Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Elämä on yksi siveltimenveto

Jenny Tinghui Zhang: Four Treasures of the Sky
Pengun Books 2022
s. 401

Chifu, Kiina. Vuosi 1882 heilauttaa Daiyun elämän niin totaalisesti ympäri, että hän päätyy seuraavana vuonna kokonaan toiselle mantereelle – aluksi Yhdysvaltoihin San Franciscoon, myöhemmin Idahon osavaltioon. Päätyminen ei ole tahallinen eikä toivottu, vaan 13-vuotias Daiyu kaapataan ja lähetetään uuteen elämäänsä valkoisten miesten ilolinnuksi.

Sisällään Daiyu kantaa nimensä perintöä, jota hän itse pitää kirouksena kunnes jossakin vaiheessa tuo myyttinen tarina nimen taustalla alkaa hahmottua uudelleen. Four Treasures of the Sky on historiallinen romaani ripauksella maagista realismia: juuri Daiyun nimeen liittyy tarinan maaginen virtaus, jonka koin erityisen kiehtovana.

Romaanissa kuvataan kiinalaisten kokemaa karua kohtelua Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla, kun maassa jylläsi väkivaltainen antikiinalainen liikehdintä. Daiyu, joka on onnistunut rakentamaan elämäänsä uudelleen, saa tietysti myös osuutensa tästä vihasta.

Four Treasures of the Sky tuntuu osin seikkailuromaanilta lukuisten, hyvinkin dramaattisten, juonenkäänteiden takia. Juonivetoisuuden rinnalla kulkee kuitenkin voimakkaat tunteet ja pohdinnat, on myös suvantohetkiä.

Ennen joutumistaan Yhdysvaltoihin Daiyu ehtii hetken elää naamioituneena pojaksi kalligrafi-Wangin hoteissa pihaa lakaisten ja koulutiloja siivoten. Master Wang tekee lähtemättömän vaikutuksen Daiyuun, joka palaa pitkin tarinaa pohtimaan Wangin oppeja. Osuus, jonka Daiyu viettää Wangin luona, on mielestäni kirjan kaunein ja kiehtovin osuus.

Kokonaisuutena tarina on aika raju, mutta karkeita tapahtumia ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä niissä vellota. Kirjan lopussa olevat kirjailijan huomiot kannattaa lukea, mutta ei missään tapauksessa ennen kuin on lukenut romaanin - siihen on syynsä, miksi ne ovat kirjan lopussa.

Tässä kirjassa olisi vaikka mitä, mihin tarttua, mutta päätän mietteeni tähän.

“In calligraphy, as in life, we do not retouch strokes, Master Wang often said. We must accept that what is done is done.”  

Jenny Tinghui Zhan (kirjailijan sivut)

Minä kiroan teidät kaikki

Jenni Fagan: Hex
Polygon, 2022
s. 101


Joulukuu 1591, Edinburgh.

Vankityrmässä viruu noituudesta syytetty Geillis Duncan, joka on määrä hirttää seuraavana päivänä.

Iris, joka elää vuodessa 2021, pyrkii istunnossa ("seance") pääsemään vankilaan, jossa Geillis Duncan odottaa kuolemantuomionsa täytäntööpanoa. Iris kokee voimakasta, määrittelemätöntä vetoa Geillistä kohtaan eikä halua Geillisin joutuvan odottamaan kuolemaa yksinään. Lukijalle niin kuin Irikselle itselleen syy selviää myöhemmin.

Geillis on 15-vuotias kotiapulainen, joka työskentelee David Seatonille. On Seatonin ”ansiota”, että Geillis vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Eikä vain Geillis, vaan moni muukin nainen kokee saman kohtalon.

Faganin pienoisromaanin tarinan perusta on ns. Pohjois-Berwickin noitavainot (North Berwick witch trials). Geillis Duncan oli todellinen henkilö, joka vainon aikana pidätettiin ja häntä kidutettiin erittäin brutaalisti tarkoituksena pakottaa Geillis nimeämään muita ”noitia”.

Kirjailija käyttää taiteellista vapauttaan luodessaan kuvan Geillisin (ja muidenkin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden) elämästä ja kuolemasta. Tarinaa on helppo seurata, vaikka mainitut noitavainot eivät olisi tuttuja ennestään.

Itse tosin uteliaana aloin googletella aiheesta kesken lukemisen, koska halusin tietää missä suhteessa kyse on fiktiosta/faktoista. Mielestäni historiallisten tapahtumien tietämys toi syvyyttä tarinaan.

Hex ei kerro pelkästään noitavainoista, vaan kirjailija on ladannut tekstiin melkoisen määrän paasausta naisen asemasta. Nykyajan Iriksen suulla hän vertailee, miten naiset yhä edelleen ovat alisteisia miehiin nähden. Toisin sanoen moni asia (asenne) ei ole muuttunut sitten vuosituhansien.

”A woman’s voice is a hex. She must learn to exalt men always. If she doesn’t do that, then she is a threat.”

Etenkin kirjan alkupuolella tätä feminististä paatosta esiintyy siinä määrin, etten tiedä miten siihen suhtautua. En oikein jaksa alleviivaavaa ”kauhistelua” (oi kun miehet ovat niin kamalia, kyllä me naiset olemme niin kärsineet ja kärsimme yhä), koska sellainen ei varsinaisesti tarjoa mitään ajatuksia.

Lähinnä tuli mieleen, että kirjailija halusi ympätä kirjaansa feministisen kulman ja loihti sen väkisin ja väkinäisesti. Mielestäni sen olisi voinut upottaa tarinaan tyylikkäämmin.

Jenni Fagan on runoilija ja se näkyy kirjan kielessä ja tyylissä. Dialogit tuovat ajoittain mieleen teatteriesityksen, jossa näyttelijät vetävät överiksi roolinsa.

- Do you know, Geillis, I like to think about what would happen if the women of now went out to march for the women of then. And if… the women of then marched with the women of now.
- I would do that, Iris, we all would.
- Would you?
- Aye, all the witches in the faraway world you come from and here too, all together, marching.

Kiinnostava ja hieman koskettavakin teos, joka kestää toisenkin lukukerran – etenkin, jos lukee ensimmäisen kerran tietämättä Pohjois-Berwickin noitavainoista ja toisen kerran, kun on lukenut aiheesta ja tietää keskeiset henkilöt ja heidän taustansa.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu.

Hei me raiskataan

Cheon Myeong-kwan on eteläkorealainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Whale (koreankielinen alkuteos julkaistiin vuonna 2004) on Cheonin ensimmäinen romaani ja se voitti ilmestyessään Munhakdongne-kirjallisuuspalkinnon (Munhakdongne Novel Award).

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin kirja käännettiin englanniksi ja se oli ehdolla (ei voittanut) viime vuonna The international Booker Prize:ssa.

Cheon Myeong-kwan: Whale
alkuper. 고래, 2004
Europa Editions, 2023
koreasta englannintanut Kim Chi-Young
s. 368

 

Whale on erittäin runsas, mutta hallitusti rönsyilevä tarina, jonka punaisimpana lankana voinee pitää Geumbokia, jonka elämä on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Unohda kuitenkin perinteiset ryysytarinat sun muu, sillä sellaisia ei ole luvassa.

Ennen kuin pääsemme Geumbokiin, saamme kuitenkin maistaa palasen Chunhuita joka on Geumbokin ylenpalttisen suurikokoinen ja vahva tytär, josta äitinsä ei ole kiinnostunut. Chunhui sattuu myös olemaan mykkä eikä koskaan opi ymmärtämään ihmisten puheita. Sen sijaan hän kiintyy elefanttiin, jonka kanssa hän kaikeksi ihmeeksi (telepatiaa?) pystyy kommunikoimaan.

Mutta ennen kuin Chunhuin tarina avautuu, palataan takaisin Geumbokiin. Tarinan raami on pääasiassa kronologinen, mutta syrjähyppyjä eri henkilöihin esiintyy runsaasti: ovathan ihmiset kytköksissä toisiinsa ja yleensä elämäntarina alkaa jo ennen syntymää – tai ainakin siihen vaikuttavat syntymää edeltävät asiat.

Tätä kirjaa on mahdoton kuvailla juonen kautta sen ollessa niin laaja ja eri suuniin ulottuva. Siitä huolimatta tarina pysyy kasassa ja on helposti seurattava.

