Kaikki oikein lotossa

Kansi: Kirsti Maula

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava 2014
S. 317
Arvostelukappale

Moni on varmaan joskus leikitellyt ajatuksella, että saisi lotossa kaikki oikein ja voittaisi yksinään koko potin - tai miksei jonkun muunkin kanssa, kunhan jaettava voitto on riittävän iso. Olen itsekin ajatuksella leikitellyt, vaikken edes lottoa.

Härkösen romaani Kaikki oikein käsittelee lotossa voittamista ja sen mukanaan tuomia mahdollisia seurauksia.

Eevi ja hänen miehensä Kari elelevät näennäisen onnellista elämää (oma huomio tähän väliin: oliko se onnellista? Minun standardeilla ehkä ei). Rahaa ei tosin ole liikaa, joten moni asia jää helposti haaveeksi. Materialistiselle luonteelle melko ikävää.

Kun Eevi sitten havaitsee voittaneensa lotossa, menee koko pakka sekaisin. Elämänhallinta tuntuu lentävän ikkunasta ulos, kun hän haluaa "toteuttaa" itseään. Karilla ei mene sen paremmin, koska viina maistuu vielä makeammin kuin ennen. Lasiin ei ole Kari näet koskaan ennenkään sylkenyt. Sen sijaan, että voitto yhdistäisi pariskuntaa, se tuntuukin erottavan. Myös ystävien vilpittömyyttä aletaan epäillä.

Pidän Härkösen tyylistä kirjoittaa: se on rempseää ja rikasta. Ajoittaisen karkeuden alta löytyy paljon ajattelemisen aihetta, jos haluaa ajatella. Hauskat ja nokkelat dialogit naurattavat ja keventävät romaanin sinänsä hieman synkkää pohjavirettä. Erittäin nautinnollista luettavaa , vaikka itse en pysty samastumaan yhteenkään kirjan henkilöön.

En pitänyt Eevistä enkä Karistakaan. Enkä oikeastaan muistakaan kirjan henkilöistä paitsi ehkä Eevin veljestä, Jusasta, joka ei tosin paljon kirjassa vilahdellut. Jusa vaikutti kuitenkin ihmiseltä, joka olisi toiminut melko toisella tavalla, jos olisi voittanut. Hänellä olisi saattanut järki pysyä päässä.

Haluan loppuun huomauttaa, että vaikka en juuri pitänytkään kirjan henkilöistä, se ei tarkoita sitä, etten pitänyt kirjasta. Kyllä pidin. Kirja voi olla erinomainen, vaikkei sen henkilöistä pitäisikään.

Minusta oli myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea lottovoitto-teemasta. Tällainen tarina voisi kaiketi olla ihan mahdollinenkin, vaikka kirjassa keskitytään mielestäni lähinnä voiton tuomiin negatiivisiin vaikutuksiin. Mutta eipä se raha sinällään onnea tuo, ja jos on elämässä - ja suhteessa - paljon pielessä ennen voittoa, niin ei se raha niitä ratkaise. Ellei siis kyseessä olisi ainoastaan taloudelliset ongelmat, jotka ehkä voisivatkin ratketa rahalla.

Kaikki oikein muualla blogeissa: Annika, Arja, Kirjakaapin kummitus ja Maija.

Minimiete Mohammed suomalaisesta

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen
Johnny Kniga 2012
S. 243

Luin Mohammed, suomalaisesta ensimmäisen kerran Suketuksen blogissa. Kiinnostuin kirjasta ja Suketus sen minulle lähetti, kiitän kovasti.

Mutta nyt on melko sanaton olo. En tiedä, mitä tästä kirjasta kirjoittaisin, sillä suurimmaksi osaksi se ärsytti minua. Ja tarkemmin: kirjan tyyli ärsytti, se on naiivi, alleviivaava, sormella osoitteleva, selittelevä ja jopa epäjohdonmukainen.

