Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

UPF, Vatsantäytettä vailla ravinteita

Luin Chris van Tullekenin kirjan Ultraprocessed People – Why Do We All Eat Stuff That Isn’t Food… and Why Can’t We Stop? Teos on suomennettu nimellä Ultraprosessoitua – Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa ja miten se meihin vaikuttaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten ultraprosessoitu ruoka (jatkossa UPF) on saanut alkunsa ja mitä se oikeastaan edes on, suosittelen lukemaan tämän kirjan. 

Otaksun, että uutisensa ja päivälehtensä lukenut tietää mitä UPF:lla tarkoitetaan ja miten monin eri tavoin se (voi) vaikuttaa (epäedullisesti) elimistöömme ja terveyteemme.

Minulle tämä teos ei varsinaisesti avannut uusia ovia (liittyen siis itse ruokaan ja sen mahdollisiin vaikutuksiin kehossa), koska olen lukenut ennestään monia van Tullekenin haastatteluja (liittyen hänen UPF-kuurikokeiluunsa) sekä kuunnellut podcasteja, joissa hän on vieraana.

Ultraprosessoidusta ruuasta on muutenkin seuraamissani medioissa kirjoitettu ja puhuttu jo pitkän aikaa. Lisäksi Jason Fung sivuaa aihetta tietokirjassaan The Obesity Code. Rohkenen olettaa, että olen keskivertoa ravintotietoisempi ja se johtuu lähinnä pitkästä syömishäiriötaustastani ja siitä, että olen ollut vege jo ysäriltä lähtien (on siis ollut pakko opetella ravitsemukseen liittyviä asioita).

Sen sijaan UPF-tuotannon (ja erityisesti yksittäisten lisäaineiden) synty ja leviäminen (tai pikemminkin levittäminen) sekä ruokajättien kaksinaismoralismin laajuus ja suoranainen hyväksikäyttö plus riisto, jos ei tullut yllätyksenä, niin hieman shokkina kuitenkin. Nimenomaan laaja-alaisuutensa takia: ahnaat lonkerot kurottavat joka paikkaan ja sinne minne ei ylletä, pyritään yltämään keinolla millä hyvänsä. Kirjassa on useampikin erittäin päräyttävä esimerkki.

Van Tulleken kirjoittaa sujuvasti ja mukana on myös hänen omaa pohdintaansa. On kuitenkin selkeästi erotettavissa, milloin kyseessä on van Tullekenin oma tulkinta/ajatukset ja milloin tieteeseen/tutkimuksiin nojaava väite. Van Tullekenin lähtökohta on uteliaan epäileväinen. Paneutuessaan aiheeseen hän altisti itsensä UPF-ruokavaliolle kuukauden ajaksi.

Mietin olisinko rohjennut kirjaa lukea, jos syömiseni koostuisivat pääasiassa ultraprosessoidusta ruuasta (eivät koostu, todellakaan). En tiedä, miten psyykeni olisi käsitellyt sellaista asiaa, että syömäni ruoka on niin ravintoköyhää ja epäorgaanista, ettei se varsinaisesti ole edes ruokaa (puhumattakaan sen tuotannon ilmastovaikutuksista ja muista epäeettisyyksistä).

Manufacturers are required by law to supplement their products with a few vitamins and minerals so that we don’t develop deficiency diseases. But this doesn’t solve the whole problem. Whole foods contain thousands more molecules than manufacturers add back in, and it is these molecules’ more subtle health effects that could be responsible for the well-established benefits of eating whole food – protection against cancers, heart disease, dementia and early death. (s. 189)

Ei mene jakeluun (tai siis menee: rahastahan tässä on tietysti kyse), miksi ruoka-aineet pitää “puhdistaa” siten, ettei niihin jää mitään ravitsevaa jäljelle. Sen jälkeen niihin lisäillään muutamia synteettisiä ravinteita, etteivät ne olisi pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Monet UPF-ruuat eivät ole varsinaista ruokaa nähneetkään: ne on kasattu erilaisista öljyistä ja lisäaineista, jotka eivät ole luontaista ruokaa ihmiselle eikä kenellekään muullekaan. Voi vain kuvitella (tutkitun ja vahvistetun tiedon lisäksi), miten ne kaikki yhdessä ja erikseen vaikuttavat ihmisen aineenvaihduntaan, hormonitoimintaan, suolistomikrobeihin jne. Ei ole sattumaa, että UPF-ruokien esiintyvyys ja väestöjen lihominen (ja mahdollisesti suolistosairauksien lisääntyminen) kulkevat käsi kädessä.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos haluat vähentää tai lopettaa UPF:n kuluttamisen. Luulen, ettei kirjan luettua tee mieli sellaista moskaa työntää suuhun tai ainakin harkitsee pari kertaa ja ehkä miettii korvaavia vaihtoehtoja. Van Tulleken ei saarnaa eikä syyllistä, joten sellaisesta ei tarvitse olla huolissaan.


Chris van Tulleken: Ultraprocessed People
Penguin, 2023
s. 406

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.

Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Kuivakkaa (paitsi säiden puolesta) kävelyä

Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, otin David Nichollsin romaanin You Are Here (Sceptre 2024, s. 348, suom. Melkein perillä) luettavaksi lähinnä sen vaellusteeman takia. Ja siis erityisesti siksi, että siinä osa matkasta patikoidaan minulle ennestään tutuilla seuduilla.

Minulla on melko voimakas intuitio, joka ohjailee (myös) lukemisiani. Tai pikemminkin yleensä kuuntelen intuitiotani ja luotan siihen. Olin skeptinen You Are Heren suhteen ja ihan oikeassa oli intuitioni: olisin voinut hyvin jättää sen lukematta.

Marnie asuu Lontoossa Herne Hillissä. Hän työllistää itsensä kirjallisuuden parissa oikolukijana ja kustannustoimittajana. Raha on tiukalla ja ihmettelen, miten hänellä on varaa asua niin kookkaassa asunnossa yksin. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta sai silti kulmani kohoamaan.

York. Opettajana työskentelevän Michaelin vaimo on lähtenyt lätkimään, mutta Michael elättelee vielä toiveita yhteenpaluusta. Sosiaalinen elämä on kutistunut lähes olemattomaksi, koska Michael viihtyy paremmin yksin. Vapaa-aikaa kuluu kävellen ja luonnossa.

Marnien ja Michaelin yhteinen ystävä Cleo saa painostettua molemmat muutaman päivän patikkalomalle tarkoituksena taittaa Coast to Coast -reitin alkua.