Kiinnitetään siis huomio tyyliin, joka on kauttaaltaan maaginen. Whalen kuvaillaan olevan ”an adventure-satire of epic proportions by one of the most original voices in international literature.” (kirjan sivulieve)

Juu, varmasti näin. Sitä satiiria on tosin ajoittain vaikea nähdä. Keskeinen osuus Geumbokin elämäntarinan lisäksi on syrjäisellä eteläkorealaisella (kuvitteelisella) kylällä nimeltä Pyeongdae, jonka nousua (ja tuhoa) lukija pääsee seuraamaan. Tarkkoja aikakausia ei mainita, mutta historiansa lukenut voi kyllä päätellä vihjeistä, missä ajassa suunnilleen liidellään.

Sinänsä kiinnostavaa ja ilmeisesti kirja on hauskakin. En nauranut kertaakaan missään kohdin. Muutamassa kohdassa sen sijaan tunsin kuvotusta. Ja erityisesti ärsytystä. Kaikki mikä voisi olla vähänkin kaunista (esim. se elefantti) pilkataan palasiksi – yleensä seksismillä.

Whale pursuaa seksiä ja seksismiä. Kärjistän (enkä edes paljon jos lainkaan), koska niin tehdään romaanissakin. Kaikki miehet ovat raiskaajia. Kaikki naiset raiskataan tässä romaanissa vähintään kerran. Vai olikohan niin, ettei kukaan raiskannut ”vanhaa harppua”, joka ei tosin tietenkään nuorena ollut vanha mutta rumuutensa takia kutsuttiin ”vanhaksi harpuksi” eikä häntä kai kukaan olisi edes halunnut raiskata.

Jos en nyt henkilöissä sekoa, niin ”vanha harppu” olleessaan nuori pani nuorta vähä-älyistä poikaa, jonka hoitaminen hänelle oli uskottu. Pojalla oli niin iso kyrpä, että sitä ihmeteltiin koko kylän voimin.

Ja niin edelleen.

Whale on groteski enkä sitä suosittele herkille. Kepeän ja tunteettoman tyylinsä takia se ei ainakaan minun iholleni tullut, mutta täytyy myöntää että jatkuva raiskaaminen ja muut irvokkaat tapahtumat ja kuvailut alkoivat puuduttaa. En tiedä olisiko niiden pitänyt olla hauskoja, mutta ei tosiaan naurattanut. Ei itkettänytkään. Silmät pyörivät kuopissaan ja huokauksia pääsi – syvän turhautumisen huokauksia.

Ja tästä kaikesta huolimatta luin Whalen helposti ja uteliaana ja olin koukuttunut kuin… eeh, harppuuna valaaseen. Vasta aivan lopussa aloin hyytyä, kun tuntui ettei kirja ikinä lopu. Mutta sitten se onneksi loppui.

Veikkaan, että tässä on tämän vuoden eräs mieleenpainuvin romaani.

Mielipide selkokielellä: En osaa sanoa pidinkö vai en. Sanonkin näin: kannatti lukea kaikesta huolimatta.

 

Sivulieve:

A woman sells her daughter to a passing beekeeper for two jars of honey. A baby weighing fifteen pounds is born in the depths of winter but named “Girl of Spring.” A storm brings down the roof of a ramshackle restaurant to reveal a hidden fortune. These are just a few of the events that set Myeong-kwan Cheon’s beautifully crafted, wild world in motion.

Whale, set in a remote village in South Korea, follows the lives of many linked characters, including Geumbok, an extremely ambitious woman who has been chasing an indescribable thrill ever since she first saw a whale crest in the ocean; her mute daughter, Chunhui, who communicates with elephants; and a one-eyed woman who controls honeybees with a whistle.

 *

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 2. Kirjassa tehdään taikoja. Kaipa esim. kiroukset voi laskea taioiksi tai minä ainakin lasken.

Pallosalama sota-aseena

Cixin Liun romaani Ball Lightning on toinen scifiteos, jonka tänä vuonna olen lukenut. Luen ylipäätään harvakseltaan fantasiaa, joten tätä voi kohdallani melkein jo pitää trendinä.

On nimittäin useampikin kiinnostava scifi/fantasiateos pompannut kärkeen mentaaliselle, kolmen mailin pituiselle lukulistalleni.

Tässä niistä muutama:

Andy Weir: Project Hail Mary (varasin juuri kirjastosta)
Blake Crouch: Recursion
Liu Cixin: The Three-Body Problem (tuskin luen ihan heti)
Tom Rob Smith: Cold People
N.K. Jemisin: The Fifth Season

 

 

Vaan palataan Cixin Liun Pallosalamaan, joka oli minun ja LauraKatarooman lukupiirikirja. Laura luki suomeksi, minä englanniksi. Järin paljon ei kirja keskustelua herättänyt ja itse olisin kaiketi sen jättänyt kesken, ellemme olisi sitä kimpassa lukeneet.

Asetelma on kiinnostava: Chenin vanhemmat palavat tuhkaksi Chenin silmien edessä, kun pallosalama ilmestyy heidän kotiinsa. Tapaus järkyttää Cheniä niin paljon, että hän haluaa selvittää pallosalaman mekanismin salaisuuden ja tuo intohimo ohjaa hänen opintojaan. Lopulta hän päätyy tutkimaan aihetta erilaisiin projekteihin.

Minulle tässä kirjassa ongelmaksi muodostui henkilöiden pinnallisuus. Tuntuu, että henkilöt ovat vain rekvisiittaa, pakollinen paha, ja tieteellisen jargonin jauhaminen pääasia. Näin ollen joka ikinen henkilö kirjassa jää persoonattomaksi ja tyhjäksi.

Edes Chenin suru vanhempiensa kuoleman takia ei varsinaisesti tule esille kirjassa muuta kuin muutamissa sivulauseissa. Väkisinkin muodostuu kuva, että Chenille pallosalaman näkeminen itsessään on koskettavampi kokemus kuin vanhempiensa kuolema.

Pallosalamassa olisi potentiaalia, sillä siinä voisi olla kiinnostavia henkilöitä. Harmi, että niiden rakentaminen on jätetty puolitiehen, koska on niin suuri tarve (?) kirjoittaa siitä kaikesta muusta.

Vasta aivan kirjan lopussa alkaa erään keskeisen henkilön persoona hieman valottua, mutta se on jo liian myöhäistä. Minulle oli jo aivan samantekevää, mitä kenellekin käy. Vähän kuin leikin päätteeksi heittäisi käpylehmät nuotioon, koska ainahan voi kerätä uudet.

Mielipide selkokielellä: Persoonaton ja tunteeton romaani, jossa on minun makuuni liikaa turhaa tiedespekulaatiota. Suurin osa kirjasta pelkkää tyhjäkäyntiä.

Koska en tykkää jättää näin negatiivisia mietteitä ilman toisenlaisia lukukokemuksia, Goodreadsista voi hakea itselleen ns. second opinionin. Sieltä löytyy monia, jotka kirjasta ovat pitäneet.

Cixin Liu: Ball Lightning
alkuper. 球状闪电, 2005
Head of Zeus, 2018
kiinasta englannintanut Joel Martinsen
s. 384
Suomennettu nimellä Pallosalama



Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku
Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.

Memory of Water / Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja julkaistiin 2012. Memory of Water on Itärannan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio Teemestarin kirjasta. Se julkaistiin Briteissä 2014.

Teemestarin kirja/Memory of Water on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien, mutta en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua. Kun kirjasta tuli puhetta LauraKatarooman kanssa ja hän ehdotti, että voisimme tehdä syrjähypyn lukupiirimme teemasta (joka on siis Aasia), olin innolla mukana.

Ja kyllä kannati syrjähypätä!

 

Emmi itäranta: Memory of Water / Teemestarin kirja
Harper Voyager, 2014
s. 263


On tapahtunut jonkin sortin ekokatastrofi, jonka on oletettavasti aiheuttanut ilmastonmuutos (jonka taas on aiheuttanut ihminen). Juomakelpoisesta vedestä on pulaa ja kuivuus vaivaa muutenkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin jonnekin pohjoisen Suomen tienoille, mutta oikeastaan sijainnilla ei sinänsä ole väliä, sillä ”vanhasta maailmasta” ei ole jäljellä juuri mitään.

