Viime aikojen katselmukset

Vaihteeksi katsaus sarjoihin, joita olen noin vuoden aikana katsonut Netflixistä. Ovat katsottavissa kaiketi myös Suomen Netflixissä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjasta enemmän joko MyDramaListiin tai IMDb:en.

 

IDENTITEETTISALAILUA JA MURHIA

Flower of Evil (Korea, 16 jaksoa)

Baek Hee Sungilla on menestyvä ura, rakastava vaimo sekä lapsi. Perheidylli alkaa rakoilla, kun murhatutkija-vaimo saa tehtäväkseen selvitellä erästä vanhaa murhavyyhtiä. Jäljet tuntuvat johtavan omaan aviomieheen.

Hyytävän hyvä ja koskettava sarja, jota voin suositella kierojen trillereiden ja mysteerien ystäville!

BRUTAALIA MURHAILUA

Copycat Killer (Taiwan, 10 jaksoa)

Brutaali sarjamurhaajasarja eli ei herkimmille.

"A serial killer taps into the media's interest in his murders and ruthlessly manipulates their victims, the police and the media like a puppet master, turning the case into a national spectacle."

Sarja perustuu japanilaisen kirjailijan Miyki Miyaben romaaniin ”Mouhou-han”. Olen lukenut Miyabelta The Shadow Familyn, joka oli aika erikoinen. Hyllyssäni on toinenkin Miyaben kirja odottamassa lukuvuoroaan. Tätä Mouhou-hania ei vissiin ole enkuksi käännetty, mikä on harmi: olisi kiinnostavaa lukea se.

 

HENKISIÄ YHTEYKSIÄ

Sense8 (Usa, 2 tuotantokautta yht. 24 jaksoa)

Poikkeuksellisen tasokas yhdysvaltalainen sarja, jossa on yllättäviä käänteitä ja syvyyttä. Näyttelijäkaarti on kansaivälinen ja mukana on eräs korealainen lempparini Bae Doona (tuttu mm. sarjasta Stranger) .

"A group of people around the world are suddenly linked mentally, and must find a way to survive being hunted by those who see them as a threat to the world's order."

 

HENKIMAAILMAN HOMMIA JA KIROUKSIA

Bulgasal: Immortal Souls (Korea, 16 jaksoa)

Fantasiaa ja uudestisyntymisiä, pääosin tapahtumat ajoittuvat nykyaikaan mutta juuret ovat tuhannen vuoden takana. Ovela ja omalaatuinen sarja, joka tosin tuntui ajoittain pitkitetyltä.

En yleensä ole tiivistämisen ystävä, mutta tässä se olisi toiminut, sillä ”perusjuoni” on lopulta aika simppeli ja jaksoissa paljon löysää (yksi jakso kestää about 1h15min. ja ainakin sen vartin olisi voinut kaikista napsaista pois). Ei parasta korealaista, mutta ihan ok katselukokemus.

 

SEKOPÄISIÄ SUHTEITA

You (Usa, 4 tuotantokautta yht. 41 jaksoa)

Ovela sarja, joka tekee vainoharhaiseksi. Ilmeisesti on tulossa ensi vuonna viides tuotantokausi, en tiedä aionko sitä katsoa koska mielestäni sarjan voisi lopettaa tuohon neljänteenkin. Jenkkien ongelma usein on, etteivät millään voi lopettaa sarjoja ja aletaan vääntää keinotekoisia jatkoja katsojalukua tarkkaillen ja koko paska leviää käteen.

"Based on Caroline Kepnes' best-selling novel of the same name, YOU is a 21st century love story that asks, "What would you do for love?" When a brilliant bookstore manager crosses paths with an aspiring writer, his answer becomes clear: anything. Using the internet and social media as his tools to gather the most intimate of details and get close to her, a charming and awkward crush quickly becomes obsession as he quietly and strategically removes every obstacle - and person - in his way."