Tuttujen mestojen bongailu oli kirjan parasta antia, vaikka tietysti kirjailija on käyttänyt taiteellista vapauttaan luomalla paikkoja, joita ei ole olemassa (tietyt pubit/Innit/majoituspaikat). Etenkin se osa kirjasta, kun aloitellaan vaellus ja ollaan Lake Districtillä oli minulle luonto- ja maastokuvauksen tiimoilta kiinnostavinta, koska saatoin nähdä kaikki paikat mielessäni.

Tarina itse sitten… Noh, en ole kohderyhmää. Aloin pitkästyä kirjan keskivaiheilla ja jo aiemminkin. Koin kirjan varsin kevyeksi – ikään kuin pitkitettyä small talkia jonninjoutavista asioista. Tällä tarkoitan tietysti asioita, jotka eivät minua kiinnosta. Aiheet pyörivät pääasiassa ihmissuhteissa: erityisesti Michaelin ja Marnien ihmissuhteissa muiden kanssa ja lopulta keskenään.

Yksinäisyys on kirjan eräs teema, mutta sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti. En siitä saanut juuri otetta semminkin, kun ymmärsin, että periaatteessa ainakin Michael viihtyi yksin. Hänellä ei ollut erityistä tarvetta hengailla seurapiireissä ja ihmisten parissa jatkuvasti. Johan hän työnsä puolesta on väkisinkin tekemisissä ihmisten kanssa. Marnien kohdalla tämä on toisin, koska Marnien työ itsessään on yksinäistä puurtamista.

Tuli mieleeni tästä kirjasta monet lukemani chick lit -teokset: samoja piirteitä esiintyy runsaasti. Mietinkin jos tämän romaanin olisi kirjoittanut nainen, se varmaan luokiteltaisiin chick litiksi. Miehen kirjoittamana se on jotain… en tiedä, ylevämpää? Itse lisään postaukseeni tunnisteen chick lit, ihan vain koska voin.

Ymmärrän, että kirjasta moni on pitänyt enkä sitä ihmettele. Maut nyt vaan ovat erilaisia eikä se kirjasta tee huonoa, että juuri minä en siitä innostunut. Otaksun, että minulle kompastuskivi oli nimenomaan ihmissuhteiden (nimenomaan rakkaussuhteiden tai poteintiaalisten sellaisten) jatkuva vatvominen. En vaan jaksa.

Kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta lukijoilta Goodreadsissa, joten sinne voipi mennä lukemaan ihastuneempia mietteitä.

Alla olevassa kuvassa Haweswater Reservoir, jonka rantaa pitkin coast to coast -reitti kulkee. Kävin siellä patikoimassa parisen viikkoa sitten. En tehnyt romaanissa mainittua Kidsty Pikea, vaan heitin rundin järven toisella puolella oleville fellseille nimiltään Branstree ja Selside Pike .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28. Kirjassa ollaan järvellä.

Pirullinen viimeinen tahto

Seishi Yokomizo: The Inugami Curse
alkuper. 本陣殺人事件 (Inugamike no ichizoku, 1950)
Pushkin Press, 2020
japanista englannintanut Yumiko Yamazaki
s. 316

Nasu, Japani. Eletään 1940-lukua. Kun Sahei Inugami kuolee 81-vuotiaana, jättää hän jälkeensä melkoisen perinnön: on yritystoimintaa ja kiinteistöjä. Ahnaat perilliset tuskin malttavat odottaa pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, mutta Sahein testamentti ei ole mikään hellämielinen tasajako vaan pirullinen viimeinen tahto, joka saa ennestään huonoissa väleissä olevat perilliset kyräilemään toisiaan.

Testamentti on niin kauhistuttava, että asiaa hoitaneen lakifirman asianajaja ottaa yhteyttä yksitysetsivä Kosuke Kindaichiin. Asianajaja nimittäin pelkää, että testamentin lukeminen perillisille voi saada aikaan melkoisen verilöylyn ja se pitäisi jotenkin saada estettyä.

Kindaichi matkustaa Nasuun, jossa verilöylyn ensimmäiset mainingit ovat jo rantautumassa. Eikä testamenttia ole vielä edes luettu. Tilanne eskaloituu melkoisen brutaaliksi perillisten riidellessä keskenään. Samalla valottuu Inugamin suvun vaiheet ja salaisuudet, selviää mikseivät lapset erityisesti pitäneet isästään, jota kuvailevat kylmäksi ja etäiseksi.

Aiemmin lukemani The Honjin Murdersin lailla The Inugami Curse on rikospähkinämäinen dekkari, jossa tapahtumia puidaan tarkasti samalla kun niitä yritetään niin sanotusti reaaliajassa selvittää. Tässä kirjassa erikoista edelliseen verrattuna on, että rikokset alkavat vasta Kindaichin tullessa mukaan kuvioon: mitään selvitettävää rikosta ei siis ole ennen kuin niitä alkaa tulla.

Tarina on viihdyttävä ja joutuin etenevä, joskin muutamissa kohdissa äidytään kertaamaan ja vatvomaan tapahtumia turhankin perusteellisesti. Nämä vatvomiset ovat tietysti myös vihjeitä sellaiselle lukijalle, joka yrittää selvittää tapahtumia lukemisen ohessa. Itse olen sellainen lukija ja osan “mysteereistä” aavistin oikein tai ainkin sinnepäin.

The Inugami Curse, vaikka on periaatteessa ajaton, on kuitenkin aikakautensa tuote. Se kannattaa pitää mielessä kirjaa lukiessa ja tarkastella sitä nimenomaan ajallisessa kontekstissaan, jolloin asenteet tiettyihin asioihin olivat erilaisia kuin nykyään.

Itse viihdyin mainiosti kirjan parissa, vaikka tällainen (rikospähkinämäinen) tyyli ei suurimpien intressieni piiriin kuulukaan. Silloin tällöin luettuna minulle kyllä maistuu tällainenkin ja tässä The Inugami Cursessa on paljon mielenkiintoisia taustatarinoita.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat:

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Sivuseikka

Adania Shibli: Minor Detail
alkuper. julk. 2017
Fitzcarraldo Editions, 2020
arabiasta englannintanut Elisabeth Jaquette
s. 112
Kirja on suomennettu nimellä Sivuseikka

Päivämäärät jäävät helpommin mieleen, jos niillä on jokin merkitys itselle. Esimerkiksi läheisen tai oma syntymäpäivä tai muu syystä tai toisesta merkittävä päivä.

Adania Shiblin romaanissa Minor Detail juuri tällainen pieni, sinänsä merkityksetön yksityiskohta onkin merkittävä kirjan toisen luvun (kirjassa on kaksi lukua) kertojalle, palestiinalaiselle (nimettömäksi jäävälle, kuten kirjan muutkin henkilöt) naiselle.

