Ruoho laulaa, minä kuuntelen

Kansi: Jo Walker

Doris Lessing: The Grass is Singing
Fourth Estate 2013
Ensimmäisen kerran julkaistu 1950
S. 206

Olen lukenut The Grass is Singing'n (suom. Ruoho laulaa)  jo muutama päivä sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa. Kyseessä ei varsinaisesti ole laiskuus tai saamattomuus, vaan ajatusten sekavuus. Tässäpä on sellainen kirja, joka aiheutti päässäni sellaisen aivomyrskyn, että vieläkin lillun sen jälkimainingeissa.

Ravisteleva kirja siis; kiinnostava ja raivostuttava. Ja upea. Ja sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, silloiseen Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween.

Mary on sydämeltään kaupunkilaistyttö. Hän viihtyy kaupungin hektisessä liikkeessä, nauttii itsenäisestä ja itsellisestä elämästään. Hän kaipaa ihmisiä ympärilleen, mutta ei liian lähelle.

Ja kuitenkin hän lopulta päätyy naimisiin manviljelijä Dick Turnerin janssa. Ei täysin oma-aloitteisesti (ei toki myöskään pakotettuna), vaan pakkomielteensä saattelemana; pakkomielteen joka syntyy sattumalta ja joka olisi voinut jäädä syntymättäkin, jos ja jos.

Mary muuttaa tuoreen aviomiehensä, Dick Turnerin, vaatimattomille tiluksille. Elämään astuvat sekä alituinen huoli rahasta että yksinäisyys. Maryn kohdalla voisi myös puhua eräänlaisesta kulttuurishokista ja kyvyttömyydestä sopeutua. Asiaa ei auta Maryn ongelmallinen suhtautuminen mustiin, minkä taustalla lienevät hänen omat lapsuuskokemuksensa ja kasvatuksensa sekä tietämättömyys. Ja tietenkin ajan henki; eletään siirtomaavallan ja rotuerottelun aikaa.

It was like a nightmare where one is powerless against horror: the touch of this black man's hand on her shoulder filled her with nausea; she had never, not once in her whole life, touched the flesh of a native.

Minä en pidä Marysta. Hänen vihaansa (mustia kohtaan) on hyvin vaikea ymmärtää. Toisaalta vihaa voi ymmärtää, jos asettaa itsensä kyseiseen aikakauteen ja kulttuuriin. Ja esiintyyhän rasismia nykyäänkin. Maryn vihaa siiviitti selkeästi pelko ja ennakkoluulot. Mutta niin, en silti pitänyt hänestä ja minun oli vaikea tuntea empatiaa häntä kohtaan. Tasapuolisuuden nimissä mainitsen, etten pitänyt juuri Dickistäkään - enkä oikeastaan kenestäkään kirjan henkilöstä.

Mutta voi veljet, minkälaisen ajatusten ja tunteiden vuoristoradan Lessing tarjoilee! Juuri pohdinnat ovat kirjan suola. Juonikin toki löytyy, mutta turha odottaa mitään nopeatemposta rilluttelua; tässä kirjassa liikutaan eniten pään sisällä - niissä ajatuksissa, joita ei sanota ääneen; ja niissä ajatuksissa, jotka sanotaan ääneen - selän takana. Juoruilun voima on mahtava. Joskus jopa tuhoava.

People who live to themselves, whether from necessity or choice, and who do not trouble themselves about their neighbours' affairs, are always disquieted and uneasy if by some chance they come to know that other people discuss them. It is as though a sleeping man should wake and find round his bed a circle of strangers staring at him.

Ruoho laulaa oli minulle melko täydellinen yllätys eikä vähiten siksi, että kirjan takakansi on suorastaan järkyttävän harhaanjohtava! Alla ote takakannesta:

"...Mary, lonely and frightened, turns to Moses, the black cook, for kindness and understanding."

Ei se kyllä ihan noin mennyt, ei todellakaan! Nyt kirjan luettuani mietin luinko takakannen kirjoittajan kanssa edes samaa kirjaa.

