Klassikkohaaste XI: The Waiting Years

Vuorossaan jo yhdestoista klassikkohaaste päättää heinäkuun ja johdattelee meidät elokuulle. Jos et tiedä, mistä haasteessa on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haaste-emännän eli Janen Kirjan jos toisenkin -blogista.

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Luin tällä kertaa haasteeseen japanilaisen Fumiko Enchin romaanin The Waiting Years (tietojeni mukaan ei ole suomennettu). Kirja on nuokkunut pitkään hyllyssäni ja tämän haasteen ansiosta se vihdoin tuli luetuksi. Oikein ihmettelen, miksen ole siihen aiemmin tullut tarttuneeksi, koska kirja kuitenkin on aina kiinnostanut kovasti. Mutta nyt ovat kirjan ”odotusvuodet” päättyneet.

The Waiting Yearsin keskus on ehdottomasti Tomo Shirakawa, äveriään miehen puoliso. Kirjan alussa vielä nuori, mutta liian vanha valtion virkamiehenä työskentelevälle miehelleen Yukitomolle, joka ei kykene pitämään himojaan kurissa.

Yukitomo Shirakawaa kiinnostaa lähinnä nuoret naiset, mitä nuorempi sen parempi. Yukitomo kenties kuvittelee olevansa jalo ja armelias, kun antaa vaimolleen tehtäväksi hankkia hänelle jalkavaimon palvelustytön.

”To call the girl a concubine would be making too much of it,” he (Yukitomo) had said to Tomo. ”She’ll be a maid for you, too… It’s a good idea, surely, to have a young woman with a pleasant disposition about the house so that you can train her to look after things for you when you’re out calling. That’s why I don’t want to lower the tone of the household by bringing in a geisha or some other woman of that type...”

Yukitomo jatkaa lätinää kertomalla luottavansa vaimonsa arviointikykyyn ennen kuin jättää homman hänen haltuun. Mikäpäs sen kätevämpää kuin pistää oma vaimo hommaamaan rakastaja itselleen. Jalous piilee siinä, että vaimo saa sentään valita. Sarkastinen kumarrus tähän.

Yukitomon ajatuksiin emme varsinaisesti koskaan pääse sisälle, koska Enchi tarkkailee asioita lähinnä naisten näkökulmasta. Kirjan alussa etenkin Tomon, mutta myöhemmin näemme välähdyksiä myös muiden naisten (lähinnä niiden jalkavaimojen) ajatuksista.

Ja mitäpä Yukitomosta olisi edes sanottavaa: hänelle elämä on yksinkertaista. On työ, jonka hän handlaa ja kotona liuta naisia ja lisää saa, kunhan vain vaimolta pyytää eli käskee. Tomo kyllä etsii uudet vahvistukset taloon, koska ei hänellä varsinaisesti ole vaihtoehtoja.

Eikä Yukitomon röyhkeydellä ole rajaa: jopa oman pojan vaimo on vapaata riistaa. Shirakawojen pojasta olisikin ihan oma tarina kerrottavana, mutta senpä voitte ihan itse lukea kirjasta. Karsea ja toisaalta säälittäväkin tapaus.

Oli aika kun Tomo rakasti miestään ja yllättävän pitkälle hän jaksaa rakastaa ja toivoa. Vuosien edetessä alkaa toivo hiipua ja rakkauskin lakastuu, vaihtuu vihaksi. Mutta viimeiseen asti Tomo pitää yllä hillittyä kulissia, yrittää toimia arvokkaasti.

The Waiting Years on ajoittain hyvinkin yksityiskohtainen ja perusteellinen pohdinnoiltaan. Erityisesti Tomo kasvaa pohtimaan myös omaa moraaliaan: onko hän pilannut jalkavaimoiksi päätyvien tyttösten elämän? Luonnollisesti nimittän tytöillä ei ollut asiaan paljon sanomista, vaan heidät vietiin uuteen talouteen ja siellä he sitten varttuivat tietynlaiseen elämään, josta ei poistumiestietä ollut näköpiirissä.