Ajoittain tuli mieleeni, että kirjaan on haluttu fiktiivisen tarinan myötä sisällyttää jonkinlainen oppimateriaali. Siinä tapauksessa olisin mieluummin lukenut ihan selkeää oppikirjaa. En jaksanut innostua teennäisistä dialogeista, jotka kai olivat olevinaan filosofisia - minusta vain lapsellisia ja ennalta arvattavia.

Tämä kirja voisi olla ihan hyvä ja aiheellinenkin esimerkiksi peruskoulussa luettavaksi. Minua ei kirjan tyyli ja sisältö puhuttele, enkä kokenut edes oppineeni mitään uutta. Siksi en aiokaan kirjoittaa tästä enempää, koska minulla ei yksinkertaisesti ole juuri mitään rakentavaa sanottavaa.

Kirjan on lukenut ja siitä blogannut myös Suketus ja Mari A. He ovat analysoineet kirjaa perusteellisemmin, joten kannattaa kurkata jos vähänkin aihe kiinnostaa.

Ryöstömurhaa tutkimassa

Kansi: Neil Lang

Peter James: Dead Man's Time
Macmillan 2013
S. 410
9. Roy Grace -sarjan kirja.
Julkaistaan suomeksi syyskuussa nimellä Kuoleman kello käy (Minerva)

Tämä Jamesin Roy Grace -sarja lienee pisin kirjasarja, jota olen lukenut näin aikuisiällä.

Ei ainakaan heti tule mieleeni toista näin monta kirjaa (ja lisää tulee) sisältävää sarjaa, jota olisin seuraillut alusta loppuun (True Bloodia sain luettua melko monta ennen kuin luovutin: juuei, en aio enää palata kys. sarjaan).

Yleensä kirjasarjat jäävät jossain vaiheessa minulta kesken. Syy ei välttämättä ole se, etteikö kiinnostaisi, mutta jossain vaiheessa sitä vain menee sekaisin, että mikäs nyt onkaan se seuraava kirja tätä sarjaa. Mitä enemmän kuluu aikaa, sen varmemmin "hylkään" sarjan seuraamisen. Näin on käynyt mm. Tess Gerritsenin, Karin Slaughterin ja Karin Fossumin kohdalla. Ja on niitä varmasti muitakin.

Roy Gracessa olen siis roikkunut nyt yhdeksän kirjan verran ja roikkunen jatkossakin, vaikka toisinaan Peter Jamesin kaava kyllästyttää. Kaava-marmatuksen voit lukea täältä: en jaksa siitä uudelleen meuhkata.

Välihuomautus: koska tässä on kyseessä kirjasarja, saattaa tämä postaus sisältää spoilereita, jos et ole lukenut edellisiä kirjoja. Lue siis omalla vastuullasi.

Dead Man's Time alkaa varsin vetävästi Brooklynissa vuonna 1922. Kerronta polveilee pienen hetken menneen ja nykyisyyden välillä, kunnes nykyisyys vie voiton.

Menneet tapahtumat nousevat pinnalle, kun iäkäs Brightonissa vauraalla alueella asuva rouva ryöstetään. Väkivaltaisen ryöstön seurauksena vanhus kuolee. Vanhuksen veli haluaa selvittää rakkaan sisarensa brutaalin kuoleman. Se, mitä ryöstön taustalta paljastuu, on sekä shokeeraavaa että surullista. Ja erittäin henkilökohtaista.

Luonnollisesti ryöstöä ja murhaa tutkii myös poliisi ja tutkintaa johtaa vastikään isäksi tullut Roy Grace. Isänä olemiselle ei tosin pahemmin jää aikaa tutkinnan tiimellyksessä. Miten siis sovittaa perhe-elämä ja työ: kas siinä taas pulma, jota en jaksaisi tästä(kin) dekkarista lukea. Aihetta sivuttiin, mutta onneksi ei jauhettu liikaa. Toivottavasti ei jauheta jatkossakaan. (kts. avautumiseni aiheesta täältä)

Dead Man's Time on perushyvä dekkari ja taattua Peter James -kamaa. Kieli on nasevaa ja helppoa, huumoria ja heittoja on sopivasti. Pidän etenkin Glenn Bransonin ja Roy Gracen sanailusta. Itse asiassa pidän myös Bransonista. Hän on mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempi henkilö kuin hieman lattea Grace.