The Grass is Singing on ensimmäinen Lessingiltä lukemani kirja. Kirjailija toki oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta jostain syystä en ollut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttunut. Mikä häpeä! Toisaalta nythän minulla on vielä luettavana useita Lessingin kirjoja - tämä ei nimittäin jää tähän. Olen ihastunut.

Ensimmäisen varsinaisen kosketuksen tähän kirjaan sain Suketuksen arviosta. Hän kirjoitti kirjasta niin mielenkiintoisesti, että tuli ihan pakkomielle lukea kirja itsekin.

Sannaan Ruoho laulaa ei tehnyt kummosta vaikutusta, vaikka hän ei kirjaa ihan huononakaan pitänyt.

Kanaalissa fillaroimassa

Lontoossa kiemurtelee ihan kiitettävästi kanaaleja, joiden varsilla on mukava vaikkapa pyöräillä. Saa kaupan päälle kivat, vehmaat maisemat eikä tarvitse aina henkäillä pakokaasuja.

Osa teistä/poluista on tosin melko kyseenalaisessa kunnossa. Etenkin mutaisat alueet vaativat hieman keskittymistä, ettei liukastu kanaaliin. Alla oleva polku on hyvänlaatuinen, mutapoluista ei ole kuvia koska piti keskittyä ajamiseen.

Sulkuja on paljon ja suurin osa niistä on käsikäyttöisiä.

Nainen on pistetty kampeamaan.

Aikomus (joka tuskin toteutuu) olisi tässä kevään ja kesän aikana fillaroida hiljaksiin kukin Lontoossa sijaitseva kanaalinpätkä. Nämä kuvat ovat maanantailta ja pyöräilin vain osan kanaalia. Tuota kanaaliahan riittää poljettavaksi useammankin lenkin verran.

 

Luonnollisesti kesken reissun alkoi sataa. Onneksi matkan varrella on lukuisia siltoja, joten ei tarvinnut kaatosateessa polkea, vaan rajuimman kuuron saattoi viettää suojassa.

Muutaman kilsan päässä kotoa pyörästäni puhkesi kumi. Hieman otti pannuun, mutta onneksi kumi ei sentään keksinyt puhjeta esimerkiksi puolessa välissä reissua, jolloin olisi voinut hihat palaa talutellessa.

Korttelissa kuhistaan - ja kuollaan

Kannen kuva: Michael Trevillion

Minette Walters: The Shape of Snakes
Macmillan 2000
S. 380

Minette Walters on ilmeisesti eräs suosikkikirjailijani ainakin sen perusteella, että olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat - ja pitänytkin melkein kaikista.

The Shape of Snakes ei tee poikkeusta eli mainittakoon jo näin heti alkuun, että pidin. Pidin oikein kovasti!

Kirja on mukavan maltillinen, mutta ei suinkaan tylsä. Jos siis kaipailee vauhdikasta menoa ja meininkiä, niin tämä kirja ei ole oikea valinta. Sen sijaan jos haluaa arvuutella, tutkiskella ja oivaltaa, on The Shape of Snakes oivallinen vaihtoehto.

Mustaihoinen Annie kuolee hämärissä olosuhteissa eräässä länsilontoolaisessa korttelissa. Poliisin mielestä kuolemaan ei tosin liity mitään hämärää, vaan tapaus tutkitaan miten tutkitaan ja pistetään pakettiin ja paketti kiinni.

Samaisessa korttelissa asuva Mrs Ranelagh (hänen etunimeään ei muuten huomatakseni mainittu ollenkaan kirjassa) epäilee poliisin hutiloineen tutkintansa, mutta poliisi suhtautuu nihkeästi hänen näkemyksiinsä eikä tutkintaa avata uudelleen.

Kummastelin aluksi Mrs Ranelaghin (jonka näkökulmasta kirja on kirjoitettu) suorastaan pakkomielteenomaista kiinnostusta hulluna pidetyn Annien kuolemaan. Miksi se häntä kiinnostaa niin kovasti, että tapaus vaivaa häntä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen?