 Eräs nainen raiskattiin ja tapettiin samana päivämääränä kuin kertoja-nainen syntyi. Vaikka vuosiluku ei täsmää, on sekin sinänsä merkittävä, koska on kulunut 25 vuotta. Kertoja syntyi päivälleen kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun israelilaiset sotilaat raiskasivat ja tappoivat tuon erään toisen palestiinalaisen naisen.

Ennen kuin nainen saa äänen, palataan ajassa taaksepäin. Kesään 1949, siihen kesään jolloin eräs nainen raiskataan ja tapetaan. Tätä aikaa kuvataan miessotilaan silmin.

Negevin aavikko. Päivät ovat melko yksitoikkoisia: tehtävä on tutkiskella lähipiiriä siltä varalta, että sieltä löytyy “elämää”. Yleensä ei löydy, mutta sitten erään kerran löytyy eikä tuolle elämälle hyvin käy. Ei ole paljastus mainita, että kyseessä on juuri tuo nainen, joka joukkoraiskauksen päätteeksi tapetaan.

Mutta ennen tuota tapahtumaa, joka sekin melko nopeasti kuvataan ja ohitetaan (koska mitäpä nyt jostain raiskauksesta ja tappamisesta) vasta aivan ensimmäisen luvun lopussa, seurataan mainitun miessotilaan toimia.

Miestä on purrut hämähäkki ja se aiheuttaa harmia. Pureman hoitoa kuvataan tarkasti.

Olen ihminen, joka yleisesti ottaen toivoo hyvää muille (niin kuin kai suurin osa). Kun sotilas hoitaa puremaa, joka pahenee ja infektoituu, olen huolissani. Sitten tapahtuu asioita, joita ei voi hyväksyä mitenkään. Pitääkö miehelle vielä toivoa hyvää?

Tehokas näkökulman valinta. Lukija on hieman “tuttu” sotilaan kanssa, vaikka sotilaan ajatuksia ei avata juuri ollenkaan. Sotilasta kuvataan lähinnä toiminnan kautta eikä hänestä saa varsinaisesti otetta – hänelle ei muodostu persoonaa. Vielä vähemmän saamme tietää raiskatuksi joutuvasta naisesta.

Shiblin tyyli on suoraa ja intensiivistä, siinä on jotain tenhoavaa vaikka näennäisesti mitään ei tapahdu.

Yhtä hypnoottista ja jännitteistä on toisessa osassa Ramallahissa asuvan naisen kuvaus arjestaan, joka on… no, arkista, mutta kuitenkin aivan erilaista kuin arjen mieltäisi olevan. Yleensä arjessa ei tarvitse ajatella rajoja ja liikkumista, sitä minne voi mennä vai voiko ja mitä riskejä siihen liittyy.

Naisen pitää päästä liikkumaan, koska hänellä on pakkomielle 1949 raiskatun naisen tapauksesta. Tuo pieni yksityiskohta (päivämäärä) sysää naisen riskialttiille tutkimusmatkalle, joka osoittautuu lopulta… turhaksi.

Minor Detail on häiritsevää luettavaa. Siihen jää koukkuun ja sotkeutuu, eikä kirja jätä ihan heti rauhaan sen loputtuakaan.

Sota ja mielivaltainen vallankäyttö ovat saatanasta. Siitä kärsivät kaikki, eniten ihmiset joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Siviilit. Sen takia, että joku nyt vain haluaa jotain – kaikki muu on epäoleellista ja siivottavissa pois.

Turhauttaa. Suututtaa.

Olen tietoinen, että tämä kirjoitus on sekava. Niin ovat ajatuksenikin. Vaikuttava romaani, jonka sijoitan Suosikkini-tunnuksen alle.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon. Kyseessä on muu käännöspalkinto, kuten arvata saattaa.

Lapsikulta

Romy Hausmann: Dear Child
alkuper. Liebed Kind, 2019
Quercus, 2020
saksasta englanniksi kääntänyt Jamie Bulloch
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Lapsikulta


Mökki keskellä metsää. Ei tavallinen mökki, vaan sellainen josta on ikkunat peitetty ja naulattu kiinni, ovi aina lukossa myös sisäpuolelta. Paitsi silloin kun avaimenvartija-isä oven avaa. Ovesta ei poistu muita kuin isä, Lena-vaimolla ja lapsilla ei ole mitään asiaa ulkomaailmaan.

Kunnes eräänä päivänä Lena näkee tilaisuuden ja aikoo käyttää sen. Hänen onnistuu paeta, mutta tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan. Lena on traumatisoitunut ja näkee kauhuja kaikkialla, mutta missä määrin kyseessä on trauma ja missä määrin uhka on todellinen.

Mikä häntä edes uhkaa? Jokin määrittelemätön tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Vapautumisen jälkeenkin Lena kokee olevansa vainottu. Keneen voi luottaa, jos keneenkään?

Tarina avautuu kolmen näkökulman kautta: Lenan, Lenan isän Matthiaksen ja Lenan 13-vuotiaan tyttären Hannahin.

Romaani alkaa varsin vauhdikkaasti ja “mysteerien” juurelle päästään joutuin. On selvää, etteivät palaset sovi paikoilleen. Jotain on pahemman kerran pielessä, jokin koko hommassa niin sanotusti haisee.

Kirjan alussa syntynyt jännite kestää aikansa, mutta valitettavasti se alkaa menettää otettaan tarinan edetessä. Sorsa odottelee saavansa lisää pullanmurusia, kun ensimmäinen kourallinen on heitetty ja naposteltu. Lisää pullaa ei näytä tulevan. Tulisi edes pieni muru. Ei tule.

Nimittäin loput pullasta on jätetty melko lailla kirjan loppuun ja se sitten heitetäänkin sorsalle kunnon köntsänä vuolaiden selittelyjen kera.

Juonesta en viitsi mitään kirjoittaa, koska se spoilaisi koko kirjan, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Goodreadsissa kirjasta on pääasiassa pidetty, joten sieltä voipi lukea innostuneempia mietteitä.

Kirjan pohjalta on tehty minisarja (6 jaksoa), Liebes Kind (Dear Child), joka on katsottavissa ainakin Britti-Netflixissä. Pohdin lukisinko kirjan vai katsoisinko sarjan ja päädyin lukemaan. Sarjaa siten tuskin katson, vaikka toisaalta voisi olla kiintoisaa nähdä, millainen tulkinta tarinasta on tehty tv-sarjamuodossa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. Todellakin on, sillä mökissä noudatetaan tarkkoja rutiineja: jopa vessa-ajat on aikataulutettu eli parempi kusta ja paskoa silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Vaiennettu saa äänen

Luin joulukuussa 2020 Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice, josta pidin kovasti. Luontevaa oli siten ottaa Darén kirjalle kirjoittama jatko-osa, And So I Roar, lukuun.