Erityisesti Suga, jonka Tomo tuo miehelleen Sugan ollessa vain 16-vuotias, kasvaa lopulta katkeraksi Tomoa kohtaan. Omat tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta lämpenen silti vahvasti Tomolle. Tomo päätyi itse suunnilleen samanikäisenä Yukitomon vaimoksi. Kuinka paljon näillä naisilla on lopuksi ollut valinnanvaraa? Tietysti Tomo olisi voinut valita jonkun muun kuin Sugan, mutta… niin, kun joku pitää valita niin jonkun elämä siinä aina menee ”pilalle”.

Muut saavat Tomosta viileän vaikutelman, mutta lukija tietää mikä myllerrys hänen sisällään käy. Tunteensa Tomo pitää itsellään ja kantaa häpeänsä hiljaa. Kirjan naiset ovat muutenkin pääasiassa järki-ihmisiä, miehet sen sijaan tunteittensa ja himojensa orjia. Aika ilahduttava piirre sikäli, kun ennen muinoin naiset usein tupattiin kuvaamaan hysteerisinä tunteittensa orjina.

Tomo odottaa, hänellä on tavoite. Hän ei saavuta tavoitettaan (jota en aio paljastaa, sori), mutta saa tietyssä mielessä iskettyä tikarin miehensä sydämeen. Siitäs sait, itserakas mulkku.

The Waiting Years tuntuu sivumääräänsä pidemmältä, mutta en mainitse tätä missään tapauksessa negatiivisessa mielessä. Kirja on ajatuksiltaan runsas eikä sanoja muutenkaan säästellä. Lisäksi kansien väliin mahtuu useampi sukupolvi. Kieli on ajoittain koukeroista ja virkkeet pitkiä, hyvin kauniisti muotoiltuja ja tarkasti mietittyjä. Fumiko Enchi kirjoitti tätä kirjaa kahdeksan vuotta ja minun silmissäni tämä lähentelee täydellisyyttä (käännös ainakin on siis varsin onnistunut).

Fumiko Enchi: The Waiting Years
alkuper. Onna Zaka 1949-1957
Kodansha 2002
japanista englannistanut John Bester
s. 203


Aiemmin haasteeseen lukemani klassikot:

I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country
VII (jäi välistä)
VIII Jean-Paul Sartre: Nausea
IX Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
X Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
XI Fumiko Enchi: The Waiting Years

Japanilaisesta oikeussalikäytännöstä

Nyt kun on koluttu Etelä-Koreaa, voimmekin siirtyä taas vaihteeksi Japaniin. Tällä kertaa rikollisuuden pariin. Siis ihan oikean rikollisuuden. Matkaoppaamme on irlantilainen Paul Murphy, joka on

“...an award-winning journalist. His articles and reports about Japan have appeared in The Japan Times, International Herald Tribune/Asahi Shimbun, Mainichi Daily News, Irish Times and RTE's Prime Time television program, among others. He is currently a reporter for the RTE Investigations Unit in Dublin.”

Paul Murphy: True Crime Japan
Tuttle 2016
s. 256


Jos kuvittelet tämän kirjan sisältävän törkyä ja kohudraamaa ja sellaista kaipaat, niin keksi muuta luettavaa. Tämä kirja ei ole missään määrin sensaationhakuinen.

Sen sijaan joskus sinua kiinnostaa, mitä tapahtuu japanilaisessa oikeussalissa ja miten sinne päädytään ja siellä käyttäydytään, tämä on kirja sinulle.

Kirjassa esitellyt rikokset vaihtelevat pikkuvarkauksista murhiin, mutta itse koen että rikokset ovat tavallaan sivuseikka. Murphy esittelee lukuisia eri rikoksia, mutta painopiste on oikeastaan japanilaisen kulttuurin avaaminen ja käsittely tästä näkökulmasta.

