"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Sarjoja ja elokuva

 

Vaihteeksi katsaus muutamiin katsomiini sarjoihin ja yhteen elokuvaan. Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen valitsemastani (sarjat Mydramalististä ja elokuva IMDB:stä) paikasta. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut Netflixistä.

 

HELMENSUKELTAJAORJASTA KORUKAUPPIAAKSI (Kiina)

The Story of a Pearl Girl (40 jaksoa)

“After escaping a brutal pearl farm, Duan Wu, a skilled diver, meets merchant Yan Zi Jing and noble Zhang Jin Ran. Joining Yan's caravan, she gets drawn into the glittering world of jewels, while uncovering secrets about her past.”

Kiehtova ja koukuttava sarja niin henkilöhahmojen kuin miljöönkin osalta. Käänteitä ei puutu etenkään sarjan alussa. Loppua kohden tarina menettää hieman tenhoaan ja pliisuuntuu, mutta ei missään tapauksessa muutu paskaksi. Mahdollisesti olisin kaivannut tiivistystä joiltakin osin. Kokonaisuutena kuitenkin pidin paljon. 

Sarjassa on romanttisia sivujuonteita, mutta ne ovat hienovireisiä eikä tarvitse väistellä siirappimiinoja. Itsehän en silkkaa romantiikkaa jaksa, mutta taiten rakennetut (romanttisetkin) ihmissuhteet kuuluvat niin sarjoihin kuin oikeaan elämäänkin.

 

LOISET TUNKEVAT IHMISIIN (Etelä-Korea)

Parasyte: The Grey (6 jaksoa)

“Parasites fall from space and take over human bodies by controlling their brains. Jung Soo In survives a failed takeover and begins an uneasy coexistence with the parasite in her hand.”

Superkoukuttava ja tummantyylikäs scifikauhusarja, jossa veri lentää ja päät irtoilee. Goreilu ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista: kohtaukset eivät ole loputtoman pitkiä, vaan sopivasti juoneen kuuluvia. Kyseessä ei siis ole mikään splatter-sarja.

Henkilöhahmoissa (ja tarinassa) on syvyyttä. Harmillista että tässä on vain kuusi jaksoa. Tarina jäi kesken, joten toivottavasti tekevät joskus jatkoa. En tosin pidätä hengitystä odotellessa, koska lukmieni juorujen (joiden lähdettä en tiedä eli ovat tosiaan vain huhuja) perusteella sarjan jatko on peruttu.

MAFIOIDEN MITTELÖITÄ (Etelä-Korea)

Vincenzo (20 jaksoa)

Italiaan pienenä poikana lähetetty Park Joo Hyeong palaa Etelä-Koreaan poltettuaan vähän peltoa Italiassa. Koreassa hän sekaantuu kaikenlaisiin bisneksiin ja kohtaa ihmisiä, jotka muuttavat hänen elämäänsä.

Juoni erityisesti liittyen bisneksiin on ajoittain hyvin kieronpuoleinen. Saa olla tarkkana, että pysyy kärryillä, mutta sarjan edetessä asiat alkavat hahmottua paremmin.

Ihan katsottava, mutta minulle ongelmaksi muodostui sarjan “humoristinen” puoli. En ole korealaisen (enkä varsinaisesti minkään muunkaan) komedian ystävä, koska se ei yleisesti tyyliltään edusta makuani. En jaksa lauleskeluja, ilmeilyä tai muutakaan fyysistä (esim. hassu tanssiminen) huumoria. Sellainen lähinnä tylsistyttää. Pidän enemmän sanallisesta huumorista ja otan senkin mielellään kuivana.

Yksittäisten sinne tänne sijoiteltujen komediallisten kohtausten (osa henkilöhahmoistakin on melko komediallisia, mikä on minulle turn off) rinnalla kulkee vakavampikin virta ja siitä pidin ja sen takia jaksoin sarjan katsoa loppuun.

KULLANKAIVUU GOES GORE

 Sisu (elokuva, Suomi)

Sisun olisi taannoin voinut katsoa täkäläisessä elokuvateatterissa (postauksen ensimmäinen kuva), mutta eipä tullut mentyä. Kovasti harkitsen elokuviin menemisestä, mutta ilmeisesti en silti ikinä mene, vaikka leffateatteri on viidensadan metrin päässä himasta.

No, jatkan harkitsemista. Ehkä joskus harkinta-aika päättyy ja siirryn seuraavaan vaiheeseen eli lopetan harkitsemisenkin. Tai kenties joskus ihan oikeasti menen sinne. Que sera sera.

Sisu kertoo ex-sotilaasta Aatamista, joka etsii kultaa Lapin erämaasta. Saksalaiset sotilaat tulevat pilaamaan Aatamin toimet ja Aatamia harmittaa.

Elokuvassa ei pahemmin puhuta. Esimerkiksi Aatamin ensimmäinen repliikki on muistaakseni aivan elokuvan lopussa ja the end. Toki jonkin verran muuta dialogia on, mutta melko niukasti ja pääasiassa englanniksi (mikä tuli minulle yllärinä).

Gore leffa, jota ei herkkisten kannata katsoa. Näyttelijävalinnat ja -suoritukset ovat nappiin. Aatamia näyttelevä Jorma Tommila on vertaansa vailla, samoin erityisesti saksalaista sotilasta näyttelevä norjalainen Aksel Hennie. Todella onnistunut näyttelijäkaarti ja ohjaus/kuvaus!

Sisu ei tyyliltään (kohtuullisen aivoton äksönpläjäys) edusta makuani, mutta ihmeekseni pidin siitä. Että näinkin voi käydä. 

Suorapuheisuutta vai huonoa käytöstä

 

Joistakin henkilöistä sanotaan, että he ovat suorapuheisia ja sanovat asiat niin kuin ne ovat (heidän omasta mielestään siis: asiat harvemmin ovat yhdellä ja tietyllä tavalla). Sitä pidetään joskus ylevänä, joskus vihjauksena siitä, ettei henkilöiden sanomisista kannata loukkaantua eli tiedossa on että voi tulla mitä tahansa. Kun he vain sanovat, mitä ajattelevat.

Mutta mikä oikeastaan on suorapuheisuutta ja missä kulkee raja suorapuheisuuden ja töykeyden välillä?

Itse miellän, ettei suorapuheisuus ole synonyymi töykeälle käytökselle, kuten se valitettavan usein mielletään. Suorapuheisuus minulle merkitsee pyrkimystä tuoda asia, tunne tai mielipide esille siten, ettei siihen jää tulkinnanvaraa. Tavoite on esittää asiansa siten, että se ymmärretään “oikein” eli siten kuin itse toivoo. Tavoite ei ole dissata toista, vaan halu tulla ymmärretyksi.