Koska Louding Voicen lukemisesta oli aikaa useampi vuosi, eivät kaikki tarinan yksityiskohdat olleet enää mielessä. Sillä ei ollut merkitystä: muistin riittävästi ja jatko-osaa lukiessa palautui oleelliset kohdat mieleen.

Abi Daré: And So I Roar
Sceptre 2024
s. 373

14-vuotias Adunni on edelleen Lagosissa, jonne hän päätyi kotiapulaiseksi sadistiselle matamille. Muutoksen tuulet ovat kuitenkin ilmassa, sillä Adunni on hyväksytty kouluun.

The Girl With the Louding Voicesta tuttu Ms Tia (joka on ollut merkittävänä tukena Adunnille) saa tässä And So I Roar -romaanissa oman äänen.

Adunnin koulusuunnitelmat uhkaavat romuttua alkuunsa, kun “menneisyys” palaa Ikatin kylästä Lagosiin ja vaatii Adunnia palaamaan kotiseudulleen. Ms Tia, joka painiskelee omien demoniensa kanssa, tekee erikoisen päätöksen yrittäessään auttaa Adunnia.

Enpä olisi arvannut mihin suuntaan ja millaiseksi tarina muotoutuu. Se on tietysti hyvä asia, mutta kun koko asetelma valkeni minulle, ei se oikein innostanut. Tämä siksi, että tarina tallaa paikallaan eikä etene minnekään (toisteisuuden takia) kuin vasta melko lopussa. Sanoisin, että tyhjäkäyntiä ja turhaa horinaa on uskomattoman paljon.

On myös sivuraiteita, jotka eivät johda minnekään. Ilmastonmuutos on saatu ympättyä tarinaan mutta se jää lähinnä pinnalliseksi saarnaksi. Yhteys tarinaan kyllä on, mutta melko keinotekoinen ottaen kokonaisuuden huomioon.

Tuntuu, että Abi Daré on halunnut tunkea kaikki asiansa tähän romaaniin: on naisten ja tyttöjen asema (mikä ehdottomasti on se keskeisin ja perusteellisin aihe romaanissa), takapajuisten pikkukylien erilaiset traditiot versus Lagos ja muu edistyksellisyys, silpominen, jo mainittu ilmastonmuutos jne. Epäkohdat marssitetaan näyttämölle alleviivaustussin kanssa.

Tarina saa trillerimäisiä piirteitä edetessään, mikä nostaa kirjan jännitettä mutta valitettavasti se ei oikein kanna – mielestäni tarpeettoman pitkityksen ja jahkailun takia.

Ikävää olla näin negatiivinen, mutta odotin enemmän koska The Girl With the Louding Voice oli niin vaikuttava. Pidin kyllä tästäkin romaanista eli ei tullut mieleen sitä kesken jättää. Toisaalta nyt jälkikäteen mietin, olisinko varsinaisesti missanut mitään, vaikka olisinkin jättänyt. Sitten toisaalta kirjan kielellinen tyyli miellytti ja kantoi läpi teoksen.

A good education can never be good
enough when you have a bad name.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Paholaisen kuiskaus

Miyki Miyaben ei erityisen jännittävässä trillerissä The Devil’s Whisper pohditaan kolmen kuolleen naisen mahdollista yhteyttä toisiinsa.

 

Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper
alkuper. Majutsu wa sasayaku, 1989
Kodansha, 2007
japanista englannintanut Deborah Stuhr Iwabuchi
s. 253
(kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)

 
Yhteyttä alkaa pohtia 16-vuotias Mamoru, kun erään uhrin väitetään kuolleen jäätyään Mamorun sedän (setä nimellisesti, ei verisiteellisesti) taksin alle. Setä pidätetään, kun tapausta aletaan tutkia. Silminnäkijöitä ei ole ennen kuin sellainen yhtäkkiä ilmestyy.

Omituisten kuolemien ohella tai ehkä jopa enemmän The Devil’s Whisper on tarina Mamorusta.

Mamorun Isä katosi Mamorun ollessa vasta nelivuotias eikä häntä (isää) sen koommin ole nähty. Isä kavalsi työpaikaltaan rahaa ja otti hatkat. Silti mamorun äiti päätti, että he jäävät asumaan Hirakawaan, vaikka paikalliset halveksuivat heitä. 

Kun Mamorun äiti kuolee, muuttaa Mamoru tätinsä perheen luokse Tokioon asumaan. Mamoru sopeutuu uuteen kotiinsa hyvin, vaikkakin koulussa häntä kiusataan. Sedän pidätys luonnollisesti järkyttää koko perhettä.

Tarina on levällään vähän joka suuntaan, mutta pysyy kyllä kasassa. Taustalta löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka aikanaan olivat puheenaiheita. Ainakin itse muistan törmänneeni tiettyihin ilmiöihin kyseisen ajan kirjallisuudessa ja keskustelussa 90-luvulla. The Devil’s Whisper on julkaistu Japanissa alun perin 1989.

Juoni on kiero ja muuttuu melko överiksi loppua kohden. Mut mitä väliä, ihan hyvää viihdettä. Raakuuksia ei juuri ole, vaikka kirjassa kuollaankin. Sopinee siis herkemmillekin lukijoille.

Jostain syystä ei oikein irtoa juttua tästä kirjasta, vaikka periaatteessa tarttumapintaa kyllä olisi. Siispä päätän mietteeni tähän sitaattiin:

But there are lots of idiots out there with bad eyes. They see the tail of and elephant and start screaming that it’s a snake. They crab the horns of a cow and are sure they’ve got a rhinoceros. They can’t see past the tips of their own noses. (s. 139)

Olen aiemmin lukenut Miyabelta Shadow Familyn, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Samat voisin sanoa The Devil’s Whispersistä. Aion kyllä lukea lisää Miyabea, jos osuu eteen jossain. Tämän kirjan olen bongannut joskus charitysta.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

 

KEVÄTPÄIVITYS:

Koska olen lämpöihminen, tykkään tarkkailla luonnon heräilyä kevääseen. Lumikellot ovat kukkineet jo viikkotolkulla (kuva otettu lauantaina 8. helmikuuta).

 Myös narsissit alkavat heräillä horroksesta (kuva otettu maanantaina 24. helmikuuta).

Mitenkään erityisen lämmintä ei vielä ole, ellei aurinko paista suoraan naamaan eikä tuule. Aurinko lämmittää jo todella voimakkaasti.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Pedofiilin perhe

Helmet-lukuhaasteen kahdeskymmeneskuudes kohta on ”kirjassa on itse valittu perhe”. Voinemme kaikki kuvitella, mitä sillä havitellaan, mutta sijoitan kys. kohtaan hieman toisenlaisen itse valitun perheen. Kyseessä erityisen brutaali valinta, jossa ei pahemmin muilta jäseniltä mielipidettä kysellä.