 

RYÖSTÖ JA MITEN SE TEHDÄÄN

Money Heist (Espanja, 5 kautta yht. 41 jaksoa)

Sairaan hyvä ja koukuttava sarja musikkia ja näyttelijätyötä myöten.

"An unusual group of robbers attempt to carry out the most perfect robbery in Spanish history - stealing 2.4 billion euros from the Royal Mint of Spain."

Money Heisistä on olemassa korealainenkin versio. Katsoin sitä pari jaksoa ja jätin kesken. Espanjalainen on liian taiten tehty, että olisin jaksanut katsoa siitä tehtyä kopiota.

Kaunisääninen kapinallinen ja aktivisti

Sinéad O’Connorin muistelmateos Rememberings (suomennettu nimellä Muistelmat) on peräti kolmas julkkiksen kirjoittama muistelma, jonka tänä vuonna luen. Erona muihin tässä on se, että O’Connor ehti kuolla ennen kuin tartuin hänen teokseensa. Itse asiassa tuskin olisin tarttunut ollenkaan, ellei hän olisi kuollut – niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin.

Minulle O’Connorin musiikki on tuttu ainoastaan yhdestä hitistä, jonka varmaan arvaattekin eli Nothing Compares 2 U. En muista kuulleeni tai kuunneelleeni mitään muuta O’Connorilta, mutta tuo kyseinen biisi on jäänyt mieleeni teiniajoilta, jolloin se soi ”joka paikassa” ja pidin siitä kovasti.

O’Connorin lapsuus ei ollut ruusuinen, mutta minulle tuli yllätyksenä kuinka kaamea se on ollut. Kirjasta asia ei selviä, koska O’Connor sivuaa sadistisen äitinsä tekosia vain muutamilla virkkeillä siellä sun täällä. Nekin maininnat jättävät enemmän arvailujen varaan kuin kertovat suoranaisesti mistään.

Toisaalta Dr Philinsä katsoneelle niissäkään ei ole mitään uutta. O’Connor on nimittäin ollut kyseisen tohtorin (mielestäni kyseeanalaisessa) tv-ohjelmassa (jota teininä kyllä silmät suurina katselin itsekin) ja siellä hän on avannut lapsuuttaan ja äitisuhdettaan varsin monisanaisesti. O’Connor mainitsee aiheesta teoksessaan ja kokee, että Dr Phil käytti hyväkseen hänen haavoittuvaista tilaansa saadakseen hänet ohjelmaansa. O’Connorin mukaan Dr Phil kutsui hänet ohjelmaan nähtyään O’Connorin Youtube-videon, jossa tähti epätoivoisesti etsi apua itselleen.

Koska en ole koskaan (en edes teininä) ollut eritysen kiinnostunut julkkisten elämistä, O’Connorin kirja antoi minulle paljon tietoa laulajasta (erityisesti hänen persoonastaan), mutta toisaalta ne kaikki tiedot ovat luettavissa/katsottavissa myös ympäri nettiä ja vielä tarkemmin kerrottuna (trust me, olen googletustyöni tehnyt) kuin kirjassa. Eli jos olet seurannut O’Connorin vaiheita uutismedioista, ei Rememberings varsinaisesti tarjoa juuri mitään uutta.

Kirja on kuitenkin kiinnostavasti kirjoitettu ja pidin O’Connorin tyylistä. Rivien väleistä pilkahtelee hänen huumorintajunsa ja kapinallinen persoonansa, joihin ihastuin ja joita arvostan. Jostain syystä koin myös yllättävän kiinnostavana O’Connorin kertomukset biisiensä ja albumiensa synnystä – siitä huolimatta, etten muista kuulleeni aiemmin niistä yhtäkään (lukuun ottamatta tuota aiemmin mainitsemaani cover-biisiä). Olen kyllä aikeissa kuunnella.