Jos joku on käynyt kampaajalla ja siihen toinen toteaa suorapuheisesti, että eipä tullut kummoinen, edellinen oli parempi, ei kyseessä mielestäni ole varsinaisesti suorapuheisuus vaan epäkohtelias käytös ellei kampaajalla käynyt henkilö varta vasten ole pyytänyt rehellistä mielipidettä (ja silloinkin voi miettiä, miten asiansa esittää).

Kuten tiedämme, moni kertoo mietteensä ihan pyytämättäkin. Kun sitten joku pahastuu, todetaan että sori mä nyt vaan olen suorapuheinen ja kerron mitä mieltä olen.

Minun silmissäni tällainen henkilö ei ole suorapuheinen vaan nimenomaan epäkohtelias. Loukkaaminen tai toisen tunteiden huomiotta jättäminen ei ole suorapuheisuutta. On harmillista, että nämä edes rinnastetaan.

Itse koen olevani suorapuheinen ja toivon (en tosin oleta, että kaikki ovat samanalisia kuin minä) sitä muiltakin. En jaksa rivien välistä lukemista ja vihjailua, jos asian/mielipiteen voi sanoa selkeästi.

Mieheni ei ole yhtä suora kuin minä. Itse sanallistan selkeästi mitä tunnen ja miten ajattelen ja on joskus raskasta, kun toinen kiertelee ja kaartalee. Pitää toisinaan muistuttaa häntä, että hei kyllähän sinä jo tiedät, että minulle voi sanoa suoraan, jos et halua, ei kiinnosta tmv. Sujuu se keskustelukin joutuisammin kun ei tarvitse arvailla tai lypsää toisen mielipidettä.

Minunkaan ei ole aina helppoa sanoa asioita suoraan – etenkin, jos pitäisi sanoa ei. Mutta sitäkin voi opetella ja oppimatka on edelleen kesken.

Suoraan puhuminen on taitolaji. Miten esittää asiansa/tunteensa siten, ettei loukkaa. Koska jos tarkoitus on tölviä tai loukata, niin kyse ei mielestäni enää ole suoruudesta, vaan jostain ihan muusta. Melko varmasti tällainen henkilö itsekin tietää, että se oma sanominen voi pahoittaa toisen mielen. Mutta silti on pakko sanoa.

Minulle suora ilmaisu on pääasiassa kuitenkin luontaista. Siihen todennäköisesti vaikuttaa paljolti sekä taustani (olen opiskellut mm. viestintää) sekä persoonallisuuteni. Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi enkä pidä selittelystä enkä konflikteista. Tosin harvemmin tämäkään onnistuu, koska me ihmiset vain tulkitsemme sanoja niin eri tavoin. Vaikka kuinka luulisi olleensa selkeä, niin pieleen menee.

Eräs vitsaus on henkilöt, jotka eivät hyväksy tarkennuksia. Jos on jotakin sanonut ja heidän tulkintansa siitä on Ö, on aivan sama vaikka tarkentaisi että tarkoitin Y, koska päätös on jo tehty. Armoa ei anneta. Jokainen someansa lukenut tietänee tämän ilmiön.

Mieleeni on opiskeluajoilta jäänyt eräs tehtävä, jossa laadittiin tiedote. Kirjoitin siinä, että yhteystiedot löytyvät alta. Palaute oli jämäkkä ja meni jota kuinkin näin: ai löytyvät, pitääkö niitä ihan etsiä? Miksi ne eivät vain voi olla (siellä alla).

Totta. Ne tosiaan ovat siellä eikä niitä tarvitse erikseen etsiä.

Kirjoittaessani (samoin kuin ajatellessani) tekstini on luonnostaan melko suoraa ja välttelen konditionaalia ja epävarmuutta (mm. ehkä, kenties) ilmaisevia termejä. Tästä olen blogini avulla opetellut pääsemään eroon (lisään näitä teksteihini pehmentääkseni sanomaa), samoin kaikesta muusta tarkkuudesta. Kirjoittaessani mietteitä kirjoista annan vapauden itselleni olla epävarma, epäsuora ja sekava. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Tulkitkaa miten tulkitsette (selitän kyllä tarvittaessa: tosin olen oppinut, että joskus ei maksa vaivaa ja annan vain olla).

Tämän kirjoituksen pointti? En tiedä. Aihe on muhinut mielessäni pidemmän aikaa ja nyt päästän sen ulos. Syntyykö sinulle mietteitä tästä? Ei tarvitse olla samaa mieltä.

Ja itse asiassa nyt kun tämän kirjoitin, ymmärsin että oikeastaan perimmäinen toiveeni noin yleisesti ottaen on vain tulla ymmärretyksi. Ei mitään muuta.

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

Pieniä hetkiä

Kuuntelin jokunen päivä sitten lenkillä Ocean Vuongin haastattelun (kuunnteltavissa esim. Spotifyssa), koska se sattui olemaan The New York Timesin Daily-podcastissa, joka on seurannassani ja jota joskus kuuntelen, jos aihe kiinnostaa.

Vuong ei varsinaisesti kiinnostanut minua, joten en tiedä miksi silti päätin haastattelun kuunnella. Ajattelin, että voinhan jättää sen kesken (spoiler alert: en jättänyt). Vuongilta julkaistaan tässä kuussa uusi romaani, The Emperor of Gladness. Kotona hyllyssä minulla lojuu On Earth We’re Briefly Gorgeous – edelleen lukematta.

Haastattelu oli ihmeellinen ainakin tällaiselle henkilölle joka ei varsinaisesti tiennyt Vuongista mitään ennestään nimeä ja paria taustafaktaa lukuun ottamatta. Vuong murtuu kesken haastattelun ja mielessäni käy onko kyseessä tehokeino vai aito tunnekuohu. Moitin itseäni kyyniseksi.

Annan tunteeni päättää. Aito on. Moni asia Vuongin ajatuksissa (ja hänen äänessäänkin) resonoi enkä tiedä miten ja miksi. Oivalsin jotain, jota aion tutkia itsekseni. Alkoi Vuongin tuleva kirjakin kiinnostaa samoin kuin nyt eri lailla tuo vanhempi romaani On Earth jne. Hypistelin jo On Earthia, mutta en voi alkaa sitä nyt lukea, koska kirjastosta on tulossa pari kirjaa, jotka on p a k k o ensin lukea.

