Minimiete: The Silence

Ostin Susan Allottin romaanin The Silence (The Borough Press 2020, s. 371) jokunen aika sitten matkakirjaksi (olen tulossa Suomeen), mutta kävi niin että luin sen ”vahingossa” jo nyt. Tämä olisi kyllä sopinut erinomaisesti matkakirjaksi eli sinänsä harmi. Pitää hommata uusi matkakirja.

Alkuperäiskansoja on aina ja joka paikassa syrjitty milloin milläkin verukkeella. Australiaan sijoittuva (fiktiivinen) romaani The Silence sivuaa pinnallisesti aboriginaalien sortoa liittyen lasten mielivaltaiseen huostaanottoon vanhemmiltaan 1960-luvun lopulla.

Sydney 1967

Greenien naapuri Mandy katoaa jälkiä jättämättä. Mandy oli erityisen läheinen tuolloin pienelle Islalle, joka viihtyi Mandyn seurassa jopa paremmin kuin oman äitinsä.

Lontoo 1997

Isla Green saa puhelun Sydneyssä asuvalta isältään Joelta keskellä yötä. Joe kertoo, että poliisi on saanut uusia tietoja liittyen naapurin Mandyn katoamiseen. Keissi on avattu uudelleen ja Joeta epäillään Mandyn murhasta.

Isla on ollut läheinen isänsä kanssa, mutta suhde ei ole mutkaton mikä käy hyvin ilmi tarinan edetessä.

Isla matkustaa Sydneyhin isänsä tueksi ja saa huomata, ettei hänen isänsä ole ihan sellainen kuin hän on kuvitellut. Tunteeko hän oikeastaan edes isäänsä? 

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa ja tarina avautuu maltillisesti tamppaamatta kuitenkaan paikallaan. Jotakin on alati vireillä, vaikkei näennäisesti juuri mitään tapahtuisi. Koin rakenteen hyvin koukuttavana ja otteessaan pitävänä. Pieniä vihjeitä ja tiedonmurusia putoilee polulle tuon tuosta ja niistä on parempi olla tietämättä etukäteen, sillä kirjan jännite syntyy paljolti niistä.

Ihmisten väliset suhteet, muistikuvat ja muistot ovat merkittäviä tässä romaanissa.

Kirjan kannessa mainostetaan ”For fans of Celeste Ng and Jane Harper”. Kerrankin on osunut suositus oikeaan, sillä Jane Harperinsa lukenut voisi tosiaan innostua tästäkin. Celeste Ng’ltä olen lukenut vain yhden romaanin enkä oikein osaa sanoa osuuko suositus siltä osin maaliin.

Viihdyttävä romaani, johon palasi aina mielellään. 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Olen käynyt Australiassa ja myös Sydneyssä useammankin kerran.

Äitejä ja tyttäriä

Äitien ja (aikuisten) lasten – etenkin tytärten – suhteet kiinnostavat. En ole ainoa, sillä niitä löytyy kirjallisuudesta melko lailla. Minua aihe kiinnostaa nimenomaan fiktiossa: en usein ole kiinnostunut jonkun yksittäisen (julkisuuden) henkilön navankaivelusta liittyen omaan äitisuhteeseensa. Niitä välttelen, koska en jaksa sellaista että koko elämää tarkastellaan jonkin yhden asian (esim. juuri se äitiuhde) kautta. En tosin jaksa sellaista fiktiossakaan - esseet ja tutkimukset toki ovat eri asia, jos aihe kiinnostaa. Silloin hyvin rajattu näkökulma on perusteltu.

 

Avni Doshin (fiktiivinen) romaani Burnt Sugar (Penguin 2020, s. 230) käsittelee Tara-äidin ja Antara-tyttären välistä suhdetta ja sitä, miten tuo suhde on vaikuttanut ja yhä edelleen vaikuttaa erityisesti Antaraan. Romaanissa on yksi näkökulma, Antaran.

Tapahtumat sijoittuvat Puneen, Intiaan.

Välihuomautus: kirjailija on syntynyt ja varttunut Yhdysvalloissa ja asuu nyt Dubaissa.

Romaani alkaa mehevästi:

I would be lying if I said my mother’s misery has never given me pleasure.
I suffered at her hands as a child, and any pain she subsequently endured appeared to me to be a kind of redemption – a rebalancing of the universe, where the rational order of cause and effect aligned.
But now, I can’t even the tally between us.
The reason is simple: my mother is forgetting, and there is nothing I can do about it.

Oh, yes there is tekee mieli huomauttaa ja huomautankin. En tosin avaa tätä tokaisuani enempää, koska se on liian merkittävä tarinankulun kannalta.

Tara on alkanut unohdella asioita ja lääkäri epäilee hänellä olevan dementia. Antaran on pakko huolehtia äidistään, koska onhan hän sentään äiti. Selvää on, ettei suhde ole aivan mutkaton.

Tarina avautuu maltillisesti ja alkaahan niitä syitä löytyä. Syitä, miksi Antara halveksii ja vihaakin äitiään ja samalla on hämmentynyt omista rajuista tunteistaan. Oman äidin vihaaminen ei ole helppoa, vaikka äiti olisi tehnyt – tai ollut tekemättä – mitä tahansa.

Tara ei ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä järin kiinnostunut tyttärestään. Antaralle läheisimmäksi on muodostunut äidin ystävä Kali Mata isän loistaessa poissaolollaan.

Mehuisan alun jälkeen tapahtuu lässähdys. Tarina polkee paikallaan eivätkä monet epäoleellisuudet ole kiinnostavia oikein miltään kannalta katsottuna.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: mennyt, joka luonnollisesti valottaa Antaran ja Taran menneisyyttä ja suhdetta, mutta vain Antaran näkökulmasta.

Nykyisyydessä Antaraa vaivaa äitinsä mahdollinen dementia ja sitä myötä äidin oikut ja tempaukset. Antara ei itsekään tiedä mitä haluaa ja suhde aviomieheen Dilipiin joutuu koetukselle. 

Loppua kohden tarina saa kauhumaisia vivahteita. Olemme ihmissuhteittemme orjia eikä niitä pääse pakoon, joten pakko leikkiä mukana. En pitänyt Antarasta, mutta vielä vähemmän pidin hänen äidistään. Taralle kyse lienee vallasta ja ylivoimasta suhteessa tyttäreensä. Tytär ei ole tytär, vaan hänen kilpailijansa.

Jonkin verran löydän sympatiaa Taraa kohtaan, mutta kirjan loppu romuttaa sen pienenkin säälirippeen, jota ehkä voisin häntä kohtaan tuntea.

Kuulostaa näin tekstinä kiinnostavalta, eikö vain, mutta valitettavasti romaanin keskiosuus on suurimmaksi osaksi joutavaa tyhjäkäyntiä ja kohoaa uudelleen nousuun vasta ihan lopussa. Puuduttavaa luettavaa pääosin ja kirja tuntui huomattavasti runsaammalta (nyt ei niin imartelevassa mielessä) kuin sen 230 sivua.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken noin 80 sivun paikkeilla ja muutaman kerran myöhemminkin, mutta ajattelin että sinnittelen loppuun, kun ei ole kyseessä paksu kirja. Ehkä se loppu nyt sitten palkitsi. Ehkä. En oikein itsekään tiedä pidinkö tästä kirjasta. Paljon kiintoisaa ja hyvää on, mutta suurimmaksi osaksi sitten kuitenkaan ei.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)