Jaycee Dugard: A Stolen Life
Simon & Schuster, 2011
s. 273
(kirjaa ei tietojeni mukaan ole suomennettu)


Tai ei ainakaan kysytä 11-vuotiaalta Jaycee Dugardilta, kun tuleva Phillip-isukki ja myöhemmin jonkin sortin äitylin roolia leikkivä Nancy hänet kaappaavat kesken koulumatkan Kaliforniassa 1991. Nancy ei oikein tykkää kaikista Phillipin seksisysteemeistä, joten Jaycee hommataan täyttämään tätä aukkoa suhteessa.

Phillip muistaa kiittää Jayceetä avusta (ikään kuin Jaycee olisi vapaaehtoisesti ryhtynyt pedofiilin panopuuksi), kun Phillip käsittelee seksiongelmaansa. Jayceen ansiosta Phillipin ei nyt tarvitse hätyytellä muita tyttöjä. Siis aivan mahtava diili.

Phillipin onnistuu pitää Jayceeta vankina 18 vuotta. Tänä aikana Jaycee synnyttää kaksi lasta ja näin tämä Phillipin itse valitsema perhe kasvaa. Koska Nancy on vähän mustasukkainen, niin sovitaan niin että hän (Nancy) olisi niinq äiti ja Jayceen lapset ja Jaycee itsekin Nancyn lapsia.

Kahdeksantoista vuotta on valtavan pitkä aika ja sinä aikana Phillip aivopesee ja manipuloi Jayceen (jolta vie nimenkin) niin tehokkaasti, ettei tämä uskalla edes karata, vaikka muutamia tilaisuuksia olisi.

Dugard on kirjoittanut muistelmansa vain pari vuotta Phillipin ”perhevankilahelvetistä” vapautumisensa jälkeen. Mielestäni hän kirjan kirjoittamisen aikana kärsii jonkin sortin Tukholma-syndroomasta, vaikka ei mainitse tällaisesta itse kirjassaan mitään (pikemminkin painottaa, että halusi koko ajan pois, mutta kukapa ei haluaisi) ja on julkisesti kiistänyt koskaan edes kärsineensä. Kirjaa lukiessa syntyi kyllä toisenlaiset vibat, vaan se ei liene oleellista.

Oleellista on, että Jaycee pääsi eroon siitä helvetistä ja saattoi alkaa rakentaa omaa elämäänsä uudelleen.

Jaycee ei käsittele kirjassaan lainkaan oikeudenkäyntiä, jossa Phillip ja Nancy Garrido saavat tuomionsa. Hän ei itse asiassa edes mainitse, millaiset tuomiot pariskunta saa.

Sen sijaan Jaycee muun muassa miettii, miksi Phillipin psykiatri ”hoiti” Phillipiä niin hövelisti. Että eikö kukaan huomannut Phillipin harhoja ymv. Tuli tunne, että Jaycee oli jollain tasolla ”huolissaan” Phillipistä: vaikea muuten ymmärtää hänen uteliaisuutta (vielä vapautumisen jälkeenkin) Phillipin persoonaa ja asioita kohtaan.

Ja tämä on eräs syy, miksi kirjaa lukiessa tuli mieleeni, ettei Jaycee kirjaa kirjoittaessaan ollut vielä vapaa Phillipin manipuloinnista ja aivopesusta. Mikä siis on erittäin normaalia eikä missään nimessä tuomittavaa.

Tästä keissistä (ja Jayceen elämästä vapautumisen jälkeen) löytyy paljon juttua googlettamalla. En linkitä mihinkään, koska luotan että kukin osaa itse halutessaan googlettaa ja valita kanavansa, joista aiheesta enemmän lukea.

Orpojen sisarusten tarina

Lola Jaye: Orphan Sisters
Ebury Press, 2017
s. 371


Nuoripari Adanya ja Tayo haaveilevat elämästä Englannissa. Tayo lähteekin Lontooseen ja Adanya jää pariskunnan kahden lapsen, Lanan ja Mayn, kanssa Nigeriaan odottamaan sopivaa hetkeä seurata miestään.

Otollinen hetki tulee ja Adanya tyttärineen matkustaa Lontooseen. Eletään 1950-lukua ja rasismi rehottaa. Kirjailija kuvaa yleistä ilmapiiriä, jossa rasismi on niin ”normaalia”, ettei sitä valtaosa ihmisistä juuri edes ajattele. On itsestäänselvää, ettei johonkin majataloon mustia päästetä. Tai tietenkään emme vuokraa mustille asuntoja, mutta joskus joku voi vinkata jonkun, joka vuokraa jne.

Kirjailija ei selitä, vaan kuljettaa lukijaa. Hän ei myöskään maalaa kaikista (valkoisista) ihmisistä läpipaskoja rasisteja, vaan harmaan sävyjä on. Kun rasismi on yhteiskunnassa normi, ei ihminen välttämättä edes tajua ajatella omia tekojaan saati ajatusmallejaan siitä (syrjinnän/rasismin) näkökulmasta.

Elämä asettuu uomiinsa ja perhe sopeutuu ja nauttiikin elostaan. Sitten Tayo kuolee eikä Adanya jaksa, ei saa itseään kasattua. Siskokset Lana ja May sekä vielä ihan vauva, Tina, päätyvät lastenkotiin.

Lanan toive on saada pidettyä sisarukset yhdessä, että heillä olisi edes toisensa. Se alkaa kuitenkin näyttää melko vaivalloiselta, koska he ovat alaikäisiä ja täysin toisten armoilla.

Kirjassa kuljetaan pääasiassa vuoroin Lanan, vuoroin Mayn kengissä. Tarina on tietyssä mielessä juonivetoinen ja koukuttava, myös joissakin kohdin koskettava. Snadisti havaitsen imelyyttäkin, mutta annan sentimentaalisuuden anteeksi, koska siinä ei ryvetä. On paljon surua, mutta on myös iloa ja toivoa. Aina on toivoa.

Olen aiemmin lukenut Lola Jayelta The Attic Childin, se oli enemmän makuuni kuin tämä The Orphan Sisters, vaikka kyllä tästäkin pidin. Tarkistelujeni mukaan Lola Jayen kirjoja ei ole suomennettu.

Lola Jaye on syntynyt Lontoossa, hänen vanhempansa ovat Nigeriasta. Lolan oma lapsuus on erikoinen, siitä voi lukea tästä Dailymailin jutusta. En yleensä lue Dailymailia, mutta googletus toi tämän Jayen kiinnostavan haastattelun, jonka haluan tähän linkittää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä.

*

Raikasta uutta viikkoa, kuvassa eräs lempipaikkani läheisellä järvellä kuvattuna viime viikolla.