O’Connor on varsin hellä niitä kohtaan, jotka kirjassaan mainitsee. Purevampaa settiä saa osakseen lähinnä jo edesmennyt laulaja Prince ja levy-yhtiöguru Nigel Grainge. Heitäkin kohtaan O’Connor on sinänsä reilu, sillä hän tuo kritiikin esille kertomalla kyseisten henkilöiden käyttäytymisestä. Lukija voi vedellä itse johtopäätökset niistä.

Itse vedän sellaisen johtopäätöksen O’Connorista, ettei hän koskaan päässyt yli lapsuudestaan/äitinsä käytöksestä eikä kuolemasta, vaikka kiistääkin niiden vaikuttaneen häneen mitenkään. Selitykseksi O’Connor  mainitsee, että hänen sisaruksensa ovat ”normaaleja”, joten siksi ei ole mahdollista että hänenkään oletetut mielenterveysongelmat (jotka hän kirjassaan sekä kiistää että epämääräisesti myöntää) voisivat johtua lapsuudesta. Oma äiti voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi ei pysty vihaamaan. Ei vaikka haluaisi. Niin on O’Connorin laita. O’Connorin äiti kuoli hänen (O’Connorin) ollessa 18-vuotias.

Sinéad O’Connor kuoli kesällä. Kuolinsyytä ei ole annettu julkisuuteen. Mutta eiköhän se ollut itsemurha (tämä tietysti mutua).

Huomaan, että kirjoituksestani tuli melko yksipuolinen ja tässä painottuu lapsuus ja äitisuhde. Mainittakoon siksi, että itse teoksessa näin ei ole.


Sinéad O’Connor: Rememberings
Penguin, 2021
s. 286

Lukukuulumiset sairasvuoteelta

Terveiset sairasvuoteelta.

Skippaa tämä osuus, jos ei eritteet ja sairastelu kiinnosta.

Tai nyt olen päässyt ylös sieltä. Ei mitään dramaattista, flunssa vain. Kurkku kipeytyi niin pahasti, ettei syöminen tullut kyseeseen – alas on saanut ainoastaan lämpimiä juomia eli Lemsipiä (täkäläinen ”Finrexin”) ja saatanan pahaa teetä. Kaikki teet ovat perseestä, koska en ole teenjuoja. Jostain syystä kuitenkin aina sairaana juon teetä, koska kahvi ei maistu.

Join myös semikuumaa vettä (vedenkeittimellä lämmitettyä), koska koko ajan piti juoda jotain kurkkukivun takia, mutta mitään kylmää en voinut niellä. Nesteytys pysyi kunnossa juomalla kuumaa/lämmintä vettä. Ja on siitä muitakin hyötyjä, joita voipi googletella jos kiinnostaa.

Kurkkukivun (joka on nyt poistunut) lisäksi räkää erittyy niin reippaasti, että ihmettelen etten ole yöllä tukehtunut siihen (no, ehkä ensi yönä sitten). Miten voikin mahtua ihmiseen räkää näin paljon.

Terveysuutisista muihin asioihin. NYT USKALTAA TAAS LUKEA

 

Olen lukenut kirjan (ei varmaan kovin suuri ihme, kun kyseessä on kirjablogi), nimittäin espanjalaisen kirjailijan Juan Gómez-Juradon kansainvälisen myyntimenestystrillerin Red Queen, jonka takakansi (eli sivulieve, takakansi on usein varattu ihan muille asioille, esim. markkinointikehuille) kuvaa kirjaa näin:
 

You've never met anyone like her…

Antonia Scott is special. Very special. She is not a policewoman or a lawyer. She has never wielded a weapon or carried a badge, and yet, she has solved dozens of crimes.

But it's been awhile since Antonia left her attic in Madrid. The things she has lost are much more important to her than the things awaiting her outside.

She also doesn't receive visitors. That's why she really, really doesn't like it when she hears unknown footsteps coming up the stairs.

Whoever it is, Antonia is sure that they are coming to look for her.

And she likes that even less.

Antonia Scott on tosiaan erityinen ja tuota erityisyyttä on onnistuttu vielä lisäämään keinotekoisesti (”lääketieteellisesti”). Trillerin asetelma on kiinnostava ja tarina etenee moninäkökulmaisesti, mikä on lukijan kannalta varsin tyydyttävää.

