh Bonde: What We Owe

Riipaiseva romaani erityisesti äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Äidin ja tyttären monessa polvessa. Miten luoda suhde omaan tyttäreen, kun suhde omaan äitiin on säröillä?

Koosteita

Vuosi alkaa vedellä viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki katsastaa, miten meni haasterintamalla. Ennen kuin edes katsastan voin todeta, että eipä kovin hyvin. Onneksi en jaksa stressaantua siitä.

Aloitetaan Helmet-lukuhaasteella, josta jää tänä vuonna peräti 12 kohtaa täyttämättä eli koko Helmet-haasteurani pohjat. En ole vielä kertaakaan saanut haastetta kokonaan täyteen (vaikka kirjoja olen kyllä vuosittain lukenut yli 50), mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Aion nimittäin osallistua haasteeseen ensi vuonnakin, sillä vaikka en saisikaan luettua kaikkia kohtia, niin olen haasteen ansiosta kuitenkin lukenut muutamia kirjoja, joita tuskin olisin muuten lukenut. Se on minusta niin hieno asia, että pelkästään sen takia kannatti ja kannattaa osallistua.

Tästä pääset katsomaan Helmet-listani. Tummennetulla merkityistä kirjoista en ole blogannut. Lisäksi olen jo merkinnyt sinne Mariam Khanin editoiman esseekokoelman It’s Not About The Burqa, vaikka en ole sitä vielä kokonaan lukenut. Saan sen kuitenkin luettua tämän vuoden puolella, joten merkitsin sen sinne valmiiksi. Mahdollisesti bloggaan kirjasta myöhemmin (tai sitten en).


Muut haasteet

Perkeet meni penkin alle. Luin vain kaksi kirjaa, mutta molemmat olivat kyllä hyviä! Urheilijan (Zlatan Ibrahimović) elämäkerrankin hankin, mutta en ole sitä vielä lukenut. Kirja kyllä kiinnostaa, ei todellakaan jalkapallon takia vaan muista syistä.

Runo19-haaste meni myös täysin reisille. Oikein hävettää.

Kieli- ja elämäkertahaasteet käsittelen erillisissä postauksissa, koska niistä minulla on hieman enemmän asiaa. Elämäkertahaaste on sitä paitsi käynnissä vielä tammikuun ajan eli siihen ehtii (toivottavasti) lukea lisää jotain.

Luulenpa, että ensi vuonna haalin haasteita vähemmän, sillä runsas määrä häiritsee osallistumiskeskittymiskykyäni.

Vuoden kirjaostokset

Tänä vuonna pidin kirjaa ostamistani kirjoista. Tarkoitukseni oli raportoida ostokset kuukausittain blogiini, mutta muutama kuukausi taisi jäädä välistä. Merkitsin ostot kyllä sitä varten luomaani dokumenttiin eli tiedän toki itse, mitä on niin sanotusti tullut tehtyä.

Kirjoja olen tänä vuonna ostanut 54. Vielähän tässä tosin ehtii, hmm.

Ostamistani kirjoista olen lukenut 18, neljä jätin kesken (odottelemaan otollisempaa lukufiilistä) ja yksi on edelleen kesken.

Onko 54 paljon? En tiedä. Jos vertaa vuoteen 2015, jolloin viimeksi pidin kirjaostopäiväkirjaa, niin ei. 2015 nimittäin ostin 96 kirjaa. Siivosin jokin aika sitten hyllyjä ja pari kassillista kirjoja lähti (tai on lähtemässä, kunhan saan aikaiseksi ne viedä: odottelevat vielä portaikossa inspiraatiotani) kiertoon.

Äidit ja tyttäret

Riipaiseva romaani erityisesti äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Äidin ja tyttären monessa polvessa. Miten luoda suhde omaan tyttäreen, kun suhde omaan äitiin on säröillä?

What We Owe on sivumäärältään lyhyt, mutta tarinaltaan suuri romaani, jossa epätoivo ja raivo vuorottelevat. Toivokin, vaikka siinäkin on katkerat sivujuonteet. Kuljettu matka jättää jäljet ja muuttaa ihmisiä suuntiin, joita ei ennalta voi tietää. Näin käy nuorille iranilaisille rakastavaisille Nahidille Ja Masoodille: kiihkeä aktivisminuoruus saa kammottavan käänteen ja ainoaksi keinoksi näyttäytyy pakeneminen maasta.

Uusi elämä alkaa Ruotsissa, mutta uusi ei koskaan pyyhi vanhaa pois. Sillä ei elämä niin mene, lopulta on vain yksi alku ja yksi loppu ja kaikki mitä väliin mahtuu on yhtä ja samaa janaa.

Kirjan kertoja on Nahid. Hän on janalla noin viidenkymmenen tietämillä. En tarkoita prosentteja vaan ikää, sillä Nahidin jana on lähestymässä lopullista päätettään.

Nahid on kertojana aggressiivisen mietteliäs. Pelokas ja katkera. Syyllisyys ei jätä rauhaan eikä toive sovituksesta. Ristiriitaiset ajatukset sokaisevat ja niistä saa osansa tietenkin erityisesti oma tytär. Nahid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että koskettava kertoja. Minulla nämä äiti-tytär-ajatukset menivät melko lailla tunteisiin, vaikkakin tietenkin eri syistä. Kärsikää te muutkin niin kuin minäkin saatana. Tai mitä kärsittävää teillä edes on.

Ravisteleva romaani, jonka lisään suosikkeihini. What We Owe on suomennettu nimellä Olimme kerran ja siitä on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, jonka postauksessa on lisää linkkejä muihin kirjasta kirjoittaneisiin.


Kirjan tiedot:

