Pirullinen viimeinen tahto

Seishi Yokomizo: The Inugami Curse
alkuper. 本陣殺人事件 (Inugamike no ichizoku, 1950)
Pushkin Press, 2020
japanista englannintanut Yumiko Yamazaki
s. 316

Nasu, Japani. Eletään 1940-lukua. Kun Sahei Inugami kuolee 81-vuotiaana, jättää hän jälkeensä melkoisen perinnön: on yritystoimintaa ja kiinteistöjä. Ahnaat perilliset tuskin malttavat odottaa pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, mutta Sahein testamentti ei ole mikään hellämielinen tasajako vaan pirullinen viimeinen tahto, joka saa ennestään huonoissa väleissä olevat perilliset kyräilemään toisiaan.

Testamentti on niin kauhistuttava, että asiaa hoitaneen lakifirman asianajaja ottaa yhteyttä yksitysetsivä Kosuke Kindaichiin. Asianajaja nimittäin pelkää, että testamentin lukeminen perillisille voi saada aikaan melkoisen verilöylyn ja se pitäisi jotenkin saada estettyä.

Kindaichi matkustaa Nasuun, jossa verilöylyn ensimmäiset mainingit ovat jo rantautumassa. Eikä testamenttia ole vielä edes luettu. Tilanne eskaloituu melkoisen brutaaliksi perillisten riidellessä keskenään. Samalla valottuu Inugamin suvun vaiheet ja salaisuudet, selviää mikseivät lapset erityisesti pitäneet isästään, jota kuvailevat kylmäksi ja etäiseksi.

Aiemmin lukemani The Honjin Murdersin lailla The Inugami Curse on rikospähkinämäinen dekkari, jossa tapahtumia puidaan tarkasti samalla kun niitä yritetään niin sanotusti reaaliajassa selvittää. Tässä kirjassa erikoista edelliseen verrattuna on, että rikokset alkavat vasta Kindaichin tullessa mukaan kuvioon: mitään selvitettävää rikosta ei siis ole ennen kuin niitä alkaa tulla.

Tarina on viihdyttävä ja joutuin etenevä, joskin muutamissa kohdissa äidytään kertaamaan ja vatvomaan tapahtumia turhankin perusteellisesti. Nämä vatvomiset ovat tietysti myös vihjeitä sellaiselle lukijalle, joka yrittää selvittää tapahtumia lukemisen ohessa. Itse olen sellainen lukija ja osan “mysteereistä” aavistin oikein tai ainkin sinnepäin.

The Inugami Curse, vaikka on periaatteessa ajaton, on kuitenkin aikakautensa tuote. Se kannattaa pitää mielessä kirjaa lukiessa ja tarkastella sitä nimenomaan ajallisessa kontekstissaan, jolloin asenteet tiettyihin asioihin olivat erilaisia kuin nykyään.

Itse viihdyin mainiosti kirjan parissa, vaikka tällainen (rikospähkinämäinen) tyyli ei suurimpien intressieni piiriin kuulukaan. Silloin tällöin luettuna minulle kyllä maistuu tällainenkin ja tässä The Inugami Cursessa on paljon mielenkiintoisia taustatarinoita.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat:

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):

The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.

Kuolemanjärvi

Aloin lukea Qiu Xiaolongin ns. Chen Cao -sarjaa Kirjaimia-blogin Lauran kanssa keväällä 2021. Nyt olemme edenneet jo sarjan seitsemänteen osaan, joka on nimeltään Don’t Cry, Tai Lake (Mulholland Books 2015, s. 262)

Chen Cao lähtee Shanghaista lomailemaan prameaan resorttiin liki Tai-järveä, mutta kuten arvata saattaa ei lomailusta tule mitään. Varsinainen ylläri se tuskin Chenille (saati lukijalle) on, sillä ei ole olemassa ilmaisia lounaita lomista puhumattakaan.

Dekkarin aihe on valitettavan ajankohtainen eli saastuttaminen. Kirkasvetinen Tai-järvi on muuttunut lähinnä viemärivettä muistuttavaksi rehevöityneeksi lammikoksi eikä se tunnu kuin harvoja eli luonnonsuojelijoita kiinnostavan. Yrityksille on edullisempaa dumpata saasteet järveen kuin käsitellä niitä muulla tavoin. Tuotto on tärkeämpää kuin puhdas luonto.

Tuli mieleeni täkäläinen Windermere-järvi, jonne paikallinen vesiyhtiö aina silloin tällöin pullauttaa sitä itseään eli paskaa “vahingossa” ja milloin milläkin verukkeella. Windermere sijaitsee luonnonsuojelualueella Lake Districtin kansallispuistossa. Oh irony.

Takaisin Chenin pariin. Tai-järven rannalla sijaitsevan (saasteita järveen vapauttavan) yrityksen johtaja on murhattu. Luonnollisesti Chen sotkeutuu asiaan alkamalla vaivihkaa selvitellä tapausta. Nimittäin Who knows, koska ei ole ilmaisia lomia, on todennäköistä että Chenin lomalla on jokin salainen agenda jota ei Chen tiedä itsekään. Vaan ei hätää, Chen on poliisi joten eiköhän hän saa sen (lomansa mahdollisen motiivin) selville itse tai ainakin suunnilleen sinne päin.

On aina lodullista palata Chenin pariin, Xiaolongin kirjat ovat tuttuja ja turvallisia joissa tutuksi tulleet henkilöt uskollisesti odottavat. Ei turhaa raakailua, vaan painopiste on rikosten ja kaikenlaisen muun selvittelyssä, runoilussa ja syömisessä. Syömisasiat eivät minua kiinnosta, mutta pienissä erissä kuten näissä kirjoissa ne menettelee.

Helmet lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus.

Chen Cao -sarjan kirjat (suluissa suomennos, jos kirjasta sellainen on):

1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid 

 *

 

Aloin “opiskella” mandariinia jokunen aika sitten löytäessäni sattumalta kiinnostavalta kuulostavan podcastin Spotifysta. Kyseessä on Coffee Break Chinese. Muitakin kieliä on tarjolla, mutta ajattelin nyt ensin käydä läpi Kiinan eli tarkemmin mandariinin kielen.

Tavoitteeni ei ole oppia mandariinia, vaan minua kiinnostaa lähinnä kielen rakenne ja muut ominaisuudet, joista jotain (aika vähän) tiesin ennestään. Vaikka en koskaan opi kyseistä kieltä, avaa sen perusteiden ja rakenteen ymmärtäminen ikkunan kulttuuriin: sillä kieli on osa kulttuuria ja itse asiassa se miten kieltä käytetään, antaa raamit myös ajattelulle. Juuri tätä ymmärrystä haluan syventää ja se kiinnostaa minua.

Lisäksi liikun niin paljon, että alkaa kohta olla pulaa kuunneltavista podcasteista. Kuuntelen podcasteja ainoastaan liikkeessä ollessani, en koskaan kotona. Olen nirso eli minulle ei kelpaa mikä tahansa kuunneltavaksi enkä myöskään aio alkaa kuunnella äänikirjoja. Minulla on ihan erilaiset preferenssit ja intressit podcasteihin ja nekin vaihtelevat kausittain.

Lavastuksia ja roolisuorituksia

Arttu Tuomisen Lavastaja (Wsoy 2024, s. 320) on kuudes eli päätösromaani ns. Delta-sarjalle. Melkoinen päätös onkin, mutta ei mennä asioiden edelle.