Enkä nyt tarkoita vain sitä, mitä oikeussalissa tapahtuu, sillä syytetyn koko elämä ja motiivit ruoditaan melko lailla pohjamutia myöten ennen tuomion antamista. Jos oikeussaliin asti päätyy, tuomitaan vastaaja lähes poikkeuksetta syylliseksi tekemäänsä rikokseen. Toisaalta vastaaja useimmiten myöntää itsekin syyllisyytensä.

Tuomio vaihtelee ja siihen vaikuttavat monet tekijät (joita en ala tässä luetella, mutta voin kertoa etteivät ne ole niitä samoja kuin meillä länsimaissa eikä oikeusistunnot Japanissa muutenkaan kulje länsimaisia raiteita pitkin).

Hyvin kiinnostavaa, yksityiskohtaista, runsasta, tarkkaa ja perusteellista kuvausta. Murphy on selvästi perehtynyt aiheeseen ja on sitkeästi istunut oikeussalissa seuraamassa erilaisten rikosten käsittelyä. Kirjassa on paljon faktatietoa myös japanilaisista vankiloista. Laadukas ja ehyt kokonaisuus.


Kirjan takakansiteksti:

A middle-aged carpenter beats his 91-year old mother to death and goes to work the following day, leaving the body for his wife to find. An 82-year old woman is jailed for 10 months for stealing fried chicken. Like nearly all defendants in Japan, they both plead guilty.

What happens between plea and sentencing is the subject of True Crime Japan. In this fascinating crime book journalist and longtime Japan resident Paul Murphy provides a glimpse of Japanese society through a year's worth of criminal court cases in Matsumoto, a city 140 miles to the west of Tokyo. The defendants in these cases range from ruthless mobsters to average citizens, often committing similar crimes in rather different ways, and for different reasons. Based on court hearings and interviews with the defendants, their families, neighbors and lawyers—Murphy explores not only the motives of offenders but the culture of crime and punishment in Japan.

The resulting true crime book provides a lens through which to view this honor-shame based, conformist culture, and shows how, in its role within that culture, the court system reveals Japan to be, surprisingly to some, a land of true individuals.

Talvi Sokchossa ja pari eteläkorealaista tv-sarjaa

Sokcho on rannikkokaupunki Etelä-Korean Pohjoisosassa, josta on vain kivenheitto Pohjois-Korean rajalle. Sokcho on suosittu turistikohde kesäisin kun taas talvisin se vaipuu hiljaiseen horrokseen.

Elisa Shua Dusapin: Winter in Sokcho
alkuper. Hiver à Saokcho, 2016
Daunt Books 2020
ranskasta englannistanut Abbas Higgins
s. 154

Ranskalainen mies saapuu Sokchoon keskellä talvea. Hän kirjautuu hotelliin (käytän sanaa hotelli, vaikka kyseessä on guest house), jossa kirjan kertoja, parikymppinen nuori nainen, työskentelee. Naisen nimeä ei mainita, joten kutsun häntä jatkossa kertojaksi.

Pari sanaa kirjailijasta tähän väliin, koska toki me haluamme tietää miksi kirjailija sijoittaa kirjansa tapahtumat sinne minne sijoittaa.

Elisa Shua Dusapin on syntynyt Ranskassa ja varttunut Pariisissa, Soulissa ja Sveitsissä. Hänen isänsä on ranskalainen, äitinsä eteläkorealainen.

No niin. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että kirjan näyttämö on juuri Etelä-Korea ja siellä Sokcho, joten palataanpa takaisin sinne.

Ranskalainen mies on nimeltään Yan Kerrand ja hän on tullut Sokchoon… Well, mitä väliä. Tämä kirja ei kerro Kerrandista. Kerrand on vain muukalainen, joka poikkeaa paikkaan S ja sotkee kertojan mielenrauhan sitä itse edes tajuamatta. Emme siis voi syyttää Kerrandia mistään – emme edes siitä, että hänestä muodostuu eräänlainen pakkomielle kertojalle.