*

28.9. 2023. Oli synkkä ja myrskyinen yö… Juuri sopiva sää kaataa ikoninen puuvanhus Northumberlandissa. Tekijä ei ollut teinipoika, kuten aluksi epäiltiin.

Keissi saapui vihdoin oikeuden käsiteltäväksi reilu viikko sitten ja olen seurannut sen (oikeudenkäynnin) kulkua mielenkiinnolla lukemalla illan ratoksi koosteen kunakin päivänä käydystä istunnosta.

Tekijät ovat aikuisia miehiä, jotka kummatkin kiistävät olleensa lähelläkään puuta saati kaataneensa sitä. Toinen ystävyksistä tosin väittää toisen kaataneen puun ja menneen paikalle hänen autollaan ja käyttäneen hänen puhelintaan ja muuta absurdia. BBC:n raportointi on ollut viihdyttävää luettavaa, vaikka onkin vain asiallista ja puolueetonta tapahtumakuvausta.

Parhaillaan odotellaan Juryn päätöstä. Molemmat syytetyt asuvat muuten Cumbriassa: toinen Carlislessa ja toinen Wigtonissa. Torille? Heh heh.

*

Derwentwaterin vesi pakenee rannoilta kuin hiusraja otsalta. On ollut tavanomaista kuivempaa ja lämpimämpää ja on edelleen. Ei ole sateita näköpiirissä lähipäivien ennusteissakaan.

Olen kuvannut ns. low water markeja viikottain. Niistä näkyy hyvin järven kuivuminen. Täällä on perinne, että kun vesiraja laskee ennätyksellisen alas, kaupungin pormestarin nimellä varustettu laatta sijoitetaan vesirajaan osoittamaan matalinta kohtaa.

28.4.

4.5.

8.5.

Nyt olisi uuden laatan paikka. En tosin tiedä onko tämä perinne enää olemassa. Tietoa aiheesta on hankala löytää.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, mukavaa viikonloppua!

Derwentwater Surprise Viewltä kuvattuna

UPF, Vatsantäytettä vailla ravinteita

Luin Chris van Tullekenin kirjan Ultraprocessed People – Why Do We All Eat Stuff That Isn’t Food… and Why Can’t We Stop? Teos on suomennettu nimellä Ultraprosessoitua – Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa ja miten se meihin vaikuttaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten ultraprosessoitu ruoka (jatkossa UPF) on saanut alkunsa ja mitä se oikeastaan edes on, suosittelen lukemaan tämän kirjan. 

Otaksun, että uutisensa ja päivälehtensä lukenut tietää mitä UPF:lla tarkoitetaan ja miten monin eri tavoin se (voi) vaikuttaa (epäedullisesti) elimistöömme ja terveyteemme.

Minulle tämä teos ei varsinaisesti avannut uusia ovia (liittyen siis itse ruokaan ja sen mahdollisiin vaikutuksiin kehossa), koska olen lukenut ennestään monia van Tullekenin haastatteluja (liittyen hänen UPF-kuurikokeiluunsa) sekä kuunnellut podcasteja, joissa hän on vieraana.

Ultraprosessoidusta ruuasta on muutenkin seuraamissani medioissa kirjoitettu ja puhuttu jo pitkän aikaa. Lisäksi Jason Fung sivuaa aihetta tietokirjassaan The Obesity Code. Rohkenen olettaa, että olen keskivertoa ravintotietoisempi ja se johtuu lähinnä pitkästä syömishäiriötaustastani ja siitä, että olen ollut vege jo ysäriltä lähtien (on siis ollut pakko opetella ravitsemukseen liittyviä asioita).

Sen sijaan UPF-tuotannon (ja erityisesti yksittäisten lisäaineiden) synty ja leviäminen (tai pikemminkin levittäminen) sekä ruokajättien kaksinaismoralismin laajuus ja suoranainen hyväksikäyttö plus riisto, jos ei tullut yllätyksenä, niin hieman shokkina kuitenkin. Nimenomaan laaja-alaisuutensa takia: ahnaat lonkerot kurottavat joka paikkaan ja sinne minne ei ylletä, pyritään yltämään keinolla millä hyvänsä. Kirjassa on useampikin erittäin päräyttävä esimerkki.

Van Tulleken kirjoittaa sujuvasti ja mukana on myös hänen omaa pohdintaansa. On kuitenkin selkeästi erotettavissa, milloin kyseessä on van Tullekenin oma tulkinta/ajatukset ja milloin tieteeseen/tutkimuksiin nojaava väite. Van Tullekenin lähtökohta on uteliaan epäileväinen. Paneutuessaan aiheeseen hän altisti itsensä UPF-ruokavaliolle kuukauden ajaksi.

Mietin olisinko rohjennut kirjaa lukea, jos syömiseni koostuisivat pääasiassa ultraprosessoidusta ruuasta (eivät koostu, todellakaan). En tiedä, miten psyykeni olisi käsitellyt sellaista asiaa, että syömäni ruoka on niin ravintoköyhää ja epäorgaanista, ettei se varsinaisesti ole edes ruokaa (puhumattakaan sen tuotannon ilmastovaikutuksista ja muista epäeettisyyksistä).

Manufacturers are required by law to supplement their products with a few vitamins and minerals so that we don’t develop deficiency diseases. But this doesn’t solve the whole problem. Whole foods contain thousands more molecules than manufacturers add back in, and it is these molecules’ more subtle health effects that could be responsible for the well-established benefits of eating whole food – protection against cancers, heart disease, dementia and early death. (s. 189)

Ei mene jakeluun (tai siis menee: rahastahan tässä on tietysti kyse), miksi ruoka-aineet pitää “puhdistaa” siten, ettei niihin jää mitään ravitsevaa jäljelle. Sen jälkeen niihin lisäillään muutamia synteettisiä ravinteita, etteivät ne olisi pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Monet UPF-ruuat eivät ole varsinaista ruokaa nähneetkään: ne on kasattu erilaisista öljyistä ja lisäaineista, jotka eivät ole luontaista ruokaa ihmiselle eikä kenellekään muullekaan. Voi vain kuvitella (tutkitun ja vahvistetun tiedon lisäksi), miten ne kaikki yhdessä ja erikseen vaikuttavat ihmisen aineenvaihduntaan, hormonitoimintaan, suolistomikrobeihin jne. Ei ole sattumaa, että UPF-ruokien esiintyvyys ja väestöjen lihominen (ja mahdollisesti suolistosairauksien lisääntyminen) kulkevat käsi kädessä.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos haluat vähentää tai lopettaa UPF:n kuluttamisen. Luulen, ettei kirjan luettua tee mieli sellaista moskaa työntää suuhun tai ainakin harkitsee pari kertaa ja ehkä miettii korvaavia vaihtoehtoja. Van Tulleken ei saarnaa eikä syyllistä, joten sellaisesta ei tarvitse olla huolissaan.