 

Aiemissa Delta-sarjan kirjoissa on selvitettävän rikoksen ohella “valokeilaan” noussut joku kirjojen keskeinen henkilö Porin poliisista. Esimerkiksi edellisessä kirjassa eli Vapahtajassa erityistä huomiota sai Susanna Manner.

Lavastajassa valokeilaan päätyvät kaikki lukijalle ennestään erityisen tutut poliisit: Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja Susanna Manner. Tämän kirjan kohdalla voi puhua ihan konkreettisesta valokeilasta, sillä Lavastajalla on kunnianhimoinen projekti, johon kullekin poliisille on kirjoitettu oma roolinsa.

“Näytelmä” polkaistaan käyntiin, kun poliisin tietoon tulee tapaus, jossa koko perhe löydetään surmattuna kotisohvaltaan televisiota katsomassa. Lavastus on taiten tehty ja se olisi idyllinen, ellei koko perhe koiraa myöten olisi kuollut.

Tapaus tuntuu käsittämättömältä, mutta pian poliisi löytää (uusien ruumiiden lisäksi) vihjeitä joiden avulla alkaa keriä vyyhtiä auki. Vihje johtaa toiseen välillä vähän liiankin mukavasti. Onko se sattumaa vai ohjaileeko joku ulkopuolelta poliisin tutkimuksia?

“Näytösten” (kirja on jaettu seitsemään osaan ja nimetty antiikin Kreikan käsitteiden mukaan ensimmäisen osan nimen ollessa Poiesis) välissä lukijaa puhuttelee – ja myös ajatuksia ohjailee – muuan Harri, jota Lavastajaksi voimme kutsua. Harri kujeilee lukijan kanssa, vihjailee menneestä ja tulevasta, vähän itsestäänkin, haluaa lukijan tietävän vähän muttei liikaa, asettaa ennakko-odotuksia siitä, mitä tapahtuu. Mutta tapahtuuko niin?

Taiten rakennettu romaani, joka kiihtyy loppua kohden alkaen käydä suorastaan ylikierroksilla. Lavastaja on Delta-sarjan surrealistisin romaani, mutta riittävän uskottava omassa maailmassaan.

Kirjan lopusta on käyty paljon spekulaatiota ja minulla on siitä oma käsitykseni, jota en aio blogiini kirjata, koska en halua spoilata juonta enkä toisaalta OHJATA ketään taipumaan omalle tulkintakannalleni (kuitenkin, jos olet lukenut kirjan ja haluat keskustella sen lopusta kanssani, voit mailata minulle: s-postiosoitteeni on sivun oikeassa yläreunassa).

Sillä loppu on tulkinnanvarainen.

Makustelin sitä muutaman päivän ennen kuin päädyin siihen tulkintaan, mihin päädyin. Luonnollisesti pidän omaa tulkintaani “oikeana” (sikäli kun tällaisiin mitään oikeaa tulkintaa on paitsi tietysti kirjailijalla itsellään), koska lukijana minulla on oikeus tulkita miten haluan ja käytän mielelläni tätä oikeutta.

Itse asiassa eräs syy, miksi rakastan kirjaillisuutta on juuri se, että saan tulkita ja päättää itse (tietokirjat tietty asia erikseen, mutta kun on kyseessä fiktio). Toki kirjailija voi ohjata (ja usein ohjaakin) ajatuksia tiettyyn suuntaan, mutta mitä epämääräisempi johdatus on kyseessä, sitä enemmän jää lukijalle tilaa spekuloida ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Lavastaja tosiaan vaatii sulattelua, mutta mitä kauemmin sulattelin, sitä enemmän aloin kirjasta pitää. Mahdottoman ovela ja mielestäni mainio päätös Delta-sarjalle! Olisin kyllä voinut sarjan parissa jatkaa pidempäänkin, mutta arvostan Tuomisen taitoa rakentaa kokonaisuuksia, jotka joskus päättyvät. Lavastaja menee heittäen suosikkeihini.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Ehkä ei herkimpien kannata tätä lukea. Murhatavat ovat melko brutaaleja, vaikka niitä (murhia) ei tekijän näkökulmasta kuvailla. Tutkimuksissa tietysti asiaa käsitellään.

Delta-sarja julkaisujärjestyksessä:

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja
6. Lavastaja

Lavastajan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Oli muuten ensimmäinen tänä vuonna julkaistu kirja, jonka luin.

Lady Joker

Kaoru Takamuran viidensadan mailin pituinen romaani Lady Joker (Baskerville 2022) on jaettu kahteen osaan (kumpikin osa sisältää noin 600 sivua) ja olisin ollut iloinen, jos olisin tämän tajunnut ennen kuin kirjan otin lukuun.

Näiden kahden erillisen niteen yhteyttä olisi mielestäni voinut ja pitänyt korostaa sekä myös kirjan kannessa mainita, että tämä on ENSIMMÄINEN puolisko kirjaa ja yksinään luettua aivan turha, koska tarina jää kesken.

Tietysti on omaa tyhmyyttäni, kun en tutkinut ja selvitellyt kunnolla asiaa. En silti pidä siitä, että tällaista oleellista tietoa pantataan/ei tuoda selkeästi esille.

Sama juttu joidenkin kirjasarjojen kanssa: missään nimessä ei voida kertoa, jos kirja on osa sarjaa ja jos se kerrotaankin, niin ei kerrota mones osa. Onneksi nykyään voi esim. kirjakaupoilla asian selvittää googlettamalla siellä hyllyjen välissä. Aika rasittavaa kyllä.

Mistä on kyse?

Romaanin sivulieve kertoo oleellisen:

Tokyo, 1995. Five men meet at the racetrack every Sunday to bet on horses. They have little in common except a deep disaffection with their lives, but together they represent the social struggles and griefs of post-War Japan: a poorly socialized genius stuck working as a welder; a demoted detective with a chip on his shoulder; a Zainichi Korean banker sick of being ostracized for his race; a struggling single dad of a teenage girl with Down syndrome.

The fifth man bringing them all together is an elderly drugstore owner grieving his grandson, who has died suspiciously after the revelation of a family connection with the segregated buraku community, historically subjected to severe discrimination.

Intent on revenge against a society that values corporate behemoths more than human life, the five conspirators decide to carry out a heist: kidnap the CEO of Japan’s largest beer conglomerate and extract blood money from the company’s corrupt financiers.

Inspired by the unsolved true-crime kidnapping case perpetrated by "the Monster with 21 Faces", Lady Joker has become a cultural touchstone since its 1997 publication, acknowledged as the magnum opus by one of Japan’s literary masters, twice adapted for film and TV and often taught in high school and college classrooms.

 

Vaikuttaa lupaavalta ja alku sitä onkin. Takamura kirjoittaa hyvin yskityiskohtaisesti eikä ole asiaa, josta ei saisi väännettyä monen sivun pituista kuvausta – ihan sama liittyykö aihe raveihin tai yrityksen taloudellisen tilanteen, hierarkioiden, käytäntöjen ja whatever kuvaamiseen.

Runsaan kuvailun takia juoni tamppaa pääasiassa paikallaan ja kun siinä sitten päästään askel eteenpäin, alkaa uusi yksityiskohtainen kuvaus jostain/mistä tahansa. Kirjan alkuvaiheilla, kun käsitellään pääasiassa ravitoveruksia (jotka siis suorittavat kidnappaamisen ja kiristyksen), se vielä menettelee sillä henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän elämiinsä paneudutaan.