Klassikkohaaste XX: The Joys of Motherhood

Buchi Emecheta ja erityisesti hänen romaaninsa The Joys of Motherhood on putkahdellut esiin silloin tällöin siellä täällä ja jäänyt kummittelemaan mieleeni. On syntynyt halu lukea kyseinen romaani, mutta kirjan nimi on työntänyt luotaan pois (äitiys keskeisenä aiheena ei kiinnosta, mutta tiesin romaanin olevan muutakin kuin äitiyttä).

Viimeksi törmäsin viittaukseen The Joys of Motherhoodista Ukamaka Olisakwen romaanissa Ogadinma. Tuolloin päätin, että kyllä nyt vihdoin otan lukuuni tuon Emechetan romaanin ja luen sen vaikkapa klassikkohaasteeseen. Ja sitten tosiaan luin.

Tämä onkin jo kahdeskymmenes klassikkohaaste – olen iloinen, että tämä haaste on säilynyt hengissä näin kauan ja toivon sille pitkää ikää jatkossakin! Tätä kierrosta emännöi Tuulevi, jonka blogista (Tuulevin lukublogi) voit lukea haasteen säännöt. Koontipostauksessa on linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
Heinemann, 1979 (minulla painos vuodelta 2008)
s. 254
Suomennettu nimellä Nnu Egon tarina

 

Romaanin nimi on ironinen. Ei-ironinen nimi voisi olla vaikkapa The Horrors of Motherhood. Nnu Ego ei ehdi äitiydestä nauttia, sillä kyseessä on lähinnä tehtävä, joka on saatava suoritettua kunnialla. Nnu Egon aviomies on vässykkä, joka taitaa lähinnä paksuksi panemisen ja rahan pihtaamisen.

Lagos, vuosi 1934. Kirja alkaa kohtauksella, joka saa 25-vuotiaan Nnu Egon haluamaan tappaa itsensä päästäkseen eroon Chistään*. Nnu Egon Chi on orjanainen, joka pakotettiin samaan hautaan (eli kuolemaan) ”emäntänsä” kanssa.

Miten tähän on tultu ja miten tästä jatketaan? Täytyy palata ajassa taaksepäin, sillä henkilön tarina alkaa jo ennen syntymäänsä. Kuka on Nnu Ego ja mitä Ibuzasta (Igbojen** asuttama maalaiskaupunki, jossa vanhat perinteet yhä kukoistavat) kotoisin oleva nainen tekee Lagosissa (jossa eri kulttuurit ja etniset ryhmät sekoittuvat ja saavat vaikutteita länsimaisesta kulttuurista Brittien hallinnoidessa maata)?

Emecheta kuvaa taiten erilaisten perinteiden ja uusien vaikutteiden kohtaamista ja myös törmäämistä toisiinsa. Miten sopeutua erilaiseen ympäristöön ja miten ympäristö vaikuttaa omiin asenteisiin vai vaikuttaako lainkaan.

Voiko itsepäisesti elää ”modernissa” ympäristössä traditioiden mukaan, kun ympäristö ei niitä tue joskaan ei varsinaisesti kumoakaan. Mutta vaikka oma kupla olisi vahva ja sitkeä, ei sen sisälle voi sulkea lapsiaan, jotka näkevät ja kuulevat kaikenlaista – imevät ympäröivästä kulttuurista ajatuksia ja asenteita.

Suhtautuminen lapsiin on tietyssä mielessä kaavamaista, sillä lapsilla on omat asemansa perheessä – toisilla merkittävämmät kuin toisilla. Lasten tehtävä on kasvaa asemaansa eikä ”sooloilla”: tulee tehdä niin kuin määrätään eikä kuvitella voivansa elää ja tehdä niin kuin haluaa.

Erityisesti vanhimman poikalapsen rooli on perinteisesti ennalta määritelty: poikalapset ovat nimenomaan vanhuudenturva. Esikoispoikaan panostetaan, koska hänen odotetaan myöhemmin tukevan vanhempiaan taloudellisesti, jotta vanhemmat saavat vuorostaan levätä, eläköityä.

Nnu Egon vanhimmalla pojalla on muuta mielessä ja se tuottaa harmia ja päänvaivaa lopulta koko perheelle: systeemi lakkaa toimimasta, jos sen merkittävin osa temppuilee.

Tyttölapset ovat hieman turhia eikä heihin kannata panostaa, koska heidät naitetaan muihin perheisiin eikä heistä siten saa hyötyjä kuin korkeintaan myötäjäisten muodossa, jos sellainen traditioon kuuluu.

Nimestään huolimatta The Joys of Motherhood on muuta kuin "äitiyskirja". Se on pikemminkin Nnu Egon elämäntarina, jossa elämänpolku on melko lailla valmiiksi kirjoitettu ja olemassaolon määrittelee äitiys.

Paljon muuta ei Nnu Ego ole: hän on äiti, vaikka romaanissa lapset loistavat poissaolollaan. Ei siis esiinny juuri mitään lapsiperhekuvailua sun muuta lasten touhua (mistä olen kiitollinen), koska ei Nnu Egolta liikene aikaa lapsilleen. Hänen pitää keskittyä tienaamaan jostain elantoa ja luovimaan vaikeissa olosuhteissa. Ystävyyssuhteet muihin naisiin jäävät pinnallisksi, koska ei ole aikaa tai jaksamista.

Romaanissa voi nähdä moderneja tuulahduksia. Eräässä kohdin Nnu Egon poika tuohtuneena kysyy, miksi vanhemmat ovat tehneet niin paljon lapsia, kun varaa heidän elättämiseen ei ole. Lisääntyminen on itseään toistava kierre: pakko lisääntyä, koska (poika)lapset ovat vanhuudenturva. Toisekseen lapset ovat myös miehen mitta: mitä enemmän lapsia, sen arvostettavampaa on miehen miehuus. On siementä kylvetty, wow.

Jos haluaa ajatella nykyaikaa ja ratkaisua tällaiseen kierteeseen, jossa nainen ei ehdi muuta kuin olla raskaana, täytyy kääntää katse tyttöihin. Noihin turhiin lapsiin, joita ei kannata liikaa koulussa istuttaa Sehän on yleisesti tiedossa, että koulutus parantaa tyttöjen/naisten asemaa ja avaa heille muunlaisia mahdollisuuksia kuin toimia synnytyskoneina aviomiehilleen. Ja tietysti luotettavan ehkäisyn saatavuus.

Mielenkiintoinen, runsas ja perusteellinen romaani, joka tuntui sivämääräänsä pidemmältä. En sano tätä negatiivisessa mielessä, vaan huomiona siitä, miten näinkin lyhyeen kirjaan on saatu näin paljon eri aiheita ja kulmia. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka mielestäni on kestänyt aikaa hyvin ja sopii luettavaksi tässä meidänkin ajassa. Lukeminen oli tosin ajoittain kohtuullisen raastavaa, kun vain odotti, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu. 