Walters kerii maltillisesti, mutta koko ajan jännitteen säilyttäen auki tuon kohtalokkaan illan tapahtumia. Samalla tutustutaan muihin korttelin asukkaisiin joilla kullakin tuntuu olevan jotain salattavaa.

Kirja on maustettu muun muassa kirjein, kuvin ja lehtileikkein niin kuin Walters tekee useissa muissakin romaaneissaan. Konsepti toimii ja tekee kirjasta syvemmän, henkilökohtaisemman. Liitteet antavat lukijalle vihjeitä tulevasta yhtä lailla kuin valottavat taustoja. Jossain vaiheessa alan ymmärtää Mrs Ranelaghin "pakkomiellettä".

Walters on tarkka ihmiskuvaaja ja pidän siitä, ettei hän sorru mustavalkoisuuteen luonnekuvauksissa. Ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja - kaikki tekevät virheitä. Ihmiset ovat myös melko jääräpäisiä eivätkä kaikki koskaan muutu tai opi, jotkut kylläkin. Niinhän se menee oikeassakin elämässä.

Walters on punonut sellaisen juonen, ettei sitä ihan heti ennalta saata arvata. Minulle mysteeri alkoi selvitä koko komeudessaan vasta ihan kirjan lopussa. Yllätyksiä ei siis puutu ja tiedon lisääntyessä oma suhtautuminenkin muuttuu. Tässä kirjassa on kaikki psykologisen dekkarin (vaikkei tämä varsinaisesti kai dekkari ole) piirteet, joista pidän.

Bonusta vielä minulle erityisen tutusta miljööstä. Vaikka kirjan kortteli on kuvitteellinen, pystyn sijoittamaan sen oletetun sijainnin kartalle. Satunpa nimittäin asumaan itse tuolla länsilontoolaisella alueella. Se teki kirjasta minulle vielä läheisemmän.


Tätä Waltersin kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu. Miksiköhän, mietin.

Elämää (ja kuolemaa) keskitysleirillä

Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz
Like 2005
S. 192
Toimittanut ja Puolan kielestä suomentanut Martti Puukko


Harvemmin kirja etoo minua niin paljon kuin tämä. Se ei tietenkään ole kirjailijan syy enkä tarkoita etomisella sitä, ettei kirjaa olisi saanut kirjoittaa tmv. Tarkoitan sitä, että nyt löytyi kirja, joka oli jopa minulle liikaa - ainakin tässä elämäntilanteessa.

Kirjan nimestä, Kotimme Auschwitz, voi päätellä mistä se kertoo; elämästä (ja kuolemasta) keskitysleirillä. Se kertoo siitä, miten ihminen muuttuu sopeutuakseen vallitsevaan ympäristöön; kestääkseen ympäröivää todellisuutta. Epänormaalista tulee normaalia, kuoleman läsnäolosta arkea. Miltä tuntuu elää, kun voi olla itse seuraava?

Kirja koostuu novelleista, joista osa on varsin lyhyitä; vain muutaman sivun pituisia. Turha silti kuvitella, että lyhyiden(kään) novellien kohdalla lukija voi hengähtää. Ei voi. Minua kirjassa ahdisti (kyllä, nyt löytyi kirja joka sai minut ahdistumaan!) sen arkisuus, tunteettomuus, lakonisuus.

Mutta mitenpä muuten keskitysleirillä kestäisi kuin kuolettamalla syvimmät tunteensa ja keskittymällä elossa pysymiseen? Moraali kieroutuu ja sen myötä ihminen rapistuu. Lopulta. En ihmettele, miksi Borowski teki itsemurhan vapauduttuaan.

Haluan painottaa, että en moralisoi (olisin kaiketi toiminut itse samoin samassa tilanteessa). Usein kun pahin on ohi, on aikaa ajatella. On aikaa tutkiskella, sitä mitä oli. On aikaa - ja pakko - kohdata lopulta itsensä. Se voi olla liian kova pala.

"Ja ankarasti ponnistellen yritän hartaasti löytää jonkin todellisen merkityksen ja tarkoituksen näkemistäni asioista, tapahtumista ja ihmisistä."

