Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.

Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

Minä en pelkää

Olen tonkinut hyllyjäni ja kirjakasojani erityisen raivokkaasti viime aikoina ja löytänyt kaikkea kiinnostavaa. Kirjoja, jotka olen ostanut aikeenani lukea ne nyt heti paikalla (ja joiden olemassaolon olen sittemmin unohtanut). Joskus nyt heti paikalla tarkoittaa vuosien kuluttua. Esimerkiksi tämä Ammanitin romaani on maannut hyllyssäni ainakin pari vuotta.

Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared
alkuper. Lo non ho paura 2001
Canongate 2003
Italiasta englannistanut Jonathan Hunt
S. 225
Kirja on suomennettu nimellä Minä en pelkää


I’m Not Scared on sopivan hikinen henkäys talvisäähän, sillä Acqua Traverse -nimisessä kuvitteellisessa italialaisessa pikkukylässä kärvistellään superkuumassa ja -kuivassa kesäsäässä vuonna 1978.

Kirjan keskiössä ovat yllä mainitun pienen kyläpahasen lapset, jotka kuluttavat aikaansa milloin mitenkin sillä aikaa kun aikuiset makaavat sisätiloissa hellettä – ja siestaa -  pidellen. Ajellaan pyörällä, kisaillaan ja tutkitaan ympäristöä, kuten lapsilla on tapana.

Kisailu johdattaa lapset heille entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jossa heitä kiehtoo hylätty rakennus. Siellä 9-vuotias Michele tekee löydön, jota ei käsitä eikä oikein osaa käsitelläkään. Hän sulkee suunsa eikä kerro asiasta kenellekään.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen, sillä siinä on myös turvasatamia. Michelen äiti on turvasatama, samoin isä vaikka siltä ei aina tunnu.

Kirjan kertoja on Michele, joka kertaa tuon kohtalokkaan kesän tapahtumat, jolloin hän oli 9-vuotias. Kertojaäänii tuntuu nuorelta, mutta muutamien vihjeiden kautta lukija voi päätellä kertoja-Michelen olevan vanhempi. Kyseessä on tärkeä tieto, jonka ymmärtää kirjan luettuaan.

Pidin kirjasta todella paljon erityisesti tiheän tunnelman ja pienkyläasetelman takia. Vaikuttava lukuelämys siis, jopa siinä määrin että kiirehdin tänään lainaamaan kirjastosta kirjailijan erään toisen teoksen nimeltä Anna. Ammanitilta on käännetty muitakin teoksia englanniksi, mutta ainoastaan Anna on saatavilla kirjastostamme.