Olen tietoinen endometrioosista, mutta minun ei ole tarvinnut ajatella sitä niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan naisen lisääntymiselimiin liittyvää. Kuukautiseni ovat mukavan niukat ja melko lailla huomaamattomat. Joskus esiintyy pieniä kramppeja, mutta ne ovat niin mitättömiä, etteivät oikeastaan ansaitsisi tulla edes mainituksi.
Abby Normanilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri. Hänelle kuukautiset ovat tuottaneet päänvaivaa niiden alkamisesta lähtien. Norman oli tuolloin 12-vuotias (
minun kuukautiseni muuten alkoivat vasta ollessani 17) ja hänen kuukautisensa ovat aina olleet kivuliaat ja runsaat.
Käänne pahempaan tapahtuu Normanin ollessa 19-vuotias. Kivut yltyvät niin voimakkaiksi, että hänen on hakeuduttava lääkäriin. Diagnosoidaan endometrioosi, mutta se ei ole ainoa kipu, joka riivaa Normanin kehoa. Kipujen takia Norman joutuu keskeyttämään opinnot, hän palaa takaisin synnyinkonnuilleen Maineen toipumaan. Siitä tulee pitkä tie, joka jatkuu edelleen.
Abby Norman: Ask Me About My Uterus – A Quest to Make Doctors Believe in Women’s Pain
Nation Books 2018
S. 272
Ask Me About My Uterus (
jatkossa AMAMU) on sekoitus Abby Normanin omia kokemuksia endometrioosista ja hänen tutkimuksiaan aiheesta. Hän nostaa kirjassaan esille henkilöitä, joilla on diagnosoitu endometrioosi sekä pohtii yleisesti miten naisten kipuihin ja vaivoihin on kautta aikain suhtauduttu – vähättelevästi.
Kaikenlaiset “naisten vaivat” on melko huoletta liitetty hysteriaan eikä niiden varsinaista alkuperää ole edes vaivauduttu tutkimaan. Norman nostaa esille lukuisia esimerkkejä, muun muassa Freudin tekemän tapaustutkimuksen Dorasta, ja kritisoi sen tulkintaa. Olisin toivonut Normanin kaivautuvan syvemmälle nostattamiinsa tapauksiin: hän käsittelee niitä melko pintapuolisesti ja lyhyesti. Lukuisten esimerkkien ja sivupolkujen takia kirja on aavistuksen sekava ja poukkoileva, mutta annettakoon se anteeksi aiheen tärkeyden takia.
Esimerkkien ja tutkimusten rinnalla Norman avaa omaa elämäänsä ja muun muassa hankalaa lapsuuttaan. Normanin äiti sairastaa anoreksiaa ja isä vaikuttaa varsin poissaolevalta hahmolta perheessä. Norman pohtii vaikeaa äitisuhdettaan (
äidin anoreksia luonnollisesti vaikuttaa Normaniinkin).
The only control my mother had – or believed she had – was the command she had over food. As a child, I interpreted her restriction of my food as cruelty. As hatred. But as I’ve gotten older and have come to understand the psychology, and physiology, of eating disorders, I see that for her, there was no other choice.
Jos olet ihminen, joka kokee herkästi itsensä tirkistelijäksi, niin huoli pois: Norman ei jauha eikä ryve lapsuudessaan, vaan käsitteleen sitä sen verran kuin on tarpeen ja senkin melko analyyttisesti. On asioita, joilla on vaikutuksia nykyaikaan ja lääkärit vihjasivat myös Normanille “it’s all in your head” (
olen muuten lukenut aiheesta kirjankin, kas tässä suora linkki postaukseen jos kiinnostaa). Norman itse ei monista syistä johtuen usko niin olevan.
Voidakseen saada apua (
Normanin äiti tuskin olisi päästänyt tytärtään mm. terapiaan) Norman haki “vapatusta” vanhemmistaan 16-vuotiaana. “Vapautuminen” vanhemmista tarkoittaa, ettei vanhemmilla ole enää määräysvaltaa eikä mitään velvollisuuksia lastaan kohtaan, vaan lapsi vastaa täysin itse itsestään. Normanin hakemus hyäksyttiin eivätkä vanhemmat edes riitauttaneet asiaa.
Jenkkiläisen sairasvakuutussysteemin takia Normanin täytyy tarkkaan miettiä, mihin lääkärikäynteihin ja hoitoihin hänellä on varaa. Luonnollisesti Normanin taloudellinen tilanne vaikeuttaa hoidon saamista (
vapatumisen myötä hän menettää tietenkin oikeutensa kuulua vanhempiensa vakuutuksen piiriin), mikä näin julkisen terveydenhuollon maassa varttuneena suorastaan suututtaa – toisilla ei ole VARAA hoitaa itseään (
Norman ei tästä valita, koska asia on niin normatiivinen Jenkeissä, että niin vain on).
Norman on varsin vastuullinen ja oma-aloitteinen, joten hän selvittää omaa tilannettaan itse niin paljon kuin mahdollista. Hattua nostan Normanin sitkeydelle.
Tässä kirjassa olisi niin paljon tarttumapintaa, että postausta voisi jatkaa ikuisuuksiin. Minua esimerkiksi kiinnosti Dr Marinin, jota Norman haastatteli, käsitys kuukautisista ja siitä mikä on normaalia. Onko esim. mitenkään välttämätöntä että naisten “täytyy” vuotaa kuukausittain?
“You don’t have to have period, ever.” she (Dr Marin) told me unflinchingly. “You should never have a period, unless you’re trying to get pregnant. And even then, maybe not...”
Koska minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vaivaa kuukautista,
(
nuorempana ne olivat hyvin epäsäännölliset ja jäivät ajoittain kokonaan pois silloisen anoreksiani takia, mutta ne käynnistettiin uudelleen ja sain e-pillerit, jotka pitivät kiertoa yllä. En voi myöskään käyttää tamponeja, koska ne aiheuttava kipuja ja kuukautiset keskeytyvät siksi aikaa, kun käyttäisin tamponia – omituista!)
ajatus siitä ettei niitä olisi, tuntuu… hmm, omituiselta. Kirjassa laskettiin kuinka monet kuukautiset nainen keskimäärin vuotaa elämänsä aikana. Se on suuri määrä, mutta itse kohautan olkiani.
Ehdottaessani taannoin sterilisaatiota Gp:lle (
ei suostunut, on niin helvetin pyhää tämä lisääntyminen), hän sen sijaan kirjoitti minulle reseptin kierukan asentamista varten. Kehui vielä, että kuukautisetkin kaiketi jäävät sen ansiosta pois (
oli muuten mieslääkäri).
En minä halua, että kuukautiseni katoavat – minä hitto vie tykkään niistä! Ne edustavat minulle muutamaakin asiaa: nimittän että
a) koen itseni edes jotenkin normaaliksi ja
b) voin iloita kerran kuussa ihan konkreettisesti etten ole paksuna, mikä (
raskautuminen) tietenkin olisi mahdotonta koska ehkäisy on kunnossa. Silti, minä jostain syystä nyt vain tykkään hilloistani. Olenkohan ainoa? Ja en todellakaan huolinut sitä kierukkaa.
Summa summarum: runsas ja kiinnostava kirja, jossa paljon mielipiteitä ja pohdintaa ja minulle myös ymmärrystä ja uusia näkökulmia niitä kohtaan, joille menkat ovat helvetti.
~~~
Tämä kirjaa sopii
Elämä, kerta kaikkiaan! - haasteeseen.