Golnaz Hashemzadeh Bonde: What We Owe
Fleet 2018
alkuper. Det var vi 2017
ruotsista englannistanut Elizabeth Clark Wessel
s. 181
Suom. Olimme kerran

 ~~~

Hyvää joulua tai mitä kukin viettää tai on viettämättä. Itse en vietä mitään, tämä päivä on päivä toisten joukossa. Juon tässä vielä aamukahvia, ulkona aurinko paistaa kauniisti. Kirjasto on tänään yhteen asti auki, joten palauttanen tämän kirjan muun ulkoilun lomassa.

Ihmeiden aika ei ole ohi

Kun Keigo Higashinolta käännetään jotain, olen kärppänä paikalla. Voin helposti odotella uutuuskirjojen ikääntymistä vuosiakin ennen kuin tartun niihin, mutta muutamia poikkeuksia on. Ja Higashino on yksi niistä.

Tästä pääset katsomaan tekemäni koosteen Higashinon kirjoista.

The Miracles of the Namiya General Store on himpan erilaista Higashinoa. Herrahan on tunnettu (ainakin käännöskirjoissa) dekkareistaan ja trillereistään, mutta joukkoon mahtuu muutakin.

Namiya General Store on Naokon lailla maagista realisimia sisältävä romaani, jossa pohdiskellaan muun muassa ihmisyyttä. Naokossa enemmänkin menettämistä, tässä Namiya General Storessa ihmissuhteita ja mahdollisuuksia, elämää.

Kolme nuorisorikollista piiloutuu vanhaan, hylättyyn tavarapuotiin ryöstökeikan päätteeksi odottelemaan pölyn laskeutumista. Sitä odotellessa laskeutuu puodin postiluukusta kirje. Kolmikko on ihmeissään ja uteliaisuus ajaa heidät lukemaan kirjeen, jossa joku pyytää neuvoa vaikeaan tilanteeseensa.

Tästä alkaa tarina, joka johtaa toiseen ja limittyy kolmanteen. On kaksi aikaa: menneisyys avaa keskusteluyhteyden nykyisyyteen. Mutta miten kaukana tuo mennyt on? Ja miten se liittyy rapistuneeseen tavarapuotiin, joka on suljettu jo aikoja sitten?

Kirjassa yliluonnollinen epäilyttää, mutta se otetaan järkeillen vastaan. Löydetään sille ”looginen” perustelu ja hyväksytään. Oikeastaan aika ei ole merkityksellistä, vaan se mihin se johtaa – sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla. Ajatukset sysäävät meidät toimimaan, toimintaa ei muodostu ellei ajattele, tai ainakin ratkaisut ja teot ovat silloin hyvin toisenlaisia.

Higashino kuljettaa lukijaa ajassa ja tutustuttaa erilaisiin ihmisiin ja kohtaloihin, joilla ei näennäisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän alkaa nähdä. Melkoisia sattumia esiintyy. Joku voisi ajatella, että liikaakin ollakseen uskottavaa, mutta hei – mistä lähtien kirjeenvaihto läpi kahden ajan on ollut uskottavaa? Kirjoissa kaikki on mahdollista ja miksei myös uskottavaa omassa kontekstissaan.

The Miracles of the Namiya General Store on taianomaisen kaunis romaani, joka sisältää useamman koskettavan tarinan. Kudelma on kentis naiivi, mutta se on sitä omaperäisellä tavalla. Ihastuttava kirja, I love you Keigo!

Kirjan tiedot:

Keigo Higashino: The Miracles of the Namiya General Store
alkuper. Namiya Zakkaten no Kiseki 2012
Yen On 2019
englannistanut Sam Bett
s. 314

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jonka haluaisin kovasti katsoa. Pitäisi vain ensin löytää versio, jossa on enkunkielinen tekstitys. Laitan tähän trailerin, se paljastaa asioita kirjasta joita en itse paljastanut postauksessani. Toisaalta en usko, että nuo spoilerit haittaavat kirjan lukemista, koska… Noh, lukemalla kirjan ymmärtää miksi.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 11. luukku

Tervetuloa kurkistamaan kirjabloggaajien yhdenteentoista luukkuun! Kymmenes luukku avautui herkullisesti Luettua ja maistettua -blogissa.

Tämä on minulle ensimmäinen kerta, kun osallistun Kirjabloggaajien joulukalenteriin. En ole varsinaisesti jouluihminen, mutta... Nyt saapuu se kuuluisa mutta.

Joulun kauneudesta voi nauttia, vaikka ei joulua itse juhlisikaan. Vaikka en vietä joulua, tykkään katsella joulukoristeita ja -valoja, kuuntelen myös valikoivasti joululauluja. En siis ole jouluvihaaja, vaikka en joulutohinaan osallistu: en koristele kotia, en osta lahjoja, en lähetä kortteja jne.

Kew Gardens

Koska Lontoossa harvemmin on lunta, näyttää täällä joulu hieman erilaiselta kuin Suomessa. Kävin Kew Gardensissa ihailemassa joulukoristeita ja haluan jakaa kauneuden kanssanne.

Illalla valot syttyvät ja tunnelma – sekä tungos – on tietenkin aivan toisenlainen silloin. Ihmismassoja karttelevana jätän suosiolla väliin.

Itsensä voi kuvauttaa reessä (sitten kun se aukeaa).

Poistutaan puutarhasta. Monista kotiovista löytyy kranssi…

...ja jotkut oikein irrottelevat koristelun kanssa. Mitä enemmän, sen parempi!

Minusta nämä "överikoristelut" ovat ihastuttavia, varsinaisia katukuvan piristäjiä.

Joulutunnelmaa en oikein enää tunne. Se taisi jäädä lapsuuteen. Mutta on eräs kirja, joka tuo joulun aina mieleeni. Pelkästään (kirjan)kannen nähdessäni lapsuuden jouluiset muistot tulvivat mieleeni. Silloin kun vielä joulua vietin, lähinnä lahjat kiinnostivat. Ja joulukuusen suklaiset koristeet, joita syötiin salaa.

Mutta se kirja. Kyseessä on Andersenin satukirja. Se on ainoa kirja lapsuudestani, joka on minulla säästynyt. Hellin sitä kuin aarretta, sillä kirja on himpan vanhempi kuin minä. Se on painettu Itävallassa vuonna 1975 (alkuper. 1963), teoksen on suomentanut Maila Talvio. Kirjan on kuvittanut Janusz Grabianski, tyylikäs ja herkkä, niin kaunis!

Tunnelmallista joulunalusaikaa!

Bloggaajan naamataulu

12. luukku avautuu Kirjan jos toisenkin -blogissa! Kaikki mukana olevat blogit on listattu Oksan hyllyltä -blogissa.

Epäilevä jääkarhu*

Un-Su Kim: The Plotters
alkuper. 설계자들, 2010
4th Estate 2019
koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 292
kirja on suomennettu nimellä Tappajat

Reseng on roskalaatikkolapsi, vähän niin kuin roska itsekin. Onneksi tai epäonneksi – mene ja tiedä – vanha pesukarhu ottaa roskan huomaansa. Mitään isällistä hoivaa on pesukarhulta turha odottaa, mutta onpahan katto pään päällä ja mahtava kirjasto. Onko Resengillä tällä taustalla muuta kohtaloa kuin tulla salamurhaajaksi?