Chris van Tulleken: Ultraprocessed People
Penguin, 2023
s. 406

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.

Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Kuivakkaa (paitsi säiden puolesta) kävelyä

Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, otin David Nichollsin romaanin You Are Here (Sceptre 2024, s. 348, suom. Melkein perillä) luettavaksi lähinnä sen vaellusteeman takia. Ja siis erityisesti siksi, että siinä osa matkasta patikoidaan minulle ennestään tutuilla seuduilla.

Minulla on melko voimakas intuitio, joka ohjailee (myös) lukemisiani. Tai pikemminkin yleensä kuuntelen intuitiotani ja luotan siihen. Olin skeptinen You Are Heren suhteen ja ihan oikeassa oli intuitioni: olisin voinut hyvin jättää sen lukematta.

Marnie asuu Lontoossa Herne Hillissä. Hän työllistää itsensä kirjallisuuden parissa oikolukijana ja kustannustoimittajana. Raha on tiukalla ja ihmettelen, miten hänellä on varaa asua niin kookkaassa asunnossa yksin. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta sai silti kulmani kohoamaan.

York. Opettajana työskentelevän Michaelin vaimo on lähtenyt lätkimään, mutta Michael elättelee vielä toiveita yhteenpaluusta. Sosiaalinen elämä on kutistunut lähes olemattomaksi, koska Michael viihtyy paremmin yksin. Vapaa-aikaa kuluu kävellen ja luonnossa.

Marnien ja Michaelin yhteinen ystävä Cleo saa painostettua molemmat muutaman päivän patikkalomalle tarkoituksena taittaa Coast to Coast -reitin alkua.

Tuttujen mestojen bongailu oli kirjan parasta antia, vaikka tietysti kirjailija on käyttänyt taiteellista vapauttaan luomalla paikkoja, joita ei ole olemassa (tietyt pubit/Innit/majoituspaikat). Etenkin se osa kirjasta, kun aloitellaan vaellus ja ollaan Lake Districtillä oli minulle luonto- ja maastokuvauksen tiimoilta kiinnostavinta, koska saatoin nähdä kaikki paikat mielessäni.

Tarina itse sitten… Noh, en ole kohderyhmää. Aloin pitkästyä kirjan keskivaiheilla ja jo aiemminkin. Koin kirjan varsin kevyeksi – ikään kuin pitkitettyä small talkia jonninjoutavista asioista. Tällä tarkoitan tietysti asioita, jotka eivät minua kiinnosta. Aiheet pyörivät pääasiassa ihmissuhteissa: erityisesti Michaelin ja Marnien ihmissuhteissa muiden kanssa ja lopulta keskenään.

Yksinäisyys on kirjan eräs teema, mutta sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti. En siitä saanut juuri otetta semminkin, kun ymmärsin, että periaatteessa ainakin Michael viihtyi yksin. Hänellä ei ollut erityistä tarvetta hengailla seurapiireissä ja ihmisten parissa jatkuvasti. Johan hän työnsä puolesta on väkisinkin tekemisissä ihmisten kanssa. Marnien kohdalla tämä on toisin, koska Marnien työ itsessään on yksinäistä puurtamista.

Tuli mieleeni tästä kirjasta monet lukemani chick lit -teokset: samoja piirteitä esiintyy runsaasti. Mietinkin jos tämän romaanin olisi kirjoittanut nainen, se varmaan luokiteltaisiin chick litiksi. Miehen kirjoittamana se on jotain… en tiedä, ylevämpää? Itse lisään postaukseeni tunnisteen chick lit, ihan vain koska voin.

Ymmärrän, että kirjasta moni on pitänyt enkä sitä ihmettele. Maut nyt vaan ovat erilaisia eikä se kirjasta tee huonoa, että juuri minä en siitä innostunut. Otaksun, että minulle kompastuskivi oli nimenomaan ihmissuhteiden (nimenomaan rakkaussuhteiden tai poteintiaalisten sellaisten) jatkuva vatvominen. En vaan jaksa.

Kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta lukijoilta Goodreadsissa, joten sinne voipi mennä lukemaan ihastuneempia mietteitä.

Alla olevassa kuvassa Haweswater Reservoir, jonka rantaa pitkin coast to coast -reitti kulkee. Kävin siellä patikoimassa parisen viikkoa sitten. En tehnyt romaanissa mainittua Kidsty Pikea, vaan heitin rundin järven toisella puolella oleville fellseille nimiltään Branstree ja Selside Pike .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28. Kirjassa ollaan järvellä.

Turisteilua ja lukukuulumiset

 

Sääennusteet lupasivat (lupaavat edelleen) suotuisia säitä, joten hankimme auton. Olemme (mieheni ja minä) autoton perhe: vuokraamme auton tarvittaessa. Koska miksipä omistaa jotain, jota ei oikeasti tarvitse, mutta jolle kyllä varmasti keksisi jatkuvasti turhaa käyttöä.

Auton vuokraaminen tapahtui maanantaina extempore. Keswickissä on yksi autoliike, joka pääasiassa huoltaa ja myy. Ovat kuitenkin jättäneet yhden jo kohtuullisen vanhan (mutta hyvin huolletun) ja söpön Fiat Punton vuokrattavaksi, jos nyt jotakuta innostaa. Meitä innosti ja Puntokin sattui olemaan vapaana, kun maanantaina asiaa tiedustelimme. Palvelu oli ykkäsluokkaa ja auto alla puolen tunnin sisällä.

Koska idea vuokraamiseen syntyi niin pikaisesti, emme olleet ehtineet suunnitella mitään sen tarkemmin. Minua on kuitenkin kiinnostanut nähdä länsirannikkoa ja merta jo pitkään, joten ehdotin että ajelemme maisemareittejä pitkin St Beesiin. Ja sinne sitten mentiin.

 

Piti olla aurinkoista, mutta ei ollut. Onneksi emme luota sääennusteisiin, vaan puimme päälle riittävästi vaatetta ja pipotkin oli mukana. Rannikolla oli nimittäin infernaalinen tuuli.

Käyskentelimme rantaa pitkin rinteelle, josta alkaa (tai päättyy) ikoninen Coast to Coast walk, josta muun muassa David Nicholls kirjoittaa teoksessaan You are Here (suom. Melkein perillä).

En ole Nichollsin kirjaa lukenut, koska siihen on ollut pitkä jono kirjastossa. En pääsääntöisesti varaa kirjaa, jos siitä on olemassa varauksia, koska haluan lukea kirjani rauhassa enkä miettiä ehdinkö lukea sen kolmessa viikossa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).