Minua tässä sarjassa koukuttaa myös Gracen kymmenen vuotta sitten kadonnut vaimo, Sandy. Sandyyn liittyvät tapahtumat saavat hivenen valotusta jälleen tässäkin kirjassa, mutta siihenpä se sitten jääkin. Luulen, että tapaus Sandy kummittelee vielä kauan tämän sarjan taustalla. Ihan siis mutuna veikkaan, ettei Peter Jamesilla ole toistaiseksi aikomustakaan läväyttää sitä korttia tiskiin.

Kymmenes Grace-kirja on muuten jo ilmestynyt. Se on nimeltään Want You Dead. Taidanpa pidellä hieman taukoa ennen kuin siihen tartun.

Tässäpä kertaukseksi vielä koko sarja:

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet

9. Dead Man's Time (tässä postauksessa)
10. Want You Dead (tulossa joskus)

Poron kutsu

Kansi: Eliza Karmasalo/Like

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like 2008
S. 109

Voitin tämän Hanna Haurun pienoisromaanin Marika Oksan arvonnassa. Kiitänpä vielä tätäkin kautta - kyllä kannatti osallistua. Ja voittaa.

Utopia on lyhykäinen ja nopealukuinen. Tässä on nyt kyseessä pitkälti tunnelma- ja miljöökirja, jossa ei mitään järin hurjaa tapahdu. Eletään ihan "tavallista" arkea keskellä korpea, joka ennen kyläkin oli, mutta josta lähes kaikki asukkaat ja sitten palvelut häipyivät.

Kylää jää asuttamaan yksi perhe ja juoppo Birgitta: yhteensä viisi asukasta. Birgitan puolustukseksi - mikäli hän nyt sellaista tarvitsee - voinen mainita, että eipä hän ainut juoppo ollut. Kyllä se viina maistuu perheen isännällekin. Ja pojalle. Ja äidille. Vain tyttöä ei viinahuuruissa hilluminen kiinnosta.

Tytön elämää häiritsee itsepäinen poro, joka vierailee hänen (tytön) unissaan ja houkuttelee jättämään kylän. Tyttö ei tahdo ja tahtoo lähteä. Tyttö ei pidä ja pitää porosta.

"Hanna Haurun viides kaunokirjallinen teos on runollinen, groteski ja absurdi laulu lähtemisen ja jäämisen vaikeudesta." (kirjan takakannesta lainattu)

Noinhan tuon voisi kiteyttää. Minua tämä kirja kosketteli, ja houkutteli nimenomaan tunnelmansa takia jatkamaan vielä yhden luvun. Toisen, kolmannen.

Haurun teksti on napakkaa ja selkeää, riisuttua. Runolliseksi mielestäni hieman liiankin karua ja suoraa. Kerronnassa (ja myös yksittäisissä kohtauksissa) on havaittavissa selkeitä koomisia piirteitä, jotka sekoittuvat melankoliseen ja uupuneeseen tunnelmaan. Missään tapauksessa en kokenut kirjaa kuitenkaan mitenkään  synkkänä enkä edes rankkana.

Merkillinen kirja, josta voisi sanoa "mitä helvettiä minä juuri luin". Kirja on absurdi, mutta silti se tuntuu jotenkin todelliselta. Kerrassaan uskomatonta. Antoisa lukukokemus.

Lapsiperhe-elämä ja dekkarit

Lueskelen tällä hetkellä Peter Jamesin dekkaria Dead Man's Time. Puolivälissä ollaan ja ihan on kiinnostava kirja, ja sama kaava kuin edellisissäkin. Ja tämä ei sinänsä moitteena, vaan huomiona.