Oikeastaan on, mutta valintoja valintoja valintoja… Toisaalta valinnat tehdään niillä tiedoin ja kokemuksin, joita kulloinkin on saatavilla. Ihminen ajattelee eri tavoin eri ajassa, eri ympäristössä. Eri ikäisenä.

The Plotters alkaa kiinnostavasti metsässä, jossa eristäytynyt vanha mies hoitaa puutarhaansa ja leikittää koiraansa. Reseng katselee heitä kiikaritähtäimestään. Hänellä on selkeät ohjeet, miten mies tapetaan. Salamurhaajan tehtävä onkin vain tappaa ja jättää ajatteleminen ns. juonittelijoille (plotters), joiden tehtävä on laatia murhasuunnitelma. Suunnitelmasta ei kannata poiketa, ellei halua itse joutua murhalistalle: sellainen riski nimittäin on olemassa. Tosin sille listalle voi joutua muutenkin.

Erään kerran Reseng poikkeaa suunnitelmasta ja sysää liikkeelle lumivyöryn, joka alkaa pienestä hiutaleesta ja päättyy kaiken kattavaan valkoiseen. Ei kylläkään siten kuin olisi voinut odottaa.

Olen oikeastaan yllättynyt, miten kovasti pidin tästä kirjasta. Minulla oli omat epäilyni ihan jo aiheenkin takia (sala- ja palkkamurharomaanit eivät ihan hirveästi innosta), mutta The Plottersissa käsittelytapa on niin kiinnostava ja moniulotteinen, että lopulta itse murhaaminenkin näyttäytyy hieman eri valossa. Enkä nyt tarkoita, että murhaamista jotenkin glorifioitaisiin tai oikeutettaisiin, vaan oikeastaan sitä että kirjassa ei ole lopulta ole varsinaisesti kyse tappamisesta ja kuolemisesta. Pikemminkin elämästä.

Kerrankin voin yhtyä kirjan kansikehuihin: ne nimittäin kuvaavat tätä kirjaa oivallisesti.

Itse lisäisin vielä kepeyden alle piilotetun syvyyden ja ajatukset, joita ei alleviivata. Toimintaa ja vauhtia kaihtaville (kuten esimerkiksi minulle itselleni) voin kertoa, ettei tarvitse hengästyä ja pitkästyä äksönkuvauksissa. Ei niitä paljon ole eivätkä ne kestä kauan. Pinnan alla tapahtuu enemmän kuin pinnalla. The Plotters kuuluu niihin erikoisiin kirjoihin, jotka ovat lukemisen jälkeen vieläpä parempia kuin lukemisen aikana.


“It’s just an empty chair spinning in circles. The moment the chair is empty, someone else will rush to sit in it.”
“You’re right… --- That’s why I’m planning to get rid of the chair. So that no one can sit in it.”


Mummo matkalla -blogin Takkutukka on myös lukenut Tappajat ja juuri hänen ansiostaan kirja nousi lukupinossani korkeammalle. Kyllä kannatti lukea!


*Postauksen otsikossa viittaan kirjassa mainittuun G.Y. Gumdoryn teokseen The Doubting Polar Bear (epäilevä/epävarma jääkarhu). En tiedä onko kirjaa oikeasti olemassa, todennäköisesti ei tai sitten se on koreankielinen eikä sitä ole käännetty. Googletus ei tuottanut mitään tulosta. Minua tuo jääkarhukohtaus kiehtoi, se nauratti huvitti kosketti. Luin siihen liittyvän kohtauksen monta kertaa.

Minulla on muutenkin tapana jäädä muhimaan kirjoihin eli erityisen koskettavat tai muuten kiehtovat/kiinnostavat/yllätykselliset/ajatuksia herättävät/kauniisti kirjoitetut kohdat luen useita kertoja. En siksi, etten ymmärtäisi ensimmäisellä kerralla lukemaani, vaan siksi että haluan nauttia noista kohtauksista. Pitkittää niitä.

Tämä voi olla yksi syy, miksi etenen kirjoissa kohtalaisen hitaasti, vaikka en ole mitenkään erityisen hidas (en tosin nopeakaan) lukija. Miellyttävä lukutempo minulle on sellainen maltillinen ja mitä parempi kirja, sen hitaammin luen. Osaan kyllä lukea ja sisäistää lukemani, vaikka lukisin nopeamminkin mutta eipä minulla ole mihinkään kiire. Onneksi. Pikalukua käytän lähinnä tiedon hankkimisessa ja esim. lehtien lukemisessa. Mutta romaanit - niissä ryven kuin sika lätissään.

Nollaussarja

Olen lätissyt niin paljon Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarjasta, että en oikeastaan enää jaksaisi. Sain jo jokunen aika sitten luettua kyseisen sarjan ensimmäisen romaanin, mutta ei ole ollut fiiliksiä kirjoittaa siitä blogiin. Yritän nyt sanasen väkisin vääntää. Tämä on siis väkisin väännetty postaus: jatkossa taidan jättää väkinäiset suosiolla vääntämättä.

Ben Aaronovitch: Rivers of London
Gollancz 2011
s. 390

Rivers of London valottaa monia asioita, joita on tullut lukemissani sarjakuvissa esille. Lisäksi Peter Grant henkilönä ja taustoiltaan tulee tutummaksi. Tässä kirjassa hän vasta “löytää” taipumuksensa yliluonnolliseen ja päätyy Nightingalen oppiin. Taikuuden opetteleminen vaatii ankaraa harjoitusta, sillä Peter on vasta alussa opintiellään. Sarjakuvissahan hän on jo melko taitava velho.

Koska olen lukenut sarjakuvia, jotka sijoittuvat ajallisesti myöhempään vaiheeseen kuin sarjan neljä ensimmäistä romaania, tiedän asioita jotka periaatteessa spoilaavat romaanisarjaa. Eli olen vahingossa ja tietämättäni aiemmissa postauksissani kirjoittaessani sarjakuvista spoilannut samalla näitä kirjoja (en tosin tarkalleen itsekään tiedä miten enkä myöskään sitä, ovatko mahdolliset spoilerit edes merkityksellisiä).

Kirjasarjoista on muutenkin vaikea kirjoittaa spoilaamatta, jos taustalla on juonijatkumoa. Joten jatka lukemista omalla vastuulla. Tämä postaus nimittäin sisältää spoilereita. Omaa lukukokemustani ei tosin tiettyjen asioiden ennestään tietäminen häirinnyt. Pikemminkin se herätti kiinnostusta entisestään.

Ihmettelin aiemmin miksi Lesley May on menettänyt kasvonsa ja millainen Lesleyn ja Peterin välinen suhde oikeastaan on. He ovat koeajalla työskentelevä poliisipari. Koeajan jälkeen kumpainenkin erikoistuu taholleen. Suurimpana pelkona on joutua ns. paperinpyörittäjäpoliisiksi, koska esimerkiksi murharyhmässä toimiminen kiinnostaisi enemmän. Valintaan ei kovin paljon voi itse vaikuttaa.

Tämän kirjan myötä minulle vihdoin selviää, miten Lesley menettää kasvonsa. Moni muukin sarjakuvista ennestään tuttu asia selviää. Toisaalta sarjakuvissa on myös mukana henkilöitä, joita tässä ensimmäisessä romaanissa ei vielä ole. Oletan, että saan tavata heidän myöhemmissä kirjoissa.

En jaksa tässä käydä juonta selostamaan, vaan keskityn kirjan tyyliin. Kyseessähän on yliluonnollisia elementtejä ja taikuutta sisältävä dekkarisarja. Aaronovitch on melko perusteellinen kirjoittaja ja hän viljelee pientä nippelitietoa Lontooseen liittyen. Mielestäni hurjan kiinnostavaa.