Kirjan keskiössä on 17-vuotias Noria Kaitio, joka valmistuu isänsä opettamana teemestariksi. Samalla isä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden: perheen mailla on salainen lähde, jossa on juomakelpoista vettä. Kuivuuden runtelemassa maassa sen arvo on mittaamaton, mutta asia täytyy pitää salassa.

Memory of Water on ehdottomasti tunnelmakirja, joka etenee hyvin maltillisesti kohti väistämätöntä. Itärannan kieli on erityisen kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa mutta ei liian runollista etäännyttääkseen. Tätä kirjaa ei voi selittää, se pitää kokea. Ja koska kirjan juoni on periaatteessa varsin simppeli, on parempi ettei siitä paljon tiedä ennestään.

Itsekin aloin lukea kirjaa melko puhtaalta pöydältä ja se osoittautui lopulta hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut – ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Jos kovasti kaipailee juonenkäänteitä ja nopeaa liikehdintää, en tätä kirjaa suosittele. Itäranta ei myöskään selittele, vaan jättää paljon lukijan päätettäväksi ja tulkittavaksi. Rohkea ja arvostettava piirre.

Kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, Veden vartija. Se saa ensi-iltansa syksyllä 2022. Tästä pääsee katsomaan trailerin. Otaksun, että elokuvaversioon on lisätty äksöniä dramatiikan maksimoimiseksi. Tunnistin muutaman kirjan kohtauksen trailerista joskin omat näkemykseni kirjaa lukiessani olivat erilaiset. Mutta tulkintojahan nämä ja elokuva, vaikka perustuukin kirjaan, on oma taideteoksensa.

Alien saapuu maan kamaralle ja alkoholisoituu

Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Queen’s Gambit -nimisen sarjan. Sarja on tehty Walter Tevisin samannimisen kirjan pohjalta. Olin ennakkoluuloinen sarjaa kohtaan, koska shakki ja sen pelaaminen ei varsinaisesti kuulu intressieni piiriin.

Vaan taas sain muistutuksen siitä, että mikä tahansa aihe voi olla kiinnostavaa riippuen sen käsittelytavasta. Yllätyksekseni nimittäin pidin kovasti kyseisestä sarjasta ja mietin, että olisi kiva lukea se kirjana.

No, kirja ei ole tarjolla kirjastomme valikoimissa, mutta löytyi toinen Walter Tevisin teos, The Man Who Fell to Earth. Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva 1976. Pääosaa näyttelee David Bowie. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luin kirjan.

The Man Who Fell to Earth on luokiteltu scifiksi eli nyt liikun minulle melko tuntemattomassa kirjallisuusgenressä. Tv-sarjojen ja elokuvien kautta kyseinen genre toki on tuttu, mutta kirjallisuudessa jäänyt minulta paitsioon.

 

Heti alkuun totean mielipiteeni pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa ei näin jälkikäteen ajateltuna järin runsaasti tapahtunut. Mutta minä nyt en muutenkaan ole äksönin ylin ystävä, joten minun makuuni tämä oli juuri täydellinen: asioita tapahtuu mentaalisella tasolla.

1985, jossain päin Yhdysvaltoja

Thomas Jerome Newton on alien, joka saapuu kotiplaneetaltaan Antheasta maahan. Newtonin missio on selkeä: tienata rahaa niin paljon, että voi rakentaa avaruusaluksen, jolla tuoda loput (noin nelisensataa) hengissä olevat anthealaiset maahan.

Anthealaiset ovat teknologian osalta ja älyllisesti huomattavasti kehittyneempiä kuin maalaiset. Newton tuokin mukanaan teknologisia innovaatioita, joiden tuotannolla hän lyö rahoiksi. Kun tarpeeksi rahaa on koossa, hän voi aloittaa avaruusaluksen rakennusprojektin.

Soluttautuminen erityisesti henkisellä tasolla ihmisten keskuuteen osoittautuu vaikeaksi, vaikka Newton on uhrannut vuosikymmenen maapalleron ja sen asukkaiden tutkimiseen ja imitoimiseen. Osa pitää Newtonia outona friikkinä, osa epäilee häntä alieniksi. Newton luonnollisesti tuntee itsensä muukalaiseksi ja ”alieniksi”, mitä hän tietenkin onkin.

Maan ihmiset näyttäytyvät anthealaiselle kuin apinoina kummallisine ja tuhoavine tapoineen. Ja tavat tarttuvat joskin Newton säilyttää rauhanomaisuutensa ja lapsenomaisen ystävällisyytensä. Vaan anthealainen hauraus ei ole järin hyödyllinen meriitti maassa, jossa ihmiset ovat arvaamattomia ja irrationaalisia.

Tekee mieli tähän väliin heittää sitaatti kirjan esittelystä, jonka on kirjoittanut Ken MacLeod.

We arrive on Earth as aliens, and leave as monsters. If we’re lucky.

Tai sitten (oma miete): saavumme toiveikkaina alieneina, lähdemme (jos lähdemme) itkien.


Tätä ei kannata tulkita niin, että The Man Who Fell to Earth on jonkin sortin ihmisvihamielinen vuodatus ja että se olisi kirjan keskeinen sanoma. Ei ole, vaikka suoraan sanottuna minua ei haittaisi vaikka olisikin.

Kyse on alienimaisuudesta ja tämän voi tulkita sekä kirjaimellisesti että symbolisella tasolla.

Walter Tevis: The Man Who Fell to Earth
Gollancz, 1963 (lukemani painos on vuodelta 2016)
s. 185

Kissakirja ja tyhjät fraasit

Sosuke Natsukawa: The Cat Who Saved Books
alkuper. 本を守ろうとする猫の話
Picador 2021
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 220


Pehmyt pumpulipallero, jonne voi sukeltaa ja lillutella väsyneitä raajojaan. Voi sulkea silmät ja päästää pienen hymyn huulille, keinua pilvilinnassaan odottaen vain hyviä asioita tapahtuvaksi.

Sellainen on Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved Books, joka on suomennettu nimellä Kissa joka suojeli kirjoja. Ei yhtään terävää kulmaa, ei särmää. Vain kaikkialle ulottuvaa pehmeyttä ja hyvää mieltä.

Tällaisille kirjoille on paikkansa ja täytyy todeta, että luin kirjan juuri oikeaan aikaan. Halusin helppoa ja turvallista ja sitä sain suloisen maagista realismia pullistelevan tarinan muodossa. Mieleen jää kauniita kuvia lentelevistä kirjoista, lämmin tunnelma.

Ihan kiva, sanoisin. Eikä sitten muuta.

Todellakaan ei nyt muuta, koska kyseessä on sellainen kirja joka ei herättänyt minussa varsinaisesti mitään ajatuksia (ja se on ihan ok). Ehkä ihmettelen hypeä kirjan ympärillä, kun mieleeni tulee useampikin vastaavaa tyyliä edustava japanilainen kirja, joka on mielestäni parempi. Mainitsen vaikkapa Keigo Higashinon The Miracles of the Namiya General Store. Kyseinen kirja edustaa erilaisempaa Higashinoa kuin muut häneltä lukemani kirjat (olen lukenut kaikki häneltä englanniksi käännetyt teokset ja innolla odotan ensi kuussa julkaistavaa uusinta käännöstä)

Japanista käänetään englanniksi ihastuttavan monipuolisesti kirjallisuutta. Toivoisin samaa monipuolisuutta suomalaiseenkin kääntämiseen. Japanilaisessa kirjallisuudessa on paljon eri genrejä ihan niin kuin kaikkien (miinus Pohjois-Korea) maiden kirjallisuudessa. Sieltä löytyy paljon ammennettavaa.

Tästä sainkin aasinsillan ihmetykseni aiheeseen.
 

Ihana, just sellainen japanilainen kirja. Mitä se tarkoittaa? Sanotaanko myös mukava kirja, just tällainen suomalainen/argentiinalainen/chileläinen tunnelma ja ajatukset. Mitä se tarkoittaa?

Otaksun, ettei kovin monelle tulisi mieleen sanoa esim. Ryu Murakamin Coin Locker babiesista, että just tällainen ihana japanilainen tunnelma. Tai Koushun Takamin teoksesta Battle Royale, että söpö japanilaisia ajatuksia sisältävä tiiliskivi.