Kirjan edetessä pikkutarkka kuvaus painottuu voimakkaasti (talousjargonin ohella) muun muassa poliisin ja median työskentelyn yksityiskohtaiseen vatvomiseen usean eri henkilön kautta. Näissä kohdin henkilöiden persoonat jäävät mielestäni muun vuolaan kuvailun taustalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myönnän, että oli ajoittain saatanan puuduttavaa lukea sellaista jaaritusta. Olen tosin ymmärtänyt, että tällä kaikella on merkitystä sitten joskus myöhemmin.

Otaksun, että Lady Jokerissa on voimakas kulttuurinen aspekti, joka tekee siitä suositun kotimaassaan eli Japanissa. Näin ulkopuolisena sitä on vaikea tavoittaa, vaikka kirjan teemat ovat sinänsä universaaleja. Toisaalta tiedostan, että kiinnostustani nakersi jatkuva jauhaminen asioista, jotka eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Kirjailijan tyyli on myös melko kuivakka.

Lady Joker oli meillä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukupiirikirjana. Oli kyllä melkoista tervanjuontia saada viikoittainen osuus luettua. Ja kaikesta tästä huolimatta se toinenkin osa on kyllä pakko lukea, koska kun nyt olen kirjasta lähes 600 sivua lukenut, niin en viitsi enää jättää kesken – ihan sama vaikka luettavaa on vielä toiset 600 sivua.

Elättelen toivoa, että tämä ensimmäinen osuus Lady Jokerista oli niin sanottu alkusoitto loppuosalle. Ainakin toisella osalla on paremmat tähdet Goodreadsissa

(en ole tähtiuskovainen, koska kukin antaa ja tulkitsee tähtiä omien subjektiivisten intressiensä/kokemustensa mukaan: itse en edes tähditä. Mutta joskus niitä voi katsoa - etenkin jos on epätoivoinen).

Toisessa osassa käsittääkseni palataan taas ravitovereiden pariin, joten siltä osin se jo oletuksena on kiinnostavampi.

Lady Joker on julkaistu alun perin japaniksi 1997. Sen ovat kääntäneet englanniksi Marie Iida ja Allison Markin Powell.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Surullinen sekasotku

Vielä on varastossa muutamia kirjoja, jotka olen lukenut mutta odottavat yhä postausta. Eräs niistä on israelilaisen D.A. Mishanin dekkari The Man Who Wanted to Know. Kirja on kolmas osa ns. Avi Avraham -sarjassa.

 

Avi saa nyt (ylennyksensä jälkeen) ensimmäinen murhakeissin selvitettäväkseen. Murhapaikalla (joka on uhrin asunto) Avi havaitsee tietävänsä uhrin, mutta pitää tiedon aluksi itsellään.

Silminnäkijä väittää, että murhapaikalta poistui poliisi joitakin hetkiä murhan jälkeen. Tällainen väite herättää tietysti tohinaa poliisien keskuudessa: osan mielestä havainto saattaa olla väärä, koska silminnäkijää ei voi pitää luotettavana.

Toisaalla Mazal Bengtson vaikeroi hankalassa avioliitossa: hänen aviomiehensä on muuttunut vaiteliaaksi ja arvaamattomaksi. Lisäksi mies sattuu olemaan omilla teillään murhan tapahtuessa, mikä herättää ajatuksia Mazalissa.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: toisessa seuravaan Avin johtamaa murhatutkintaa, toisessa Mazalin ajatuksia ja elämää. Ja kuten asiaan kuuluu, Avi ja Mazal kohtaavat erään tutkintalinjan säikeen myötä.

Mishani osoittaa jälleen ihmisen erehtyväisyyden ja motiivit, joiden syitä ulkopuolisen on vaikea arvata. Ellei satu olemaan selvännäkijä tai dekkareissa usein esiintyvä klassinen yliälykäs poliisi, joka on niin onnekas että tulkitsee kaikenlaiset vihjeet juuri oikealla tavalla. Ja ratkasee keissin yleensä yksin ja päälle sataa mainetta ja kunniaa.

Sellaista ei tässä kirjassa tapahdu. Koska lukija tietää hieman enemmän kuin poliisi, on ajoittain häiritsevää lukea, kuinka Avi vetelee ohimeneviä tulkintoja tai kuinka joku muu poliisi haluaa vetää tutkintalinjaa tyylillä kunhan nyt joku saadaan pidätettyä.

Sivujuonteena seurataan Avin ja belgialaisen Mariankan (tuttu ed. kirjasta) suhteen edistymistä. Sekään ei ole mutkatonta muun muassa epämääräisten syyllisyyden tunteiden jne. takia. En aio näitä enempää avata, mutta mielestäni on kiinnostavaa ja arvostettavaa se, että ei ole keksitty mitään överiongelmia. Ongelmat voivat olla ihan sopeutumiseen liittyviä tai vaikkapa muiden puuttumista suhteeseen. Suhdetta ei vatvota liiallisesti, se ei siis hallitse tarinaa.

The Man Who Wanted to Know on hidastempoinen, pohdiskeleva ja melko tasainen dekkari. Siten en suosittele tätä toiminnan ja lukuisten käänteiden ystäville.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Millään yksityiskohdilla ei mässytellä, vaikka luonnollisesti on tapahtunut kamalia asioita. Niiden kuvailu on kuitenkin minimalistista.

D.A. Mishani: The Man Who Wanted to Know
alkuper. 2015
Riverrun, 2016
s. 274
hepreasta englannintanut Todd hasak-Lowy

Avi Avraham -sarja: (kannattaa lukea järjestyksessä, nimeä klikkaamalla kirjoittamaani postaukseen)

1. The Missing File
2. A Possibility of Violence
3. The Man Who Wanted to Know (tässä postauksessa)
4. Conviction (en ole vielä lukenut)

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Man Who Wanted to Know'n kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

*

Netflix-vinkki: FAUDA

Olen katsonut israelilaisen sarjan nimeltä Fauda. Suosittelen sarjaa, jos muun muassa radikalisoituminen ja terrorismi kiinnostavat. Sarja on erittäin brutaali, joten ei nyt ehkä herkkisten kannata katsoa. Faudaa on kehuttu todentuntuiseksi. Lue sarjasta vaikkapa tästä Ylen jutusta.

Minimiete: lapsipaholaiset

Zijin Chen: Bad Kids
alkper. Huai Xiao Hai, 2014
Pushkin Vertigo, 2022
englannintanut Michelle Deeter
s. 332

Kesäkuu 2013. Ningbo, Kiina.

Zhang Dongsheng työntää appivanhempansa alas jyrkänteeltä. Ja alkaa huutaa apua, sillä kamala vahinko on tapahtunut. Miten he nyt sillä lailla putosivat. Tapauksella ei ole silminnäkijöitä, koska Zhang on suunnitellut murhat huolellisesti.

Väärin.

13-vuotias Chaoyang on kahden ystävänsä kanssa samaisella vuorella ja he pelleilevät kameran kanssa. Murha tallentuu Chaoyangin kameralle, mutta kolmikko huomaa sen vasta myöhemmin, kun katsovat tekemänsä videon.