Onpa nyt hankalaa. Tämä kirja kelautuu päässäni kuin pätkä elokuvaa. Se alkaa jostakin keskeltä ja päättyy paljon ennen loppua. Varsinaisella alulla ei olekaan merkitystä, mutta tuntuu kuin loppu olisi huuhtoutunut pois. Kuva alkaa täristä, sitten hyppiä ennen kuin ruutu pimenee. Juuri ennen kuin kuva lopullisesti katoaa, ehtii nähdä ojennetut kädet jotka laskevat lautasen pöydälle.

Kas, kuljin kirjan loppuun sanomatta varsinaisesti mitään. Pohdin, että lopetan sanomiset tähän, mutta en voikaan. Haluaisin jotenkin tehdä oikeutta tälle kirjalle, jonka miljöö ja tunnelma jylläävät pauhaavan meren lailla päässäni, mutta jota on vaikea sanallistaa.

Mistä tässä kirjassa on oikeastaan kyse? Otaksuisin, että identiteetistä. Oman paikkansa hakemisesta. Kertoja on palannut Sokchoon Soulista, jossa opiskeli. Kertojan poikaystävä sahaa Soulin ja Sokchon väliä, haluaisi kertojankin mukaansa Souliin. Mutta kertojalla on liuta syitä, miksei hän juuri nyt voi muuttaa Souliin.

Äiti asuu Sokchossa, häntä ei voi sinne jättää. Itse tulin siihen johtopäätökseen, ettei kertoja halua takaisin hektiseen ja uuvuttavaan Souliin.

”Tell me about the guest house.”
I told her about the girl with the bandages.
”I’ve got some money saved up,” my mother said. ”If you want to have an operation too.”
”You think I’m that ugly?”
”Don’t be stupid, I’m your mother. But an operation might help you get a better job. I hear that’s how it is in Seoul.”

Kertojan suhde äitiinsä on tietysti rakastava, mutta ei mutkaton. Hän on kasvanut tiettyjen tapojen ohi, joista äiti yhä haluaa pitää kiinni. Se(kin) aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kertojassa.

Winter in Sokcho on runsas, mutta vähäeleinen. Eniten tapahtuu kertojan päässä (siitä runsaus), noin muuten ei juuri tapahdu. Vaan ei tarvitsekaan, sillä jokin taika kietoo minut kirjan maailmaan ja voisin jäädä sinne. Edes yhdeksi talveksi. Ja ehkä katsoa, mitä kevät tuo tullessaan…

Sillä olenhan juuri itsekin palannut Soulista (edellinen lukemani kirja: Frances Cha - If I Had Your Face) ja kaipaan yhä rauhaa. Aivan mahtava kirjapari lukea näin toinen toisensa perään.


Ja nyt kun kerran Etelä-Koreassa ollaan, niin lisäänpä tähän parit tv-sarjavinkit kys. maasta. Molemmat ovat nähtävissä Netflixissä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset katsomaan lisätietoja IMDb:stä.


Crash Landing on You

Pähkinänkuori: rikas perijätär päätyy liitovarjo-onnettomuuden tuoksinassa Pohjois-Koreaan ja sieltäpä onkin sitten hieman vaikeampi päästä pois.

Ihastuttava, höpsö, hauska ja tunteellinen olematta imelä. Näyttelijävalinnat täydelliset, samoin itse näyttelytyö. Aivan mahtava sarja!

Mieheni alkoi katsoa sarjaa kanssani, ajattelin että hän jättää sen mahdollisesti kesken, koska meillä on hieman eri intressit tv-sarjojen suhteen. Ihmeekseni mies koukuttui aivan satasella kyseiseen sarjaan ja jopa tunsi haikeutta sen loppuessa.

Jaksoja on 16 eli ei kulu koko elämä sarjan parissa. Hallittu kokonaisuus. Tykkään näistä sarjoista, jotka joskus loppuvat.




The Lies Within

Pähkinänkuori: Seo-heen aviomies katoaa ja häntä sitten etsitään. Taustalta paljastuu melkoinen valheiden verkosto.

Jos tykkää dekkareista, niin tämä on oiva valinta. Synkähkö ja vakava, mutta ei silti liian murskaava. Ja on sitä huumoriakin hitunen. Pidin todella paljon. Tässäkin sopivat 16 jaksoa.