*Chi 

**Käytän postauksessani sanaa Igbo, vaikka Emecheta käyttää heimosta sanaa Ibo. Tästä voi lukea perustelut valinnalleni.

Tietoa Buchi Emechetasta Fembion sivulla.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Delaispa aviomieheni

Parini Shroffin (musta)humoristisen romaanin The Bandit Queenin (Allen&Unwin 2023, s. 337) tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

Tästä saa alkunsa niin sanottu lumipalloefekti, joka lopulta koskettaa jollakin lailla monien kyläläisten (ja etenkin sen naisten) elämää.

Shroffin tyyli on kepeän vistikäs, mutta näennäisen kepeyden alla voi nähdä vakavampia pohjavirtoja. Ne eivät kuitenkaan missään kohdin nouse pinnalle asti ja siten kirja jää melko kevyeksi. Tämä ei ole moite, vaan huomio.

Minulta vei jonkin aikaa tottua kirjan tyyliin, koska en oikein osannut päättää, miten suhtautua sen huumoriin ja yleiseen kerrontatapaan. Tarinan edetessä päädyin pitämään Shroffin tyylistä, joka loppua kohden tavoittelee överiyden rajoja ja ylittääkin ne. Mutta ei haittaa, se sopii tyyliin.

Adjektiiveja: yllätyksellinen, värikäs, juoruileva, käänteikäs, mieleenjäävä.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Joskus käy näin, vaikka kirja olisi kuinka mainio niin kuin tämä on.

Bongasin The Bandit Queensin Ompun (Reader, why did I marry him) Instagramista ja innostuin hänen kirjoituksestaan niin paljon, että halusin heti saada kirjan lukuun ja sainkin eikä tarvinnut pettyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

Lihavuuden ja laihduttamisen “salat” julki

Jason Fung lupaa teoksessaan The Obesity Code kertoa ja avata laihtumisen "salaisuudet" lukijalle.

Kuten me kaikki Fungin mukaan tiedämme, mitkään dieetit eivät toimi kuin korkeintaan hetkellisesti. Dr Fung kertoo meille myös miksi näin on: niitä ei jakseta tai voida noudattaa pitkiä aikoja (spoiler: toisin kuin Fungin kirjan lopussa esittelemää ruokavaliota, johon palaan myöhemmin).

The Obesity Code koostuu periaatteessa kahdesta osasta (vaikka käytännössä osia on kuusi): suurin osa käsittelee lihavuutta ilmiönä ja spekuloi mistä se johtuu tai ei johdu. Hyvin pieni osuus lopusta (eli osa kuusi) käsittelee näitä “salaisuuksia”, joilla ihminen laihtuu.

En aio käydä kirjaa seikkaperäisesti läpi, koska kukin voi halutessaan lukea kirjan itse ja tehdä omat tulkintansa. Teos on erittäin helppolukuinen ja -tajuinen eli vaikka ei olisi erityisen tietoinen ihmiskehon aineenvaihdunnan mekanismeista ja ruuansulatuksesta, se ei haittaa: ne käydään pääpiirteittäin läpi.

Myös muun muassa keskeiset ravintoaineet (hiilihydraatit, proteiinit, rasva) ja niiden merkitys aineenvaihdunnalle käsitellään. Proteiineista tosin vain eläinperäiset proteiinit. Fungin mielestä vegaanius on ilmeisesti laihdutuskuuri (hän mainitsee sen ainoastaan yhtenä tunnettuna dieettinä mm. Atkinsonin rinnalla) eikä ruokavalio siinä missä esim. sekasyönti ja paheksun tällaista asiavirhettä.

Fungin mukaan lihavuus johtuu kehon hormonaalisesta epätasapainosta ja tässä insuliini on avainasemassa: erityisesti jos henkilölle on kehittynyt insuliiniresistenssi.

Insuliiniresistenssi ei synny yhdessä yössä (kuten eivät kilotkaan kerry yhdessä yössä), vaan kehittyy pidemmän ajan kuluessa. Insuliiniresistenssiä pitää yllä tiheä insuliinin erittyminen. Insuliia erittyy aina syödessä (paitsi jos on tyypin 1 diabetes).

Jos syö usein, insuliinia luonnollisesti erittyy tiheämmin ja ajan myötä voi kehittyä insuliiniresistenssi, jolloin henkilön insuliiniherkkyys heikkenee ja insuliinia täytyy tuottaa aina vain enemmän ja kierre on valmis. Insuliinin vaikutukset elimistössä/elimistölle selitetään teoksessa ja se on asia, joka jokaisen olisi hyvä ymmärtää, ellei jo ymmärrä.

Hormonit säätelevät kehomme toimintaa ja niistä Fung esittelee insuliinin lisäksi muita painon kannalta keskeisiä eli hyvää faktaa. Tosin täytyy pitää mielessä, että siinä missä fakta loppuu, syntyy tulkinta.

Fung on mielestäni ajoittain suhmurainen (ja tuo esiin omaa mielipidettään tukevia tutkimuksia/tulkitsee tutkimuksia siten, että ne sopivat hänen teoriaansa/käsityksiinsä) pohtiessaan esimerkiksi kumpi oli ensin: muna vai kana (toisin sanoen aiheuttaako lihavuus insuliiniresistenssiä vai insuliiniresistenssi lihavuutta). En tähän ota kantaa, koska minun mielipiteelläni ei ole merkitystä.

Osa tutkimuksista, joihin Fung viittaa, ovat teorioita eikä niiden kausaliteettia ole voitu todentaa. Joskus hän mainitsee tämän, joskus ei. Riippuu ilmeisesti siitä, mikä palvelee hänen omaa käsitystään. Mutta näinhän se on kaikissa populistisissa teoksissa: kirjoittaja valitsee, mihin viittaa ja miten viittaamaansa aineistoa tulkitsee ja esittelee (eli lähinnä mitä jättää kertomatta). Suosittelen siis aina kriittisyyteen.

Välihuomio: Muista sinäkin, että kirjoittaessani tästä teoksesta (tai mistä tahansa), minäkin teen valintoja – valitsen mitä nostan esille ja mitä jätän pois.

Nyt nostan pöydälle kalorit, koska niin tekee Fungkin.

Fung väittää, ettei kaloreilla ole mitään tekemistä lihomisen/laihtumisen kanssa. Eli siis sillä, kuinka paljon/vähän syö. Hän on suorastaan tuohtunut yleisestä kaloriteoriasta (jota meille kaikille on aina hoettu ja yhä hoetaan) eli jos syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo (ja sama päinvastoin eli jos syö vähemmän kuin kuluttaa, laihtuu).