Peter Grant on vielä nuorukainen, jonka stondis huomioidaan useamman kerran. Se on hieman huvittavaa, mutta onneksi niihin (stondiskuvauksiin) ei jäädä muhimaan. Kirjassa on mehukkaita dialogeja ja mustaa huumoria. Kokonaistyyliltään kirja on kepeä ja humorstinen eli ei aiheuta sen kummempia mielenliikutusia. Hyvää viihdettä ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Mielenkiinnolla jatkan sarjan lukemista.

Tästä tulikin todella typerä ja sekava kirjoitus, mutta menköön. En tiedä aionko niistä lopuista sarjakuvista blogata muuta kuin ehkä kansikuvat.


NOLLAUSSARJA


Mikä ihmeen nollaussarja?

Minulla on muutama kirjasarja (kaikki muuten dekkareita), joita luen halutessani jotain “tuttua” luettavaa. Sellaista, jossa on tutut henkilöt ja siksi niiden maailmaan on helppo palata. Ne ovat sellaisia “matalan kynnyksen kirjoja”, jotka sopivat sellaisiin olotiloihin, kun ei mikään kiinnosta tai on keskittymisvaikeuksia tai muuten haluan saada ajatukset toisaalle (esim. jonkin ikävän tapahtuman takia). Tai jos en kerta kaikkiaan osaa päättää, mitä lukisin, niin silloin nollaussarjan kirja yleensä toimii.

Jo Nesbon Harry Hole -sarjasta on tullut minulle sellainen nollaussarja. Käytän mielessäni joskus myös sanaa pelastusrengassarja. Nyt on Hole ollut tauolla, koska minulta puuttuu sarjan seuraava kirja (haluan tietenkin lukea kirjat järjestyksessä!) eikä sitä saa kirjastosta. Olen sitä metsästellyt charityshopeista, mutta ei ole tullut eteen. Pitää varmaan tilata se tai ostaa uutena kirjakaupasta.

Toinen nollaussarjani on islantilaisen Ragnar Jónassonin Dark Iceland -sarja, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä kirjaa. Sarjan lukeminen oli pitkään jäähyllä, koska minulta puuttui kolmas osa. Nyt on kolmaskin osa hyllyssä, joten voin halutessani jatkaa sarjan lukemista.

Tämä Rivers of London -sarja liittyy nollaussarjaan näiden kahden muun kaveriksi.

Kadota voi niin monin tavoin

Japani perseili toisen maailmansodan aikana vähän siellä sun täällä. Noin vuosi sitten lukemani Mary Lynn Brachtin romaani White Chrysanthemum käsittelee japanilaisen armeijan toimia lähinnä Etelä-Koreassa.

Lähes kaksi vuotta sitten lukemassani Min Jin Leen historiallisessa romaanissa Pachinko seurataan korealaisen suvun tarinaa useamman sukupolven ajan. Japanilaisten vaikutus korealaisiin oli voimakas ja tuhoava.

How We Disappeared on singaporelaisen Jing-Jing Leen ensimmäinen romaani ja se käsittelee niinikään japanilaisen armeijan perseilyä toisen maailmansodan aikana – tällä kertaa Singaporessa.

1940-luku, Singapore

Wang Di on perheen esikoinen ja harmillisesti tyttö. Poikaa oli kauan toivottu, joten pettymys oli suuri. Onneksi Wang Din vanhemmat lopulta saavat kaksi poikaa ja Wang Di saa sukupuolensa anteeksi. Tyttöön ei tietenkään samalla tavalla panosteta kuin poikiin, joten Wang Di jää luku- ja kirjoitustaidottomaksi.

Mutta tämä ei ole tarina Wang Din lukutaidottomuudesta saati kaltoinkohtelusta kotikoloissa, sillä Wang Di on rakastettu. Tytön/naisen asema tuohon aikaa oli mitä oli eli eipä juuri ollut kuin yksi ahdas rooli, johon survoutua. Sekin oli parempi kuin kuin tulossa oleva katastrofi.

Katastrofi saapuu Singaporelaiseen kylään japanilaisten sotilaiden saappaissa. On uskottu, että brittiarmeija puolustaa, mutta se taipuu lopulta japanilaisten edessä. Japanilaisten miehitys sotkee arjen ja riistää sen vähän, mitä ihmisillä on. Ja enemmänkin.

Jing-Jing Lee kuvaa kyläyhteisön arkea 40-luvun Singaporessa kiehtovasti ja yksityiskohtaisestikin. Syntyy niin elävä kuva, että tuntuu kuin itse kulkisi mukana osallistuen ihmisten arkeen hiljaisena aaveena. Kasvaisi Wang Din mukana, kunnes koittaa päivä kun Wang Di muuttuu Fumikoksi.

Fumiko tuo lohtua japanilaisille sotilaille makaamalla matolla haarat levällään ottaen sotilaat vastaan toinen toisensa jälkeen. Joskus neljäkymmentäkin sotilasta päivässä. Mitä luulet kysyttiinkö Wang Di:ltä suostumusta tehdä tällaista “työtä”? Niin, ei tietenkään. Ihan absurdi kysymys.

Singapore 2000

Vaikka japanilaisten jättämät arvet ovat haalistuneet, ne eivät koskaan katoa. Ne kulkevat mukana ja muokkaavat persoonaa. Jotakin oleellista ja keskeistä katoaa ihmisestä eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Wang Di selviää, mutta muutama vuosi lyö leimansa koko loppuelämään.


Sitten on Kevin, 12-vuotias poikanen, joka jakaa huoneen isoäitinsä kanssa. Isä on poissaoleva ja katoilee omiin maailmoihinsa, mutta yrittää silti parhaansa. Äiti on liima, joka pitää perheen kasassa. Isoäidin kuolema tuo Kevinin tietoon suuren salaisuuden, joka järkyttää Keviniä samalla tehden hänet uteliaaksi.

Tässä puolihistoriallisessa romaanissa on kolme kerrontalinjaa, joista kaksi sijoittuu kirjan nykyaikaan eli vuoteen 2000. Historiallinen osuus sijoittuu 40-luvun Singaporeen ja se täydentää nykyaikaa. Se maalaa kasvot nuorelle Wang Dille ennen kuin se ottaa nuo kasvot pois. Wang Di ei ole ainoa, joka katoaa ja kadotakin voi monella tavalla. Siitä tässä kirjassa on kyse.

Jing-Jing Leen poeettinen tausta huokuu tekstistä, joka lipuu eteenpäin muodostaen kauniita pyörteitä. Juuri nuo pyörteet pitävät lukijan pinnalla, pehmentävät iskuja. Kaunis ja koskettava kirja, joka on hurjan mielenkiintoinen myös ihan kulttuurisesta kulmasta tarkasteltuna.

Kirjan tiedot:

Jing-Jing Lee: How We Disappeared
Oneworld 2019
s. 341

Esittelyssä Aaronovitchin TaikaLontoo

Kirjoitin jokin aika sitten Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarjakuvista. Sittemmin olen lukenut kaksi sarjakuvaa lisää (Black Mould ja Detective Stories) ja olen totaalisen nalkissa sekä Aaronovitchin luomiin henkilöhahmoihin että maagiseen Lontooseen.

Uteliaisuuteni kasvoi niin suureksi, että kipaisin kirjastoon lainaamaan ensimmäisen osan Rivers of London -romaanisarjaa, joka on nimeltään – tadaa – Rivers of London.