Nyt on ollut muutama kirja vapaana (ei lähikirjastossani), joten rohkenin sen varata. Nyt se on noudattavissa kirjastosta, kun vaan ehtisi joskus sen hakea (olen viettänyt viikon pääasiassa korvessa eräilemässä poislukien maanantain, jolloin hengailin rannikolla).

Kyseinen kirja ei minua varsinaisesti kiinnosta muutoin kuin vaellusteeman ja tuttujen mestojen takia. Joskus kiinnostaa lukea (romaaneja) paikoista, joissa on käynyt. Tämä ei tosin koske kaikkia paikkoja, vaan sellaisia joihin on jokin tunne- tai muu side.

 

 

En ole tietääkseni lukenut yhtäkään romaania Nichollsilta, vaikka toki kirjailija on nimenä tuttuakin tutumpi. Yleisesti ottaen kirjansa aiheet eivät ole kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin niihin tarttunut. En ole myöskään katsonut Nichollsin kirjan One Day pohjalta tehtyä samannimistä suurta pöhinää saanutta sarjaa enkä usko koskaan katsovani.

Mutta You Are Heren lukemista odotan uteliaalla innolla. Erityisesti Nichollsin romaaneissa on kehuttu dialogeja ja kiinnostaakin nähdä, miten ja millaista kieltä hän niissä käyttää ja yleisestikin.

Tällä hetkellä luen muun muassa József Debreczenin teosta Cold Crematorium: Reporting from the Land of Auschwitz (suom. Kylmä krematorio – raportti Auschwitzin valtakunnasta). On kohtuullisen raskasta luettavaa, kuten kirjan nimestä voipi päätellä.

Debreczenin kuvaukset muun muassa hierarkioista, nokkimisjärjestyksistä ja siitä, miten sorretutkin sortavat sorrettuja ovat yksityiskohtaisia ja perusteellisia. Tyylillisesti kirja ei ole raporttia nähnytkään, vaan se on kielellisesti hyvinkin runollista ja koukeroista. Kaunista ruman keskellä.

Bonuskuvana Whitehavenin oranssi “kolera-allas”. Whitehavenissa olen käynyt ennenkin, mutta silloin siellä ei vielä ollut oranssia vettä.

Kaikki kuvat St Beestä paitsi alin on Whitehavenista.

Linkkejä:

Coast to Coast Walk
St Bees
Whitehaven
Miksi Whitehavenin sataman vesi on oranssia? (BBC:n juttu maaliskuulta 2024)

Pirullinen viimeinen tahto

Seishi Yokomizo: The Inugami Curse
alkuper. 本陣殺人事件 (Inugamike no ichizoku, 1950)
Pushkin Press, 2020
japanista englannintanut Yumiko Yamazaki
s. 316

Nasu, Japani. Eletään 1940-lukua. Kun Sahei Inugami kuolee 81-vuotiaana, jättää hän jälkeensä melkoisen perinnön: on yritystoimintaa ja kiinteistöjä. Ahnaat perilliset tuskin malttavat odottaa pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, mutta Sahein testamentti ei ole mikään hellämielinen tasajako vaan pirullinen viimeinen tahto, joka saa ennestään huonoissa väleissä olevat perilliset kyräilemään toisiaan.

Testamentti on niin kauhistuttava, että asiaa hoitaneen lakifirman asianajaja ottaa yhteyttä yksitysetsivä Kosuke Kindaichiin. Asianajaja nimittäin pelkää, että testamentin lukeminen perillisille voi saada aikaan melkoisen verilöylyn ja se pitäisi jotenkin saada estettyä.

Kindaichi matkustaa Nasuun, jossa verilöylyn ensimmäiset mainingit ovat jo rantautumassa. Eikä testamenttia ole vielä edes luettu. Tilanne eskaloituu melkoisen brutaaliksi perillisten riidellessä keskenään. Samalla valottuu Inugamin suvun vaiheet ja salaisuudet, selviää mikseivät lapset erityisesti pitäneet isästään, jota kuvailevat kylmäksi ja etäiseksi.

Aiemmin lukemani The Honjin Murdersin lailla The Inugami Curse on rikospähkinämäinen dekkari, jossa tapahtumia puidaan tarkasti samalla kun niitä yritetään niin sanotusti reaaliajassa selvittää. Tässä kirjassa erikoista edelliseen verrattuna on, että rikokset alkavat vasta Kindaichin tullessa mukaan kuvioon: mitään selvitettävää rikosta ei siis ole ennen kuin niitä alkaa tulla.

Tarina on viihdyttävä ja joutuin etenevä, joskin muutamissa kohdissa äidytään kertaamaan ja vatvomaan tapahtumia turhankin perusteellisesti. Nämä vatvomiset ovat tietysti myös vihjeitä sellaiselle lukijalle, joka yrittää selvittää tapahtumia lukemisen ohessa. Itse olen sellainen lukija ja osan “mysteereistä” aavistin oikein tai ainkin sinnepäin.

The Inugami Curse, vaikka on periaatteessa ajaton, on kuitenkin aikakautensa tuote. Se kannattaa pitää mielessä kirjaa lukiessa ja tarkastella sitä nimenomaan ajallisessa kontekstissaan, jolloin asenteet tiettyihin asioihin olivat erilaisia kuin nykyään.

Itse viihdyin mainiosti kirjan parissa, vaikka tällainen (rikospähkinämäinen) tyyli ei suurimpien intressieni piiriin kuulukaan. Silloin tällöin luettuna minulle kyllä maistuu tällainenkin ja tässä The Inugami Cursessa on paljon mielenkiintoisia taustatarinoita.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat:

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Sivuseikka

Adania Shibli: Minor Detail
alkuper. julk. 2017
Fitzcarraldo Editions, 2020
arabiasta englannintanut Elisabeth Jaquette
s. 112
Kirja on suomennettu nimellä Sivuseikka

Päivämäärät jäävät helpommin mieleen, jos niillä on jokin merkitys itselle. Esimerkiksi läheisen tai oma syntymäpäivä tai muu syystä tai toisesta merkittävä päivä.

Adania Shiblin romaanissa Minor Detail juuri tällainen pieni, sinänsä merkityksetön yksityiskohta onkin merkittävä kirjan toisen luvun (kirjassa on kaksi lukua) kertojalle, palestiinalaiselle (nimettömäksi jäävälle, kuten kirjan muutkin henkilöt) naiselle.