Kiinnitin Kristina Ohlssonin kirjaa lukeissani huomiota siihen, ettei romaanin päähahmolla, Fredrikalla, ole lapsia. Se ilahdutti. Tosin kirjassa väläyteltiin, että lapsia ehkä halutaan ja niitä saattaa ehkä tulla. Ajattelin heti: voi ei.

Monissa dekkareissa (kyllä, käsittelen nyt vain dekkareita; en kaikkea kirjallisuutta) käsitellään keskeisten hahmojen (eli yleensä poliisien/tutkijoiden jne.) ykistyiselämääkin. Se on hyvä asia, sillä se taustoittaa ja tekee henkilöitä tutummaksi. Yleensä keskeisten hahmojen - etenkin jos on nainen - perheeseen kuuluu lapsia. No, niin se on kai usein normielämässäkin, kun ollaan tietyn ikäisiä.

Eräs yleinen teema näissä dekkareissa onkin sitten perheen (eli lasten) ja työn sovittaminen yhteen, ja etenkin sen hankaluus. Ihan kiva lisä kirjaan, ei siinä mitään. Mutta kun lähes jokaisessa dekkarissa pohditaan näitä samoja kuvioita, alkaa puuduttaa.

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan (tämä pitää aina muistaa mainita, kun on itse lapseton), mutta alkaa tulla jo korvista tuo sama teema. On se juu vaikeeta, uskotaan. Tämä (lapsi)perhe-elämän sovittaminen poliisityöhön tuntuu olevan suosiossa etenkin dekkarisarjoissa.

Tuli mieleeni muutama dekkari(sarja), joihin ei ole ympätty lapsiperhe-teemaa:

Zoë Ferrarisin dekkarit (ainakin kaksi ekaa)
Henning Mankellin Kurt Wallander -sarja (Wallanderilla toki on tytär, mutta kirjoissa ei juuri jauheta perheen ja työn sovittamisen vaikeuksia)
Kristina Ohlssonin Nukketalo (muista en vielä tiedä, kun en ole lukenut)
Lee Childin kirjat (olen tosin vain yhden lukenut, mutta ne eivät vissiin ole ihan perinteisiä dekkareita muutenkaan)

Kai niitä muitakin on, mutta en jaksa liikaa ajatella. Voi tulla hedari. Tuleeko sinulle mieleesi dekkareita, joihin ei ole sotkettu lapsia jalkoihin pyörimään? Tekee myös mieleni kysyä, oletko sinä noin yleisesti ottaen edes huomannut tuollaista (minun mielestäni iänikuista) perheensovittamisteemaa dekkareissa (vai huomaanko minä sellaisen vain herkemmin, kun ei ole lapsia itsellä/olenko vainoharhainen?)? Ja jos olet, onko ihan jees vai alkaako tulla korvista?

Entä miksi sotkin Peter Jamesin tähän mukaan? No kun Peter siirtyy Roy Gracensa kanssa nyt tähän klassiseen miten sovitan perhe-elämäni työni kanssa - kaartiin.

Ps. Pohdiskelin tätä samaa teemaa jo Nukketalo-postauksessa, mutta asia jäi kaivelemaan.

Ps2. Jätetäänkö ne "ei ole pakko lukee, jos ei haluu" -kommentit pois. Olen siitä tietoinen eikä tarkoitukseni ole haukkua mitään dekkareita. Kunhan pohdiskelen.

- Oh Barbara, I love you so much. Let's have a baby!

Tärkeintä on lähteminen!

Päädyin nyt sitten kuitenkin perustamaan oman blogin matka- ja kulttuurijutuille. Syy on yksinkertaisesti se, että saatan esittää siellä mielipiteitä. Ja mielipiteet ovat vaarallisia.

KirjaValaan haluan taasen pyhittää selkeästi kirjoille ja kirjamaailmaan liittyviin lätinöihin. Mielipiteitä toki nekin, mutta lukeminen on niin ihana asia, että se ansaitsee ihan oman blogin. Ja voihan tännekin joskus silti mielipiteen laittaa...