Ahmaisin kirjasta heti alkuun sata sivua, koska en voinut lopettaa lukemista. Samalla päätin, että pistän loput sarjakuvat jäähylle kirjan lukemisen ajaksi, ettei mene pää sekaisin.

Tässä välissä haluan oikoa aiemmassa Rivers of London -aiheisessa jutussa esittämääni väittämää, että sarjakuvilla (tai lähinnä niiden tarinoilla) ei olisi varsinaisesti mitään tekemistä kirjojen kanssa. On niillä ja pyydän nöyrästi anteeksi väärää väitettäni.

Sarjakuvat todella ovat itsenäisiä teoksia ja seisovat niin sanotusti omillaan, mutta ne täydentävät ja syventävät tätä (romaani)kirjasarjaa.

Minulle on esimerkiksi jo tässä vaiheessa kirjaa lukemalla selvinnyt, miten sarjakuvissa esiintyvä Toby-koira on päätynyt Follyyn asumaan. Pelkästään sajakuvien perusteella olin olettanut Tobyn olevan Thomas Nightingalen (joka on Peter Grantin ”esimies”) lemmikkikoira, mutta ei asia ihan niin ole.

Mutta edelleen haluan painottaa, että sarjakuvat ovat ihan ymmärrettäviä, vaikka ei olisikaan lukenut (tai ei edes haluaisi lukea) romaaneja.

Mustassa homeessa  on nimensä mukaisesti paljon mustaa hometta. Eikä mitä tahansa hometta, vaan melko aggressiivista sellaista. Kyseessä on selkeästi taikavoimia sisältävä keissi, joten Peter Grant päätyy sitä tutkimaan.

Tässä tarinassa kohtaamme Lesley Mayn, jolla ei ole kasvoja. Lesley oli Peterin työpari heidän työskennellessään poliisissa koeajalla, mutta sittemmin tapahtui jotakin, mikä veti heidät erilleen. Tuo jokin ei sarjakuvassa selviä, mutta sillä ei ole merkitystä juonen kannalta.

Detective Stories käsittelee Peterin kokelasaikaa. Tai pikemminkin kyseisessä sarjakuvassa Peter on arvioitavana soveltuvuudesta etsiväksi. Peter kertoo arvioitsijalle tapauksista, joita hän selvitti koeaikanaan. Kirjan rakenne on selkeä, mutta tarinoita on ajoittain hieman vaikea seurata.

Tässä kirjassa mukana on taas Black Mouldista tuttu Lesley May, mutta tällä kertaa kasvollisena. Luonnollisesti herää kysymys, missä ja miksi Lesley on menettänyt kasvonsa ja joutuu käyttämään naamiota. Noh, se ei selviä näistä tarinoista.

Oikeastaan tuo Detective Stories toimi minulla kimmokkeena ottaa kokeiluun sarjan ensimmäinen romaani (eli Rivers of London), joka minulla siis nyt on luvussa. Kirjaa on ollut kiintoisaa lukea ihan senkin takia, kun sen maailma ja osa henkilöistä ovat jo ennestään tuttuja. Koenkin että noiden sarjakuvien lukeminen oli erittäin hyvä alkusoitto tälle sarjalle.

En muuten edelleenkään tiedä, miten Lesley kasvonsa menettää (paitsi että siihen liittyy taikuutta) mutta oletettavasti hän menettää ne tässä ensimmäisessä kirjassa. Sarjakuvissa on viitattu ns. Covent Gardenin tapaukseen ja tässä kirjassa Covent Gardenissa sattuu ja tapahtuu.

Aion romaanin luettuani jatkaa sarjakuvien lukemista, joita on tämän jälkeen vielä kolme julkaistuna ja niistä kaksi minulla on jo lainassa. Sitten jatkanen taas romaanipuolella.

Itselleni tiedoksi ja muille selkeydeksi kirjaan tähän sekä kirja- että sarjakuvasarjan julkaisujärjestyksessä.


Rivers of London -sarjakuvat:

1. Body Work (luettu, postaus täällä)
2. Night Witch (luettu, linkki yläpuolella ^)
3. Black Mould (luettu, tässä postauksessa)
4. Detective Stories (luettu, tässä postauksessa)
5. Cry Fox
6. Water Weed
7. Action at a Distance


Rivers of London -romaanit:

1. Rivers of London (nyt luvussa)
2. Moon Over Soho
3. Whispers Under Ground
4. Broken Homes
5. Foxglove Summer
6. The Hanging Tree
7. Lies Sleeping
8. False Value (julkaistaan ensi vuonna)

En tiedä aionko kaikkia sarjan romaaneja lukea. Toki luen niin kauan kuin romaaneista pidän, mutta en epäröi jättää sarjaa kesken, jos ei enää nappaakaan. Sen sijaan kaikki sarjakuvat aion ainakin lukea.


Black Mould ja Detective Stories
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2017

Kirjaostoksia ja lukuraportointia

Kamalaa, olen “unohtanut” raportoida kuukausittaiset kirjaostokseni. Viimeisin raportti on syyskuulta eli lokakuu on jäänyt kokonaan välistä. Ostokirjanpitoni on muutenkin sekaisin, koska motivaatio moisen pitämiseen loppui salakavalasti. En ole paljon kirjoja kylläkään ostellut, tässä syyskuun lopusta ostot tähän päivään asti.


1. Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold (luettu, postaus täällä)

1. Ragnar Jónasson: Rupture

Kirjasarjan kolmas osa eli nyt voin jatkaa taas sarjan lukemista. Olen siis kaksi ensimmäistä lukenut ja kaksi viimeistä minulla on. Tämä Rupture on puuttunut välistä.

2. Zhou Haohui: Death Notice

Kiinalainen dekkari.

3. Hideo Yokoyama: Seventeen (Yokoyamalta olen aiemmin lukenut 64:n, postaukseen tästä)


KIRJASTOASIAA

Olen havainnut, että kirjastomme valikoima on viime aikoina parantunut huomattavasti ja olen lainaillut ahkerasti kaikenlaista. Niinkin ahkerasti, etten ehdi lukea omia kirjojani, kun kirjaston kirjat hyppivät koko ajan silmille. Lisäksi olen alkanut varailla kirjoja (kirjastosta) ja nehän pitää tietenkin erityisesti lukea ensitilassa. Tekisi mieleni koko ajan varailla lisää, mutta yritän hillitä itseäni.


KIRJA, JOSTA EN BLOGGAA

Tässä välissä myös kerron, että olen lukenut Sara Stridsbergin The Faculty of Dreamsin (suom. Unelmien tiedekunta), mutta en blogannut enkä aio blogata siitä. En yksinkertaisesti tiedä, mitä sanoa siitä. Pidin ja en pitänyt kirjasta. Minulle siitä muodostui sellainen kirja, että olen ihan tyytyväinen että sen luin, koska se oli kielellisesti ja rakenteellisesti mielenkiintoinen kokemus. Noin muuten sitten taas… Hmm, sirpalemaisuus jätti kylmäksi, hurmos ei yltänyt minuun asti.


KOUKUTTAVA SARJAKUVASARJA

Olen ihan nalkissa näihin Rivers of London -sarjakuviin. Kahdesta ensimmäisestä olen blogannutkin, lopuista tulossa postaukset jälleen kahden erissä.

Rivers of London

Englantilainen Ben Aaronovitch on tunnettu erityisesti Rivers of London -sarjasta. Kyseessä on jonkin sortin etsivä- ja poliisisarja, jossa on mukana taikuutta ja yliluonnollisia voimia. En ole lukenut yhtäkään kyseisen sarjan romaania – toistaiseksi.