En jaksa kirjoittaa tästä kirjasta enempää, koska haluan siitä eroon. Haluan sen pois silmistäni. En jaksa nyt niin paljon kuolemaa, en murjottuja ruumiita. En.

~~~

Tiedän ainakin muutaman bloggaajan, jotka ovat tämän kirjan lukeneet. Googlettelusta ja blogien tonkimisesta huolimatta en löytänyt postauksia tähän kirjaan liittyen. Enpä siis tällä kertaa linkittele.

Lisäys: Aino on myös kirjasta blogannut.

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen.

Elämäni ensimmäinen "kritiikki"

Kutsun blogissa kirjoittamiani kirjajuttuja tavallisesti kirja- tai lukumietteiksi. Sellaisia ne ovat; kokemuksiani lukemastani kirjasta - erityisen subjektiivisia kokemuksia vieläpä, sillä en ole kriitikko enkä ole kriitikon viittaa asettamassa hauraille harteilleni.

Paitsi nyt teen poikkeuksen! Innostuin niin kovin Matt Rudd'n kritiikistä The Sunday Times'ssa (13.4.), että ryhdyn matkiapinaksi. Mutta vain tämän yhden kerran. Anteeksi jo etukäteen!

Minette Walters'n The Shape of Snakes on eriskummallinen kirja. Olen lukenut siitä takakannen, sivuliepeet ja parikymmentä sivua sieltä täältä. En tajua kirjasta hölkäsen pöläystä, että kylläpä onkin huonosti kirjoitettu kirja kyseessä.

Mutta se on oikeastaan oma vikani, sillä en aloittanut lukemista kirjan alusta, vaan sivulta 97, viidenneltä riviltä. Minulla on nähkääs elämä. En millään ehdi kaikkea lukea.

Ollakseni kuitenkin armollinen kirjaa ja kirjailijaa kohtaan luin muutaman blogiarvion kys. kirjasta. Niissä kirjaa kehuttiin ja ylistettiin, suorastaan hehkutettiin. Meni usko noihin bloggaajiin ja heidän blogeihinsa. Olin pitänyt heitä tolkun ihmisinä ja muutenkin arvostanut heidän näkemyksiään. Vaan enpä enää.

Siellä ne lätisivät The Shape of Snakes'ta ikään kuin se olisi totta. Siis kirjahan on täyttä fiktiota! Uskomatonta, miten joku voi sivukaupalla - tai näin netissä metritolkulla - jaaritella kirjasta kuin se olisi joku totuus.

Aikuiset ihmiset siellä pohtivat ihan tosissaan oliko menehtynyt Ann murhattu vai kuollut vahingossa ja mahtoiko hän oikeasti olla hullu. Siis spekuloivat fiktiivisen henkilön fiktiivistä olemassaoloa! Eihän sitä edes ole, voi jestas. En suosittele haaskaamaan aikaa tällaiseen kuraan.

Jälkihuomautus:

Luen parhaillaan kyseistä (The Shape of Snakes) kirjaa ja kirjoitan siitä lukumietteet sitten, kun olen kirjan lukenut. Heippa ja mukavaa tuoretta viikkoa!

Luurangot haluavat ulos kaapista

Kansi: Graig Fordham

Jane Fallon: Skeletons
Penguin 2014
S. 438

Luin vaihteeksi chick lit -kirjan. Genre ei ole minulle sitä ominta, mutta pieninä annoksina se menee ja tuo mukavaa vaihtelua lukemistooni.

Etten nyt aivan hurjaksi olisi heittäytynyt, valitsin minulle ennestään tutun kirjailijan, Jane Fallonin, romaanin.

Olen aiemmin lukenut kaksi kirjaa Fallonilta, The Ugly Sister ja Getting Rid of Matthew. The ugly Sister ei pahemmin säväyttänyt kliseisine asetelmineen, vaikka kyllähän sen lukaisi melko helpostikin. Getting Rid of Matthew herätteli sen sijaan kaikenlaisia tuntemuksia aina inhosta huvittumiseen.