Toki tiedostan, että kieli (ja kulttuurikin tietyssä mielessä) asettaa sekä rajat että raamit kerronnalle. Näin on jokaisen kielen kohdalla. Koen kuitenkin kyseenalaisena typistää jonkin tietyn maan kirjallisuus fraasiksi, jota ei sitten avata ollenkaan. Näin ne jäävät vain eksotisoiviksi irrallisiksi kliseiksi. Eihän suomalainenkaan kirjallisuus ole pelkkää sotaa ja kurjuutta tai muuta samalla tyylillä kirjoitettua melankolista itkuvirttä.

Kuvassa Brentfordin kirjasto, jonka pihalla kuvasin Natsukawan kirjan pari viikkoa sitten. Kirjasto ei kuulu minun kirjastopiiriini, mutta rakennus on niin kaunis, että haluan jakaa sen kauneuden blogissanikin.

Elämää metrotunneleissa

 

Dmitri Glukhovsky: Metro 2033
alkuper. ?
Gollancz, 2010
venäjästä englannintanut Natasha Randall
s. 458

Kirja jota inhosin ja josta pidin. Kirja joka puudutti, mutta kuitenkin koukutti. Paitsi silloin kun puudutti. Kirja, jossa periaatteessa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan tapahdu mitään.

Ristiriitaista.

Sellainen lukukokemus Dmitri Glukhovskyn Metro 2033 oli minulle. Sitä luettiin kauan ja hartaasti, peräti viisi viikkoa, LauraKatarooman kanssa. Mietin, että olisin saattanut jättää kirjan kesken (tosin en olisi ehkä sitä edes aloittanut), ellemme olisi sitä lukeneet kimpassa.

Eli onni, että luimme sen yhteislukuna, koska näin jälkikäteen ajateltuna kirja kuitenkin palkitsi enkä lukemisenkaan lomassa kokenut aikani menevän hukkaan, vaikka se (lukeminen) ajoittain aikamoista tervanjuontia oli.

Metro 2033 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Maailma on tuhoutunut ja ihmisiä elelee Moskovan metrotunneleissa. Ulkoilma on saastunut ja siellä vaanii monenlaiset vaarat. Omituiset eliöt, mutantit, säteily… Ei siis asiaa maanpinnalle ilman suoja- ja asevarustusta.

Osa metroasemista on tyhjillään, osassa on asutusta. Kuten ihmisille on tyypillistä, asemille on syntynyt ”valtakuntia” erilaisine käytäntöineen. Osa asemista on liittoutunut keskenään, osa on itsenäisiä. Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa, mutta tunneleissa piilee omanlaisensa vaarat.

Parikymppinen Artyom asuu isäpuolensa kanssa asemalla nimeltä VDNKh. Elo asemalla on melko rutiininomaista: kullakin on oma tehtävänsä ja paikkansa. Ulkomaailman uhat ovat kuitenkin alati läsnä.

Kun Artyom saa tehtävän, hän ei liiemmin epäröi sitä ryhtyä täyttämään. Tehtävä on niinkin yksinkertainen kuin toimittaa viesti eräälle henkilölle toiselle asemalle. Matka on vaarallinen, mutta Artyomilla tuntuu olevan onni puolellaan, sillä kuin ihmeen kautta aina löytyy joku auttamaan häntä kiperissä tilanteissa.

Metron maailma on sekä kirjaimellisesti että muutenkin synkkä ja pimeä. Miesvaltaisuus alkaa rasittaa (tähän voi olla osasyynä myös se, että olen jostain syystä viime aikoina onnistunut lukemaan useita kirjoja, joissa on lähinnä pelkästään miehiä), samoin ummehtuneet ajatuskaavat joissa ei varsinaisesti ole sijaa naisille (muuta kuin lisääntymiskoneina ja kodinhengettärinä). Miesten ajatuksia ruoditaan, elämäntarkoitusta pohditaan miehisestä näkökulmasta (ensimmäistäkään naisnäkemystä ei kirjassa ole) ja pitkiä monologeja (jotka ajoittain lähentelevät saarnaa) milloin mistäkin esiintyy.

Puuduttavimmiksi koin monen sivun mittaiset jaaritukset milloin uskonnosta, milloin muusta uskomuksesta tai vastaavasta joista suurin osa ei mielestäni juonen kannalta ollut mitenkään oleellisia. Toki ne taustoittavat kirjan maailmaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minun makuuni aivan liian perinpohjaista ja lopulta melko mitäänsanomatonta tyhjäkäyntiä. Metron maailmaa olisi varmasti voinut kuvata kiinnostavammallakin tavalla.

Sillä sellaistakin kirjassa esiintyy: kiinnostavia ajatuksia ja pohdintoja, vertauskuvia ja tarinoita. Alla eräs suosikkini.


”Do you know the parable about the frog in the cream?
Two frogs landed in a pail of cream. One, thinking rationally, understood straght away that there was no point in resistance and that you can’t deceive destiny. But then what if there’a an afterlife – why bother jumping around, entertaining false hopes in vain? He crossed his legs and sank to the bottom. The second, the fool, was probably an atheist. And she started to flop around. It would seem that she had no reason to fail about if everything was predestined. But she flopped around and flopped around anyway… Meanwhile the cream turned to butter. And she crawled out. We honour the memory of this second frog’s friend, eternally damned for the sake of progress and rational thought.”


Kirjan loppu kruunaa kokonaisuuden. Minun kohdallani se pelastaa osan lukukokemuksesta ja nostattaa kirjan arvoa silmissäni. Joku muu voi olla eri mieltä ja saa ollakin.


Tuomio: kannatti lukea ja toki täytyy ne kaksi muutakin trilogian osaa lukea (jotka on jännittävästi nimetty Metro 2034 ja Metro 2035). Mutta täytyypä ensin toipua tästä.

Edit. 4.11.2021 kello 9:25

Metrosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä. Kirjasta on suomennos.

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!

Ajatteleminen ei lopu, vaikka ei haluaisi ajatella

 

Kikuko Tsumura: There’s No Such Thing as an Easy Job
alkuper. この世にたやすい仕事はない
Bloomsbury, 2020
japanista englannintanut Polly Barton
s. 399

36-vuotias nainen lampsii työvoimatoimistoon ja ilmoittaa haluavansa työn, jossa ei mielellään tarvitsisi juuri ajatella. Nainen on kirjan kertoja, jonka nimi ei (muistaakseni) ponnahda kirjassa esille, joten kutsun häntä jatkossa Kertojaksi. Kertoja toipuu burn outista ja toivoo siksi saavansa työn, joka vaatisi mahdollisimman vähän voimavaroja.

Työvoimatoimiston virkailija on nimeltään rouva Masakado ja törmäämme häneen erilaisten töiden välissä. Kertojamme nimittäin päätyy tekemään lopulta viittä eri työtä (ei tietenkään samaan aikaan) ennen kuin ympyrä sulkeutuu (kirjan luettuasi ymmärrät, mitä tarkoitan).

Ensimmäinen työ on jonkin sortin valvomotyö, jossa Kertojan tehtävä on tarkkailla videotallenteilta erään kirjailijan tekemisiä. Epäillään, että kirjailija on mukana salakuljetuksessa. Sen enempää ei Kertojakaan tiedä.

Kirjaa lukiessa kannattaa heitellä hyvästit tiukalle realismille ja antaa maagisuuden viedä mennessään. On turhaa pohtia mikä on mahdollista, mikä ei. Sillä tässä kirjassa mikä tahansa on mahdollista ja se sopii kirjan miljööseen ja luonteeseen.

Loppuunpalamisesta toipuva kertoja ei menetä luontaista uteliaisuuttaan edes näissä väliaikaistöissä. Vaikka työjaksot eivät ole pitkiä, muuttavat ne Kertojaa – ja Kertoja kyseisiä töitä. Kirjan rakenne on novellimainen, sillä kukin työrupeama käsittää oman luvun ja ne on merkitty kirjan alkuun. Selkeä punainen lanka ja jatkumo kuitenkin on.

The Surveillance Job                                                        1
The Bus Advertising Job                                                  67 
The Cracker Packet Job                                                    147
The Postering Job                                                             223                 
The Easy Job in the Hut in the Big Forest                        303

Mitään suuria ei tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Jokin ihmeellinen tenho ja taika kulkee läpi kirjan. Jokaisen uuden luvun (eli työn) kohdalla ajattelin, että tämä on kiinnostavampi kuin edellinen ja mietin, miten ihmeessä seuraava luku voi olla kiinnostavampi. Mutta niin se vain oli.

Suosittelen tätä kirjaa lukijalle, joka kaipaa hiljaisuutta, omaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta. Minulle tämä oli kuin kehto, jossa sain tuutia turvallisesti ja palautua burn outista jota minulla ei tosin ole. Ihastuttava romaani, jossa on kauttaaltaan viehättävän hämyinen tunnelma.

Tekee mieli lähteä metsään, mielellään isoon. Sellaiseen, johon voisi eksyä. Kaipaan niin ISOA luontoa.

Tutustumismatkalla fantasiakirjallisuuteen

Haluan tehdä tästä vuodesta seikkailujen vuoden. Koska varsinainen fyysinen seikkailu tuskin tänä vuonna on mahdollista, hankin seikkailuni lukemalla kirjallisuutta jota en tavallisesti lue.

Olen jo aloittanut. Luin juuri nimittäin fantasiaa, mikä on hyvin epätavanomaista minulle. Ne harvat fantasian alle sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut ovat yleensä dystopioita tai sisältävät lähinnä maagista realismia. Muutama scifikin näkyy joukkoon eksyneen.

Nyt lukemani kirja on R.F. Kuangin The Poppy War, joka on trilogian avausosa. Kaikki osat on jo julkaistu, joten voin halutessani ahmaista ne vaikka putkeen. Varasinkin jo toisen osan (The Dragon Republic) kirjastosta.

Miksi juuri The Poppy War? Koska kirjan kannessa lukee

Parallels with modern Chinese history resonate deeply and darkly in this blood-soaked epic of orphnas and empresses, gods and shamans.

Viitteet Kiinaan (ja Aasiaan yleensä) ovat minulle turn on eli aloitin fantasiakirjalla, jonka koin helposti lähestyttäväksi ja tietysti lähtökohdiltaan muutenkin kiinnostavaksi. Tämä on tärkeää, koska vääränlainen kirjavalinta saattaa pahimmillaan sammuttaa tuoreen fantasiakirjallisuusinnostukseni. Osuva valinta ruokkinee liekkiä.

Ja kyllä, The Poppy War oli oikein osuva valinta.

Kas tässä vielä takakansi.

Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pääasiassa alustaa orvoksi jääneen Rinin tietä keisarikunnan eliittisotilasakatemiaan Sinegardiin ja opiskelua siellä.

Rin varttuu eteläisessä Nikanissa kasvattivanhempiensa kanssa. Elämä on köyhää ja työteliästä, joten on suoranainen ihme, että Rinin onnistuu sieltä ponnistaa Sinegardiin. Kulttuurierot maan sisällä ovat suuret ja Rin saa huomata, ettei ole järin tervetullut ylhäiseen oppilaitokseen, joka on täynnä kermaperseiden jälkikasvua.

Kirjan maailma ja valtasuhteet avautuvat hiljaksiin ja tarina etenee todella koukuttavasti. Esiin ponnahtaa useita mielenkiintoisia henkilöitä, jotka Rinin lailla kasvavat ja kehittyvät kirjan edetessä: ovathan ensimmäisen vuoden opiskelijat vain 16-vuotiaita. Henkilösuhteet muuttuvat ja mutkistuvatkin.

Opiskelusta siirrytään suoraan tositoimiin, sillä Idässä sijaitseva Mugenin liittovaltio hyökkää Nikanin mantereelle. Kirjan alussa on kartta, josta voi tarkistaa paikkojen nimet ja sijainnit. Kartta on selkeä ja kiinnostava. Nikan tuo mieleen mannerkiinan ja Mugen Japanin saaret.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sen synkemmäksi ja raaemmaksi se muuttuu. Kirjassa on muutamia varsin brutaaleja kohtia, jotka voivat järkyttää herkkiä lukijoita. Mässäilystä ei mielestäni silti ole kyse, vaan väkivallalle on perustelunsa tarinassa.

Minua kiinnosti erityisesti shamanismi ja yliluonnolliset voimat, Jumalat. Niiden ilmaantumista saa aika kauan odotella, mutta kyllä ne sieltä tulevat. Muukin hierarkia ja arkikuvaus on kiinnostavaa, jopa enemmän kuin itse sotiminen.

Onneksi taisteluosuudet eivät ole pääosassa, koska en ole niistä järin kiinnostunut: enempi kiinnostaa kieroilu ja muu taustalla tapahtuva kähmintä ja pohdiskelu. Minähän en ole ollenkaan ns. action-kirjojen ystävä, joten oli mukava ylläri ettei tässä ollut ylettömästi vauhtia ja vaaratilanteita. Tai no oli, mutta sillä lailla sopivalla tavalla ja muodossa.

The Poppy War, kuten mainitsin aiemmin, onkin siis oikein mainio kirja ennakkoluuloisen aloittaa lonkeroiden ujuttaminen fantasiakirjallisuuteen. Manittakoon, että luonnollisesti olen katsonut televisiosta fantasiasarjoja ja -elokuvia, mutta kirjallisuuden suhteen on fantasia minulta jäänyt tosi vähälle. Nyt olen aika innoissani, kun koen löytäneeni ihan uuden genren, joka avaa jälleen ovia lukemattomiin uusiin kirjoihin - maailmoihin!


Tietoja kirjasta:

R.F. Kuang: The Poppy War
Harper Voyager 2018
s. 527

Trilogian muut osat:

The Dragon Republic (2019)
The Burning God (2020)

Pari sanaa kirjailijasta:

R.F. Kuang on syntynyt Kiinassa, hän muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ollessaan neljävuotias. Hattua nostan Kuangin tuotteliaisuudelle, sillä hän on vasta 24-vuotias.
Kuangin kotisivut

Jos kukaan ei näe sinua, oletko silti olemassa sellaisena kuin olet?

Nigerialaisen Akwaeke Emezin esikoisteos Freshwater kiinnosti minua sen julkaisun aikoihin, mutta jokin haroi vastaan. Kirja päätyi mentaaliselle ehkä luen ehkä en -listalle. Kyseisellä listalla on varsin paljon kirjoja, joista jotkut joskus siirtyvät lukulistalle, jotkut heitän mentaaliseen roskakoriini.

Ehkäilylistalle on moni unohtunut ja sinne unohtui Freshwaterkin ja tällä välin Emezi onkin ehtinyt kirjoittaa toisen kirjan. Se on nimeltään The Death of Vivek Oji (Faber 2020, s. 244) ja se harppasi suoraan (mentaaliselle) pitääpä lukea ensi tilassa -listalle ja nyt kävi niin että ihan oikeasti luinkin sen ensi tilassa.

The Death of Vivek Oji on kirja, jota en oikein osaa sanallistaa mitenkään. Siksi kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. En tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä heti kirjan alusta eli Vivek Ojin ruumiista, joka lojuu vanhempiensa talon terassilla. Äiti löytää ainokaisensa ruumiin ja on haljeta surusta.

Mutta tämä ei ole kertomus Vivekin äidistä, vaan Vivekistä. Vivekistä, joka näytetään lukijalle lähinnä eri kertojien silmin. Vivek itse saa kovin vähän ääntänsä kuuluviin.

I’m not what anyone thinks I am. I never was. I didn’t have the mouth to put it in to words, to say what was wrong, to change the things I felt I needed to change. And every day it was difficult, walking around and knowing that people saw me one way, knowing that they were wrong, so completely wrong, that the real me was invisible to them. It did’t even exist to them. So: If nobody sees you, are you still there?

Ja nyt ei ole kyse mistään Instagramista sun muusta somesta tai yleensä siitä, että haluaa tulla nähdyksi somessa. Että haluaa huomiota itselleen, mutta vain tarkoin määrittelemistään lähtökohdista. Haluaa huomiota sellaisena kuin ei ehkä ole tai on vain osittain. Hus, pois. Tässä kirjassa ei käsitellä somehuomiota eikä mitään siihen liittyvää.

Miksi edes mainitsen somen, kun kirjassa ei sitä käsitellä? Koska en halua vahingossakaan ohjata ajatuksia siihen suuntaan ja If nobody sees you, are you still there? voi helposti antaa vaikutelman, että siitä on kyse.

Ei siis ole, vaan tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ihan vaikka ei itsekään olisi varma, millainen on. Onko minuutta olemassa, jos ei kukaan (muu) sitä näe. Lakkaako jokin sisin ja olennainen osa itseä olemasta, jos kukaan ei sitä näe?

The Death of Vivek Oji on kertomus identiteetistä. Siitä ettei mahdu muottiin eikä ehkä edes omaan kehoonsa. Kuinka itseään täytyy pitää piilossa, koska ympäristö ei osaa suhtautua toisenlaisuuteen (onko tämä edes sana, hmm – en silti halua käyttää sanaa ”erilaisuus”). Vai osaisiko, jos annettaisiin mahdollisuus? Ehkä jossakin toisessa ajassa. Ja rakkauskertomus – sitäkin tämä on potenssiin sata (huomio, ei mikään siirappimiina todellakaan).

On nimittäin eräs (muutamakin), joka näkee ja ymmärtää. Vivek ei ole täysin yksin, vaikka jopa lähimmät yrittävät suojella häntä. Miltä? Itseltään vai muilta? Vai pitääkö suojella muita, koska he eivät kestäisi nähdä, eivät halua nähdä? Mutta ei voi sulkea lintua häkkiin ilman että lintu menettää vapautensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, paikanimellä ei ole merkitystä.

Komea, karu ja koskettava romaani. Vahva suositus kauniista kielestä ja ajatuksista, identiteetistä ja sukupuolista kiinnostuneille. Kirjasta on tulossa suomennos toukokuussa nimellä Vivek Ojin kuolema. Asiasta mainitsi minulle kirjastopostaukseni kommenttiosiossa Miljatski ja tarkistin asian vielä googlettamalla. Mahtavaa!

Sinun elämäsi ei ole sinun käsissäsi

Luin muutama vuosi sitten Sayaka Muratan Convenience Store Womanin (suom. Lähikaupan nainen), josta pidin kovasti. En tosin pitänyt kirjaa hauskana ja humorillisena, kuten moni muu tuntui pitäneen. Mielenkiinnolla tartuin Muratan toiseen vastikään englannistettuun romaaniin Earthlings. Earthlings viittaa maan asukkaisiin.

Natsuki ja serkkunsa Yuu kokevat olevansa ulkopuolisia, ulkopuolisuuden tunne on niin voimakas että erityisesti Yuu kokee olevansa alien. Natsukilla on ”tiedonantaja” (katso kirjan kansikuvaa), joka kertoo hänelle muun muassa että on olemassa toinen planeetta.

Lapsuus vaihtuu aikuisuudeksi, mutta lapsuuden kokemukset eivät ole unohtuneet. Natsuki ja Yuu elävät tahoillaan. He eivät ole tavanneet toisiaan vuosikausiin. Erään lapsuudessa tapahtuneen selkkauksen takia perinteiset sukukokoontumiset kuvitteellisen Akishina-vuoriston kupeessa Naganossa muuttuivat toisenlaisiksi.

Natsuki on avioitunut, mutta avioliitto on lähinnä kulissi joka palvelee molempien osapuolten tarpeita. Teemassa on paljon samaa kuin Muratan Lähikaupan naisessa eli täytyy rakentaa kulissit, jotta ympäristö olisi tyytyväinen. Erilaisuutta ei hyvällä katsota ja ”elämän tie” on ennalta määritelty eikä sooloilua sallita. Miten ympäröivä kulttuuri ja muut ihmiset hankaloittavat elämää, jos ei sitä suostu elämään kuten kuuluu. Jos ei ole sellainen kuin pitää.

Ikääntyminen ei helpota Natsukin ulkopuolisuuden tunnetta, vaan hän kokee ympäröivän maailman niin vieraaksi itselleen, että kokee olevansa kokonaan toiselta planeetalta. Elämä ei tunnu olevan elämistä varten, vaan se tulee suorittaa tehtaan omaisuutena, työkaluna.

My womb was a factory component and would couple with someone’s testes, which were also a factory component, in order to produce babies. Males and females crawled around their nests with these factory components hidden within their bodies.

Etenkin ulkopuolisuus ja alienimaisuus kiehtovat minua ja niitä Murata kuvaa taiten. Earthlings ei silti ole toisinto Lähikaupan naisesta vaan vaikka teemat ovat samoja, on niiden käsittely erilaista. Earthlings menee alienimaisuudessaan vielä pidemmälle kuin Lähikapuan nainen ja loppua kohden muuttuu jopa koomiseksi, menee överiksi.

Itse näen överiksi vetämisen tehokeinona. Murata haluaa alleviivata kirjassaan, että omaa tietänsä kulkevan ihmisen täytyy tehdä melkoiset temput voidakseen elää haluamallaan tavalla. Tässä kohden muistutan, että Muratan henkilöhahmot eivät ole mitään rikollisia eli oman tien kulkemisen ei pitäisi olla uhka yhtään kenellekään. Harmi vain, että erilaiset valinnat monesti nähdään uhkana ja jopa loukkaksena omia arvoja kohtaan.

Siinä missä jotkut kenties nauroivat Lähikapuan naisessa Keikon outoudelle (minusta siinä ei ollut mitään hauskaa), tässä kirjassa kyseenalaistetaan massojen valinnat.

Everyone believed in the factory. Everyone was brainwashed by the factory and did as they were told. They all used their reproductive organs fot the factory and did their jobs for the sake of the factory. My husbans and I were people they’d failed to brainwash, and anyone who remained unbrainwashed had to keep up an act in order to avoid being eliminated by the factory.

Kiitos Sayaka Murata jälleen mahtavasta lukunautinnosta! Pidin tästä jopa enemmän kuin Lähikaupan naisesta. Earthlings on tragedia, joka sisältää mustaa komediaa ja surullisia, jopa järkyttäviä tapahtumia. Se näyttää, muttei selitä. Esimerkiksi Natsukin äiti kohtelee Natsukia hyvin kylmästi ja epäreilusti kun taas nuorempi sisarensa saa osakseen lämmintä huomiota. Omien piirteiden näkeminen toisessa voi saada aikaan suurta ärtymystä eikä edes äitiys tee ihmisestä pyhää empatian esikuvaa.

”Yuu, have you ever thought that your life doesn’t belong to you?”
For a moment he (Yuu) couldn’t get his words out, but then he said in a small voice, ”Children’s lives never belong to them. The grown-ups own us. If your mom abandones you, you won’t be able to eat, and you can’t go anywhere without help from a grown-up. It’s the same for all children.”

En yleensä kopsaa kirjan takakansia postauksiini, mutta nyt teen poikkeuksen. kas tässä:

Natsuki isn't like the other girls. Together with her cousin Yuu, she spends her summers in the wild Nagano mountains, hoping a spaceship will take her home. When a terrible sequence of events threatens to part the cousins for ever, they make a promise: survive, no matter what.

Now, Natsuki is grown. She lives quietly in an asexual marriage, pretending to be normal, and hiding the horrors of her childhood from her family and friends. But dark shadows from Natsuki's past are pursuing her. Fleeing the suburbs for the mountains of Nagano, Natsuki prepares herself for a reunion with Yuu. Will he still remember their promise? And will he help her keep it?

A dark and magical reckoning with what it might take to survive a shattered life, Earthlings is an exhilarating cosmic flight that will leave you reeling.


Sayaka Murata: Earthlings
alkuper. Chikyu seijin 2018
Granta 2020
japanista englannistanut Ginny Tapley Takemori
s. 247

Kuin maljakossa seisova vesi

Yu Mirin romaani Tokyo Ueno Station on kantensa näköinen.

Paljon tavaraa tungettuna melko pieneen pakettiin. On ripaus sitä ja tätä, keskusteluja ja tuokioita jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään. Ne on kuultu kaduilla ohimennen. Jäävät siksi irrallisksi ja merkityksettömiksi kohtauksiksi ainakin lukijalle. Kirjan jo kuolleelle kertojalle, Kazulle, ne lienevät merkityksellisiä tai sitten eivät.

Tarina kietoutuu vahvasti Ueno Parkiin (jossa olen itsekin käynyt) ja sen kupeeseen ja erityisesti siellä majaileviin asunnottomiin, jollainen Kazu ehtii itsekin olla ennen kuolemaansa. Mutta kukaan ei synny asunnottomaksi. Joskus oli koti, joskus oli perhe. Asunnottomuus on lopulta Kazun oma valinta, mutta olisiko hän voinut tehdä toisenlaista valintaa ottaen huomioon, ettei hän halunnut olla riesa?

Kirjassa on paljon mielenkiintoista, se avaa myös Ueno Parkin taustoja, historiaa. Silti erityisesti kirjan henkilöt jäävät minulle vieraiksi ja sieluttomiksi niin kuin Kazu jää omalle perheelleen. Edes Kazun sielua en tavoita, en löydä persoonaa. Hän on yhdentekevä, valitettavasti. Minuun ei kolahtanut tämä ajassa ja paikassa pompsahteleva tarina, joka tuntui lähinnä rikkinäiseltä hämähäkinseitiltä. Kun liian monta haituvaa repsottaa, ei jaksa enää piitata. 

Tosin, repaleisuus lienee tarkoituksellista. Sillä

I used to think life was like a book: you turn the first page, and there's the next, and as you go on turning page after page, eventually you reach the last one. But life is nothing like a story in a book. There may be words, and the pages may be numbered, but there is no plot. There may be an ending, but there is no end.

Left behind- ---

Like the water in a vase after wilted flowers have been removed.

Yu Miri: Tokyo Ueno Station
Tilted Axis Press 2019
japanista englannistanut Morgan Giles
s. 168

Myyttinen ja lumoava Circe

Kreikkalainen mytologia eli antiikin Kreikan aikainen tarusto on minulle tuttu lähinnä jumalten nimien sekä joidenkin yksittäisten kohtausten kautta. Järin syvällistä ei tietouteni ole saati että muistaisin kaikki taruston henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Tosin olen tässä viime aikoina tutustunut aiheeseen hieman enemmän, koska uteliaisuuteni heräsi lukiessani Madeline Millerin tenhoavaa romaania Circe.

Madeline Miller: Circe
Bloomsbury 2018
s. 333
kirjasta on tulossa suomennos maaliskuussa 2021 nimellä Kirke

Circe pohjautuu samannimisen jumalattaren ja noidan elämään. Circe on Helioksen ja Persen hyljeksitty tytär (sekä mytologiassa että tässä kirjassa).

Mainittakoon, että kirjoitan nyt, miten asiat ovat Millerin kirjassa: en siitä miten ne mahdollisesti mytologiassa ovat. Luonnollisesti Miller käyttää kirjailijan vapauksiaan luodessaan oman tarinansa Circestä ja hänen elämästään. Ja juuri Millerin romaania – kuinkas muuten - tämä kirjotus käsittelee.

Circen elämä saa uuden suunnan, kun Helios lähettää hänet syrjäiselle saarelle maanpakoon. Kyseessä on rangaistus eikä rangaistukselle ole loppua niin kuin ei kuolemattomien elämälläkään ole loppua. Mutta vaikka Circe ei saa saarelta poistua, ei mikään estä muita saarelle menemästä. Ja vierailijoita riittää.

Tämä kirja on Circen kasvu- ja elämäntarina. Naiivista ja monen mielestä lahjattomasta ja mitättömästä Circestä kasvaa voimakas ja laskelmointiin kykenevä noita, joka ei jumalten edessä nöyristele.

The worst of my cowardice had been sweated out. In its place was a giddy spark. I will not be like a bird bred in a cage, I thought, too dull to fly even when the door stands open.

Minulle lukukokemus oli melko yllätyksellinen ja lumoava, suorastaan taianomainen sillä en tiennyt Circestä suunnilleen mitään ennen kirjan lukemista. Tutustuin Circeen ja muihin kirjassa mainittuihin henkilöhahmoihin paremmin vasta luettuani kirjan kokonaan, koska en halunnut ”häiritä” lukuelämystäni enkä sekoittaa päätäni. Mytologian tunteminen ei siis todellakaan ole välttämätöntä voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Jos taas kreikkalainen mytologia (ja erityisesti Circen tarina) on ennestään hyvin tuttu, voi olla ettei samanlaista lumoutumista ja yllättymistä pääse tapahtumaan kuin minun kohdallani. Tai mistäs minä tiedän, kun sain lukea kirjan melko ”tietämättömänä”. Suosittelenkin kokeilmaan itse Circeä, joka herätti minussa kaiken lisäksi kiinnostuksen kreikkalaiseen mytologiaan. Kirjan lukeminen oli minulle todella värikäs, vahvatunnelmainen, visuaalinen ja inspiroiva elämys.

Madeline Miller on aiemmin julkaissut romaanin The Song of Achilles (suom. Akhilleen laulu), joka niinikään pohjautuu kreikkalaisen mytologian hahmoihin. En ole sitä lukenut, mutta kunhan saan Circen sulateltua, luen senkin.

Voiko syvemmälle enää päätyä?

Flower Island, kukkasaari. Kukkaissaari. Miten ihastuttava nimi! Flower Island (kuvitteellinen) sijaitsee Etelä-Koreassa, Soulin laitamilla. Flower Islandissa asuu tiivis kommuuni, joka myös työskentelee saaressa. Flower Island on kaatopaikka. Joskus aikoja sitten se oli jotain muuta.

Hwang Sok-yong: Familiar Things
alkuper. Natikeun Sesang 2011
Scribe2017
korasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 216

Bugeye on 14-vuotias hänen muuttaessaan äitinsä kanssa Flower Islandille. Aiemmin he asuivat Soulin laitamilla slummissa, mutta rahatilanteen huononnuttua entisestään tarttuu äiti saamaansa tilaisuuteen. Flower Island ei ole ihan sitä, mitä Bugeye kuvittelee. Jos Bugeye ätinsä kanssa aiemmin oli pohjalla, he ovat nyt pohjan alla. Paikassa, jossa jopa roskalla on arvoa.

Roskat ovat äidin uusi työ. Pitää etsiä kierrätettäväksi sopivia roskia muiden roskien joukosta. Bugeye auttaa siinä määrin kuin saa. Löyhkä on niin voimakas, että se tarttuu vaatteisiin, hiuksiin, ihoon. Mutta siihen tottuu. Koska mitään muuta ei ole. Ei ole vaihtoehtoja, joista valita.

Familiar Things kulki mukanani silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Eräs kaunis päivä viime viikolla päädyin kävelemään Thamesiin laskuveden aikana ja seuloin silmilläni pohjamutia etsien jotain arvokasta. Mielikuvissani kävelin “Kukkaissaaren” kaatopaikassa etsien kierrätettäviä arvokkuuksia, kuten paksusta muovista tehtyjä tavaroita, metallia, lasipulloja… Haravoin katseellani pohjaa eläen toista maailmaa.

Familiar Things on häiritsevä, kaunis (kyllä, kauneuttakin on kirjassa – nimittin ystävyys) ja hyppysellisen maagisuutta sisältävä teos, joka säästää lukijaa mutta ei kirjan henkilöitä. Tai no, ehkä tietynlainen taikuus onkin juuri se, mikä auttaa jaksamaan.

Hwang Sok-Yongista tuli tämän kirjan myötä kirjailija, jonka teoksia himoitsen. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi romaania, Princess Barin ja At Duskin.

At Duskissa sivutaan samaa aihetta kuin Familiar Thingsissa, mutta eri näkökulmasta: molemmissa kirjoissa keskiössä on köyhyys ja slummit Soulin laitamilla. Siinä missä At Dusk on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -kuvaus, Familiar Things edustaa lähinnä ryysyistä vielä ryysyisemmäksi -kuvausta. Mikään rypemiskirja tämä ei silti ole.

Familiar Things on teoksista aikaisemmin kirjoitettu (ja käännetty) ja periaatteessa voisin nähdä nämä kirjat toistensa jatkumona tai täydentävinä palasina, vaikka ehdottomasti nämä ovat itsenäisiä romaaneja, joissa on täysin eri henkilögalleriat. Molemmille kirjoille myös tuhoutuminen ja muuttuminen ovat yhteisiä teemoja.

Hwangin teoksia ei ole suomennettu, sietäisi kyllä suomentaa.

Naisia kolmessa sukupolvessa

Nyt tulee nihkeä miete. Pohdin (oikeasti en pohtinut) jätänkö kirjoittamatta kokonaan, mutta en jätä, koska ajatuksia heräsi valtavasti. Tämä ei ole muutenkaan mikään hehkutusblogi, vaan kaikenlaiset lukufiilikset ovat sallittuja. En näe syytä, että tietynlaisia tuntemuksia ja kokemuksia pitäisi sensuroida.

Ja mikäs se tällainen kirja oikein on, josta ekoja sataa sivua lukiessani vielä mietin jätänkö kesken. Samaa mietin vielä 150 sivun kohdalla, mutta sitten lakkasin miettimästä: en siksi, että kirja olisi yhtäkkiä vetänyt mukaansa, vaan siksi että olin jo lukenut niin paljon. Toisekseen olen myös utelias, joten päätin lopettaa lukisko loppuun vai ei -pohdinnat ja vain lukea.

Ja se kirja on

Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
alkuper. Akakuchibake no Densetsu 2006
Haikasoru 2015
japanista englannistanut Jocelyne Allen
s. 458

Alkuun maininta, että Red Girls voitti Mystery Writers of Japan -palkinnon 2007. Sakuraban muitakin teoksia on palkittu eli kyseessä on varmasti taitava kirjailija. Ainakin japanin kielellä. Minä tässä luonnollisesti pohdin enkkukäännöstä, koska en osaa japania.

Red Girls on sukuromaani Akakuchiban naisista, jotka polveutuvat Manyosta. Manyo on vuoristolaislapsi, joka jo pienenä hylätään (kuvitteelliseen) Benimidorin kylään (ei-kuvitteellisessa) Tottorin prefektuurissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että ulkopuolisesta ja mystisestä vuoristolaislapsesta tulee vauraan Akakuchiba-suvun matriarkka avioliiton myötä.

Kirjan takakannessa kerrotaan Manyon olevan selvännäkijä ja niin hän onkin. Harmillisesti tämä selvännäköosuus on melko suppea ja rajoittuu muutamiin (toki kohtalokkaisiin) näkyihin. Manyon maine selvännäkijänä toki kulkee läpi kirjan mukana, mutta lähinnä mystisenä aurana.

Sitten on Manyon tytär Kemari, tai “karvapallo”. Nimet merkitsevät aina jotain ja vauvat nimetään hartaudella. Minua kiehtoo kovasti nimeäminen ja tässä kirjassa se on hauskasti kuvattu. Nimeämistä tapahtuu jonkin verran, sillä lapsia syntyy.

Kemarista tulee menestyvä mangataiteilija, joka tekee yllättävän pitkän uran ja pyöräyttää siinä sivussa Tokon, joka on tämän kirjan kertoja. “Siinä sivussa”, koska Kemari ei ole järin kiinnostunut lapsestaan.

Toko pitää itseään nobodyna. Hän ei ole kukaan, hän on merkityksetön, turha, tuuliajolla. Niin hän itsestään ajattelee. Isoäitinsä ja äitinsä rinnalla hän on vain tavanomainen turhake, jolla ei ole suuntaa elämässä.

Eräs aspekti kirjassa onkin sukupolvien välinen muutos: miten ympäröivän maailman, teollistumisen ja siten kulttuurin muuttuminen vaikuttaa eri ikäryhmiin. Pienessä Benimidorin kylässä muutos ei ole niin dramaattista kuin vaikkapa Tokiossa, mutta kyllähän ne vaikutteet sinnekin (Benimidoriin) ulottuvat.

Siinä missä Manyon osuutta tarinassa kuvaa tietynlainen yksinkertaisuus, Kemarin osuus ajoittuu teollistumisen ja siten suurten työmarkkinamuutosten aikaan. Toko eli kertojamme elää nykyaikaa eli 2000-lukua. Ja hän on hukassa.

Toko on siinä mielessä epäluotettava kertoja, että hänen tarinansa perustuu toisten sanomisiin ja hänen omaan tulkintaansa niistä. Ja kuten me kaikki tiedämme, yhden asian voi tulkita monella tavalla. Tokon missio on selvittää, mitä Manyon viimeiset sanat tarkoittavat: isoäiti nimittäin väittää kuolinvuoteellaan murhanneensa jonkun. Mutta ei vihasta.

Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja sitä kirja periaatteessa onkin. Tässä olisi ainekset todelliseen sukanpyörimiskirjaan. Mikä sitten mättää?

Palataan kieleen. Mietin onko käännöstä lainkaan oikoluettu tai luettu hutiloiden. Siinä on ihan selkeitä kielellisiä virheitä ja virkkeet ovat ajoittain raskassoutuisia ja ponnettomia (etenkin kirjan alussa, sitten löytyi jotain virtausta tai tyyliin vain tottui). Jopa omituisia: joskus virke piti lukea useamman kerran, että tajusi. En usko, että älyssäni tai kielitaidossani on nyt syy.

Kirjan tyyli sitten. Ehkä alkuperäisessä versiossa tavoitellaan letkeää tarinankerronnan muotoa, mutta se ei mielestäni käännöksessä ole kovin onnistunut. Lähinnä se on toisteinen ja puuduttava. Siis ihan järkyttävän toisteinen. Jopa muistisairas voisi tämän lukea ja pysyä kärryillä.

Tekstissä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan, melko ponnetonta siis kaiken kaikkiaan. Henkilöt jäävät etäisiksi. Kenties se johtuu siitä, että monet henkilöt ovat Tokollekin etäisiä ja hän tätä tarinaa kertoo. Tosin Toko jää itsekin melko paperiseksi hahmoksi, johon en oikein saa synnytettyä mitään tunnesidettä.

Ihan kirjan lopussa jokin liikahtaa rinnassa, mutta sekin liittyy mahdollisesti enemmän muuttumiseen. Siihen, miten paljon maailma on muuttunut, alati muuttuu. Ja me ihmiset muutumme myös.

Ei tästä tullutkaan niin nihkeä miete kuin kuvittelin. Pohdiskellessani kirjaa tässä kirjoitellessani enemmän, näen nyt selkeämmin myös sen ansiot. Onhan tämä melko runsas ja rikas romaani: sekä kulttuurisesti että tarinallisesti. Kannatti lukea, vaikka se ajoittain rämpimistä olikin.


Huomio lukemistyylistäni

Erääs asian haluan tuoda esille. En lukiessani etsimällä etsi virheellisyyksiä, minä vain yleensä huomaan ne. Ja muistan. Minulla on hyvä lukumuisti, mikä voi johtua siitä, että luen osin pänttäämällä. En pääse tästä tavasta eroon, vaikka siitä oli hyötyä lähinnä opiskellessa. Romaaneja ei kaiketi tarvitsisi päntätä. Mutta toisaalta en tästä itse kärsi, joten mitä väliä.

Paitsi. Olisiko joskus parempi, ettei muista niin tarkasti? (en tosin oikein ymmärrä, miten voi lukea romaania eikä sitten muista lukemaansa hetkeä myöhemmin, hmm)

Nimittäin Red Girls, s. 170

And then ten years later, in the winter of 1984, I – Toko Akakuchiba, daughter of Kemari, unworthy granddaughter of Manyo – was born.

Pikainen laskutoimitus päässä lukemisen lomassa (koska sivulla 174 kerrotaan Kemarin olleen vuonna 1979 12-vuotias). Okei, Kemari sai Tokon ollessaan about 17-vuotias. Kirja jatkuu kronologisesti…

Vuosi ‘84 tulee ja menee. Ihmettelen, miksei Toko mainitse syntymäänsä. Käy mielessä, että hän on niin turha, ettei sitä ole edes tarpeellista mainita. Vai liittyykö Tokon syntymään jotain outoa: annettiinko hänet pois? Mitä tapahtui. Miten Kemari voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko toko edes Kemarin lapsi?

Aivot mylläävät, mutta odotan kiltisti mitä tuleman pitää. Huomatkaa: vaikka Toko on kertoja, hän kohdistaa valokeilan itseensä vasta kirjan kolmannessa eli viimeisessä osassa.

Sitten saapuu sivu 300.

This was the sort of year in which I was given life. Yes, in other words, at this time, Kemari Akakuchiba was pregnant with me, Toko Akakuchiba.

Kyseessä on vuosi 1989. Siis mitäs vattua. Kaikki spekulaationi menivät viemäristä alas, sillä kyseessä onkin “vain” virheellisyys tekstissä.

Ajattelenkohan muutenkin liikaa? Sen lisäksi, että muisti pelaa. Tähän itkunauruhymiö.