 Eräs nainen raiskattiin ja tapettiin samana päivämääränä kuin kertoja-nainen syntyi. Vaikka vuosiluku ei täsmää, on sekin sinänsä merkittävä, koska on kulunut 25 vuotta. Kertoja syntyi päivälleen kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun israelilaiset sotilaat raiskasivat ja tappoivat tuon erään toisen palestiinalaisen naisen.

Ennen kuin nainen saa äänen, palataan ajassa taaksepäin. Kesään 1949, siihen kesään jolloin eräs nainen raiskataan ja tapetaan. Tätä aikaa kuvataan miessotilaan silmin.

Negevin aavikko. Päivät ovat melko yksitoikkoisia: tehtävä on tutkiskella lähipiiriä siltä varalta, että sieltä löytyy “elämää”. Yleensä ei löydy, mutta sitten erään kerran löytyy eikä tuolle elämälle hyvin käy. Ei ole paljastus mainita, että kyseessä on juuri tuo nainen, joka joukkoraiskauksen päätteeksi tapetaan.

Mutta ennen tuota tapahtumaa, joka sekin melko nopeasti kuvataan ja ohitetaan (koska mitäpä nyt jostain raiskauksesta ja tappamisesta) vasta aivan ensimmäisen luvun lopussa, seurataan mainitun miessotilaan toimia.

Miestä on purrut hämähäkki ja se aiheuttaa harmia. Pureman hoitoa kuvataan tarkasti.

Olen ihminen, joka yleisesti ottaen toivoo hyvää muille (niin kuin kai suurin osa). Kun sotilas hoitaa puremaa, joka pahenee ja infektoituu, olen huolissani. Sitten tapahtuu asioita, joita ei voi hyväksyä mitenkään. Pitääkö miehelle vielä toivoa hyvää?

Tehokas näkökulman valinta. Lukija on hieman “tuttu” sotilaan kanssa, vaikka sotilaan ajatuksia ei avata juuri ollenkaan. Sotilasta kuvataan lähinnä toiminnan kautta eikä hänestä saa varsinaisesti otetta – hänelle ei muodostu persoonaa. Vielä vähemmän saamme tietää raiskatuksi joutuvasta naisesta.

Shiblin tyyli on suoraa ja intensiivistä, siinä on jotain tenhoavaa vaikka näennäisesti mitään ei tapahdu.

Yhtä hypnoottista ja jännitteistä on toisessa osassa Ramallahissa asuvan naisen kuvaus arjestaan, joka on… no, arkista, mutta kuitenkin aivan erilaista kuin arjen mieltäisi olevan. Yleensä arjessa ei tarvitse ajatella rajoja ja liikkumista, sitä minne voi mennä vai voiko ja mitä riskejä siihen liittyy.

Naisen pitää päästä liikkumaan, koska hänellä on pakkomielle 1949 raiskatun naisen tapauksesta. Tuo pieni yksityiskohta (päivämäärä) sysää naisen riskialttiille tutkimusmatkalle, joka osoittautuu lopulta… turhaksi.

Minor Detail on häiritsevää luettavaa. Siihen jää koukkuun ja sotkeutuu, eikä kirja jätä ihan heti rauhaan sen loputtuakaan.

Sota ja mielivaltainen vallankäyttö ovat saatanasta. Siitä kärsivät kaikki, eniten ihmiset joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Siviilit. Sen takia, että joku nyt vain haluaa jotain – kaikki muu on epäoleellista ja siivottavissa pois.

Turhauttaa. Suututtaa.

Olen tietoinen, että tämä kirjoitus on sekava. Niin ovat ajatuksenikin. Vaikuttava romaani, jonka sijoitan Suosikkini-tunnuksen alle.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon. Kyseessä on muu käännöspalkinto, kuten arvata saattaa.

Lapsikulta

Romy Hausmann: Dear Child
alkuper. Liebed Kind, 2019
Quercus, 2020
saksasta englanniksi kääntänyt Jamie Bulloch
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Lapsikulta


Mökki keskellä metsää. Ei tavallinen mökki, vaan sellainen josta on ikkunat peitetty ja naulattu kiinni, ovi aina lukossa myös sisäpuolelta. Paitsi silloin kun avaimenvartija-isä oven avaa. Ovesta ei poistu muita kuin isä, Lena-vaimolla ja lapsilla ei ole mitään asiaa ulkomaailmaan.

Kunnes eräänä päivänä Lena näkee tilaisuuden ja aikoo käyttää sen. Hänen onnistuu paeta, mutta tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan. Lena on traumatisoitunut ja näkee kauhuja kaikkialla, mutta missä määrin kyseessä on trauma ja missä määrin uhka on todellinen.

Mikä häntä edes uhkaa? Jokin määrittelemätön tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Vapautumisen jälkeenkin Lena kokee olevansa vainottu. Keneen voi luottaa, jos keneenkään?

Tarina avautuu kolmen näkökulman kautta: Lenan, Lenan isän Matthiaksen ja Lenan 13-vuotiaan tyttären Hannahin.

Romaani alkaa varsin vauhdikkaasti ja “mysteerien” juurelle päästään joutuin. On selvää, etteivät palaset sovi paikoilleen. Jotain on pahemman kerran pielessä, jokin koko hommassa niin sanotusti haisee.

Kirjan alussa syntynyt jännite kestää aikansa, mutta valitettavasti se alkaa menettää otettaan tarinan edetessä. Sorsa odottelee saavansa lisää pullanmurusia, kun ensimmäinen kourallinen on heitetty ja naposteltu. Lisää pullaa ei näytä tulevan. Tulisi edes pieni muru. Ei tule.

Nimittäin loput pullasta on jätetty melko lailla kirjan loppuun ja se sitten heitetäänkin sorsalle kunnon köntsänä vuolaiden selittelyjen kera.

Juonesta en viitsi mitään kirjoittaa, koska se spoilaisi koko kirjan, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Goodreadsissa kirjasta on pääasiassa pidetty, joten sieltä voipi lukea innostuneempia mietteitä.

Kirjan pohjalta on tehty minisarja (6 jaksoa), Liebes Kind (Dear Child), joka on katsottavissa ainakin Britti-Netflixissä. Pohdin lukisinko kirjan vai katsoisinko sarjan ja päädyin lukemaan. Sarjaa siten tuskin katson, vaikka toisaalta voisi olla kiintoisaa nähdä, millainen tulkinta tarinasta on tehty tv-sarjamuodossa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. Todellakin on, sillä mökissä noudatetaan tarkkoja rutiineja: jopa vessa-ajat on aikataulutettu eli parempi kusta ja paskoa silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Viime aikoina katsottuja sarjoja

 

Kerron harvakseltaan sarjoista/elokuvista, jotka olen katsonut. En ole edelleenkään television suurkuluttaja enkä jaksa tuijottaa toosaa pitkiä aikoja putkeen.