Jos traumatisoituneet poliisit/murhatutkijat kiinnostavat, niin tätä ei kannata missata. Itse viihdyin kirjan parissa, vaikka en oikein jaksa traumakimppuja. Tässä on kuitenkin hieman erilainen trauma kyseessä ja Red Queen -konsepti (joka avautuu kirjan edetessä – siksi en sitä tässä avaa) on kiintoisa. Alkoholiongelmaisia poliiseja ei esiintynyt.

Antonia Scottin lisäksi romaanissa on toinen kiinnostava keskushenkilö: ryvettynyt poliisi Jon Gutiérrez. Luonnollisesti Antonian ja Jonin tiet yhtyvät, vaikkakin molemmille vastentahtoisesti.

Brutaalisuusmittari värähtää tällä kertaa punaiselle: 2/3 Ihmisiä murhataan ja murhat ovat varsin brutaaleja. Oma sietokynnykseni ei ylittynyt, mutta en ole erityisen herkkä brutaalisuuksille.

Red Queen on trilogian ensimmäinen osa, otaksun että kaikki osat aiotaan englannintaa. Toinen osa on nimeltää Black Wolf ja siitä tulee enkkukäännös ilmeisesti ensi vuonna. Kolmas osa on nimeltään White King, jonka käännösaikataulusta ei minulla ole tietoa.

Entä aionko lukea jatkot? No kyllä uskon lukevani, vaikka tämä lukukokemus ei sinänsä tajuntaa räjäyttänyt.

Sellainen kutina (mutua eli ei perustu mihinkään) minulla on, että tästä saattaa tulla joskus suomennoskin. Sopisi hyvin siihen traumakimppu- ja väkivaltadekkarigenreen, joita tunnutaan mielellään suomennettavan.

Juan Gómez-Jurado: Red Queen
alkuper. Reina Roja, 2018
Macmillan, 2023
espanjasta englannintanut Nick Caistor
s. 374

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.

*

Postauksen ensimmäisen kuvan olen tehnyt käyttäen tekoälyohjelmaa. Tekoäly luo kuvan määrittelemieni ohjeiden mukaan käyttäen algoritmeja. Tekstin lisäksi kuvan muodostamisessa voi käyttää jotain toista kuvaa, kuten itse teen (aina oma eli luvallinen kuva kyseessä). Lopputulos on yleensä vähän mitä sattuu ja joskus "virheellinen", kuten esim. tuokin kuva. Joskus syntyy melkoisia helmiä.

Olen utelias, mutta en oikein tiedä mitä ajattelisin tästä "taidemuodosta". Onko se edes taidetta. Minulle se on nyt kuitenkin uusi tutkimuskohde ja kevyt harrastus.

Haastekatsaus: Sadan vuoden lukuhaaste

Osallistuin tänä vuonna kahteen lukuhaasteeseen: Helmet-lukuhaasteeseen (johon palaan joskus toiste) ja Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Nyt katsastan, missä vaiheessa olen Sadan vuoden lukuhaasteessa, joka päättyy ensi vuoden puolella 29.2.

Tästä voi katsastaa, mitä jo olen lukenut haasteeseen.

Lukematta ovat alla merkityt vuosikymmenet ja teokset, joista mahdollisesti valitsen jonkin kys. ajanjaksoon luettavaksi. Toki voin valita listan ulkopuoleltakin, jos tulee eteen muuta sopivaa. Nämä kaikki teokset ovat oman hyllyn aarteita (tai voi ne olla roskiakin, paha sanoa kun en ole lukenut).

2020-luku

Ei tuota ongelmaa, siihen voin heittää vaikka kirjan, jota parhaillaan luen.