Entäs tämä Skeletons sitten? Noh, se on nopea- ja helppolukuinen, eikä siinä ole yhtään listaa - huh! En pääsääntöisesti ole listojen ystävä, vaikka poikkeuksia toki on. Olisin lukenut Sophie Kinsellan The Undomestic Goddess'n Fallonin sijasta, ellei se (Kinsellan kirja) olisi alkanut listalla. Säikähdin ja vaihdoin oitis kirjaa (aion kyllä lukea tuon Kinsellankin jossain vaiheessa; kenties jopa melko pian).

Takaisin luurankoihin, jotka jo kolistelevat kilpaa kaapissa.

Jen on nelikymppinen vaimo, ja kahden juuri täysi-ikäistyneen tyttösen äiti. Elämä on periaatteessa ihan mallilaan. Mitä nyt suhde mieheen, Jasoniin, on vähän väljähtänyt ja sydäntä raapaisee, kun tytöt ovat lähteneet kotoa. On vaikea totutella elämään kaksin aviomiehen kanssa.

Kun Jen sitten sattumalta saa selville erään kauhistuttavan Jasonin sukuun liittyvän salaisuuden, menee hänen elämänsä aivan raiteiltaan. Salaisuuksien täytyisi pysyä salaisuuksina, mutta miten elää niiden kanssa? Siinäpä pulmaa kerrakseen, kun luurangot eivät halua pysyä kiltisti kaapeissaan.

Juuri kun pääsin sanomasta, etten pahemmin listoista innostu, niin teenpä nyt itse sellaisen.

Kirjan miinukset:

- Ensimmäinen klisee löytyy jo sivulta kaksi:

"In actuality, Jen was far more attractive than she gave herself credit for. Not to mention smart, funny, loyal." (kehut jatkuvat - en jaksa niitä tähän kirjoittaa)

- Olen havaitsevinani jälleen kerran asetelman varakkaat ovat pinnallisia, vähemmän varakkaat syvällisiä (sama asetelmaa esiintyy Ugly Sisterissä).

- Ennalta-arvattavuus; arvasin tuon järisyttävän salaisuuden jo melkein ennen kuin aloin lukea kirjaa (vaikkei sitä tosiaankaan takakannessa kerrottu).

- Kirjan loppuun on myös varattu varsinainen kliseiden klisee.

Kirjan plussat:

+ Viihdyttävä ja koukuttava.
+ Hyvin kirjoitettu, mukana hauskaa sanailua ja tilannekomiikkaa.


Mainittakoon vielä erikseen, että ihmissuhteet tässä kirjassa ovat sellaista draamailua, että ihan hengästytti. En voi muuta kuin todeta, että onneksi ei omassa elämässä. En nimittäin millään jaksaisi moista sekoilua, kyräilyä ja... hmm, pinnallisuutta. Mieluummin olen vaikka yksin.

Plussaa muuten vielä siitä, että tämä kirja ei pyöri kokonaan miesten ympärillä ja siinä, miten saada mies satimeen jne. Jos nyt ajattelen vaikkapa joskus sata vuotta sitten lukemaani Bridget Jonesin päiväkirjaa (se eka osa), niin tämä kyllä päihittää sen minun asteikollani mennen tullen.

Bridget-kirjasta muistan lähinnä vaatteiden ostelun alakerran Marks & Spenceriltä, suklaan ja viinin mussuttamisen ja miesitkut. Kakkososa jäi minulta taannoin kesken ja kolmatta en koskaan edes harkinnut - enkä harkitse - lukevani.

Että kyllä tämä Jane Fallon on enemmän minun juttu. Tykkään myös, kun liikutaan tutuilla paikoilla eli Lontoossa. Marinastani huolimatta tämä kirja kannatti lukea eikä tullut mieleenikään jättää sitä kesken. Ajoittaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta kirja on viihdyttävä ja kyllä siihen mahtuu muutama ei-ennalta-arvattava yllärikin. Niin että aion jatkossakin lukea Fallonia.