Minulla on yleensä yksi sarja kesken, jota katson yksikseni. Sitten on sarja, jota katson miehen kanssa. Meillä on jokseenkin erilaiset maut: itse katson lähinnä aasialaisia sarjoja enkä ikinä jenkki- tai brittisarjoja itsekseni.

Televisiokanavia meillä ei edes näy (koska ei kiinnosta), ohjelmat katsotaan striimauspalvelusta eli Netflixistä. Aiemmin meillä oli myös Amazon Prime, mutta hankkiuduimme siitä eroon (syitä oli monia, en ala edes luetella) eikä ole tullut ikävä. Listan alin eli The Man in the High Castle on Amazon Primesta, kaikki muut Netflixistä katsottu. Näin vähäisellä käytöllä kaksi striimauspalvelua oli muutenkin liioittelua.

 

RIKOSTUTKIMUKSIA MENNEESSÄ JA NYKYISYYDESSÄ (Etelä-Korea)

Signal (16 jaksoa) 

Park Hae Yeong todistaa lapsena kidnappausta, mikä vaikuttaa hänen myöhempään elämäänsä voimakkaasti. Kaapattu löytyy kuolleena muutamia päiviä katoamisen jälkeen, mutta tekijää ei saada koskaan kiinni.

15 vuotta kuluu, Hae Yeong on valmistunut kriminaaliprofiloijaksi. Eräänä päivänä Hae Yeong löytää radiopuhelimen, jonka toisessa päässä on (poliisi)etsivä. Tässä ei olisi varsinaisesti mitään erityisen outoa, ellei radiopuhelimen toisessa päässä elettäisi menneisyydessä.

Menneisyyden tapahtumilla on kauaskantoiset seuraukset, mutta voiko menneisyyttä muuttaa? Hae Yeong (muutaman muun lailla) toivoo saavansa vastauksia eräisiin menneisyyden tapahtumiin.

Koukuttava sarja, johon sisään pääseminen vei hetken mutta sitten se olikin menoa. Sarja on vuodelta 2016 ja yllättäen on tullut tieto, että tälle on ilmeisesti tulossa jatkoa mahdollisesti ensi vuonna. On erikoista, että näin pitkän ajan jälkeen mitään jatkoa tulee. Sarja kyllä loppui siten, että sitä periaatteessa voi jatkaa. Luonnollisesti katson jatkot, jos ne Netflixiin tulevat.

 

HISTORIALLISTA ZOMBIE-GOREA (Etelä-Korea)

Kingdom (kaudet 1 ja 2, 6+6 jaksoa)

Historiallista zombie-gorea Joseon-dynastian aikana. Erittäin brutaali eli ei heikoille. Itse pidin tästä valtavasti. Visuaalisesti näyttävä eikä juonenkäänteitä puutu.

Isorokkoon sairastuneen kuninkaan ympärillä alkaa pyöriä huhuja hänen kuolemastaan. Varmaa tietoa on vaikea saada, joten kruununprinssi Lee Chang (joka sittemmin julistetaan petturiksi) vartijansa kanssa lähtee etsimään lääkäriä, joka viimeksi hoiti hänen isäänsä (eli kuningasta). Ehäpä lääkärillä on enemmän tietoa kuninkaan tilasta.

Kaksikko päätyy omituisen sairauden runtelemaan kylään ja erikoisia asioita alkaa paljastua.

Kingdomin tiimoilta on tehty spin off -elokuva, Ashin of the North, jossa valotetaan toisen kauden aivan lopussa esiintyvän henkilön, Ashinin, tausta. Ihan hyvä leffa, mutta ei nyt mikään huippu. Tähän sarjaan on käsittääkseni joskus tulossa kolmas kausi – ainakin sarja jäi selkeästi kesken.

 

BRUTAALIA KILPAILUA JA KAPINOINTIA (Etelä-Korea)

Squid Game (kausi 2, 7 jaksoa)

Moni on varmaan tästä sarjasta kuullutkin. Olen ensimmäisestä kaudesta kirjoittanut täällä.

Toisessa kaudessa kilpaillaan niinikään “henkensä edestä” ja joukossa on myös edellisen pelirupeaman voittaja Seong Gi Hun, joka halusi värväytyä peliin mukaan pistääkseen sille pisteen lopullisesti.

Tässä kaudessa pelin raamit hieman valottuvat, mutta aika paljon jää silti pimentoon. Meno on erittäin brutaalia ja veri lentää eli edelleenkään en suosittele herkille.

Kolmas kausi julkaistaan ilmeisesti joskus kesäkuussa. Siinä on 6 jaksoa.

 

OMITUISEN KATOAMISEN SELVITTELYÄ (UK)

Missing You (minisarja, 5 jaksoa)

“Detective Kat Donovan's world unravels when she finds her estranged fiancé on a dating app. Leading her to reopen her father's unsolved murder.”

Brittiläinen minisarja, joka perustuu Harlan Cobenin samannimiseen teokseen. En ole yhtäkään Cobenin kirjaa lukenut, mutta katsonut tietääkseni kaikki niiden pohjalta tehdyt minisarjat. Ne näyttävätkin toimivan hyvin sarjoina, joten tuskin aion koskaan lukea Cobenin kirjoja. Luettavaa on muutenkin ihan riittävästi.

Missing You:ta on kuvattu muun muassa Manchesterin ja Leedsin tienoilla, mutta myös täällä meidän huudeilla Lake Districtillä. Olikin mukavaa katsomisen ohessa bongailla tuttuja mestoja.

 

VAIKUTTAVAA VAIHTOEHTOHISTORIAA (USA)

The Man in the High Castle (4 kautta, yht. 40 jaksoa)

“In a dystopian America dominated by Nazi Germany and Imperial Japan, a young woman discovers a mysterious film that may hold the key to toppling the totalitarian regimes.”

Vaikuttava dystooppinen sarja vaihtoehtotodellisuudesta. Taiten rakennettu ja moniuloitteinen juoni ja henkilöt, visuaalisesti myös erittäin näyttävä. Harvinaisen laadukas sarja ollakseen yhdysvaltalainen. Kerrankin tuntui siltä kuin olisi katsonut alusta loppuun asti suunniteltua kokonaisuutta, jota ei ole väännetty katsojalukuja kytäten kausi kerrallaan typeriä käänteitä miettien.