Ensi kerralla matkaammekin Japaniin. Siihen asti hei hei.

Jos näyttäisin sinulta

“I would live your life so much better than you If I had your face.”

Frances Cha: If I Had Your Face
Viking 2020
s. 268

Alkuun pari sanaa kirjailijasta. Frances Challa on korealaiset sukujuuret. Hän on varttunut Yhdysvalloissa, Hong Kongissa ja Soulissa. Cha on työskennellyt muun muassa CNN:n matka- ja kulttuuritoimittajana Soulissa. Parhaillaan hän asuu New Yorkissa. If I Had Your Face on Chan esikoisromaani ja on luontevaa, että sen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Souliin.

Nykyaikaiseen Souliin, jossa kauneusleikkaukset ovat yhtä tavanomaisia kuin vaikkapa hiustenleikkuu. Sosiaaliset hierarkiat määräävät, mikä on sopivaa, mikä ei. Salongeissa (Room Salon, en nyt keksi parempaa käännöstä kun en viitsi bordelliksikaan kutsua, joten käytän Salonkia) nuoret naiset viihdyttävät varakkaita miehiä. Viihdyttäminen ei tarkoita pelkkää polvella istumista. Komeita K-pop-tähtiä palvotaan ja heistä nähdään märkiä unia.

Todellisuus on karua. Etenkin naisille. If I had Your Facessa seurataan viiden parikymppisen naisen elämää heistä neljän näkökulmasta. Kaikki naiset asuvat samassa rakennuksessa ja heitä yhdistää tausta: kukaan ei ole onnekkaasti syntynyt rikkaaseen perheeseen, joten elämä on melko lailla eloonjäämistaistelua hyvin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa.

Sujin ei saa omaa kertojaääntä, mutta hän on vahvasti läsnä tarinassa. Siksi haluan kertoa hänestä pari asiaa näin alkuun.

Sujin työskentelee kynsihoitolassa, mutta haaveilee työstä salonkityttönä, koska luulee siten rikastuvansa helposti. Sitä ennen pitäisi tosin saada naama kuntoon eli repiä jostain rahat kauneusleikkaukseen. Naapurissa asuva kuvankaunis ja suosittu salonkityttö Kyuri lupautuu auttamaan.

Kyuri on kovalla työllä raivannut itselleen paikkansa salongin suosituinpana tyttönä. Kyuri on hauska ja kaunis, osaa miellyttää miehiä. Mutta rikastumaan hän ei ole päässyt, sillä tyypilliseen tapaan hän on velkaa Salongin Madamelle. Velka vähennetään palkasta. Palkasta vähennetään kaikkea muutakin melko mielivaltaisesti, jos Madamen mielestä on aiheellista.

Haaveilemaan rohjennut Kyuri tekee pienen virheen, jolla on massiiviset seuraukset. Virhe liittyy tietenkin mieheen, kuinkas muuten. Miehet ovat julmia ja he tietävät roikottavansa käsissään monen salonkitytön kohtaloa. Narua vetämällä he voisivat helposti romuttaa salonkotytön uran. Kylmää ja julmaa.

Miho on taiteilija ja Kyurin kämppäkaveri. Orpokodissa varttunut Miho on stipendin turvin päässyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja tutustunut siellä vauraisiin korealaisiin. Hän saa salattua oman taustansa ja pääsee piireihin.

Sitten on kampaaja-Ara, joka on läheinen Sujinin kanssa. Heidän suhteensa on kirjan alussa ainoa, jota voi pitää aitona ystävyytenä. Muiden naisten välillä on jännitettä ja vaikka päällepäin ollaan ystävällisiä, ajatukset eivät aina ole kovin mairittelevia.

Ja on vielä Wonna, jota kukaan ei varsinaisesti tunne. Hän asuu kerrosta alempana miehensä kanssa. He ovat hieman vanhempia, kolmekymppisiä. Wonna on raskaana, mutta tulevaisuus pelottaa: Miten ihmeessä heillä on varaa kasvattaa lapsi hyvin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa?