~~~

Fallonin kirjoja ei käsittääkseni ole suomennettu, mutta kirjaa saa varmasti enkuksi suomalaisista nettikirjakaupoista, rohkenen väittää. Jos pidät chick litistä, luulen että Fallon voisi olla mukava ja kiinnostava tuttavuus.

Sillan alla

Lontoossa on kosolti siltoja; joistakin kuljetaan alta, joistakin yltä. Tai riippuupa se siitäkin kuka kulkee ja millä. Tässä kevyt kuvakooste viime torstailta ja kahdelta sillalta.

Jätän suosiolla hienot sillat (esim. ne turstisillat) ulos blogistani ja keskityn siihen, mitä harvempi turisti koskaan näkee. Näin teen jatkossakin.

Siltojen alla voi olla kivoja luolastoja. Näihin ei tosin päässyt, koska kalterit.

Muratti ja muu heinä kasvaa sellaista vauhtia, että jos rehuja ei koskaan harvenneta, ne valtaavat kaiken. Täälläkin käydään harventamassa, koska muuten olisi sillanliepeet jo kasvaneet umpeen. Sillan päällä puksuttaa tube-linja.

Meilläkin on oma puutarhuri, joka huoltaa yhteispihaamme (jaamme sen kolmen muun huoneiston kanssa). Se (piha) olisi jo aikaa sitten kasvanut umpeen, jos ei sitä hoidettaisi. Näillä kuvilla ei tosin ole mitään tekemistä pihamme kanssa - kunhan totesin.

Huomenna kolisevat luurangot ulos kaapeista, vaan tällä kertaa ei ruumiiden muodossa.

Yönäytös

Marisha Pessl: Night Film
(Usa 2013)
Windmill 2014
S. 600

Pitelen nyt sellaista jytkyä kädessäni, että ihan sanattomaksi vetää. Jytky paisuu ja tursuaa, täyttää sylini kokonaan ja pyrkii siitäkin ulos. Kuin puuro padassa, joka ei lakannut kiehumasta.

Sellainen on Marisha Pessl'n Night Film (suom. Yönäytös): se lämpenee, alkaa kuumottaa ja ennen kuin huomaakaan, se alkaa porista. Ja sitten se on menoa.

Kulissi

Stanislas Cordova on salaperäinen elokuvaohjaaja ja -moguli, jonka ympärillä kuhisee ja kuhistaan. Kukaan ei tunnu edes tietävän, miltä Cordova näyttää, koska  hän poistui julkisuudesta jo vuosikymmeniä sitten.

Journalisti

Scott McGrath on journalisti, joka aiemmin ilmiötä Cordova tutkiessaan, menetti sekä uransa että avioliittonsa.

Kun Stanislas Cordovan tytär, Ashley, tekee oletettavasti itsemurhan, McGrath ajautuu uudemman kerran työntämään sorkkansa Cordovan pesäkkeeseen. Tällä kertaa hänen tutkimuskulmansa on kuitenkin toinen: sen sijaan, että yrittäisi päästä itse S. Cordovaan käsiksi, hän keskittyy tutkimaan Ashleyn eriskummallista itsemurhaa. Vai onko se edes itsemurha?

Avukseen McGrath saa - tai joutuu ottamaan - pari innokasta nuorta, jotka hän sattumalta kohtaa. Hopper on huumeidenkäyttäjä, Nora haaveilee näyttelijänurasta. Kolmikosta muodostuu hupaisiakin piirteitä sisältävä tutkijaryhmä, kun toisilleen ennestään tuntemattomat henkilöt sovittelevat maailmankatsomuksiaan yhteen tutkimusten tiimellyksessä.

Huomaan istuvani ja tuijottavani ruutua. Tuntuu, etten saa mitään itsestäni ulos. Kirjan juoni on niin nerokas, että se vetää sanattomaksi. Samalla se suututtaa. Ja ihastuttaa. Ihan kuin minua olisi lyöty poskelle, enkä osaa päättää käännänkö toisenkin poskeni vai lyönkö takaisin. Ei, minua ei ole petetty. Minua on viety kuin mätää kukkoa ja minä nautin siitä.