Mutta pidemmittä puheitta, tässäpä uusi blogini. Nimi on kliseisesti "Tärkeintä on lähteminen". Vaihtanen nimen, kun keksin jonkin paremman. Ihka ensimminen nimi tuolla blogilla oli "Halukas matkustaja", mutta oli pakko päästä siitä äkkiä eroon; tuli nimittäin irstas olo jopa itselle.

Anyway, tuorein lätinä blogissa on fiilistely painikeikasta, jonka lupasin kesäkuussa tänne postata. Pahoittelut pitkästä viiveestä, mutta on ollut muka kiire jne.

Lupaamaani autiotalojuttua ei ehkä tule ollenkaan, koska kävi niin ettei talo olekaan autio. Periaatteessa siitä voisi silti jutun vääntää, sillä kohde on melko tunnettu ainakin Helsingissä, ja siitä on ollut juttua ainakin paikallislehdissä. Mutta miettinen vielä asiaa.

Matkablogeja on paljon; oma blogini asettunee lähinnä rupulinjalle, koska perinteiset turistirysät eivät yleensä jaksa innostaa. Paitsi joskus. Eli varaan oikeuden muuttaa mieltäni koko ajan ja jatkuvasti. Sitä paitsi syyskuussa alkavalle reissulle on jo yksi turistirysä korvamerkitty.

Fiilistelykuva Gibraltarilta.

Lopuksi vielä haluan huomauttaa, että rupuisista mieltymyksistäni huolimatta pyrin kertomaan ja kuvaamaan paikkoja monipuolisesti. Mikään matkaopas ei blogini ole, koska en jaksa itsekään sellaisia. Huumorilla mennään, mutta faktojen täytyy olla kohdillaan.

Niin että kyllä varmaan kuvaan muutakin kuin roskakoreja!

Ei ihan perinteinen mummeli

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
S. 328
Arvostelukappale

Miten kiinnostuin Kuokkamummosta? No, ensin nimen perusteella, sitten näin kirjatrailerin. Sitten tajusin, että minun on p a k k o lukea Kuokkamummo. Sitten luin. Luettuani tajusin, että minun on p a k k o lukea lisää Hautalaa.

Mutta mennään nyt mummoon. Varovasti, ettei tule kuokasta.

Joiltakin se syö sydämet. Se kaivaa ne rinnasta kuokalla, olit elossa tai et. Se laittaa ne perunamaahan ja odottaa, kunnes ne ovat jo vähän mustia. Sitten se pureskelee ne pelkillä ikenillä. Tekareihin se ei alennu.

Vuosikymmenten ajan on eräässä syrjäisessä lähiössä koottu nuoriso pommisuojaan kuuntelemaan "saarnaa" Kuokkamummosta. Kuuntelemaan ja pelkäämään.

Samuel Autiokin on saarnan aikanaan kuullut, ja tietää lähiön tavat ja säännöt. Ja muutti täysi-ikäiseksi tullessaan pois alueelta pakoon lapsuusmuistojaan. Perusti uuden elämän, eli sitä. Mutta muistot eivät jätä rauhaan ja sitten koittaa hetki, kun on pakko palata juurille.

Samaan aikaan Samuelin ikätoveri, Maisa, tekee tutkimuksia kotiseudustaan tavoitteenaan tehdä väitöskirja seudun perinteestä. Hän saakin houkuteltua paikallisen nuoren auttamaan itseään, mutta seuraukset ovat kohtalokkaat.

Varsin mielenkiintoinen asetelma, vai mitä. Ilokseni voin myös ilmoittaa, että se toimii. Tämähän on parasta kauhua, mitä olen aikoihin lukenut! Ei tullut loppulörähdystä tai uupumusta, vaan Kuokkamummo piti pihdeissään alusta loppuun.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, joiden kesken kerronta polveilee. Nykyajassa vaikuttaa enimmäkseen Maisa, menneessä eletään Samuelin nuoruutta. Hautala vaihtelee sopivassa määrin aikatasoja ja paljastaa kunkin aikajanan tapahtumia juuri sopivalla tempolla saaden lukijan olettamaan ja spekuloimaan.

