 |
| Kannen suunnittelu: Jenni Noponen |
Gummerus 2015
S. 382
Kun Pyöveli viime vuonna julkaistiin, tiesin heti haluavani sen lukea. Olin varma, että se on juuri minua varten. Ja oikeassa olinkin: kannattaa luottaa intuitioonsa.
Suomiteema jatkuu ja nyt siirrymme ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin 1600-luvulle, Vaasaan.
Pyöveliperheeseen syntyy poika, jonka oletetaan seuraavan isänsä jalanjälkiä. Paljon ei vaihtoehtoja olekaan, sillä pyövelit eivät varsinaiseti nauti kansansuosiota, vaikka tärkeitä henkilöitä ovatkin, eivätkä pyövelin lapset ole haluttuja naimakaupoissa.
Nuori pyövelinpoika, Johann, haaveilee muusta kuin pyövelinurasta: hän haluaisi tulla tuomariksi. Hän yrittää välttää kohtalonsa, ja jo hetken näyttää siltä, että se voisi onnistua. Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Pyöveleistä voisi sanoa, että pyövelin lapsi syntyy kirves kädessä ja leima otsassaan.
Vaikutusvaltainen ja hyvämielinen kihlakunnantuomari Wisander tarjoaa Johannille mahdollisuuden, vaan kohtalo on oikukas, julmakin. Eikä tuomarinkaan elämä niin auvoista ole, kun päänvaivaa aiheuttaa aatelisen vaimon lutkamainen luonteenlaatu. Avioliitto oli virhe, vaan mitäpä nuorukainen silloin elämästä tiesi.
Toisaalla köyhä nuorukainen, Pieti Sipinpoika, on myyty Abraham Hännisen puotiin apulaiseksi. Apulaisena oleminen ei Pietiä kiinnosta: hän haluaa tulla rikkaaksi, hänellä on haaveita. Hän karkaa suuret tavoitteet takataskussaan - ja pari Hänniseltä pöllittyä kolikkoa - etsimään onnea, menestystä ja arvostusta muualta. Vihdoin elämä näyttää suopeaakin puoltansa Pietille, joka vaihtaa nimeään kuin kenkiä.
Pyöveli ei ole tarina vain pyövelistä. Se on oikeastaan kasvukertomus kolmesta täysin erilaisesta miehestä: pyövelin lisäksi tuomarista ja apteekkarista. Koettelemukset muuttavat ihmisiä, jalo mieli saattaa rapautua ympäristön ristipaineessa, köykäiset eväät elämäänsä saanut oppii luottamaan toisiin ihmisiin ja näkemään arvoa itsessäänkin ylpistymättä liikoja. Jonkun kohtalo on sinetöity jo syntymässään.
Pyöveli on koukuttava ja taiten aikaansa kuvaava romaani, jota tuskin saattoi käsistään laskea. Kirja muistuttaa minua siitä, miksi niin rakastan lukemista ja kirjallisuutta: niistä voi oppia, sillä Pyöveli tarjoilee lukijalle mehevän tarinan lisäksi aimo annoksen historiaa ja kulttuuria.
Onko kirja raaka? Minusta ei. Muutamia mestauskuvauksia kirjassa esiintyy, mutta eivät ne mielestäni mitenkään erityisen brutaaleja olleet. Kirjassa on myös huumoria, melko hirtehistä tosin. Myös kieli on nautinnollista ja selkeän sujuvaa luettavaa.
"Mitäpä ihminen ei tekisi terveytensä eteen sitten kun on sen menettänyt."
Pyövelistä on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Ullan luetut kirjat ja Villasukka kirjahyllyssä.