Minä nautin McGrathin pohdiskeluista ja mietin, milloin on aika lopettaa. Vai onko koskaan? Kirjassa viitataan useammankin kerran lapamatoon. En kerro miten ja missä yhteydessä, mutta rakastuin siihen. Ei, en siihen lapamatoon, vaan sen vertauskuvallisuuteen. Tarinaan sen takana.

Kirjassa viitataan myös Paholaisen siltaan, Devil's Bridge. Se tuli puun takaa ja oli erityisen kiehtovaa, koska olen kuullut kyseisen kansatarinan. Itse asiassa olen ollut Paholaisen sillalla, tosin Walesissa - katso kuvat! Mutta miten silta liittyy itse kirjaan? No kuulkaa, lukekaapa. Enpä aio tosiaankaan kertoa.

Vaikka tämä kirja on melkoisen synkkä, sitä ryydittävät ajoittainen huumori ja tilannekomiikka. Siinä missä höhötin ääneen kirjaa lukiessani, olisin varmasti toisissa kohdin pureskellut kynsiäni, jos harrastaisin sellaista.

Minun piti mennä välillä nurkkaan seisomaan ja lukemaan tätä kirjaa, koska en voinut olla aloillani (teen tuota samaa, jos esim. elokuvassa on jännä kohta; en voi silloin istua paikallani, vaan minun pitää mennä nojailemaan seinää vasten ja kurkkia sieltä). En saattanut myöskään laskea kirjaa käsistäni, joten menin sen kanssa kävelylle. Luinkin kirjan viimeiset noin 50 sivua kävellen.

Harmittaa se, etten merkkaillut sivunumeroita ylös voidakseni poimia lainauksia. Upeita ja ajatuksia herättäviä sitaatteja tästä kirjasta löytyisi metrikaupalla. Yritin niitä äsken etsiä randomisti, mutta kirja on sen verran paksu, että siitä ei nyt tule mitään. Ei siis lainauksia tällä kertaa.

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani Annikan arvion - terveisiä ja kiitos taas kerran lukuvinkistä! Annikan blogissa on myös kuvia kirjasta, sillä tämähän sisältää runsaastikin (sepitettyä) kuvitusta muun muassa erilaisten lehtijuttujen ja nettisivujen tiimoilta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Annami, Krista ja Kirjakirppu.

Kuva yllä: Juottola Walesin Devil's Bridgen kupeessa.

Hautakiviä lukemassa

Tällaisia puoliksi (ja kokonaankin) unohdettuja metsähautuumaita on melko runsaasti Lontoossa. Ne saattavat olla yhä käytössä olevan kirkon alueella, mutta niiden hoitaminen on lakkautettu jo aikoja sitten. Luonto niiden ympärilläkin on villiintynyt ja sitä (luontoa) raivataan vain sen verran kuin on pakollista, ettei alue kasva kokonaan umpeen.

Tämä hautausmaa sijaitsee kirkkomaan perimmäisessä nurkassa.

On myös sellaisia hautuumaita, jotka ovat vain keskellä metsäistä aluetta vailla kirkkoa ja aitoja. Ne on sinne unohdettu ja jätetty hiljaksiin hajoamaan.

Mikäli joku ei jo tiedä, olen hautuumaafriikki. Rakastan hautausmaita, etenkin vanhoja. Ne inspiroivat tunnelmallaan ja tarinoillaan. Hautakiviä on mielenkiintoista lukea ja matkustaa ajassa jonnekin kauas pois. Kuvitella vaihtoehto.

Kaikki nämä kuvat ovat eiliseltä eli nyt on vaihteeksi tuoretta tavaraa esillä.

Jos hautuumaat kiinnostavat, tsekkaa myös vanhempi postaukseni aiheesta. Ai kamala, mitä toistoa tämä postaus on. Noh, kuvat ovat sentään erit.

~~~

Poikkesin eilen myös charity shopissa: mukaan lähti vaivaisella punnalla Doris Lessingin The Grass is Singing.