Itse olin ihan villinä veikkausteni kanssa. Jotkin yksityiskohdat saattoi ennakoida vihjeiden perusteella, osa tuli sitten suoranaisena yllätyksenä. Hautala ei nimittäin sorru selittelyyn saati rautalangan vääntämiseen. Hän luottaa, että lukijalla on aivot ja jättää muutenkin tilaa tulkita. Hän avaa verhot, mutta antaa lukijan itse katsoa.

Omalta kohdaltani voin vain todeta, että Kuokkamummo on melkoinen yllätyspaketti: ei ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu, millaisia käänteitä on luvassa ja miten kirja päättyy. Romaanissa esiintyy useita perinteisiä kauhuelementtejä, mutta Hautala käyttää niitä taiten ja omalla tyylillään. Ei siis todellakaan tarvitse pelätä mitään ennalta-arvattavaa kliseistä horinaa tämän kirjan kohdalla.

Jännityksen lisäksi tämä kirja kosketteli myös emotionaalista puoltani. Minun tuli jotenkin surku Samuelin isää, joka kaikesta päätellen oli hyvä ja rakastava isä lapsilleen. Ei ole helppoa kasvattaa kahta poikaa yksinhuoltajana. Samuelin isällä on sydän paikallaan ja siksi jotenkin riipaisi se, miten yksin hän lopulta jäi.

Eräs mielenkiintoinen henkilö on Helge, joka asuttaa mökkiä lähiön kupeessa metsässä. Helge viihtyy omissa oloissaan, eikä ole järin pidetty ihminen seudulla. Ja hänen koiransa, voi luttanaa (eläinrakkaalle ihan iik ja nyyh)... Mutta jospa en nyt selittelisi enempiä.

Voin kyllä taata, etten paljastellut liikoja, mutta jos vielä jatkan, saatan vahingossa spoilata koko kirjan. Mieleeni tulee nimittäin jatkuvasti kaikenlaisia kohtauksia, joita tekisi mieleni tässä puida. Mutta kuule, luepa itse!

Erityismaininta kirjan kannesta, joka on Mika Tuomisen käsialaa. Tyylikäs ja raju, tykkään! Kannen kuvat iStockphoto, Mika Tuominen.

Kuokkamummon on lukenut lisäkseni ainakin Booksy, Krista ja Annika.

Vieras jäi vieraaksi

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
S. 299

Pidin kovasti Pulkkisen Totasta ja Rajasta. Tartuin siis toiveikkain mielin Vieraaseen. Vieraan teemojen perusteella (muukalaisuus niistä eniten) olin hyvinkin innostunut ja odottavainen romaanin suhteen.

Maria on seurakuntapastori, jonka tie uskoon ei ollut ihan suora polku. Kiihkoisaa uskoa seuraa romahdus, mutta tie saattaa silti jatkua. Ja Mariasta tosiaan tulee pastori.

Pastori, joka lähtee karkuteille. Lähtee etsimään juuriaan New Yorkiin, mutta löytääkin - vai kadottaako? -  jotain ihan muuta.

Kerronta polveilee kolmessa tasossa, ajoittain suoraviivaisesti, toisinaan hienovaraisesti vihjaten. Kaikki tasot ovat kiinnostavia, mutta minä väsyin siihen keplotteluun.

Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua olin koukussa, mutta sitten tapahtui jotakin. Alkoi tamppaaminen saman ruoholäntin päällä. Tumps tumps liiskaan ruohoa jalkojeni alle ja se litistyy, lopulta tiivistyy kellastuneeksi karvaksi. Käteen ei jää juuri mitään, mutta korvissa kiekuvat tyhjät virkkeet, joita en jaksa enää edes ajatella.

Siinä missä ihastuin Pulkkisen kieleen ja kielikuviin Totassa ja Rajassa, Vieraassa ne toistavat itseään - ja ehkä edellisiäkin kirjoja. Vieraan kohdalla käväisi mielessäni jopa (teko)taiteellisuuden pakkotavoittelu, jota en aiemmissa kirjoissa kokenut. Tässä se se tuli ihan iholle - niin, että alkoi väsyttää. Kyllä, väsyttää. Ei edes ärsyttää tai suututtaa - ei mitään. Vain väsymys.