 

1980-luku

John Russo: Return of the Living Dead (1985)
Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper (1989)


1950-luku

Maurice Herzog: Annapurna (1952)
Yasunari Kawabata: The Master of Go (1951-1954)
Janet Frame: Owls Do Cry (1957)

1930-luku

En löytänyt himasta yhtään tähän sopivaa kirjaa. En tosin jaksanut joka hyllyä penkoa, joten saattaa vielä jotain löytyä tai sitten ei. Kirjaehdotuksia otetaan vastaan eli jos tulee mieleesi jokin lukemisen arvoinen teos, joka on alun perin julkaistu 30-luvulla, niin saapi vinkata.

1920-luku

W. Somerset Maugham: The Painted Veil (1925)


Bonusvuosista en tiedä saanko luettua mitään. Jääpi nähtäväksi.


Ihan hyvällä mallilla haaste siis on. Tässä on useampikin teos, jonka voisi lukea vaikka klassikkohaasteeseen tammikuussa.

Katoilemisia ja kolareita

Jane Harperin Exiles (Macmillan UK 2023, s. 420) on kolmas kirja ns. Aaron Falk -sarjassa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Dry (suom. Kuiva kausi) ja toinen Force of Nature (suom. Luonnonvoimat).

 Exiles ei ole toistaiseksi saatavilla suomeksi, mutta tutkimusteni mukaan siitä on tulossa ensi maaliskuussa suomennos nimellä Ulkopuoliset.

Exiles on tuttua Harper-tyyliä eli keskeiset henkilöt kuvataan ja kuvaillaan melko perusteellisesti, jolloin heistä tulee varsin lihallisia ja sama miljöön suhteen. Juoni etenee siinä sivussa verkkaisesti kiihtyen loppua kohden.

Aaron Falk matkustaa (kuvitteelliseen) eteläaustralialaiseen Marralee-nimiseen kylään osallistuakseen kummipoikansa ristiäisiin. Ystävien perhettä varjostaa vuosi sitten kadonneen Kim Gillespien selvittämätön mysteeri. Tuntuu, ettei tapauksessa kaikki täsmää, vaikka Kim oli jo ennen katoamistaan vieraantunut ystävistään ja muuttanut muualle.

Erityisesti Kimin teini-ikäinen tytär epäilee, ettei äitinsä noin vain katoaisi ja vieläpä jättäisi pientä lastaan yksin rattaisiin. Kim oli tullut nimittäin Marraleehen festivaaleille nimenomaan aikeenaan tavata siellä ystäviään, joita ei ollut aikoihin nähnyt.

Tapaus on siis erittäin kummallinen vähän moneltakin kantilta katsottuna.

Luonnollisesti Falk alkaa epävirallisesti ja sivumennen tutkailla tapausta ja hänen ystävänsä Raco, joka niinikään on poliisi (ei tosin Marraleessa), jakaa auliisti omia selvityksiään ja ajatuksiaan aiheeseen liittyen. Siinä ohessa käydään vuotuisilla festareilla, muistellaan menneitä ja käydään kävelemässä – myös eräällä toisella onnettomuuspaikalla.

Paljon on viereillä kaiken aikaa, mutta erityisesti kirjan alkupuolisko oli vähän siinä rajalla oliko sitä muuta ihmissuhdemättöä vähän liikaakin makuuni. Turhautuminen oli kuitenkin hetkellistä, koska henkilöt sinänsä ovat ihan kiinnostavia.

Harperinsa lukenut tietää mitä saa eli EI kännisiä poliiseja hortoilemassa yksinään vaarallisissa paikoissa ilman puhelinta ymv. kliseet. Aaron ei nimittäin vieläkään ole ratkennut ryyppäämään eikä vaikuta siltä, että aikoo jatkossakaan ryhtyä alkoholistiksi. Sen sijaan erään muun suuren muutoksen Aaron tekee elämässään.


Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

 *

Järkyttävän paskoja muuten nämä viimeaikaiset kirjankansikuvani. En ole jaksanut aikoihin panostaa niihin, mutta nyt särkee jo silmiä niin pahasti, että täytyypä skarpata jatkossa.