Pitkällisen pohdinnan tuloksena he päätyvät ratkaisuun – nimittäin kiristämiseen. Zhang Dongsheng saa luvan maksaa siitä, että murhavideo ei päädy poliisille.

Ratkaisu johtaa toiseen ja sitten toiseen eikä vierimään lähtenyttä kiveä voi enää pysäyttää.

Juonesta en viitsi enempää paljastaa, koska en halua spoilata romaanin yllätyksellisyyttä. Teinitoveruksilla on kuitenkin syynsä toimia, miten toimivat vaikka kelkka lopulta lähteekin holtittomaan luisuun eikä törmäykseltä voi välttyä.

Monen kehnohkon lukukokemuksen jälkeen Bad Kids osui juuri oikeaan hermoon ja aikaan. Juoni on kiero ja vireillä on koko ajan jotain. Mikään toimintarytke tämä ei – onneksi – ole, mutta tuntui silti nopeatempoiselta.

Zijin Cheniltä on käännetty (englanniksi) myös romaani The Untouched Crime, joka on Bad Kidsin kanssa samaa sarjaa. Itse asiassa se on sarjan ensimmäinen osa, mutta hyvin Bad Kids toimi itsenäisenäkin teoksena. Kiinnostaisi kyllä lukea myös tuo ensimmäinen osa. Siinä on ainakin yksi sama henkilö – tosin eri tehtävissä, koska hän on vaihtanut alaa. Super kiinnostavaa.

Luonnollisesti Zijinin kirjoja ei kirjastostamme saa, joten täytynee tuo ensimmäinenkin osa hankkia omaksi.

Mielipide selkokielellä: pidin saatanan paljon.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Vaikka ruumiita tulee, ei kuolemisilla repostella.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Bad Kidsin kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.

Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

Tapaus Mao

Qiu Xiaolongin romaani Tapaus Mao on kuudes kirja ns. Chen Cao -sarjassa. Luemme tätä sarjaa Lauran kanssa kahden ihmisen lukupiirissämme.

Tämä on kiintoisa dekkarisarja, vaikka ei aina herätä paljon keskustelua johtuen siitä, että kirjat ovat aika hidastempoisia ja sarjan edetessä moni ajatuksia herättänyt asia on jo kaluttu lukupiirissämme.

Tähän kopioinkin saman alustuksen kuin Red Mandarin Dress -kirjoituksessani (vaihtaen vain kirjan nimen Tapaus Maoksi). Eli siteeraan itseäni:

Tapaus Maon tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Shanghaihin. Vaikka Maon kulttuurivallankumouksesta on aikaa, sen vaikutukset sukupolviin ja yksittäisiin ihmisiin eivät ole ohi.

Tapaus Maossa Chen Cao saa tutkittavakseen Maon entisen ja edesmenneen rakastajattaren tyttärentyttären Jiaon äkillisen vaurastumisen. Miten on mahdollista, että orpokodissa varttunut tyttönen yhtäkkiä liikuskelee taiteilijapiireissä ja asuu hienostoalueella. On aihetta pelätä, että Jiao on saanut käsiinsä jotain arkaluontoista materiaalia liittyen Maoon.

Chen soluttautuu samoihin taiteilijapiireihin, joissa Jiao liikuskelee. Tapaus monimutkaistuu, kun yksi taiteilijoista löytyy murhattuna.

Tyypilliseen tapaan kirjassa syöpötellään runsaasti ja ateriat kuvaillaan tarkasti. Jos olisin lukijana harppoja (mitä en ole, koska haluan lukea kirjat kokonaan ja ajatuksella), saattaisin harpata niiden kohtien yli. Toisaalta kuvaukset eivät ole järin pitkiä, joten niihin ei ehdi pitkästyä.

Erityisesti minua ihastuttaa sananlaskut ja muut hienovireiset kaskut, joita kirjassa viljellään. Samoin runositeeraukset, vaikka suurin osa runoista meneekin sujuvasti minulta ohi ellei niitä selitetä erikseen (usein selitetään). Vaikea olisi ollut arvioida, mihin esim. pilvillä ja sateella viitataan, ellei kirjailija olisi sitä lukijalle avannut.

Alla pätkä eräästä kohtauksesta, jolle jostain syystä kihertelin monta minuuttia. Siinä ollaan teehuoneessa ja pitäisi saada keskustella tutkintaan liittyvistä asioista rauhassa ilman ylimääräisiä korvia.

 ”Japanissa teenjuontiin suhtaudutaan kuin hienostuneeseen taiteeseen. Se on hölynpölyä. Tarkoitus on nauttia teestä, ei hössöttää siitä”, Vanha Metsästäjä sanoi. ”Kuten vanha sananlasku sanoo: idiootti palauttaa mittaamattoman arvokkaan helmen mutta pitää pramean laatikon.”
”Olette oikeassa, erityisesti kun tukenanne on vanhoja sananlaskuja.” Chen nyökkäsi ja kääntyi hymyillen tarjoilijan puoleen. ”Nautimme teen keskenämme. Teidän ei tarvitse palvella meitä.”
”Sillä tavoin meidän teehuoneessa toimitaan”, tarjoilija sanoi punastuen. ”Se on hyvin muodikasta nykyisin.”
”Me olemme vanhanaikaisia. Lahosta puusta ei voi kaivertaa mitään muodikasta”, Chen sanoi.   

Olen lukenut tätä sarjaa englanniksi, mutta tämän kirjan luin suomeksi, koska sen satuin löytämään taannoin Suomesta joltain kirppikseltä. Kielen vaihtaminen kesken sarjan ei häirinnyt eli tunnelma säilyi samana – oivallista käännöstyötä siis.

Sen sijaan joudun nillittämään kirjan (minulla Sevenin pokkari, joka on painettu 2011) lukuisista typoista ja taivutusvirheistä. Kyseessä eivät ole kieliopilliset virheellisyydet, vaan selkeät typot ja ajatusvirheet eli suoraan sanottuna huolimattomuus. Jopa nimet olivat toisinaan väärin kirjoitettu (Chenistä tullut Chan jne.), mikä hämmensi joissakin kohdissa.

Näitä oli paljon. Nyt ei ole kyse muutamasta yksittäisestä typosta (en viitsisi sellaisista urputtaa), vaan virheitä esiintyi ajoittain muutamien sivujen välein. On tainnut jäädä oikoluku kokonaan tekemättä? Todella harmillista päästää näin epäsiisti teksti painoon.

Ja ei, en ole ihminen joka ilokseen etsii virheitä tekstistä. Minä huomaan ne, koska… eikös ole ihan normaalia lukiessa sellaista havaita (ellei kyseessä ole oma teksti: silloin ei tietenkään havaitse mitään ja silmä korjaa typotkin automaagisesti. Siksi oikoluku rules!)?

Brutaalisuusmittari: 1/3. Väkivaltaa on vain nimeksi eikä sitäkään kuvailla tarkasti.

Mielipide selkokielellä: Pidin Tapaus Maosta kovasti ja yleisesti tästä Chen Cao -sarjasta. Kun sarjaa on lukenut näinkin paljon, voi suunnilleen aavistella mitä on luvassa mutta silti yksityiskohtia ja kaikenmoisia motiiveja harvemmin voi ennalta arvata. Lisäksi Chenistä on tullut ”ystävä”, jonka elämän pariin on mukava palata. Tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä, jos haluaa seurata myös erittäin maltillisesti taustalla kulkevaa Chenin yksityiselämää.