Anoreksia ja sen kuvaus jäivät minulle vieraaksi. Minusta se oli kummallinen ja mainitut kalorimäärätkin kummallisia; ajattelin - noin paljon! Miten voi anorektikko syödä 1300 kaloria. Tai edes tuhat.

Muukalaisuuteen en päässyt käsiksi lainkaan - siis juuri siihen, mitä eniten odotin. Kyllä, ihminen voi olla muukalainen ja vieras itselleen(kin). Ihminen voi monella tapaa olla vieras, mutta minä en saanut siitä otetta Vieraassa. Se oli tehty ihan tekemällä - niin minä sen koin. Lisäksi Maria oli minusta naiivi - jopa siinä määrin, että olisi tehnyt mieli tehdä face palm.

Minun makuuni kirjassa oli myös liikaa uskontoa. Sekin puudutti. Tunnen oloni kamalaksi, koska tässä kirjassa minua ei viehättänyt juuri mikään. Miten voikin olla näin erilaiset tuntemukset, kun suorastaan rakastin Tottaa ja Rajasta pidin valtavasti?

Noh, oli Vieraassa ajoittain pohdintaa, jota oli antoisaa lukea. Saatoin jopa hihittää, vaikka en tiedä oliko se tarkoitus.


- On minullakin oikeuteni, hän sanoi.
Ja minä vastasin:
- Eikö tuo ole eräänlaista sovinismia? Jos väität että sinulla on oikeutesi minun ruumiiseeni, voisit yhtä hyvin vaatia oikeutta raiskaukseen. Etkö voi tajuta? Jos sinä väität, että sinulla on oikeus istuttaa minuun jotain sellaista joka ei minuun kuulu, olet suoranainen kolonialisti.

...

- Minä yritän puhua oikeudestani mahdolliseen vanhemmuuteen, ja sinä kutsut minua siirtomaaherraksi. Vähän paksua, minun mielestäni.


Kuivakan ja nihkeän arvioni vastapainoksi haluan linkata muutamaan blogiin, joissa Vieraasta on pidetty ja koettu se ihan eri tavalla. Kas tässä: P.S. Rakastan kirjoja, Magenta Books, Järjellä ja tunteella.

Aion edelleen jatkaa Riikka Pulkkisen kirjojen lukemista. En siis mitenkään traumatisoitunut Vieraasta, vaikka... Eh, nyt kävi näin. Näen ja tunnustan kyllä Pulkkisen ansiot tässäkin kirjassa, vaikka se ei nyt sitten osoittautunutkaan minun teekupposeksi.

Kirjasta elokuvaksi

Olen yleensä aika pihalla siitä, mitä elokuvamaailmassa tapahtuu. Skippaan lehdistäkin yleensä elokuvaosiot. Psychologies'ta lukiessani silmäni kiinnittyivät kuitenkin tuttuun nimeen: Before I Go to Sleep.

Ja kylläpä vain, kyseessä tosiaan on SJ Watsonin romaaniin, Before I Go to Sleep, perustuva elokuva. Sehän täytyy toki katsastaa. Kirjan perusjuoni on minulla vielä muistissa, mutta loppuratkaisu ja jotkin juonenkäänteet ovat jo hieman hämäränpeitossa.

Katsoin trailerin ja nähtävästi elokuva ei ihan uskollinen ole kirjalle. Kirjassa Christine piti päiväkirjaa kirjoittamalla, elokuvassa hän pitää videopäiväkirjaa. Elokuvan julkaisupäivä Briteissä on 5.9. Suomesta en tiedä.



Loppuun vielä luku-uutiset: tällä hetkellä luen Riikka Pulkkisen Vierasta. Sivuja on takana vasta viitisenkymmentä, mutta tarina on jo imaissut mukaansa.