Vaiennettu saa äänen

Luin joulukuussa 2020 Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice, josta pidin kovasti. Luontevaa oli siten ottaa Darén kirjalle kirjoittama jatko-osa, And So I Roar, lukuun.

Koska Louding Voicen lukemisesta oli aikaa useampi vuosi, eivät kaikki tarinan yksityiskohdat olleet enää mielessä. Sillä ei ollut merkitystä: muistin riittävästi ja jatko-osaa lukiessa palautui oleelliset kohdat mieleen.

Abi Daré: And So I Roar
Sceptre 2024
s. 373

14-vuotias Adunni on edelleen Lagosissa, jonne hän päätyi kotiapulaiseksi sadistiselle matamille. Muutoksen tuulet ovat kuitenkin ilmassa, sillä Adunni on hyväksytty kouluun.

The Girl With the Louding Voicesta tuttu Ms Tia (joka on ollut merkittävänä tukena Adunnille) saa tässä And So I Roar -romaanissa oman äänen.

Adunnin koulusuunnitelmat uhkaavat romuttua alkuunsa, kun “menneisyys” palaa Ikatin kylästä Lagosiin ja vaatii Adunnia palaamaan kotiseudulleen. Ms Tia, joka painiskelee omien demoniensa kanssa, tekee erikoisen päätöksen yrittäessään auttaa Adunnia.

Enpä olisi arvannut mihin suuntaan ja millaiseksi tarina muotoutuu. Se on tietysti hyvä asia, mutta kun koko asetelma valkeni minulle, ei se oikein innostanut. Tämä siksi, että tarina tallaa paikallaan eikä etene minnekään (toisteisuuden takia) kuin vasta melko lopussa. Sanoisin, että tyhjäkäyntiä ja turhaa horinaa on uskomattoman paljon.

On myös sivuraiteita, jotka eivät johda minnekään. Ilmastonmuutos on saatu ympättyä tarinaan mutta se jää lähinnä pinnalliseksi saarnaksi. Yhteys tarinaan kyllä on, mutta melko keinotekoinen ottaen kokonaisuuden huomioon.

Tuntuu, että Abi Daré on halunnut tunkea kaikki asiansa tähän romaaniin: on naisten ja tyttöjen asema (mikä ehdottomasti on se keskeisin ja perusteellisin aihe romaanissa), takapajuisten pikkukylien erilaiset traditiot versus Lagos ja muu edistyksellisyys, silpominen, jo mainittu ilmastonmuutos jne. Epäkohdat marssitetaan näyttämölle alleviivaustussin kanssa.

Tarina saa trillerimäisiä piirteitä edetessään, mikä nostaa kirjan jännitettä mutta valitettavasti se ei oikein kanna – mielestäni tarpeettoman pitkityksen ja jahkailun takia.

Ikävää olla näin negatiivinen, mutta odotin enemmän koska The Girl With the Louding Voice oli niin vaikuttava. Pidin kyllä tästäkin romaanista eli ei tullut mieleen sitä kesken jättää. Toisaalta nyt jälkikäteen mietin, olisinko varsinaisesti missanut mitään, vaikka olisinkin jättänyt. Sitten toisaalta kirjan kielellinen tyyli miellytti ja kantoi läpi teoksen.

A good education can never be good
enough when you have a bad name.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Paholaisen kuiskaus

Miyki Miyaben ei erityisen jännittävässä trillerissä The Devil’s Whisper pohditaan kolmen kuolleen naisen mahdollista yhteyttä toisiinsa.

 

Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper
alkuper. Majutsu wa sasayaku, 1989
Kodansha, 2007
japanista englannintanut Deborah Stuhr Iwabuchi
s. 253
(kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)

 
Yhteyttä alkaa pohtia 16-vuotias Mamoru, kun erään uhrin väitetään kuolleen jäätyään Mamorun sedän (setä nimellisesti, ei verisiteellisesti) taksin alle. Setä pidätetään, kun tapausta aletaan tutkia. Silminnäkijöitä ei ole ennen kuin sellainen yhtäkkiä ilmestyy.

Omituisten kuolemien ohella tai ehkä jopa enemmän The Devil’s Whisper on tarina Mamorusta.

Mamorun Isä katosi Mamorun ollessa vasta nelivuotias eikä häntä (isää) sen koommin ole nähty. Isä kavalsi työpaikaltaan rahaa ja otti hatkat. Silti mamorun äiti päätti, että he jäävät asumaan Hirakawaan, vaikka paikalliset halveksuivat heitä. 

Kun Mamorun äiti kuolee, muuttaa Mamoru tätinsä perheen luokse Tokioon asumaan. Mamoru sopeutuu uuteen kotiinsa hyvin, vaikkakin koulussa häntä kiusataan. Sedän pidätys luonnollisesti järkyttää koko perhettä.

Tarina on levällään vähän joka suuntaan, mutta pysyy kyllä kasassa. Taustalta löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka aikanaan olivat puheenaiheita. Ainakin itse muistan törmänneeni tiettyihin ilmiöihin kyseisen ajan kirjallisuudessa ja keskustelussa 90-luvulla. The Devil’s Whisper on julkaistu Japanissa alun perin 1989.

Juoni on kiero ja muuttuu melko överiksi loppua kohden. Mut mitä väliä, ihan hyvää viihdettä. Raakuuksia ei juuri ole, vaikka kirjassa kuollaankin. Sopinee siis herkemmillekin lukijoille.

Jostain syystä ei oikein irtoa juttua tästä kirjasta, vaikka periaatteessa tarttumapintaa kyllä olisi. Siispä päätän mietteeni tähän sitaattiin:

But there are lots of idiots out there with bad eyes. They see the tail of and elephant and start screaming that it’s a snake. They crab the horns of a cow and are sure they’ve got a rhinoceros. They can’t see past the tips of their own noses. (s. 139)

Olen aiemmin lukenut Miyabelta Shadow Familyn, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Samat voisin sanoa The Devil’s Whispersistä. Aion kyllä lukea lisää Miyabea, jos osuu eteen jossain. Tämän kirjan olen bongannut joskus charitysta.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

 

KEVÄTPÄIVITYS:

Koska olen lämpöihminen, tykkään tarkkailla luonnon heräilyä kevääseen. Lumikellot ovat kukkineet jo viikkotolkulla (kuva otettu lauantaina 8. helmikuuta).

 Myös narsissit alkavat heräillä horroksesta (kuva otettu maanantaina 24. helmikuuta).

Mitenkään erityisen lämmintä ei vielä ole, ellei aurinko paista suoraan naamaan eikä tuule. Aurinko lämmittää jo todella voimakkaasti.