Qiu Xiaolong: Tapaus Mao
alkuper. The Mao Case, 2009
Otava (Seven) 2010
suomentanut Katariina Kaila
s. 335


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan Red Mandarin Dressin pariksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

 

Kaikki sarjan kirjat (suluissa suomennosnimi, jos kirjasta on suomennos):


1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid

Lukukuulumiset sairasvuoteelta

Terveiset sairasvuoteelta.

Skippaa tämä osuus, jos ei eritteet ja sairastelu kiinnosta.

Tai nyt olen päässyt ylös sieltä. Ei mitään dramaattista, flunssa vain. Kurkku kipeytyi niin pahasti, ettei syöminen tullut kyseeseen – alas on saanut ainoastaan lämpimiä juomia eli Lemsipiä (täkäläinen ”Finrexin”) ja saatanan pahaa teetä. Kaikki teet ovat perseestä, koska en ole teenjuoja. Jostain syystä kuitenkin aina sairaana juon teetä, koska kahvi ei maistu.

Join myös semikuumaa vettä (vedenkeittimellä lämmitettyä), koska koko ajan piti juoda jotain kurkkukivun takia, mutta mitään kylmää en voinut niellä. Nesteytys pysyi kunnossa juomalla kuumaa/lämmintä vettä. Ja on siitä muitakin hyötyjä, joita voipi googletella jos kiinnostaa.

Kurkkukivun (joka on nyt poistunut) lisäksi räkää erittyy niin reippaasti, että ihmettelen etten ole yöllä tukehtunut siihen (no, ehkä ensi yönä sitten). Miten voikin mahtua ihmiseen räkää näin paljon.

Terveysuutisista muihin asioihin. NYT USKALTAA TAAS LUKEA

 

Olen lukenut kirjan (ei varmaan kovin suuri ihme, kun kyseessä on kirjablogi), nimittäin espanjalaisen kirjailijan Juan Gómez-Juradon kansainvälisen myyntimenestystrillerin Red Queen, jonka takakansi (eli sivulieve, takakansi on usein varattu ihan muille asioille, esim. markkinointikehuille) kuvaa kirjaa näin:
 

You've never met anyone like her…

Antonia Scott is special. Very special. She is not a policewoman or a lawyer. She has never wielded a weapon or carried a badge, and yet, she has solved dozens of crimes.

But it's been awhile since Antonia left her attic in Madrid. The things she has lost are much more important to her than the things awaiting her outside.

She also doesn't receive visitors. That's why she really, really doesn't like it when she hears unknown footsteps coming up the stairs.

Whoever it is, Antonia is sure that they are coming to look for her.

And she likes that even less.

Antonia Scott on tosiaan erityinen ja tuota erityisyyttä on onnistuttu vielä lisäämään keinotekoisesti (”lääketieteellisesti”). Trillerin asetelma on kiinnostava ja tarina etenee moninäkökulmaisesti, mikä on lukijan kannalta varsin tyydyttävää.

Jos traumatisoituneet poliisit/murhatutkijat kiinnostavat, niin tätä ei kannata missata. Itse viihdyin kirjan parissa, vaikka en oikein jaksa traumakimppuja. Tässä on kuitenkin hieman erilainen trauma kyseessä ja Red Queen -konsepti (joka avautuu kirjan edetessä – siksi en sitä tässä avaa) on kiintoisa. Alkoholiongelmaisia poliiseja ei esiintynyt.

Antonia Scottin lisäksi romaanissa on toinen kiinnostava keskushenkilö: ryvettynyt poliisi Jon Gutiérrez. Luonnollisesti Antonian ja Jonin tiet yhtyvät, vaikkakin molemmille vastentahtoisesti.

Brutaalisuusmittari värähtää tällä kertaa punaiselle: 2/3 Ihmisiä murhataan ja murhat ovat varsin brutaaleja. Oma sietokynnykseni ei ylittynyt, mutta en ole erityisen herkkä brutaalisuuksille.

Red Queen on trilogian ensimmäinen osa, otaksun että kaikki osat aiotaan englannintaa. Toinen osa on nimeltää Black Wolf ja siitä tulee enkkukäännös ilmeisesti ensi vuonna. Kolmas osa on nimeltään White King, jonka käännösaikataulusta ei minulla ole tietoa.

Entä aionko lukea jatkot? No kyllä uskon lukevani, vaikka tämä lukukokemus ei sinänsä tajuntaa räjäyttänyt.

Sellainen kutina (mutua eli ei perustu mihinkään) minulla on, että tästä saattaa tulla joskus suomennoskin. Sopisi hyvin siihen traumakimppu- ja väkivaltadekkarigenreen, joita tunnutaan mielellään suomennettavan.

Juan Gómez-Jurado: Red Queen
alkuper. Reina Roja, 2018
Macmillan, 2023
espanjasta englannintanut Nick Caistor
s. 374

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.

*

Postauksen ensimmäisen kuvan olen tehnyt käyttäen tekoälyohjelmaa. Tekoäly luo kuvan määrittelemieni ohjeiden mukaan käyttäen algoritmeja. Tekstin lisäksi kuvan muodostamisessa voi käyttää jotain toista kuvaa, kuten itse teen (aina oma eli luvallinen kuva kyseessä). Lopputulos on yleensä vähän mitä sattuu ja joskus "virheellinen", kuten esim. tuokin kuva. Joskus syntyy melkoisia helmiä.

Olen utelias, mutta en oikein tiedä mitä ajattelisin tästä "taidemuodosta". Onko se edes taidetta. Minulle se on nyt kuitenkin uusi tutkimuskohde ja kevyt harrastus.

Katoilemisia ja kolareita

Jane Harperin Exiles (Macmillan UK 2023, s. 420) on kolmas kirja ns. Aaron Falk -sarjassa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Dry (suom. Kuiva kausi) ja toinen Force of Nature (suom. Luonnonvoimat).

 Exiles ei ole toistaiseksi saatavilla suomeksi, mutta tutkimusteni mukaan siitä on tulossa ensi maaliskuussa suomennos nimellä Ulkopuoliset.

Exiles on tuttua Harper-tyyliä eli keskeiset henkilöt kuvataan ja kuvaillaan melko perusteellisesti, jolloin heistä tulee varsin lihallisia ja sama miljöön suhteen. Juoni etenee siinä sivussa verkkaisesti kiihtyen loppua kohden.

Aaron Falk matkustaa (kuvitteelliseen) eteläaustralialaiseen Marralee-nimiseen kylään osallistuakseen kummipoikansa ristiäisiin. Ystävien perhettä varjostaa vuosi sitten kadonneen Kim Gillespien selvittämätön mysteeri. Tuntuu, ettei tapauksessa kaikki täsmää, vaikka Kim oli jo ennen katoamistaan vieraantunut ystävistään ja muuttanut muualle.

Erityisesti Kimin teini-ikäinen tytär epäilee, ettei äitinsä noin vain katoaisi ja vieläpä jättäisi pientä lastaan yksin rattaisiin. Kim oli tullut nimittäin Marraleehen festivaaleille nimenomaan aikeenaan tavata siellä ystäviään, joita ei ollut aikoihin nähnyt.

Tapaus on siis erittäin kummallinen vähän moneltakin kantilta katsottuna.