Hän perustelee kaloriteorian hyvin ja ymmärrän, mitä hän ajaa takaa ja olen samaa mieltä. On selvää (ainakin minulle), että ihmiskeho polttaa erityyppisiä kaloreita eri tavalla: syödyllä ruualla on suurempi merkitys kuin syödyllä kalorimäärällä. Keho käsittelee eri tavalla sadan kalorin annosta brokkolia versus sadan kalorin annosta Domino-keksejä.

Kuten tiedämme, ihminen ei muutenkaan syö kaloreita, vaan ruokaa. Koen Fungin kalorikeplottelun omituisena: hän voisi ilmaista itsensä selkeästi esittämällä, että ei se määrä vaan laatu. Mutta niin kova on hänen “kaloriraivonsa” etenkin kirjan alussa, että hän demonisoi kaikki kalorien laskemiset dieeteissä.

Kirjan edetessä kylläkin laskeskellaan kaloreita ja kalorinkulutukseen Fung viittaa muutenkin pitkin matkaa. Siten koen Fungin ajoittain epäjohdonmukaisena – sen lisäksi, että hän on varsin toisteinen.

Fung nostaa esille ns. Body Set Weight -teorian ja esittelee sen faktana. Teorian mukaan kullakin ihmisellä on ns. biologinen paino, johon keho aina pyrkii. Muistan, että tästä jauhettiin jo joskus ysärillä. Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole voitu todentaa, mutta sitä Fung ei mainitse.

Ihan yleisesti: kannattaa myös muistaa, että jos viitataan tutkimukseen joka ei ole tutkinut sitä asiaa, johon sillä haluaa viitata, ollaan vähintäänkin ristiriitaisilla reiteillä.

Käsittämätön puute kirjassa on se, ettei siinä mainita sanallakaan syömishäiriöitä (jotka ovat yleistyneet kuten lihavuuskin). Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ei voi irrottaa mieltä kehosta. Ilmeisesti syömishäiriöitä ei ole olemassa Fungin maailmassa tai ainakaan ne eivät vaikuta henkilön painoon tai yhtään mihinkään? Selvä.

Mixed feelings, kuvaisin tuntemuksiani tästä teoksesta. Suosittelen lukemaan, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Teoksessa on tietoutta ruokateollisuudesta (luonnollisesti Yhdysvaltojen, mutta sieltä ne trendit on levinneet muuallekin)  ja miten se on muuttunut vuosikymmenien aikana.

Vaan mitkä ovat Fungin painonpudotussalaisuudet, joita ilmeisesti on helppo noudattaa toisin kuin niitä kaikkia muita Atkinsista Paleoon jne. No tietysti paastoaminen plus ne samat tutut eli kalorien rajoittaminen ja ruuan laatuun huomion kiinnittäminen eli vaikkapa

- ei tuotteita, joissa sokeria tai lisättyä sokeria.
- ei prosessoituja hiilihydraatteja.
- hyviä rasvoja.
- ei välipaloja, vaan aterinointi kolmesti päivässä (paitsi paastopäivinä).

Eli pyörä on ikään kuin keksitty uudelleen. Tosin Fung ei muuta väitäkään.

Asia joka tuli minulle yllätyksenä, koska en kuulu kohderyhmään: myös sokerittomat (eli  keinotekoisin makeutusainein makeutetut) ja täysin kalorittomat limsat saavat aikaan insuliinineritystä. Itse en juo lainkaan limuja enkä mehuja (en sokerittomia enkä kalorittomia paitsi viikonloppuisin saatan nautiskella siideriä patikan päätteeksi, mutta tämä nautiskelu ei ole päivittäistä, koska en ole alkoholisti) ja minulle tämä tuli uutena tietona. Jos joisinkin, en todellakaan joisi enää. Vaikka tällainen juoma on kaloriton, se stimuloi insuliinia. Ja kuten tohtori Fung sanoisi: Me kaikki tiedämme mitä siitä seuraa.

Miksi paasto? Paastoamisen tavoitteena on vähentää insuliinin erittymistä ja ajan myötä palauttaa kehon insuliiniherkkyys. Jatkuva napostelu ja muu syöminen saa aikaan insuliinin erittymisen, joten ainoa tapa saada “insuliininerityskierre” katkaistua, on pidentää ateriavälejä. Myös eri ruuat vaikuttavat eri tavoin insuliinin erittymiseen.

Fungin ehdottamat kaksi paastomuotoa ovat joko 24 tai 36 tunnin paastot. Molemmissa paastotaan joka toinen päivä: 24 tunnin paastossa saapi syödä iltapalan, mutta 36 tunnin paastossa ollaan aina joka toinen päivä syömättä.

Mietin miksi Fung kuvittelee, että tämä hänen “laihdutuskuurinsa” on jotenkin helpommin noudatettavissa kuin ne muut, jotka hän kirjassaan ampuu alas? Ilmeisesti Fung luottaa siihen, että ihmisen mieliteot (ja mahdollisesti ruokahalu) katoaa paastotessa. Näin mahdollisesti tapahtuukin tai sitten ei. Tästä löytyy ristiriitaisia tuloksia eikä tällaisista paastoista käsittääkseni ole pitkäkestoisia ihmistutkimuksia. Ai miksi? Kun niitä on ilmeisesti vaikea noudattaa pidempiä aikoja.

Minulle paastoaminen on tuttua, joten en kritisoi sen todettuja enkä oletettuja hyötyjä. Pätkäpaasto (16:8) sopii minulle eikä minulla ole mielitekoja tai iske makean- tai minkään muunkaan himoja. Lisäksi olen fyysisesti energinen enkä ikinä päivisin väsynyt, yöni nukun myös hyvin (ja jos en nuku, se johtuu stressistä tai mielenterveyteen liittyvistä asioista).

Paastoajista Fung mainitsee skotlantilaisen Angus Barbierin, joka paastosi yli vuoden. Siitä vähän motivaatiota hommaan.

Jason Fung: The Obesity Code – Unlocking the secrets of weight loss
Scribe, 2016
s. 316

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen. Paljon tiedetään, mutta on myös paljon, mitä ei tiedetä.

Tulipa pitkä postaus siitä huolimatta, että karsin todella ankaralla kädellä. Jäi siis paljon asiaa postauksen ulkopuolelle, mutta suosittelen lukemaan kirjan ja vetelemään omat johtopäätökset sen sisällöstä.

Ja koska mietteeni on näin kriittinen (siitä huolimatta, että kirjalla on paljon ansioita ja kannustan sen lukemaan!), kas tässä linkki Goodreadsiin, jossa pääset lukemaan hehkutusta kirjasta.