Sen sijaan olen lukenut kaksi Rivers of London -sarjakuvaromaania. Nissä on keskiössä kirjoista tutut henkilöt, mutta tarinat ovat uniikkeja eli eivät käsittääkseni siltä osin liity kirjoihin mitenkään.

Peter Grant näyttää tavalliselta poliisilta, mutta varsinaisesti hän työskentelee Metropolitan Policen haaraosastolla, joka tutkii tapauksia joihin liittyy yliluonnollisia elementtejä. Peter Grantilla on itselläänkin yliluonnollisia kykyjä.

Body Work alkaa räväkästi: Thamesista nostetaan auto, jossa on ruumis. Paikalle kutsutaan Peter Grant, koska tapaukseen epäillään liittyvän yliluonnollisia voimia. Taikuutta. Peter Grantin ilmestyminen paikalle ei usein ilahduta “tavallisia” poliiseja, sillä taikatapaukset eivät varsinaisesti heitä innosta.

Poliisietsivä Sahra Guleed määrätään avustamaan Peteriä tutkimuksissa eivätkä Sahran sukat pyöri jaloissa innostuksesta. Vielä vähemmän innostaa sen jälkeen, kun kuljettajaton auto yrittää ajaa heidän päälleen. Eikä vain kerran, vaan useasti. Kyse ei ole siitä, että Sahra olisi pelkuri. Ei ole, hän on varsin kyvykäs nainen.

Juoni etenee polveilevasti: kronologia rikotaan muutamia kertoja, mutta tarinassa on silti helppo pysyä mukana. Muodostuu sangen kiintoisa kokonaisuus, jota suorastaan ahmin. Koska luen melko vähän sarjakuvia ja tässä genrekin on minulle aika vieras (kiinnostaisi kyllä lukea enemmänkin fantasiaa), koin Body Workin hyvin kiehtovana ja raikkaana. Ehkä “tappaja-autoteema” ei monien mielestä ole se kaikkein omaperäisin asetelma (olen lukenut joskus sata vuotta sitten jonkun Stephen Kingin kirjan, jossa vastaavaa esiintyi: en muista kirjan nimeä), mutta minuun se toimi.

Pidin aivan mielettömästi kirjan piirrostyylistä ja värimaailmasta ja tietenkin itse tarinasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan! Lisäksi oli superhauskaa bongailla tuttuja paikkoja Lontoosta. Muutaman paikan tunnistin ihan selkeästi – kuin olisi “valokuvasta” katsonut – ja kyseessä eivät olleet mitkään turistimestat.

Kehut:

Hauska
Raikas
Jännä
Tyylikäs
Visuaalisesti miellyttävä
Kiinnostavia henkilöitä


Varsin innoissani lähdin lukemaan sarjan toista kirjaa, joka on nimeltään Night Witch. Tässä välissä huomautan, että sarjan kirjat kannattaa lukea järjestyksessä. Toisessa kirjassa ei nimittäin sen kummemmin enää esitellä lukijalle Peteriä tai muitakaan keskeisiä hahmoja. On siis hyvä tietää ennestään heidän asemansa ja suhteet toisiinsa.

Night Witch alkaa niinikään räväkästi ja kiinnostavasti, kun vankeja kuljettavasta autosta yritetään pelastaa vanki. Vanki ei kuitenkaan halua tulla pelastetuksi. Sitten katoaa rikkaan venäläisen perheen tytär ja katoamiseen uskotaan liittyvän taikuutta. Peter Grant halutaan tutkimaan tapausta.

Omituisia asioita tapahtuu lisää: Peterin esimies Thomas Nightingalekin kidnapataan! Melkoinen soppa ja tähän asti olin hekumoissani mukana juonessa. Sitten alkavat tapahtumat mennä yli hilseen, tarina muuttuu hieman sekavaksi ja levähtää moneen suuntaan. Alan miettiä onko älyssäni ja kyvyssäni ymmärtää jotain vikaa, kun en oikein meinaa pysyä kärryillä.

Luen kirjan loppuun ja olo on hieman hämmentynyt. Tajusin kyllä suunnilleen juonen, mutta joitakin yksityiskohtia jäi pimentoon, ei mennyt jakeluun. Peloissani älyni katoamisesta menin Goodreadsiin lukemaan toisten mietteitä.

Eräällä lukijalla (Dan) oli samantyyppisiä ongelmia. Hänellä ei ole vaikeuksia pysyä monimutkaisissa juonissa mukana proosaa lukiessaan, mutta Night Witchin kohdalla hän koki juonen monimutkaiseksi ja vaikeasti seurattavaksi. Jee, en ehkä olekaan vielä aivokuollut! Kas tässä linkki Danin arvioon, siinä ei ole spoilauksia joten sen uskaltaa lukea.

Aion todellakin jatkaa tämän sarjan lukemista ja minulla on kolmas osa jo hyppysissäni. Samoin viides osa, neljäs puuttuu välistä – se pitää hakea kirjastosta. Sarjassa on toistaiseksi yhteensä 7 osaa, kahdesas on tulossa ensi vuonna.


Kirjojen tiedot:

Rivers of London: Body Work
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 128


Rivers of London: Night Witch
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 122

Reggaen pioneeri Bob Marley

Kuuntelin nuorempana jonkin verran Bob Marleyta. Se oli teiniaikoinani Metallican sun muiden ohella varsin tunnettu nimi. Ne harvat kuvat, joita tuolloin julkkiksista näki, piti etsiä esim. lehdistä.

Bob Marleysta minulla tuolloin oli käsitys iäkkäästä reggaepioneerista, joka istuskeli biitsillä jointti huulessa ja laulaa luritteli. Näkemissäni kuvissa Bob Marley näytti mielestäni ainakin 70-vuotiaalta. Teininä tietysti kaikki yli 20-vuotiaat näyttävät vanhoilta. Bob Marley kuoli 36-vuotiaana syöpään (melanooma).

Tästä pääsen varsinaiseen aiheeseen eli kun kirjastossa silmiini osui Bob Marleyn elämäkerta sarjakuvana, piti se tietenkin lainata. Kirjan nimi on The Life of Bob Marley – Wake Up And Live! Oikeasti kyseessä on melko tarkoin rajattu elämä, sillä se rajoittuu lähinnä Marleyn musiikilliseen uraan. Tämä kirja onkin lähinnä hatunnosto ja kunnianosoitus Bob Marleyn uraauurtavalle vaikutukselle reggae-musiikin parissa. Lähes koko muu henkilökohtainen elämä jää sivuun. Oletan siis, että Marleylla oli muutakin elämää siinä ohessa.

Ainoastaan kirjan alussa pikakelataan läpi Bob Marleyn lapsuus ja sitten avioituminen Ritan (Alpharita Anderson) kanssa. Myöhemmin kirjaan yhtäkkiä tupsahtaa muutaman ruudun verran Cindy Breakspeare ja sitten tuo nainen on myöhemmässä ruudussa yhtäkkiä raskaana. Jos ei tiedä Marleyn elämästä juuri mitään (kuten minä en ollut tiennyt, koska ei ole tullut otettua selvää), niin asia voi hieman kummastuttaa.

Minun piti keskeyttää kirjan lukeminen ja perehtyä muuta (eli netin) kautta enemmään Marleyn elämään, koska moinen ”epäjohdonmukaisuus” aiheutti päänvaivaa. Noh, Marleylla on ainakin yhdeksän lasta usean eri naisen kanssa. Huhti-toukokuussa 1972 Marleylle syntyi peräti kolme lasta (yksi vaimonsa ja loput kaksi joidenkin muiden kanssa, mutta ei juuri tänä vuonna Cindy Breakspearen kanssa).