Luonnollisesti Falk alkaa epävirallisesti ja sivumennen tutkailla tapausta ja hänen ystävänsä Raco, joka niinikään on poliisi (ei tosin Marraleessa), jakaa auliisti omia selvityksiään ja ajatuksiaan aiheeseen liittyen. Siinä ohessa käydään vuotuisilla festareilla, muistellaan menneitä ja käydään kävelemässä – myös eräällä toisella onnettomuuspaikalla.

Paljon on viereillä kaiken aikaa, mutta erityisesti kirjan alkupuolisko oli vähän siinä rajalla oliko sitä muuta ihmissuhdemättöä vähän liikaakin makuuni. Turhautuminen oli kuitenkin hetkellistä, koska henkilöt sinänsä ovat ihan kiinnostavia.

Harperinsa lukenut tietää mitä saa eli EI kännisiä poliiseja hortoilemassa yksinään vaarallisissa paikoissa ilman puhelinta ymv. kliseet. Aaron ei nimittäin vieläkään ole ratkennut ryyppäämään eikä vaikuta siltä, että aikoo jatkossakaan ryhtyä alkoholistiksi. Sen sijaan erään muun suuren muutoksen Aaron tekee elämässään.


Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

 *

Järkyttävän paskoja muuten nämä viimeaikaiset kirjankansikuvani. En ole jaksanut aikoihin panostaa niihin, mutta nyt särkee jo silmiä niin pahasti, että täytyypä skarpata jatkossa.

Kuolema Tokiossa

A Death in Tokyo on yhdestoista Keigo Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Se on myös yhdestoista kirja, jonka olen Higashinolta lukenut, koska hän on kirjailija jonka kaikki kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni ja vieläpä kiilaavat sen kärkeen.

On epätavanomaista, että tämä jo viime vuonna julkaistu teos päätyi vasta nyt luettavakseni. Mutta tästäpä saan aasinsillan Helmet-lukuhaasteeseen ja siellä kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.

Sitten itse kirjaan.

 

Ollaan Tokiossa, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Mies hoipertelee Nihonbashi-sillalle ja lyyhistyy sillalla olevan Kirinin* juurelle. Hoipertelun havaitsee järjestyspoliisi, joka aluksi luulee kyseessä olevan humalainen. Kun hoipertelija jää röhnöttämään kirinille, katsoo poliisi aiheelliseksi käydä katsomassa, mistä on kyse: selviää, että miestä on puukotettu ja hän on kuollut.

Apujoukot saapuvat paikalle ja lähistöltä löydetäänkin epäilty: mies joka ottaa hatkat, kun poliisi lähestyy häntä. Mies saadaan kiinni, mutta lähinnä siksi että hän karkaa autotielle ja jää auton töytäisemäksi. Miehen nimi on Yashima ja häneltä löydetään muun muassa murhatun miehen lompakko.

Case solved. Murha tapahtui ja murha selvisi.

Vai niinkö sittenkään? Näennäisen yksinkertainen keissi muuttuu monimutkaiseksi, kun sen taustoja aletaan lähemmin tarkastella. Tässä tietysti Kyoichiro Kaga (jolla ei ole huume- tai alkoholiongelmia) erityisesti kunnostautuu.

Higashino kirjoittaa tavallisista ihmisistä ja tekee sen taiten. Samalla hän osoittaa, ettei henkilöiden tarvitse olla traumakimppuja tai mielenterveysongelmaisia, narkkareita tai alkoholisteja ollakseen kiinnostavia.

Joo, irvailen nyt suoraan niille dekkareille joissa suunnilleen kaikki poliisia ja etsiviä myöten (liioittelen) ovat jollakin tavalla traumatisoituneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekopäitä ja silti hoitelevat hommansa mallikkaasti ja loistavat älyllään. Toki muutama tavis mahtuu näihin kirjoihin, mutta yleensä juuri he eivät loista älyllä.

Olen kyllästynyt tuohon kaavaan, joten siksi lakkasin lukemasta pohjoismaisia dekkareita ja itse asiassa lähes kaikkia hypetettyjä dekkareita. Niissä kun tällainen kaava tuntuu olevan vakio (etenkin ruotsalaisissa dekkareissa miinus Henning Mankell RIP ja toki on muitakin poikkeuksia).

Ja toki pidätän oikeuden vaikka heti ensi viikolla ottaa lukuun jonkin (mahdollisesti pohjoismaisen, krhm) dekkarin, jossa  voimakkaisiin kipulääkkeisiin koukkuun jäänyt terävä-älyinen alkoholisti-etsivä ratkaisee murhia (anteeksi). (Lisäys: on eri asia, jos esim. alkoholismista/mielenterveysongelmista kirjoitettaisiin jotenkin uskottavasti, mutta kun yleensä nekin nojautuvat kummallisiin kliseisiin, jotka ovat yhtä uskottavia kuin maapallo on litteä.)

Raakuus ei minua häiritse, mutta joissakin tapauksissa koen sen (raakuuden) mielikuvituksen köyhyydeksi: täytyy olla brutaali murha ja överit henkilöhahmot, että aihe voi kiinnostaa? No ei tarvitse. Sitä paitsi henkilöstä voi tehdä muullakin tavalla kiinnostavan (kuin tekemällä hänestä traagisen juopon tai ongelmakimpun: löysää ajattelua, jos ei muuta keksi).


Brutaalisuusmittari: 0/3. Sopii herkemmillekin.


Higashinon dekkarit ovat enemmän kuin dekkareita. Ne ovat myös tarinoita erilaisista ihmisistä ja heidän elämästään, siitä miten murha vaikuttaa heihin ja mahdollisesti lähiympäristöön. Tässäkin murha resonoi aina murhatun työpaikalle asti. En viitsi paljastaa enempää, koska en tietenkään halua spoilata mitään. Mutta melkoinen vyyhti on luvassa ja mielenkiintoisia kohtaloita.


*Kirin on patsas Nihonbashilla. Sekä sillalla että itse patsaalla on suuri merkitys kirjassa. Voit lukea sillan ja kirin-patsaiden taustoja tästä.

 

Keigo Higashino: A Death in Tokyo
alkuper. Kirin no Tsubasa, 2011
Abacus, 2022
s. 359
japanista englannintanut Giles Murray

Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer
A Death in Tokyo (tässä postauksessa)
The Final Curtain (tulossa joulukuussa)

 

Jälkimiete:

Pohdin deleteoinko nuo parin kappaleen marmatukseni, mutta enpä taida. Ihan liikaa pohdin nykyään muutenkin, mitä viitsin edes sanoa/kirjoittaa ja sellainen on alkanut ahdistaa. Eivät nämä minun kirjamietteeni niin vakavia ole, että niitä pitäisi vielä sensuroimaan ryhtyä. Mein Gott.

Kulttuurivallankumous kummittelee

 

Qiu Xiaolongin dekkari Red Mandarin Dress (suom. punapukuiset naiset) on viides kirja ns. Inspector Chen Cao -sarjassa. Pidän tästä sarjasta, jonka koen syvenevän mitä enemmän sitä lukee. Erityisesti henkilöhahmot tulevat liki, samoin heidän elämäntilanteensa.

Red Mandarin Dressin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Shanghaihin. Vaikka Maon kulttuurivallankumouksesta on aikaa, sen vaikutukset sukupolviin ja yksittäisiin ihmisiin eivät ole ohi.