Wonna vaikuttaa erityisesti kirjan alussa olevan vain irrallinen lanka kerässä. Hänen tarinansa on kyllä kiinnostava, mutta miten se oikeastaan liittyy mihinkään. Kyllä se lopulta liittyy. Samoin kuin Sujin, joka ei saa omaa ääntä, nousee taustalta sivuhenkilöä suuremmaksi persoonaksi.

Vaikka kirja ei sivumäärältään ole suuri, se on sisällöltään sitäkin runsaampi. Nyt en tarkoita tapahtumien vyöryä ja muuta äksöniä, vaan… ajatuksia. Ihan vain elämisen kuvausta. Ei tätä kirjaa voi selittää, se pitää itse kokea.

Minä oikeastaan rakastuin tähän kirjaan ja tuotti tuskaa sulkea kannet. Miksi se päättyi näin, mietin ensin. Mutta sitten: miten muuten se olisi voinut päättyä? No ei mitenkään. If I Had Your Face on läpileikkaus viiden ihmisen elämästä tietyltä, melko lyhyeltä ajalta.

Se on kirja pärjäämisestä ja luovimisesta maassa, jossa kilpailu on kovaa ja jotenkin on erotuttava. Jossa luokkaerot ovat suuret ja omasta luokasta toiseen siirtyminen vaikeaa.


Onko sinulla hetki aikaa keskustella kauneusleikkauksista?

Etelä-Koreassa tehdään maailman eniten kauneusleikkauksia suhteutettuna väkilukuun. On tavanomaista, että vanhemmat antavat lapselleen valmistujaislahjaksi esim. silmäluomileikkauksen. Luomileikkaus on yleisin kauneusleikkausoperaatio Koreassa: se saa silmät näyttämään isommilta. Pienet silmät luovat herkästi vihaisen ilmeen.

Toisin kuin moni luulee, Koreassa (ja Aasiassa yleisesti) on omanlaisensa kauneusihanteet, joilla ei ole mitään tekemistä länsimaisten kauneusihanteiden kanssa. Kyse ei siis ole siitä, että haluttaisiin näyttää länsimaalaiselta. Koreassa suositaan kapenevaa leukalinjaa ja tietynlaista nenää. Niin sanotut ankkahuulet eivät ole ihanne.

Ihon vaaleuden vaaliminen tai vaalentaminen juontaa juurensa historiasta: ei haluta ruskettua ja näyttää siltä, että on tehty töitä riisipellolla tmv. Vaaleus luo mielikuvaa sisätöistä ja korkeammasta statuksesta.

Lisäksi kun kilpailuyhteiskunnassa monilla on hyvät arvosanat ja kilpaillaan samoista työpaikoista, pitää jotenkin erottua. Kaunis ulkomuoto on eräs tapa erottua.

Nyt olemme sujut

Kävin viime kesänä Porissa. Oli melko hektinen meininki siellä: ryypättiin ja puukotettiin. Oli (veri)velat maksamatta (Arttu Tuominen: Verivelka). Nyt on aika hyvittää. Mutta mitä ja kenelle?

Arttu Tuominen: Hyvitys
Wsoy 2020
s. 355


Porilaiseen ravintolaan tehdään kranaatti-isku, jonka seurauksena kuolee useita. Teon takana on Lähettiläs, joka avautuu motiiveistaan videolla, jonka lataa nettiin. Ja lietsoo. Lietsoo ja yllyttää. Vihaa ja eripuraa on helppo kylvää maaperässä, jossa se itää muutenkin. Sanoista on matkaa tekoihin, mutta se matka ei välttämättä ole kovin pitkä.

On syytä pelätä, että Lähettiläs iskee uudelleen. Rikos on sen verran vakava ja poikkeuksellinen, että keskusrikospoliisi lähettää tutkintatiimin johtamaan selvittelyä. Yhteistyö ei miellytä kaikkia Porin poliisissa, mutta minkäs teet.