Wake Up And Live! on ihan kiinnostava perusteos Bob Marleyn musiikillisesta urasta, jossa tietysti myös sivutaan Rastafari-liikettä. Pidin erityisesti kirjan kuvituksesta ja väreistä. Kieli sen sijaan tuntui toisinaan työläältä, koska se sisälsi paljon slangia. Selvän siitä kyllä sai ja erikoisempien sanojen/sanontojen merkitykset oli selitetty kunkin ruudun alla, mutta itse en oikein pidä slangilla (ihan sama mikä slangi ja kieli on kyseessä) kirjoitetuista kirjoista. Toisaalta tällaiseen teokseen ei oikein sopisi kirjakielikään.

Kirjan tiedot:

Jim McCarthy & Benito Gallego: The Life of Bob Marley – Wake Up And Live!
Omnibus Press 2017
s. 160

Tähän vielä eräs lempibiisini Marleylta. En suinkaan innostu hänen kaikista biiseistään. Ja kun kerran Reggaesta puhutaan, niin paljastan että itse diggailin enempi Inner Circleä ja erityisesti levyä Black Roses ja kys. levyn nimikkobiisiä.



Muuten, piakkoin on tulossa blogiini sarjakuvahehkutus! Luin eilen aivan mahtavan sarjakuvan ja olen ihan täpinöissäni. Viimeksi olin näin innostunut sarjakuvasta lukiessani Lady Mechanikaa.

Jalkavaimon lapsi

Luin vaihteeksi historiallisen romaanin, jossa kyllä liikutaan tässäkin ajassa eli kahden aikatason kerrontatekniikalla mennään. Periaatteessa ihan onnistuneesti, mutta mielestäni nykyaika varastaa fokuksen ja talloo jopa hieman alleen sitä historiallista osuutta.

Carol Jones: The Concubine’s Child
Head of Zeus 2018
s. 370


1930, Kuala Lumpur, Malesia. Isä myy 16-vuotiaan Yu Lanin jalkavaimoksi rikkaalle miehelle, joka ei vaimonsa kanssa ole onnistunut saamaan perillistä. Poikalapsi olisi tietysti saatava, että suku voi jatkua. Yu Lanilla, jonka sydän kuuluu toiselle, on ymmärrettävästi suuria sopeutumisvaikeuksia. Ensimmäiseltä vaimolta on turha sääliä odottaa, sillä hän on katkera ja pelkää oman asemansa puolesta.

Nykyajassa kohtaamme Nick Chanin, joka on kyseisen rikkaan Chan-suvun Lontoossa asuva jälkeläinen. Nickin äiti, June, häipyi Kuala Lumpurista nuorena eikä koskaan palannut. Siihen on syynsä. Mitä oikeastaan tapahtui Yu Lanille ja Chanin perheelle?

30-luvun kuvaus Kuala Lumpurista on kiehtovaa luettavaa, vaikka tietenkin myös melko raastavaa Yu Lanin kokemusten tiimoilta (huom. ei sisällä yksityiskohtaista kuvailua tai muuta “repostelua”). Historialliset osuudet ovatkin mielestäni kirjan kantava voima ja sielu, henki.

Nykyaika latistaa (koin sen ajoittain jopa tylsänä pakkopullana). Lisäksi kirjan kansiteksti johtaa todella merkittävästi harhaan. Sen (esittelytekstin) perusteella oletin, että kyseessä on Chanin suvun tarina monen sukupolven ajalta ja siitä tässä onkin pitkälti kyse. Harmi vain, että nykyajassa fokus siirtyy enemmänkin Nickin vaimoon, Sarahiin. Minua taas ei oikeastaan Sarah eikä nykyaika kiinnostanut, koska Chanin suku jää siinä varjoon.

Sarah jää etäiseksi, samoin kyllä Nick joka kirjan esittelytekstin mukaan lähtee Kuala Lumpuriin tutkimaan sukujuuriaan “eikä mikään valmista häntä siihen, mitä hän saa selville.” Jaa, ei hän saa periaatteessa mitään selville. Muuta kyllä tapahtuu, mutta spoilausriskin takia en viitsi tässä enempää asiaa ruotia.

Kokonaisuutena kyllä pidin tästä kirjasta ja erityisesti kirjailijan kirjoitustyylistä ja tavasta kuvata asioita (siis etenkin niissä historiallisissa osuuksissa). Ehkä osittain lukukokemustani latisti nimenomaan virheelliset odotukseni.

Tuomio: Kannatti lukea, mutta sieluun ei tullut haavaa.

Halloween-lukuhaasteeseen lukemani kirjat

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Halloween-lukuhaasteeseen jalona aikeenani lukea aiheeseen sopivia kirjoja omasta hyllystäni. Noh, yhtään oman hyllyn kirjaa ei tullutkaan luetuksi, koska haasteen muhiminen alitajunnassa sai minut lainaamaan siihen sopivaa kirjallisuutta kirjastosta. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin.

Haasteeseen lukemani kirjat ja perustelut, miksi sopivat haasteeseen:

1. Jane Harper: The Lost Man

Kirjassa esiintyy “kummitustarina”, jonka alkuperän moni on unohtanut. Kirjan tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, joten mielestäni se sopii haasteeseen mainiosti.


2. Amanda Mason: The Wayward Girls

Puhdasverinen kummitustarina, mukana menossa muun muassa poltergeistiä.


3. John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep

Kylmäävä sarjakuva, jossa selvitellään itsemurhaa.


4. Yoko Ogawa: The Memory Police

Kylmäävä dystopia siitä, kun kaikki katoaa. Hämäräperäinen ja mystinen.


Osallistuin haasteeseen rennolla otteella ja nautin teemaan sopivien kirjojen tutkailusta. Vaikka sain luetuksi “vain” neljä kirjaa, niin olen tyytyväinen “suoritukseeni”. Mukava haaste, johon osallistunen ensi vuonnakin!

Hauskaa Halloweenia! Minä en sitä(kään) juhli, mutta ihailen sujuvasti siihen liittyviä koristuksia. Näiden kinkereiden koristeet ovat ehdottomasti minun makuuni – kyllä pääsiäinen tipuineen kalpenee näiden rinnalla.

Höpsöä kimppakämppäilyä

Beth O’Leary: The Flatshare
Quercus 2019
s. 391
(suomennos tulossa ensi vuonna)


Adjektiivit:

Ennalta-arvattava
Helppolukuinen ja -tajuinen
Yllätyksetön
Hauska
Selkeä
Lempeä
Kepeä
Tunteikas
Koukuttava


Mukana menossa

hyppysellinen romantiikkaa,
hassuja (söpöllä tavalla) henkilöitä,
ihania ystävyyssuhteita,
tilannekomiikkaa,
Väärinymmärryksiä,
onnellinen loppu

ja

mehukas asetelma.

Tiffyn parisuhde on päättynyt ja hän tarvitsee pikimmiten uuden kämpän. Lontoossa asuminen on kallista, joten oikeastaan kimppakämppä on ainoa vaihtoehto Tiffyn budjetille, ellei räkäisessä kunnossa oleva homeloukko kiinnosta (sellaistakaan ei välttis saisi Tiffyn budjetilla. Ja voin muuten kertoa itse Lontoossa asuvana, että kämppien laatua ei juuri valvota eli jotkut ovat melkoisia rotanloukkoja, suorastaan asumiskelvottomia mutta jos ei ole rahaa niin eipä ole paljon vaihtoehtojakaan).

