Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
S. 136
Amandan maailmat avautui minulle hyvin visuaalisena romaanina, joka kieppui ajoin värikylläisenä, ajoin mustavalkoisena unenomaisena hämäränä. Sahlbergin kieli on samaan aikaan runsasta ja harkittua, niin voimakasta että tekee mieli jatkuvasti pysähtyä pohtimaan sanoja - tai paremmin: ajatuksia niiden takana.
Visuaalisen lukuelämyksen takia mieleeni syntyi kuvia ja maisemia, jotka haluaisin synnyttää "konkreettisesti" (Photarissa) ja kenties synnytänkin, kun tulee tilaisuus (ei ole Photaria tässä kamalassa kannettavassa). Yleensä musiikki on minulle inspiraation lähde, mutta joskus kirjakin.
Amanda on 85-vuotias yksin asuva nainen, jonka hiljainen elämä saa käänteen hänen kohdattuaan pakolaispojan kaupungilla. Jokin omituinen halu auttaa ja huolehtia syntyy hänessä. Huolehtia, mutta ei omistaa.
Amandan elämä on villasukka, josta vielä kärki puuttuu. Se purkautuu lukijalle paennein silmukoin jättäen jäljelle reikäisen villasukan, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. Ihminen on lopulta ajatustensa kudelma, ei välttämättä niinkään tekojen, vaikka toki niilläkin on merkityksensä: teot kuitenkin usein seuraavat ajatuksia.
Amandan maailmat on sellainen kirja, josta löytyisi helposti sivun verran - ellei enemmänkin - siteerattavaa. Erikseen syitä erittelemättä tämä kirja yllättäen matkusti suoraan suoneeni ja olisi tehnyt mieli alkaa sitä lukea heti uudelleen sen päätyttyä. Ei siksi, että se olisi vaikeaselkoinen, vaan puhtaasti kielensä (ja erityisesti ajatuksiensa) takia!
Hän oli oppinut jo kauan sitten, että pahinta mitä toiselle ihmiselle saattoi tehdä oli pakottaa tämä peilin eteen.
Amandan maailmasta on kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa, Reader, why... ja Eniten minua kiinnostaa tie.