Verivelan tapaan Hyvityksessä ei oikeastaan ole kysymys niinkään itse rikoksesta, vaan syistä jotka siihen johtivat. Millainen on henkilö, joka on niin marinoitunut vihassaaan, että on valmis tappamaan satunnaisesti ketä tahansa. Tai ei ihan satunnaisesti, mutta ketä tahansa kuitenkin. Kyseessä on nimittäin seksuaalivähemmistöjen suosima yökerho. Ei siis ole vaikea päätellä, mihin viha kohdistuu.

Porin poliisista tapausta tutkivat Verivelasta tutut poliisit, mutta Jari Paloviidan sijasta valokeila kohdistuu nyt erityisesti hänen kollegaansa Henrik Oksmaniin. Oksmanilla on salaisuus, joka raatelee hänen moraaliaan. Hän panttaa tietoa henkilökohtaisista syistä samalla peläten jäävänsä kiinni. On raastavaa seurata sivusta hänen kamppailuaan.

Hyvitystä on sanottu synkäksi, mutta minä näen siinä myös toivoa.

Näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa. Näen ihmisiä, jotka erehtyvät ja tekevät virheitä. Näen anteeksi antamista ja hyväksyntää. Näen ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjon. Näen ystävyyttä ja sen puolustamista. Näen viisaita sanoja ja ajatuksia.

Ja kyllä, näen siinä vihaa, suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta, kaaosta. Näen toivottomuutta ja näköalattomuutta. Piittaamattomuutta. Synkkyydelle on perusteensa, mutta sysipimeässä ei lukijan tarvitse vaeltaa.

Tuominen on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja tekemään heistä eläviä ja moniulotteisia. Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus absoluuttista pahuutta niin kuin se harvemmin oikeastikaan on. Vaikka kirjan henkilöt pääasiassa ovat tavallisia ihmisiä, he ovat kiinnostavia. Kiinnostavia nimenomaan siksi, että he tuntuvat aidoilta kaikkine ristiriitoineen. Sillä useimmat ihmiset ovat ristiriitaisia.

Mielestäni Tuominen ylittää jälleen itsensä tai ainakin minut odotukset. Hänelle on muodostunut tunnistettava omanlaisensa tyyli, joka näkyi jo Verivelassa ja nyt tässä Hyvityksessä vielä selvemmin. Mietin Verivelan luettuani, miten Tuominen tästä voi enää parantaa, sillä minulle Verivelka oli The Kirja. Mietin, mitä Tuominen saa vielä irti henkilöistään (Oksman muuten jäi kovasti kiinnostelemaan jo Verivelan jälkeen), mihin suuntaan tarinat lähtevät kulkemaan. Kenen jalanjäljissä?

Huomaan olevani jälleen samassa pisteessä: mitä seuraavaksi? Sillä yksi kirja on vielä tähän Delta-sarjaan tulossa. Jännittää ja pelottaa etukäteen. Ei siis Tuomisen puolesta, sillä minulla on vahva usko hänen taitoihinsa. Omaa tulevaa eroahdistusta tässä jo etukäteen murehdin.

Hyvitys on itsenäinen jatko-osa Verivelalle, mutta suosittelisin kyllä lukemaan sen Verivelan ensin. Tässä on nimittäin viittauksia aiempaan ja erästä hyvin merkittävää asiaa voi ymmärtää paremmin, jos on lukenut verivelan. Verivelan lukeminen antaa syvyyttä tälle teokselle. Toisekseen Verivelka on pirun hyvä, että se kannattaa muutenkin lukea.

Hyvityksestä ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Edit. 3.7. klo. 14.47

Väitän tuossa yllä, että Delta-sarja on kolmiosainen eli yksi kirja olisi vielä tulossa. Se on ihan höpöä enkä enää muista, mistä olen sellaista saanut päähäni. Onneksi kirjailija oikaisi käsitystäni blogini Facebook-sivulla. Eli iloisia uutisia: Delta-sarjasta on suunniteltu kuusiosaista. Aivan mahtavaa!