Rahapulainen yöhoitaja nimeltä Leon hakee kämppistä selkein säännöin: asuminen jaetaan tarkasti kellonaikojen mukaan, mikä mahdollistaa kämpän jakamisen lisäksi myös sängyn jakamisen. Kämppä kun ei ole koolla pilattu ja yöhoitaja käy siellä lähinnä päivisin nukkumassa. Potentiaalisen kämppiksen tulisi siis pysytellä päivät poissa.

Ja niin Tiffy ja Leon jakavat sängyn, vaikka eivät ole koskaan edes tavanneet. Post it -lappuja vaihdellaan ja siten tutustutaan vaivihkaa, kuin huomaamatta. Persooniltaan Tiffy ja Leon ovat melko lailla toistensa vastakohdat, mutta vastakohdat täydentävät mainiosti toisiaan silloin kun toisen erilaisuus ei ärsytä vaan sitä kunnioitetaan. Hyväksytään eikä yritetä muuttaa toista. Oikeastaan se nousee mielestäni tämän kirjan sanomaksi (monestakin syystä), jos tälle haluaa sanoman antaa.

The Flatshare on chic litiä, jota en lue paljon. Silti toisinaan tekee mieli lukea ns. aivot narikkaan -kirjallisuutta ja vaikka termi ehkä sinusta kuulostaa väheksyvältä, en itse koe sitä niin. Toisin sanoen minulle aivot narikkaan -kirjallisuus ei tarkoita “huonoa” kirjallisuutta. Se on pikemminkin “tyyli”, joka soveltuu luettavaksi tietynlaisissa mielentiloissa ja elämänvaiheissa.

Kyllä, The Flatshare on kirja jota lukiessa ei juuri tarvitse ajatella – riittää että osaa lukea. On kuulkaa aivan ihanaa joskus vain lukea ja ottaa vastaan valmiiksi paloitellut ja pureskellut sanat, virkkeet, asiat. Ei rivienvälejä, ei piilomerkityksiä, ei monitulkintaisuutta. Ei tarvitse kuin nauttia kyydistä. Ja mikä parasta, ei tarvitse olla huolissaan että käy huonosti. Voi luottaa siihen, että lopulta kaikki selviää parhainpäin.

Niin että pidin tästä kirjasta, se sopi mainiosti mielentilaani ja muuhun olooni. Tarina on hauska, sopivan monipuolinen ja vaikka se onkin näennäisen kepeä, on pinnan alla hieman synkempääkin. Synkkyys kuitenkin kääriytyy toiveikkuuteen ja lempeyteen, joten ei tarvitse senkään suhteen olla huolissaan. Jos meinaa kuitenkin olla huolissaan esimerkiksi Leonin vankilassa syyttömänä viruvan veljen puolesta, niin huoli voi poistua suunnilleen samantien ennen kuin ehtii edes huolestua. Ymmärrät, jos luet kirjan: se nimittän on ennalta-arvattava.

Näin pääsemmekin alussa listaamiini adjektiiveihin. Mietit ehkä, että lähes kaikki niistä kalskahtavat negatiivisilta, jos niillä kuvaillaan kirjaa. Niin, riippuu mitä kirjaa. Tämän kirjan kohdalla minä näen nuo nimenomaan positiivisina kuvauksina.

The Flatsharesta kiinnostuneille minulla on ilo ilmoittaa, että tästä kirjasta on tulossa suomennos ilmeisesti tammikuussa. Kirjan tiedot löytyvät jo AdLibriksestä, suomennosnimi on Kimppakämppä. Itselleni kirjaan tähän muistiksi, että huhtikuussa Beth O’Learyltä julkaistaan toinen romaani. Se on nimeltään The Switch Up.

Kaikki katoaa

Yoko Ogawa: The Memory Police
alkuper. Hisoyaka na Kessho 1994
Harvill Secker 2019
englannistanut Stephen Snyder
s. 274


Joki hehkuu punaisena sen pinnalla ajautuvien terälehtien virratessa kohti merenkurkkua. Ruusut ovat pudottaneet kukintonsa, ne ovat poistumassa saarelta. Ne ovat poistumassa ihmisten mielistä ja muistoista. Ja kun ruusut ovat kadonneet, ei niillä ole enää merkitystä. On kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Vanha mies istuu kivellä, katse viipyy merenrantaan osittain uponneessa lautassa. Se oli joskus miehen koti. Mutta lauttoja ei enää ole, vaikka jonkin saattaa vielä harvakseltaan nähdä. Mitä merkitsee näkeminen, jos ei tunne mitään? Eikä oikeastaan edes enää muista, mikä on lautta. Etäisesti tuttu sana vailla sisältöä, merkitystä.

Ympäriltä katoaa milloin mitäkin. Katoavat esineet poltetaan isoissa kokoissa tai sitten ne vain katoavat kuten ruusut tai hedelmät tai hatut ja kun ne ovat poissa, ne menettävät merkityksensä sillä katoamisen myötä katoaa ihmisiltä muistijälki. Hedelmä? Mikä se on? Elämä palaa raiteilleen ilman hedelmiä. Pian jo tuntuu, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.

Nainen kirjoittaa romaaneja. Eräs on kesken, se on mielenkiintoinen. Romaani kertoo naisesta, joka opettelee konekirjoitusta. Konekirjoittajanaiselta katoaa ääni, mutta onneksi ajatukset voi kirjoittaa. Kunnes ei enää voi…

The Memory Police on dystopia, jossa elämää saarella rytmittävät sattumanvaraisesti katoavat asiat. Maailma ympärillä kutistuu ja samassa rytmissä kutistuu muisti. Se mikä saarelta katoaa, katoaa myös ihmisten mielistä. Paitsi joidenkin onnekkaiden tai ehkä epäonnekkaiden – mene ja tiedä -, jotka itsepäisesti muistavat. Mutta muistaa ei kannata, sillä silloin saapuu muistipoliisi ja vie koko ihmisen.

Minne katoavat asiat? Ja miksi? Minne katoavat ihmiset, jotka eivät unohda? Mitä saarella oikein tapahtuu ja miksi? Minä vastaan sinulle: mitä väliä. Jos et pidä vastauksestani, et ehkä pidä tästä kirjasta. Jos vastaus on sinusta kiinnostava, ymmärrät että kirjan ajatus on ihan muualla ja se on niin suuri, ettei yllä esitetyillä kysymyksillä ole mitään merkitystä.


Kirjan takateksti (tai tämän kirjan kohdalla sivulieve)

Hat, ribbon, bird, rose. To the people on the island, a disappeared thing no longer has any meaning. It can be burned in the garden, thrown in the river or handed over to the Memory Police. Soon enough, the island forgets it ever existed.

When a young novelist discovers that her editor is in danger of being taken away by the Memory Police, she desperately wants to save him. For some reason, he doesn’t forget, and it’s becoming increasingly difficult for him to hide his memories. Who knows what will vanish next?

The Memory Police is a beautiful, haunting and provocative fable about the power of memory and the trauma of loss, from one of Japan’s greatest writers


Virrassa lipuu romaani, josta vesi irrottaa sanoja sieltä toisia täältä, irtoaa kokonaisia lauseita, virkkeitä, paperi vettyy muste liukenee ja lopulta se kaikki valuu mereen ja katoaa. Sellainen on The Memory Police.

Ihana. Koskettava.

Yoko Ogawan teokset blogissani:

The Revenge
Hotel Iris
The Housekeeper and the Professor (suomennettu nimellä Professori ja taloudenhoitaja)
The Diving Pool
The Memory Police (tässä postauksessa)