Kun lenkkeilijä löytää naisen ruumiin puettuna revenneeseen Cheongsamiin, hälytetään Chen tutkimaan tapausta. Hermoromahduksen partaalla kärvistelevällä Chenillä olisi muutakin puuhaa muun muassa kirjallisuusopintojensa parissa, mutta kun löytyy toinenkin ruumis, Ei Chen voi täysin sivuuttaa keissiä, vaikka onkin periaatteessa lomalla.

Murhat ovat niin samankaltaisia, että kyseessä on pakko olla sarjamurhaaja. Ja sitten löytyy kolmas ruumis.

Pidän Xiaolongin dekkareista, koska tiedän jo etukäteen saavani lukea tarinan, jossa on rikas kulttuurinen vire. Kommunistisessa Kiinassa yksilönvapaus on melko olematon käsite kun jopa ura määrätään korkeammalta taholta. Omiin asioihin (asumisesta lähtien) vaikuttaminen vaatii suhteita ja yleensä myös rahaa.

Vaikka kirjan tarina tietenkin on fiktiota, ovat miljöö ja muut puitteet varsin aidonoloisia. Otaksun, että Xiaolong nimenomaan haluaa dekkareissaan käsitellä erinäisiä Kiinan kulttuurisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka ovat mahdollisesti häneenkin vaikuttaneet tavalla tai toisella.

Vaikka jotkin Chenin kirjalliset tutkimukset ja siteeraukset tuntuvat ajoittain päälleliimatuilta (ts. tuli tunne, että kirjailija on halunnut ne väkisin sinne), ei sekään minua haittaa. Minusta niitäkin on mielenkiintoista lukea.

Myös perspektiivit ovat mielenkiintoisia – niin tässä romaanissa kuin yleisesti.

”Someone, who happens to be sitting in the courtroom, has told me that this is an age of perspectives. Things depend of the perspective, but he forgot to add that whoever is in power gains control of the perspective.” 

 

Brutaalisuusmittari: 1/3. Väkivaltaa on vain nimeksi, lähinnä liittyen ruumiiden löytymisiin. Brutaalisuusmittari voisi olla pyöreä nollakin.


Qiu Xiaolong: Red Mandarin Dress
Sceptre, 2008 (Yhdysvalloissa julkaistu 2007)
s. 310

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate EDIT 3.11. 2023 ENKÄ SIJOITA, eihän kansikuvassa ole vaatetta. Tai siis minun painokseni kansikuvassa ei ole, jossain muussa on. Eli siirrän kirjan kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. EDIT PÄÄTTYY

Kaikki sarjan kirjat (suluissa suomennosnimi, jos kirjasta on suomennos):

1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid (Julkaistaan ilmeisesti heinäkuussa 2023)

Tatuointeja ja murhia sotienjälkeisessä Japanissa

Jokunen kasari- ja ysäriaikana elellyt saattaa muistaa televisiosarjan nimeltä Murhasta tuli totta (Murder She Wrote). Itse katselin sarjaa satunnaisesti, jos ei ollut muuta tekemistä. En edes lapsena ollut television suurkuluttaja, vaan mieluummin tein omia juttujani ja elin pääni sisällä.

Murhasta tuli totta pompsahti spontaanisti mieleeni lukiessani Akimitsu Takagin dekkaria The Tattoo Murder. Sarjalla ja tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa eivätkä ne edes varsinaisesti ole samanlaiset.

Silti sarja tuli mieleeni ja pohdiskelin miksi. Ehkä näiden tyylissä on jotain samansuuntaista. Murhia tapahtuu ja ne ovat varsin arvoituksellisia, mysteereitä jopa. Erityisen jännittävää ei missään vaiheessa ole. Nämä huomiot pätevät sekä sarjaan (jos satun muistamaan oikein: voi olla, että en satu) että tähän Akimitsu Takagin kirjaan.

The Tattoo Murder on klassinen suljetun huoneen mysteeri, mutta onneksi se (”suljettu huone”) on lopulta melko pieni osa kirjaa. Sanoisin, että se on merkittävä yksityiskohta, mutta kirjassa on paljon muutakin.

Tokyo 1947, käsillä on ensimmäinen sodanjälkeinen tatuointitapahtuma. Tapahtumassa Kinue Nomura paljastaa vaikuttavan, koko vartalon peittävän tatuointinsa. Muutaman päivän päästä hänet löydetään murhattuna. Poliisi on ymmällään, koska tapaus vaikuttaa niin absurdilta.

Sitten kuollaan lisää.

Keskeiseksi henkilöksi tarinassa nousee lääketiedettä opiskellut Kenzo Matsuhita, jonka veli, Daiyu Matsuhita, on Detective Chief Inspector* Tokion metropolin hallintoalueella. Lisäksi Kenzo tuntee jollakin tasolla uhrin, mutta yrittää tuntemisen todellista luonnetta piilotella.

Kirjaa saa lukea lähes sata sivua ennen kuin mitään murhia tapahtuu. Henkilöihin paneudutaan ja oleellisia asioita taustoitetaan. Minua viehätti kovasti viipyä sotienjälkeisessä Tokiossa, jossa kukin yrittää jälleenrakentaa elämäänsä.

Tarina ei ole mikään luotijuna, jossa viima lennättää peruukin pois päästä. Etenemistä kuitenkin tapahtuu ja koko ajan on (minun mielestäni) jotain kiinnostavaa vireillä. Pitäisin tätä ylistyksenä älylle ja sitä kirjan henkilötkin arvostavat. Ja tietysti esiin nousee se yksi älykäs yli muiden, mutta silti ei dissata toistenkaan älyä.

Tunnelmallinen dekkari, joka ei mielestäni ole raaka, vaikka murhat ovat raakoja.

Mielipide selkokielellä: Pidin ”Tatuointimurhasta” todella paljon. Aika, miljöö ja henkilöt ovat kiinnostavia ja vaikka itse en (omassa ihossani) tatuoinnesta välitä, kiehtovat tatuoinnit minua taiteena. Tämä kirja on enemmän kuin dekkari.

 

*En jaksa edes yrittää kääntää näitä nimikkeitä, koska en jaksa etsiä vastaavia tarkkoja suomennoksia ja todennäköisesti ne menisi kuitenkin väärin. Itse ymmärrän hierarkiat englanniksi ja varmasti muutkin englantia osaavat ymmärtävät, että kyseessä on esimiestason henkilö.

Akimitsu Takagi: The Tattoo Murder
alkuper. Shisei Satsujin Jiken, 1948
Pushkin Vertigo, 2022 (ensimmäinen enkkukäännös on vuodelta 1998)
japanista englannintanut Deborah Boehm
s. 374


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Sadan vuoden lukuhaasteessa kirja sujahtaa 1940-luvulle.

Suljetun huoneen mysteeri

 

Kylä nimeltä Okamura Japanissa talvella 1937. Ja tarkemmin Ichiyanagin perheen talo. Perheen vanhin poika on avioitumassa, mutta hääyö muuttuu veriseksi painajaiseksi, kun vastanaineet löydetään kuolleina.

Mitä on tapahtunut ja miksi? Sitä paikalle saapuu selvittelemään itseoppinut etsivä Kosuke Kindaichi.

The Honjin Murders on ensimmäinen kirja ns. etsivä Kosuke Kindaichi -sarjassa. Kyseessä on klassinen murhamysteeri, johon Seishi Yokomizo on ottanut vaikutteita länsimaalaisista kirjailijoista ja mainitseekin esikuviaan (mm. Agatha Christie, A.A. Milne, John Dickson Carr).

Kirja on tyyliltään rikospähkinämäinen, kuten vaikkapa Soji Shimadan The Tokyo Zodiac Murders. Yhtäläisyytenä myös ns. suljetun huoneen mysteeri.

Minua The Honjin Murdersissa kiinnosti eniten kaikki muu kuin murhien selvittely. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, samoin ajankuva ja miljöö. Mutta koska kyseessä on puhdasverinen mysteeri, ei taustoituksessa mennä turhan pitkälle.

Tällaiset rikospähkinät eivät varsinaisesti kuulu suurimpien intressieni piiriin, mutta silloin tällöin luettuna ovat ihan kiintoisia välipaloja ja antavat aivoille purtavaa. Vähän kuin palapeliä kokoaisi.

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja. Yokomizo voitti The Honjin Murders -romaanillaan Mystery Writers of Japan -palkinnon 1948.


Seishi Yokomizo: The Honjin Murders
alkuper. Honjin satsujin jiken (1946)
Pushkin Vertigo, 2019
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 189 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika. Epätavallisuus on suhteellista: se kannattaa pitää mielessä.

Hyllyyni on kertynyt kaikki tähän mennessä englanniksi käännetyt Kosuke Kindaichi -sarjan kirjat. (huom: kirjasarjaa ei ole englanninnettu kronologisessa järjestyksessä):

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders (julkaistaan kesäkuussa 2023)

Kadonneiden jäljet

Arttu Tuomisen kirjat ovat sellaisia, joita odotan aina into pinkeänä. Nyt en suomireissun takia voinut Häväistyjä lukea ihan tuoreeltaan, mutta kyllähän elokuussa julkaistu kirja on mielestäni edelleen uusi. Minun kategoriassa vuodenkin ”vanha” kirja on vielä uutuus. Parikin vuotta ”vanha” on minulle vielä uusi.

En pidä sellaisesta hektisestä ajatusmaailmasta, jossa kaikki vanhenee suunnilleen saman tien kun ne on tuotu esille. Onneksi voin irtisanoutua kyseisestä hektisyydestä.

Mutta asiaan eli kirjaan.

 

Häväistyt on Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljäs kirja (sarjaan tulee ymmärtääkseni kuusi kirjaa eli vielä kaksi). Sen voi varsin hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni sarjan aiemmin julkaistut kirjat kannattaa myös lukea – ihan niiden tarinoiden sekä henkilöhahmojen takia. Häväistyt saa syvyyttä, kun tietää ”vakituisten” henkilöhahmojen taustoja.

Toisaalta sarjaa voi lukea ikään kuin palapelinä eli missä järjestyksessä tahansa: moni asia valottuu silloinkin, mutta eri aikaan. Voi itse asiassa olla jännäkin, jos rohkenee rikkoa ajallisen kronologian ja lukea kirjat mielivaltaisessa järjestyksessä. Itsehän en pedanttina lukijana sellaiseen kovin helposti taipuisi.

Jokainen sarjan kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Häväistyissä jo aiemmin tutuista poliiseista keskiöön nousee vanhempi konstaapeli Linda Toivonen.

Kun 13-vuotias Laura katoaa kotimatkalla, ei tapausta aluksi oteta kovin vakavasti. Teinit unohtuvat helposti asioilleen ja ajankulu hämärtyy, myös karkailua esiintyy. Lauran äiti on kuitenkin vakuuttunut, että jotakin kamalaa on tapahtunut.

Linda Toivosen selvitellessä Lauran katoamista käy ilmi asioita, jotka Laura on pitänyt salassa: Lauran tietokoneelta nimittäin löytyy materiaalia, joka viittaa siihen että Lauralla on salainen elämä netin syövereissä. Tutkinta muuttuu pian murhatutkinnaksi, kun Lauran ruumis löydetään.

Tapaus järkyttää tietenkin kaikkia, mutta eritysesti se saa Toivosen pohtimaan omaa samanikäistä tytärtään. Mistä hän voi tietää, mitä salaisuuksia omalla tyttärellä mahdollisesti on? Nuorilla on omat salaiset elämänsä, joihin vanhemmilla ei ole pääsyä. Mistä tietää pitääkö olla huolissaan? Toivosen huolta lisää karmea aavistus, ettei Lauran murhatapaus ole ainoa laatuaan. Löytyy nimittäin yhdistävä tekijä: Peter Pan.

Aiemmin kadonneiden tyttöjen huoneista jossakin muodossa esiin pompsahteleva Peter Pan saa Toivosen hälytyskellot soimaan. Moni varmaan muistaa omasta lapsuudestaan Peter Panin, minäkin. En ole koskaan tosin lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pan -teosta, vaan ainoastaan nähyt Walt Disneyn version siitä. Syntyi nyt tarve lukea tuo alkuperäinenkin teos.

Rinnan nykyajan kanssa avautuu Toivosen nuoruus ja erityisesti hänen kokeilunsa mallimaailmassa, joka päättyi aikanaan katastrofaalisesti. Toivosella tuskin on ollut mahdollisuutta käsitellä nuoruuden tapahtumia ja ne selkeästi kummittelevät hänen mielessään edelleen.

Linda Toivosta voisi kuvailla sanoilla tarkka, herkkävaistoinen ja tunnollinen. Ja toimintakykyinen alkoholisti, jonka toiminta- ja arviointikyky tosin ovat murenemassa kovaa kyytiä palasiksi. Toivonen tajuaa itsekin tilanteensa ainakin jollakin tasolla, mutta se wake up -call puuttuu.

Alkoholismi on päihderiippuvuus, jonka luonteeseen kuuluu sekä itselle että muille valehteleminen ja juomisen vähättely.  Alkoholisti usein luulee, ettei kukaan huomaa hänen juomistaan, mutta itse asiassa erityisesti lapset kyllä huomaavat, jos vanhempi tai vanhemmat juovat. Moni muukin huomaa, mutta toisten juomiseen tuntuu olevan tosi vaikea puuttua.

Alkoholismi on melko kulunut aihe dekkareissa, samoin poliisien traumat sun muut menneiden draamat. Tuominen kuitenkin osoittaa, että näitäkin aiheita voi käsitellä tuoreesti olematta kliseinen. Henkilöt ovat usein ristiriitaisempia ja loogisia epäloogisuudessaan kuin miltä päälle päin näyttää. Tämä näkyy muun muassa Paloviidan (tuttu aiemmista kirjoista) käytöksessä. Joskus halu auttaa ei varsinaisesti auta autettavaa.

Mainittakoon, että vaikka itse tässä keskityn Toivosen alkoholismiin, niin Häväistyssä se ei ole  päällekäyvää. Se on enemmänkin yksi kude matossa, yksi Toivosen persoonaa ja käytöstä selittävä piirre, joka sulautuu saumattomasti tarinaan.

Brutaalisuusmittari: 1/3

Summa summarum, vaikuttava lukukokemus, mutta sitä uskalsin odottaakin. Arttu Tuomisesta on vuosien saatossa tullut eräs lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit ja mielestäni hän on kehittynyt hurjasti kirjailijauransa aikana.  

Arttu Tuominen: Häväistyt
Wsoy, 2022
s. 396

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjaluotsi.


Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt