Aivokuollut lukukuuluminen

Paljon on kirjoja kesken, mutta kaikkien kanssa etenen hitaasti. Lukuintoa on eli tällä kertaa ei ole kyse mistään depressiivisistä lukujumeista, vaan siitä että liikun niin paljon että pää tyhjenee enkä jaksa saati ehdi lukea kovin paljon. Nukahdan kirjan kanssa hyvinkin aikaisin illalla.

Täytynee hidastaa tahtia, joka on siis koventunut ikävän hermonpinteen takia, joka vaivaa lähinnä levossa. Olen ”hoitanut” sitä liikkumalla vielä enemmän, koska en jaksa lepokipua (liikkuessa ei satu).

Paljon liikkuva ihminen tietänee sen tunteen, kun aivotoiminta hidastuu pitkään jatkuvassa rasituksessa. Ihminen voi muuttua suorastaan tyhmäksi fyysisesti väsyneenä ja alkaa esim. miettiä, miten jonkin portin saa auki vai pitääkö sen yli kiivetä.

Olen tällaisessa aivokuolleessa tilassa monesti päivän päätteeksi, joten ei ihme ettei lukeminen suju, koska pitäisi kyetä hieman ajattelemaankin. Aamuisin eli nyt minulla esiintyy jälleen aivotoimintaa.

(Välihuomio: kuvat patikoiltani)

Aktiiviluvussa (etenee hyvin hitaasti) minulla on muun muassa irlantilaisen Paul Lynchin 2023 Booker-palkittu teos Prophet Song. Kirja valikoitui lukuun Helmet-lukuhaasteen kolmannen kohdan tiimoilta eli lue Booker- tai Pulizer-palkinnon voittanut kirja.

Pääsääntöisesti en jaksa yhdysvaltalaista kirjallisuutta, koska kyseinen maa miljöönä tai muutenkaan ei kiinnosta. Oli siis selvää, että valitsen luettavaksi Booker-voittajan. Prophet Song tuntui sopivalta ja olin sen lisännyt kirjastolistallenikin.

Prophet Songin asetelma on hyytävä (yksinkertaistettu pähkinänkuori: valtio alkaa alati rajummin vahtia kansalaisiaan) ja periaatteessa sitä voisi lukea ahmimalla. Mielelläni lukisinkin pidempiä pätkiä kerrallaan, mutta kuten jo totesin – lukeminen on ollut aivokuolleisuuden takia hieman hankalaa.

Toinen aktiiviluvussa oleva kirja on japanilaisen Kaoru Takamuran romaani Lady Joker, joka on minulla ja Kirjaimia-blogin Lauralla lukupiirikirjana. Viikoittainen lukupätkä on noin sata sivua. Pyrin lukemaan hieman joka päivä, ettei tarina unohdu. Tai pikemminkin massiivinen talousjargon, jota kirjassa on sen verran että se käy hermoille. Ihan kuin lukisi jonkin yhtiön vuosikertaa, jos saan hieman liioitella. Muut osuudet ovat kiinnostavia, mutta aina kun alkaa ”talouspauhu”, tekisi mieli vaikka kuolla.

Caleb Femin runoteoksen Poor parissa viihdyn satunnaisemmin. Tulee silloin tällöin luettua runo, sivut kääntyvät maltillisesti. Pääasiassa olen pitänyt lukemastani, vaikka osa runoista menee ehkä hieman ohi tai en vain saa kiinni mahdollisista ajatuksista. Mutta en anna sen häiritä.

Ja vielä on kesken Guy Delislen sarjakuvateos Jerusalem, jonka parissa etenen melko hitaasti. Noin yleisesti minun on helpompi keskittyä pitkiin kokonaisuuksiin eli romaaneihin. Jerusalem muistuttaa aiheesta/tilanteesta toiseen pomppimisen takia lähinnä novellikokoelmaa, joita en lue koska niihin (novelleihin) minun on vaikea keskittyä.

Olen miettinyt miksi. Syy on niinkin yksinkertainen, että kunkin novellin kohdalla täytyy aloittaa keskittyminen ns. alusta. Romaanin parissa sillä yhdellä aloittamisen keskittymisellä menee koko kirja, vaikka teoksessa olisi tuhat sivua. En tiedä saako tästä otetta. Minulla ei siis ole varsinaisia keskittymisvaikeuksia lukea, vaan nimenomaan aloittaa lukeminen ”tyhjästä”.

Jospa ensi kerralla sitten mielipide jostain kirjasta. Saas nähdä, minkä näistä saan seuraavaksi luettua loppuun.

Naiset synnytyskoneina

Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:

Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.

Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.

Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.

Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.

Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.

Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.

Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.

Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.

Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.

Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.

Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.

”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”

Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).

Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.

Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

On taas katsottu korealaisia sarjoja

Esittelen silloin tällöin katsomiani sarjoja. Nyt on taas katselmuksen aika. Nämä kaikki sarjat olen katsonut Netflixistä poikkeuksena Death’s Game, jonka katsoin Amazon Prime Videosta.

Sarjan nimeä klikkaamalla päädyt MyDramalistin sivulle, jossa enemmän tietoa kys. sarjasta.

 

KOSKETTAVA SIIVOUSDRAAMA

Move to Heaven (10 jaksoa)

Han Geu-roo on parikymppinen autistinen poika, joka työskentelee isänsä kanssa. Isällä on yritys, joka tekee loppusiivouksia menehtyneiden henkilöiden koteihin. Työssä on tietyt rutiinit, kuten elämässä muutenkin, sillä rutiinit ovat tärkeitä Geu-roolle.

Kun Geu-roon isä kuolee, astuu kuvioihin isän veli Sang-gu, jonka on tarkoitus ottaa poika holhoukseensa. Oikeasti setää ei juuri poika kiinnosta, vaan hän on perinnön perässä: perintöä ei tipu, ellei hän täytä tiettyjä ehtoja.

Koskettava ja koukuttava sarja, yllättäviä käänteitä ja näyttelijät taas täysiä kymppejä rooleihinsa.

KIERO TRILLERI

Healer (20 jaksoa)

Seo Jung-hoo is a special kind of night courier, known only as "Healer" by his clients. For the right price and with the help of a genius hacker, he gets his clients whatever they want, as long as it doesn't involve murder.

Murha kuitenkin tapahtuu ja koko homma on levitä käsiin. Jung-hoon tarkoin varjeltu identiteetti uhkaa myös paljastua.

Kesti hetken päästä sisälle tähän sarjaan, koska jostain syystä sen alku ei innostanut. Jatkoin kuitenkin katsomista ja yhtäkkiä olinkin ihan koukussa. Hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, mutta ei minun makuuni parasta korealaista.

HISTORIASTA KAUHULLA

Gyeongseong Creature (eka kausi, 10 jaksoa)

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Gyeongseongiin (nykyään Soul) toisen maailmansodan lopulle, kun japanilaiset hallinnoivat ja alistavat korealaisia.

Jang Tae-sang on korealainen herrasmies, jolla on menestyvä bisnes ja paljon suhteita. Kun kaupunkiin saapuu nuori Yoon Chae-ok etsimään kymmenen vuotta sitten kadonnutta äitiään, Tae-sang päättää auttaa häntä.

Tämä on brutaali sarja, jossa on yliluonnollisia ja kauhumaisia kohtauksia eli ei sovi herkemmille. Osa sarjan “asetelmasta” pohjautuu todellisiin tapahtumiin (ihmiskokeisiin), joita kuvataan varsin luovasti. Sarjan historiallisesta kontekstista voi lukea enemmän täältä.

Sarjan päähenkilö, keikarimainen Tae-sang kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä paljastuu muitakin puolia. Tähän on tulossa toinen kausi ilmeisesti joskus kesällä. Ehdottomasti aion katsoa, vaikka käsittääkseni Part Two sijoittuu ajallisesti kai lähelle nykyaikaa.

PASKA MUTSI JA KYLMÄ POIKA

The Good Bad Mother (14 jaksoa)

Raskaana oleva Young Soon jää leskeksi, kun hänen miehensä kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sikafarmia pyörittävä Soon on ankara äiti pojalleen Kang Holle, josta sittemmin tulee kylmäsydäminen lakimies, joka toimii syyttäjänä.

Kun Kang Ho joutuu vakavaan onnettomuuteen ja palaa kotikyläänsä, hänen äitinsä kokee saavansa uuden mahdollisuuden poikansa kanssa.

Ajoittain koskettava, mutta myös häiritsevä sarja. Miinusta komediallisuudesta, en pidä komedioista koska ne harvemmin naurattavat. Eivät pääasiassa naurattaneet tässäkään, lähinnä tylsistyttivät koska huumori on “lallattelua” ja yleistä “sekoilua” poikkeuksena kielellä leikittely (esim. liittyen “honorificsien” käyttöön, mikä on erittäin merkityksellistä korean kielessä).

 TAIKOJA JA LOITSUJA

Alchemy of Souls 1 ja 2 (20+10 jaksoa)

Set in a fictional country called Daeho that does not exist in history or on maps, it is about the love and growth of young mages as they overcome their twisted fates due to a forbidden magic spell known as the "alchemy of souls", which allows souls to switch bodies.

It follows the story of an elite assassin named Naksu, whose soul is accidentally trapped inside the weak body of Mu Deok—Jang Uk's servant from a powerful and noble mage family in the country. The young master of the Jang Family, Jang Uk, holds a dark secret about his scandalous birth. He wants the formidable assassin to help change his destiny.

Tämä vaan on niin mahtava. Hieman huoletti romanttinen aspekti, mutta turhaan: ei ole imelää eikä muutenkaan erityisen erottuvaa, sillä ihmissuhteet kehittyvät ja kasvavat sarjan edetessä ollen hyvin hienovireisiä, kuten useissa katsomissani korealaisissa sarjoissa.

Fantastinen miljöö ja maailma, silmänruokaa koko sarja. Ripaus huumoria, mutta sopivalla tyylillä eli ei häirinnyt. Sarja noin muuten on aika synkkä.

KUOLEMA RANKAISEE 

Death’s Game part I ja II (4+4 jaksoa)

Choi Yi-jae tekee itsemurhan, mutta ihmeekseen herääkin helvetinportilla, jota vartioi itse Kuolema. Välttääkseen helvetin Yi-jaen tulee elää kahdentoista eri henkilön “ruumiissa” ja välttyä kuolemasta. Jos hän kuolee jokaisena henkilönä, helvetti kutsuu.

Yi-jaeta ei varsinaisesti kiinnosta, koska hän nimenomaan haluaa kuolla. Mutta jaksojen edetessä tapahtuu asioita, jotka saavat Yi-jaen ajattelemaan asioita eri perspektiivistä. Julma ja brutaali sarja, jossa on kuitenkin hippunen keveyttä, ettei ole liian raskas. Hieman itketti sarjan lopussa.

 

BRUTAALI ARMEIJADRAAMA 

D.P season I ja II (6+6 jaksoa)

Etelä-Korean armeijamaailmaan sijoittuva erittäin häiritsevä ja synkkä sarja. Ahn Jun-ho otetaan tiimiin, jonka tehtävä on etsiä ja palauttaa armeijakarkureita. Hänen parinsa on toimessa kauemmin ollut Han ho-yul, jonka kanssa hänelle kehittyy syvä ystävyys.

Tarinat karkaamisten taustalla ovat brutaaleja ja järkyttäviä. Kiusaaminen ja simputus rehottaa eikä siltä oikein välty kukaan alempiarvoinen. Huom: väkivalta ei ole itseisarvo tässä sarjassa, vaan pakollinen elementti.

Koreassa kaikkien terveiden miesten on käytävä armeija, jonka kesto on 18-24 kuukautta. On hyvin vaikea saada vapautusta armeijasta eli käytännössä sen käyvät kaikki miehet.

Korean armeijaolosuhteissa on toivomisen varaa ja juuri niitä tämä sarja tuo fiktion keinoin esille. Aiheesta voi lukea lisää Asianewsin artikkelista.

*

Vielä jäi muutamia sarjoja mainitsematta, mutta koostan ne joskus toiseen postaukseen, ettei tämä paisu ihan muodottomaksi.

Alakuloinen lukija

Olen ollut erityisen alakuloinen viime aikoina. Siis enemmän kuin normaalisti, mitä normaali ikinä tarkoittaakaan. Edes lukeminen ei ole innostanut, mikä on selkeä merkki mielen jaksamattomuudesta/tyhjyydestä. Silti luen tunnollisesti joka ilta, koska en osaa mennä nukkumaan ellen lue. Ihan mahdoton ajatus sellainen, ettei lukisi.

Mielialasta johtuen on ollut vaikea aloittaa mitään kirjaa, koska mikään ei kiinnosta. Kolme riviä ja vituttaa jo valmiiksi. Kesken jäi muun muassa Elliot Pagen Pageboy, jota jaksoin lukea peräti kaksi lukua, mutta tylpän mielen takia oli pakko jättää se kesken. Palauttanen kirjan suosiolla kirjastoon ja luen sen joskus toiste.

Ajattelin sitten, jospa luen jotain kevyttä hauskaa (spoiler: virhe) ja nappasin hyllyssä ikuisuuden lojuneen Viisikko-parodian eli Bruno Vincentin kirjoittaman Five Get Beach Body Ready (Quercus 2017). Olen lukenut näitä parodioita aiemminkin ja viihtynyt vähintään kohtuullisesti sen sadan sivun verran, minkä mittaisia teokset ovat.

Tällä kertaa en viihtynyt. Kuolettavan kuivaa ja tylsää. Tunnistan huumorin, mutta ei naurata. Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, kirjassa ns. rantakuntoon pääsemistä käsitellään erittäin vähän. Kirjassa on 104 sivua ja sanoisin, että noin 5 sivua käsittelee rantakuntoa eikä sillä perinteisellä tavalla eli pakkomielteisellä laihduttamisella. Enemmänkin kyse on ihan vaan lomasta ja siitä, miten ja missä lomaillaan.

Muistin taas, että kun olo on perseenreiästä, niin missään nimessä ei kannata lukea mitään ”hauskaa”. Silloin kannattaa lukea jotain saatanan ankeaa (tai fantasiaa), koska mieli on valmiiksi sellaiselle otollinen. Toisin kuin voisi luulla ainakaan minua vakavuus/rankkuus (joitakin tiettyja aiheita lukuun ottamatta) ei silloin häiritse, koska se (alakulo) on muutenkin vallitseva olotila. Sen sijaan lähes kaikenlainen huumori tuntuu ainoastaan teennäiseltä ja raskaalta eikä siihen pääse mitenkään kiinni, koska yhtään mikään ei yksinkertaisesti naurata.

Muutama päivä sitten aloittelin lukea Sunjeev Sahotan romaania China Room, joka sijoittuu pääasiassa 1920-luvulle Intiaan eikä aihe (mm. pakkoavioliitto) ole mitenkään erityisen iloinen. Sopiva etäisyys nykyajasta ja yleinen vakavuus toimii. Kirja on kiinnostava, mutta en hajoa siihen koska se toimii tavallaan fantasian tavoin – liian kaukana kaikesta tai ainakin omasta elämästäni.

Olen kirjoittanut tätä postausta poikkeuksellisesti jo monta päivää. Tai pikemminkin kirjoitin tämän useita päiviä sitten, mutta jätin keskeneräiseksi. Nyt palasin tekstin äärelle ja mielentilani on huomattavasti parempi.

Mietin viitsinkö tällaista edes julkaista. Mikä on tämän postauksen pointti? En tiedä, mutta blogiini mahtuu kyllä tällainen päiväkirjamainen kirjalätinäkin.

Aiemmin lukemani viisikkoparodiat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free
Five Go Parenting
Five Give Up the Booze

 

Kotikaupungin puisto

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Nämä pienet ahdistavat asiat

Otin lukuun Claire Keeganin romaanin Small Things Like These (suomennettu nimellä Nämä pienet asiat), vaikkei se minua alun perin varsinaisesti kiinnostanut. Kirjasta on kohkattu Briteissä ja kun se suomennettiin, on siitä julkaistu useita kirjoituksia (suomalaisissa) kirjablogeissa. Kirja on saanut pääosin hyvän vastaanoton, joten päätin kokeilla, miten sen itse koen.

Joulu on jo ovella vuonna 1985 irlantilaisessa pikkukaupungissa. Bill Furlong on hiili- ja (poltto)puukauppias, jolle joulu (ja talvi yleisesti) on kiireisintä aikaa. Vaikka työ pitää kiireisenä, on siitä satava saava rahallinen tuotto vaatimaton. Mutta on sentään katto pään päällä ja ruokaa seitsenhenkiselle perheelle.

Tarina kulkee Furlongin kintereillä: mitä Furlong näkee, tekee ja mitä hän ajattelee. Päivien toisteisuus ei jätä paljon tilaa omalle olemiselle, vaikka ajatella sentään ehtii. Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, käy Furlongnin mielessä?

Voisipa edes kotona joskus pysähtyä ja vain olla perheen parissa. Mutta vaimolla on yleensä kädet täynnä tehtävää. Kun on leivottu hedelmäkakku, alkaa silityssessio suoraan lennosta. Elo on jatkuvaa tekemistä ja hetket – oikeat kohtaamiset – toisen kanssa ovat harvassa.

Teoksen nimi kuvaa erittäin mainiosti tätä kirjaa: Small Things Like These koostuu pienistä arjen asioista ja ajatuksista. Ne liihottavat mieleen nopeasti ja yhtä nopeasti pois.

Tämä ei ole juoniromaani, vaan (lähinnä Furlongin) elämässä esiintyvien hetkien ja ajatusten kuvaus. Tarina kulkee, kuten elämäkin – jonnekin suuntaan. Sitten tapahtuu jotain niin häiritsevää, että asian pelkkä ajatteleminen ei riitä, vaaditaan toimenpiteitä. Siitäkin huolimatta, että siinä samalla tallotaan toisten varpaille ja rikotaan kirjoittamattomia sääntöjä.

”Tis no affair of mine, you understand, but you know you’d want to watch over what you’d say about what’s there? Keep the enemy close, the bad dog with you and the good dog will not bite. You Know yourself.” --- ”Take no offence, Bill,” she said, touching his sleeve. ”Tis no business of mine, as I’ve said, but surely you must know these nuns have a finger in every pie.”

Ennen toimia Furlong palailee mietteissään omaan lapsuuteensa ja siihen, miten muiden armo ja hyväsydämisyys ovat hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneet. Furlongin ajatukset ovat niukkoja, mutta vihjeet riittäviä ainakin minulle johtopäätösten tekemistä varten.

Mielestäni tämä on ankea romaani, suorastaan masentava. Mutta sellaista vaikuttaa monen kirjassa olevan henkilön elämä olevan. Minulle tuli lukiessa klaustrofobinen olo kaiken ollessa jotenkin niin rajattua. Lumi ja talven pimeys, jopa jouluvalot hämärässä alkoivat ahdistaa. En tiedä johtuuko se nyt siitä, että joulu ja talvi on ”juuri” takana ja pelkkä ajatus talvesta ja uudesta joulusta ahdistaa minua. Kestän sen kyllä taas loppuvuodesta, mutta juuri nyt en. Pakko kyllä arvostaa taiten luotua aidon tuntuista tunnelmaa ja kuvausta.

Miten kirja minuun kolahti: Ymmärrän hypen, mutta oma lukukokemukseni ei ole niin hype. Pidin kirjasta ja se sai minut tutkimaan muun muassa Magdalen Laundries -toimintaa (oli minulle uusi ilmiö). Katolisen kirkon alla on Briteissä ja Irlannissa tehty kaikenlaista sairasta muinoin ja myös ei niin muinoin. Kirjan kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Lukenen Keeganilta sen Fosterin/Kasvatin, jahka tulee otollinen olo.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi ja Kirjaluotsi.

Claire Keegan: Small Things Like These
Faber&Faber, 2021
s. 110

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Kriittiseen sävyyn vikisen, että onpa typerä haastekohta – eihän siinä ole mitään haasteetta, ellei ole ongelmia saada luettua kymmentä kirjaa vuodessa, mutta sellaiselle lukijalle tämä haaste ei taida soveltua muutenkaan.

*

Loppuun kysymys liittyen blogin selkeyteen. Erottuvatko sinulle tekstissä olevat linkit jollakin värillä eli näet selkeästi, että kyseessä on linkki viemättä hiirtä sen päälle?

Mietin siis erottuvatko linkit tekstin seasta hyvin vai pitääkö niiden olemassaolo ilmaista jotenkin toisin. Yleensä oletus on, että tekstin seassa oleva erivärinen sana tai sanat on linkki. Minulle näkyvät hyvin kaikissa käyttämissäni laitteissa.

Japanilaisia eläinaiheisia romaaneja

Seishū Hase (kirjailijanimi, oikealta nimeltään Toshihito Bandō) on japanilainen kirjailija, joka on tunnettu kotimaassaan erityisesti Yakuza-rikosromaaneistaan, joiden pohjalta on tehty myös elokuvia.

 

Seishū Hase: The Boy and the Dog
alkuper. 少年と犬 ”Shonen to Inu” (2020)
Scribner, 2022
japanista englannintanut Alison Watts
s. 309

The Boy and the Dog on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani, joka Haselta on käännetty englanniksi. ”Poika ja koira” ei ole rikosromaani, vaikka siinä joitakin brutaaleja elementtejä onkin. Brutaali ei ole kuvaavin sana, mutta en keksi muutakaan.

Sanoisinko niin, että useat käänteet kirjassa tuovat mieleen rikosromaanin, vaikka missään nimessä tämä ei ole rikosromaani. Uskon että moni ymmärtää, mitä tarkoitan, jos lukee tämän romaanin. En viitsi olla tarkempi, koska en halua spoilata juonta.

Romaanin keskiössä on – yllätys – koira. Koira on nimeltään Tamon ja hän on se lanka joka kursii tarinan kansaan. Omistajat vaihtuvat, mutta Tamon pysyy.

Kulkuriksi Tamon jää maanjäristyksen ja siitä johtuvan tsunamin seurauksena. Silti jokin voima ajaa Tamonia eteenpäin, ilmeisesti etsimään kadonnutta omistajaansa (kirjan lukeneena tiedän kyllä, mitä Tamon etsii, mutta en kerro).

Kirjassa on kuusi lukua, jotka on nimetty Tamonin tilapäisten omistajien mukaan. Esimerkiksi ”varas ja koira” ja ”prostituoitu ja koira”. Kunkin kohtaamansa henkilön elämään Tamon jättää jäljen.

Tamonin kulkua seuratessa saa lukea monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Tamon tuo valoa tilapäisomistajiensa pimeimpiin hetkiin ennen kuin taas jatkaa matkaa. Lukijalle Tamon pysyy suljettuna, sillä tarinan näkökulma on aina ihmisen. Koska Tamon suodattuu täysin eri ihmisten ajatusten kautta, ei koiraan saa kummoistakaan kosketuspintaa. Tamon on ikään kuin mykkänä tuijottava pehmolelu.

Ymmärrän valitun tyylin, koska eiväthän koirat puhu emmekä me ihmiset voi tietää niiden ajatuksia. Emme tiedä, millainen on koirien sisäinen maailma. Olisin silti kaivannut jonkinlaista elävöittämistä Tamonin kuvaamiseen.

En tosin itsekään tiedä millaista, koska en nyt varsinaisesti odota, että hänet olisi pitänyt pistää puhumaan. Toki kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua, mutta en koe että puhuva/ajatteleva koira sopisi juuri tähän teokseen tai siinä tapauksessa kyseessä olisi jo ihan toinen teos. Ymmärrän siis hyvin kirjailijan valinnan enkä oikeastaan tajua miksi tässä vingun. Anteeksi.

The Boy and the Dogin tarina etenee junan lailla sujuvasti kohden viimeistä asemaansa säilyttäen mielenkiinnon hamaan loppuun saakka. Muutamalle nessulle voi olla käyttöä, jos liikuttuu herkästi. Itse en nessua kuluttanut, vaan pyyhin yöpaitaan.

Toistoa esiintyy jonkin verran ja se hieman ärsytti, koska

a) sille ei ollut mitään perustetta ja
b) minulla on hyvä muisti.

Hyvän mielen kirjana en tätä pidä eli jos haluaa lukea ns. feelgood-kirjan, niin kannattaa valita jokin muu teos, vaikka

Makoto Shinkain She and Her Cat tai
Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved the Books (suom. Kissa joka suojeli kirjoja)

Helmet lukuhaasteessa sijoitan The Boy and the Dogin kohtaan 47. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Kohtaan 48 sijoittanen Michiko Aoyaman romaanin What You Are Looking for Is in the Library (kirja löytyy omasta hyllystäni).

Muita lukemiani eläinaiheisia japanilaisia romaaneja:

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
Genki Kawamura: If Cats Disappeared From The World

Lukulistalla:

Hiro Arikawa: The Goobye Cat

Aika paljon tulee luettua eläinkirjoja siihen nähden, etten koe olevani erityisen kiinnostunut niistä. Mutta näyttääpi olevan niillekin aikansa ja paikkansa.

Miniesittely: All the Houses I've Ever Lived in

 

Kieran Yatesin kirjan nimi All the Houses I’ve Ever Lived in: Finding Home in a System tha Fails Us (Simon&Schuster, 2023) tiivistää mainiosti teoksen ytimen. Kyse on asumisesta (Briteissä) ja kodista ja ertyisesti siitä, miten vaikeaa voi olla löytää asuntoa.

Luonnollisesti tämä koskee eniten köyhiä tai muuten heikossa asemassa olevia ja valitettavasti erityisesti muita kuin valkoisia. Rasismin olemassaoloa ei voi kiistää ja se tulee osoitetuksi Yatesin teoksessa, joka siis käsittelee nimenomaan työläisten ja ”alemman luokan” ihmisten asumisongelmia. 

Yates taustoittaa asumismuotoja aina 1900-luvun alusta lähtien ja käsittelee ns. Addison Actia. Teos on muistelma- ja tietokirjan sekoitus, joka nojaa voimakkaasti faktoihin. Kirjan lopussa on komea lähdeluettelo.

Koen tämän teoksen liian massiiviseksi käsitellä blogissani, koska en tiedä missä määrin mahdollinen lukija ymmärtää Brittiläistä ”housingia” ja infraa sen eri tasoilla. Itse olen asunut täällä sen verran kauan ja käynyt eri prosesseja läpi (plus tietysti seuraan maan uutisia ja olen muutenkin ”inessä”), että sisäistän ne.

Ei ole tarkoitukseni esittää ylivertaista tietäjää, mutta en myöskään jaksa selitellä. Kyllä, olen laiska enkä jaksa miettiä, miten käsittelisin tätä kirjaa blogissani siten, että tulisin ymmärretyksi haluamallani tavalla. Myös tiettyjen termien suomentaminen tuottaa päänvaivaa, koska suoria käännöksiä ei taida olla, vaan pitäisi avata termit ja juuri sitä en jaksa.

Teos on muutenkin niin runsas, että ihan hengästyttää (hyvässä mielessä kuitenkin, vaikka aihe itsessään on varsin masentava) Brittisysteemiä ei ole hedelmällistä verrata esim. Suomen systeemiin – sen koen aiheelliseksi mainita.

Oikeastaan haluan vain tästä kirjasta maininnan blogiini, että olen sen lukenut ja sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Pari linkkiä:

The Observer: Kirja-arvostelu Yatesin kirjasta
Kieran Yatesin kotisivut

Jos nyt jotain sattuu aihe kiinnostamaan, googlettamalla Britain’s housing crisis löytyy paljon juttua liittyen Yatesin kirjan teemoihin. 

Ja toki olen avoin keskustelemaan aiheesta, jos joku haluaa. Minusta aihe on siis mitä kiinnostavin ja tarttumapintaa löytyisi parin mailin verran, mutta joskus käy näin, ettei silti jaksa siitä kummoisia kirjoittaa.

Kooste: Sadan vuoden lukuhaaste

Osallistuin innoissani Kirjaimia-blogin Lauran Sadan vuoden lukuhaasteeseen noin vuosi sitten, ja kuten arvata saattaa, en saanut luettua kirjaa jokaiselle vuosikymmenelle. En ole lukijana(kaan) suorittaja, joten en häiriinny tästä tuloksesta.

Uupumaan jäi neljä vuosikymmentä (plus bonusvuodet) eli neljä kirjaa. Kirjat olin kyllä katsonut valmiiksi ja ne ovat omassa hyllyssäni, mutta nyt kävi näin.

Olen hyvin vahvasti inspislukija enkä tee lukusuunnitelmia. Tai jos teen, en yleensä pysyttele niissä kovin kauan jos lainkaan. En tavallisesti tiedä, minkä kirjan aion seuraavaksi lukea. Tällä hetkellä minulla on kolme kirjaa kesken, joista kaksi tulivat lukuun hetken mielijohteesta sivuten kaikki muut kirjat.

Minulla on epätavallisen paljon kirjoja nyt lainassa kirjastosta, joten omat hyllythän tässä kärsii, koska kirjaston kirjat kiilaavat aina etusijalle.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä haasteeseen lukemani kirjat:

2020-luku | Femi Kayode: Gaslight (2023)
2010-luku | Edwidge Danticat: Claire of the Sea Light (2013)
2000-luku | Cixin Liu: Ball Lightning (2005)
1990-luku | Jon Krakauer: Into the Wild (1996)
1980-luku
1970-luku | James Dickey: Syvä joki (1970)
1960-luku | Yasunari Kawabata: Kioto (1962)
1950-luku
1940-luku | Akimitsu Takagi: The Tattoo Murder (1948)
1930-luku
1920-luku

Bonuksena voi lukea niin halutessaan:

1910-luku
1900-luku

 

Alla olevassa kuvassa oman hyllyn kirjoja, joita minun oli tarkoitus haasteeseen lukea. Lukenen ne joskus toiste.

Lee Geum-yi: Can't I Go Instead

Korealaisen Lee Geum-yin historiallisessa romaanissa Can’t I Go Instead seurataan vauraan suvun tyttären ja hänen palvelijansa elämää.

Lee Geum-yi: Can’t I Go Instead
alkukielellä julkaistu 2016
Scribe, 2023
koreasta englannintanut An Seon Jae
s. 369

 

Historiallinen konteksti:

Romaanin tapahtumat alkavat 1900-luvun alusta, jolloin Japani hallinnoi Koreaa. Japanilaisten silmissä korealaiset ovat tietysti pohjasakkaa ja tehokkain keino pysyä väleissä japanilaisten kanssa on olla japaninmielinen. Sellainen on muun muassa Yun Hyeongman, joka korealaisten silmissä on maanpetturi. Japanin ollessa tukevasti vallassa, sillä ei ole juuri merkitystä Hyeongmanille.

Eräs häiritsevä seikka kyllä on: Hyeongmanin poika, Ganghwi, on Korean itsenäisyyden puolesta ”taisteleva” aktivisti. Siitä ei nyt kuitenkaan sen enempää, vaikka Ganghwi kulkee taustalla läpi tarinan joskaan ei keskiössä saati juuri paikalla olekaan.


Soul, Korea.

Yun Chaeryeong syntyy huhtikuussa 1920 aatelismiehelle ja hänen vaimolleen. Romaani alkaa Chaeryeongin äidin supistuksilla ja kiertää ympäri Gahoe-dongin kartanoa esitellen siinä sivussa joukon talon palvelusväkeä ja itse kartanon herran, Chaeryeongin isän Yun Hyeongmanin.

Pakko arvostaa kirjan avausta, joka luontevasti hypähtää henkilöstä toiseen paljastaen sivumennen joukon asioita ja avaa henkilöiden luonteenpiirteitä pienin välähdyksin.

Kylä liki Soulia.

Kim Sunam syntyy ja varttuu köyhyydessä. Ruuan lisäksi pulaa on rakkaudesta, sillä edes omat vanhemmat eivät jaksa rankoissa olosuhteissa rakastaa lastaan. Tai lapsiaan – lapsia on jokunen siunaantunut.

Yun Hyeongman ostaa Sunamin tyttärelleen Chaeryeongille 8-vuotissyntymäpäivälahjaksi ja näin alkaa lasten yhteinen taival, joka jatkuu muodossa tai toisessa läpi heidän elämiensä.

Köyhistä oloista ostettu mitätön Sunam on aina altavastaaja, toisten päätäntävallan alla. Elämä ei silti ole pelkkää alistumista ja surua, vaan myös ilon hetkiä ja toivoa.

Sitten tapahtuu käänne, kun

oikukkaan Chaeryeongin hummailu saattaa heidät molemmat vaaraan, kun Chaeryeongin potentiaalinen kosija pidätetään toimimisesta Korean itsenäisyyden puolesta. Tyttärensä pelastaakseen Hyeongman laatii suunnitelman, joka koituu erityisesti Sunamille kohtalokkaaksi.

Tarina etenee kronologisesti ja sitä seurataan vuoroin Chaeryeongin ja Sunamin näkökulmista. Vaikka kaksikko päätyy erilleen, ei heidän osin pakotettu side koskaan katkea, vaan heidän elämänsä kietoutuvat yhtä syvemmin toisiinsa. Tästä lopulta kärsii nimenomaan Sunam, jonka on vaikea löytää paikkaansa tai edes identiteettiään.

En muuten suosittele lukemaan kirjan takakantta, jos haluaa kirjan lukea. Mielestäni kirjan takakansi paljastaa suunnilleen kaikki juonen pääkohdat. Tokihan tarinaan silti jää yllätyksellisyyttä, mutta enpä olisi itse kokenut tarvetta tietää niinkin paljon kehysjuonesta ennen kirjan lukemista.

Can’t I Go Instead on juonivetoinen romaani, jossa minua kiinnosti eniten sen historiallinen aspekti ja kuvaus. Jostain syystä tarina ei onnistunut tunnetasolla koskettamaan. Yritän miettiä miksi, mutta en osaa sanoa muuta kuin mahdollisesti koin kirjan ajoittain naiivihkon tyylin ja henkilöiden tunnekuvaukset jokseenkin latteina. En niihin päässyt oikein käsiksi.

Mutta siis vetävä tarina, kannatti lukea. Plussana mainitsen vielä Sunamin ja Chaeryeongin välisen suhteen, joka on samaan aikaan sekä häiritsevä että kiehtova. Sen kompleksisessa kuvauksessa kirjailija onnistuu mielestäni hyvin. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjassa syntyy lapsi.

Lee Geum-yiltä on käännetty englanniksi myös romaani The Picture Bride.

Yaa Gyasi: Transcendent Kingdom

Luin tammikuussa 2017 Yaa Gyasin minuun suuren vaikutuksen tehneen romaanin Homegoing (suom. Matkalla kotiin). Kun Gyasilta julkaistiin toinen romaani Transcendent Kingdom (Penguin 2020, s. 246),  luontevaa oli ottaa sekin vihdoin lukuun. En tiedä, miksi lukeminen näin kauan siirtyi, mutta joskus käy näin.

 

Transcendent Kingdom (jatkossa TK) ei valitettavasti kohdallani yllä läheskään samanlaiseksi elämykseksi kuin edeltäjänsä. Itse asiassa TK:n lukeminen oli ajoittain tahmaista. Aiheet sinänsä ovat kiinnostava käsittäen Giftyn varttumisen, rasismin, veljen kuoleman ja äidin masennuksen, mutta käsittelytapa jää mielestäni vaisuksi. Kenties syynä on kerronnan (ja tarinan) repalemaisuus ja pomppivuus: mitään ei käsitellä erityisen syvällisesti.

Tämä ei monille liene ongelma, mutta itse olen märehtijä ja huomaan kaipaavani perusteellisempaa paneutumista. En tarkoita, että asiat/tunteet pitäisi selittää auki ikään kuin lukija ei osaisi itse vetää johtopäätöksiä saati ajatella. Kyse ei ole siitä, vaan pitkällisen pohdinnan jälkeen tulen nyt siihen tulokseen, että niin sanottuja painavia aiheita on liikaa ja niitä sitten nokitaan sieltä täältä, mutta mihinkään ei keskitytä “kunnolla”. Huomaan, etten oikein lämpene tällaiselle tyylille.

Lisäksi havaitsin, että minua ärsytti kirjassa kuvaillut eläinkokeet. Gifty opiskelee viidettä vuotta neurotiedettä ja eläinkokeiden tekeminen hänen tutkimuksessaan on keskeistä. Silti erityisesti eläikokeiden kuvaus ja Giftyn suhtautuminen koe-eläimiin kävi hermoilleni. Huom. En silti ole sitä mieltä, että käsittelytapaa pitäisi jotenkin muuttaa tai peräti jättää pois. Ei missään nimessä pidä. Saahan (ja hyvä onkin!) kirja herättää ajatuksia.

Nihkeilystä huolimatta ei tullut mieleeni missään vaiheessa jättää romaania kesken. Kyllä siinä oli omanlaisensa tunnelma ja vire ja useita kiinnostavia sitaattejakin sieltä saisi poimittua. Jätän poiminnat kuitenkin nyt tekemättä, koska ilman kontekstia ne eivät välttämättä toimi tai on vaarana, että ne tulkitaan jotenkin oudosti.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Edit: 15.2. klo. 8:15

Transcendent Kingdom on suomennettu nimellä Maa ja taivas ja muun muassa Takkutukka on kirjasta blogannut.

Surullinen sekasotku

Vielä on varastossa muutamia kirjoja, jotka olen lukenut mutta odottavat yhä postausta. Eräs niistä on israelilaisen D.A. Mishanin dekkari The Man Who Wanted to Know. Kirja on kolmas osa ns. Avi Avraham -sarjassa.

 

Avi saa nyt (ylennyksensä jälkeen) ensimmäinen murhakeissin selvitettäväkseen. Murhapaikalla (joka on uhrin asunto) Avi havaitsee tietävänsä uhrin, mutta pitää tiedon aluksi itsellään.

Silminnäkijä väittää, että murhapaikalta poistui poliisi joitakin hetkiä murhan jälkeen. Tällainen väite herättää tietysti tohinaa poliisien keskuudessa: osan mielestä havainto saattaa olla väärä, koska silminnäkijää ei voi pitää luotettavana.

Toisaalla Mazal Bengtson vaikeroi hankalassa avioliitossa: hänen aviomiehensä on muuttunut vaiteliaaksi ja arvaamattomaksi. Lisäksi mies sattuu olemaan omilla teillään murhan tapahtuessa, mikä herättää ajatuksia Mazalissa.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: toisessa seuravaan Avin johtamaa murhatutkintaa, toisessa Mazalin ajatuksia ja elämää. Ja kuten asiaan kuuluu, Avi ja Mazal kohtaavat erään tutkintalinjan säikeen myötä.

Mishani osoittaa jälleen ihmisen erehtyväisyyden ja motiivit, joiden syitä ulkopuolisen on vaikea arvata. Ellei satu olemaan selvännäkijä tai dekkareissa usein esiintyvä klassinen yliälykäs poliisi, joka on niin onnekas että tulkitsee kaikenlaiset vihjeet juuri oikealla tavalla. Ja ratkasee keissin yleensä yksin ja päälle sataa mainetta ja kunniaa.

Sellaista ei tässä kirjassa tapahdu. Koska lukija tietää hieman enemmän kuin poliisi, on ajoittain häiritsevää lukea, kuinka Avi vetelee ohimeneviä tulkintoja tai kuinka joku muu poliisi haluaa vetää tutkintalinjaa tyylillä kunhan nyt joku saadaan pidätettyä.

Sivujuonteena seurataan Avin ja belgialaisen Mariankan (tuttu ed. kirjasta) suhteen edistymistä. Sekään ei ole mutkatonta muun muassa epämääräisten syyllisyyden tunteiden jne. takia. En aio näitä enempää avata, mutta mielestäni on kiinnostavaa ja arvostettavaa se, että ei ole keksitty mitään överiongelmia. Ongelmat voivat olla ihan sopeutumiseen liittyviä tai vaikkapa muiden puuttumista suhteeseen. Suhdetta ei vatvota liiallisesti, se ei siis hallitse tarinaa.

The Man Who Wanted to Know on hidastempoinen, pohdiskeleva ja melko tasainen dekkari. Siten en suosittele tätä toiminnan ja lukuisten käänteiden ystäville.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Millään yksityiskohdilla ei mässytellä, vaikka luonnollisesti on tapahtunut kamalia asioita. Niiden kuvailu on kuitenkin minimalistista.

D.A. Mishani: The Man Who Wanted to Know
alkuper. 2015
Riverrun, 2016
s. 274
hepreasta englannintanut Todd hasak-Lowy

Avi Avraham -sarja: (kannattaa lukea järjestyksessä, nimeä klikkaamalla kirjoittamaani postaukseen)

1. The Missing File
2. A Possibility of Violence
3. The Man Who Wanted to Know (tässä postauksessa)
4. Conviction (en ole vielä lukenut)

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Man Who Wanted to Know'n kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

*

Netflix-vinkki: FAUDA

Olen katsonut israelilaisen sarjan nimeltä Fauda. Suosittelen sarjaa, jos muun muassa radikalisoituminen ja terrorismi kiinnostavat. Sarja on erittäin brutaali, joten ei nyt ehkä herkkisten kannata katsoa. Faudaa on kehuttu todentuntuiseksi. Lue sarjasta vaikkapa tästä Ylen jutusta.

Ei ulospääsyä umpikujasta?

Femi Kayoden toinen romaani Gaslight johdattaa lukijan takaisin Lagosiin, jonne Pihilip Taiwo perheineen on asettunut yhdysvalloissa pitkään asumisen jälkeen. Muuton aiheuttamaa ”kulttuurishokkia” (sitaatit, koska kyseessä ei varsinainen shokki, vaan yleisesti muutokseen liittyvät kokemukset ja tuntemukset) käsiteltiin edellisessä romaanissa Lightseekers (suom. nimellä Pimeän jäljillä).

Gaslightissa elämä on asettunut uomiinsa ja arki rullaa helpommin. Paitsi perheen tyttären kohdalla, joka nyt hieman vartuttuaan on alkanut kaivata takaisin Yhdysvaltoihin. Taustalla on surulliset, mutta valitettavan yleiset syyt.

Taiwojen perhe-elämän kuvaaminen on aidosti kiinnostava sivujuonne. Se on kuitenkin tosiaan sivujuonne ja pääpaino kirjassa on selvittää, mitä tapahtui piispa Jeremiah Dawodun vaimolle Folasadelle: nainen kun katoaa eräänä päivänä eikä ihan jälkiä jättämättä.

Syyttävät katseet kohdistuvat piispaan, joka vakaasti kieltää osallisuutensa vaimonsa katoamiseen. Ei ole kuulemma ensimmäinen kerta, kun vaimo lähtee omille teilleen ”rauhoittumaan”.

Philip Taiwoa ei varsinaisesti tapaus kiinnosta, mutta hän päätyy ottamaan sen tutkintaansa sisarensa pyynnöstä. Taiwon sisar on jäsen kyseisen piispan seurakunnassa ja on piispan vaimon Folasaden ystävä.

Folasade ehtii olla kateissa muutamia päiviä ennen kuin hänen ruumiinsa löydetään läheisestä järvestä. Katoamistapausta täytyy alkaa tarkastella mahdollisena murhana. Mutta kuka on murhaaja?

Pidin Gaslightista jopa enemmän kuin Kayoden esikoisesta Lightseekersistä. Tarina etenee maltillisesti säilyttäen silti kiinnostavuuden. Tosin jos preferoi toimintaa ja jatkuvia käänteitä, ei tähän kannattane tarttua. Itse en sellaisia kaipaa ja käänteitä tässä oli ihan riittävästi makuuni.

Ensimmäisestä kirjasta tuttu Chika on mukana tässäkin romaanissa ja minua viehättää Philipin ja Chikan ystävyys ja heidän ajoittain sarkastinenkin sanailu.

Britaalisuusmittari: 1/3, muutama lyhyt brutaalihko kuvaus jotka eivät nekään yksityiskohtaisia.

Mielipide pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon Gaslightista, joita voin kuvata adjektiiveilla uskottava, koskettava, voimakas, surullinen (huom. mikään itkuvirsi teos ei ole). Nyt viimeistään Kayode nousi silmälläpidettäväksi kirjailijaksi. Toivottavasti hän jatkaa tätä sarjaa!

Femi Kayode: Gaslight
Raven Books, 2023
s. 378



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Femi Kayode on nigerialainen, mutta hän asuu perheensä kanssa Namibiassa.

Ystävysten riitelyreissu

Evakkomesta

Terve vaan pitkästa aikaa. Remontti venähti arvioitua pidemmäksi kaikenlaisten syiden takia, joihin en tässä paneudu, eikä se (kylppäri) ole vieläkään valmis. On kuitenkin käyttökunnossa eli kotona asuminen onnistuu.

Viimeistely tehdään sitten kun tehdään. En ala aiheesta enempää, koska kaikki loputkin verisuonet katkeavat muuten päästä ja alkaa *tuttaa liikaa. (avautunen aiheesta Täällä en pyytele anteeksi -blogissani sitten, kun jaksan)

Kirjoja on sentään luettu. Itse asiassa yllättävän paljon ja siihenkin on hieman perseehkö syy. Mutta enpä ala siitäkään. Onneksi on kirjat!

Eräs lukemani kirja on Lucy Clarken The Hike (HarperCollins 2023, s.378). The Hike osoittautuikin erittäin viihdyttäväksi, vaikka kokonaisuutena se jäi makuuni tympeän kliseiseksi trilleriksi, jonka henkilöhahmot eivät voisi ehkä enempää edustaa erilaisia stereotyyppejä.

Viihdettä kirja tarjosi näiden paperisten stereotyyppihahmojen lisäksi sillä normiasetelmalla: neljä ystävystä lähtevät vuotuiselle yhteiselle lomamatkalle. Kohteena tällä kertaa vaellus Norjassa vuoristossa. Ainoastaan yhtä kiinnostaa patikointi, muut kolme ovat enemmän tai vähemmän vastahakoisia.

Reitti on selkeästi liian haastava tälle pääasiassa rapakuntoiselle nelikolle, joista tosin yksi ei ole rapakunnossa. Plussaa siitä, etteivät kuitenkaan ole niin tumpeloita, etteivät osaisi esim. telttaa pystyttää tai muuten pääsääntöisesti toimia suht. järkevästi käytännön asioissa.

Miinuksena eräs henkilöhahmo, joka eksyy kuselle mennessään. Vaikea käsittää, miten voi eksyä pissareissulla, kun tyypit patikoivat hyvin hiljaisella alueella, jolloin riittäisi että siirtyy pari metriä polun viereen lirauttamaan. Ei käy ilmi, miten pitkälle pissaaja lähti tarpeille, mutta ilmeisesti könysi aika kauas ryteikköön, kun kerran onnistui eksymään.

Ja mitä tekevät muut sillä aikaa? Jatkavat matkaa. Kadonnut toveri havaitaan vasta vajaan tunnin patikoinnin jälkeen. Seriously?! Ihan perusjuttuja on, että koko seurue tsekataan säännöllisin väliajoin, että kaikki ovat ok ja mukana menossa.

Jos haluaa aivotonta menoa ja ihmissuhdemättöä (toisin sanoen riitelyä), niin tässä oiva viihdekirja. Erityisen jännittävä tämä ei ole, mutta se voi johtua siitäkin että suurin osa lukemisesta kului silmienpyörittelyyn eikä minua varsinaisesti kiinnostanut, vaikka koko porukka olisi pudonnut rotkoon.

Onnittelen itseäni siitä, ettei minulla ole tuollaisia ystäviä. Itse asiassa jos olisi (muutaman kerran olikin), ei olisi kauan tai enää.


Kirjan takateksti:

Wish you were here?
Think again . . .

Maggie, Liz, Helena & Joni. Old friends bound by history, adventures, old secrets.

And now, bound by murder.

They lace up their hiking boots for the adventure of a lifetime in the Norwegian wilderness: a place of towering mountains, glass-like lakes, log cabins and forests stolen from a fairytale.

It’s the perfect place to lose yourself – until a broken body is found at the bottom of a ravine.

Somewhere out there, someone knows exactly why a woman has died. And in this deep, dark wilderness, there’s a killer on the trail . . .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirja kohtaan 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.

Remppatauko

Blogi vaikenee hetkeksi, sillä kylpyhuone haluaa tulla remontoiduksi. Remontin luonteen (on tyyliä kaikki helvettiin ja uutta tilalle) huomioon ottaen täällä ei voi silloin asua, koska ilman vessasysteemejä on aika vaikeaa olla.

Lähden evakkoon joko huomenna illalla tai keskiviikkoaamuna (jolloin remppa toivottavasti alkaa) ja vaikka evakkopaikassa on netti, ei minulla ole tietokonetta. Jätin kannettavani Suomeen, koska ajattelin etten sitä täällä tarvitse, mutta väärin ajateltu.

Olen remontin ajan puhelimeni armoilla enkä todellakaan aio päivittää yhtään mitään blogia puhelimella. Puhelinta käytän lähinnä uutisten ja muun paskan lukemiseen, Instaan plus podcastien kuuntelemiseen. Missään tapauksessa en jaksa näpytellä sillä mitään pidempiä tekstejä: jo viisi sanaa tuntuu työläältä.

Remontin arvioitu kesto on kaksi viikkoa. Toivon, ettei se kestä niin kauan.

Evakkoaikaan olen varatunut lainaamalla kirjastosta kirjoja. Tällä hetkellä on luvussa israelilaisen D.A. Mishanin dekkari The Man Who Wanted to Know, joka on kolmas kirja ns. Avraham-sarjassa.

Muut kirjat ovat

Femi Kayode: Gaslight 

Pidin Kayoden ensimmäisestä romaanista Lightseekers (suom. Pimeän jäljillä), joten luonnollisesti kiinnostaa jatkaa ed. kirjasta tutun Philip Taiwon parissa.


Tania Branigan: Red memory

Teos käsittelee Maon kulttuurivallankumouksen vaikutuksia Kiinassa.

Damon Galgut: The Promise

Tämä romaani on roikkunut lukulistallani sen ilmestymisestä lähtien. Nyt se osui eteen kirjastossa ja poimin sen mukaan taka-ajatuksena sulloa se Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.


Lucy Clarke: The Hike

Luonnollisesti haikkaus kiinnostaa, joten miksipä siitä ei lukisi trillerinkin muodossa. Kirjassa patikoidaan Norjassa ja ruumiita ilmeisesti tulee (ainakin yksi).

Hei me raiskataan

Cheon Myeong-kwan on eteläkorealainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Whale (koreankielinen alkuteos julkaistiin vuonna 2004) on Cheonin ensimmäinen romaani ja se voitti ilmestyessään Munhakdongne-kirjallisuuspalkinnon (Munhakdongne Novel Award).

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin kirja käännettiin englanniksi ja se oli ehdolla (ei voittanut) viime vuonna The international Booker Prize:ssa.

Cheon Myeong-kwan: Whale
alkuper. 고래, 2004
Europa Editions, 2023
koreasta englannintanut Kim Chi-Young
s. 368

 

Whale on erittäin runsas, mutta hallitusti rönsyilevä tarina, jonka punaisimpana lankana voinee pitää Geumbokia, jonka elämä on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Unohda kuitenkin perinteiset ryysytarinat sun muu, sillä sellaisia ei ole luvassa.

Ennen kuin pääsemme Geumbokiin, saamme kuitenkin maistaa palasen Chunhuita joka on Geumbokin ylenpalttisen suurikokoinen ja vahva tytär, josta äitinsä ei ole kiinnostunut. Chunhui sattuu myös olemaan mykkä eikä koskaan opi ymmärtämään ihmisten puheita. Sen sijaan hän kiintyy elefanttiin, jonka kanssa hän kaikeksi ihmeeksi (telepatiaa?) pystyy kommunikoimaan.

Mutta ennen kuin Chunhuin tarina avautuu, palataan takaisin Geumbokiin. Tarinan raami on pääasiassa kronologinen, mutta syrjähyppyjä eri henkilöihin esiintyy runsaasti: ovathan ihmiset kytköksissä toisiinsa ja yleensä elämäntarina alkaa jo ennen syntymää – tai ainakin siihen vaikuttavat syntymää edeltävät asiat.

Tätä kirjaa on mahdoton kuvailla juonen kautta sen ollessa niin laaja ja eri suuniin ulottuva. Siitä huolimatta tarina pysyy kasassa ja on helposti seurattava.

Kiinnitetään siis huomio tyyliin, joka on kauttaaltaan maaginen. Whalen kuvaillaan olevan ”an adventure-satire of epic proportions by one of the most original voices in international literature.” (kirjan sivulieve)

Juu, varmasti näin. Sitä satiiria on tosin ajoittain vaikea nähdä. Keskeinen osuus Geumbokin elämäntarinan lisäksi on syrjäisellä eteläkorealaisella (kuvitteelisella) kylällä nimeltä Pyeongdae, jonka nousua (ja tuhoa) lukija pääsee seuraamaan. Tarkkoja aikakausia ei mainita, mutta historiansa lukenut voi kyllä päätellä vihjeistä, missä ajassa suunnilleen liidellään.

Sinänsä kiinnostavaa ja ilmeisesti kirja on hauskakin. En nauranut kertaakaan missään kohdin. Muutamassa kohdassa sen sijaan tunsin kuvotusta. Ja erityisesti ärsytystä. Kaikki mikä voisi olla vähänkin kaunista (esim. se elefantti) pilkataan palasiksi – yleensä seksismillä.

Whale pursuaa seksiä ja seksismiä. Kärjistän (enkä edes paljon jos lainkaan), koska niin tehdään romaanissakin. Kaikki miehet ovat raiskaajia. Kaikki naiset raiskataan tässä romaanissa vähintään kerran. Vai olikohan niin, ettei kukaan raiskannut ”vanhaa harppua”, joka ei tosin tietenkään nuorena ollut vanha mutta rumuutensa takia kutsuttiin ”vanhaksi harpuksi” eikä häntä kai kukaan olisi edes halunnut raiskata.

Jos en nyt henkilöissä sekoa, niin ”vanha harppu” olleessaan nuori pani nuorta vähä-älyistä poikaa, jonka hoitaminen hänelle oli uskottu. Pojalla oli niin iso kyrpä, että sitä ihmeteltiin koko kylän voimin.

Ja niin edelleen.

Whale on groteski enkä sitä suosittele herkille. Kepeän ja tunteettoman tyylinsä takia se ei ainakaan minun iholleni tullut, mutta täytyy myöntää että jatkuva raiskaaminen ja muut irvokkaat tapahtumat ja kuvailut alkoivat puuduttaa. En tiedä olisiko niiden pitänyt olla hauskoja, mutta ei tosiaan naurattanut. Ei itkettänytkään. Silmät pyörivät kuopissaan ja huokauksia pääsi – syvän turhautumisen huokauksia.

Ja tästä kaikesta huolimatta luin Whalen helposti ja uteliaana ja olin koukuttunut kuin… eeh, harppuuna valaaseen. Vasta aivan lopussa aloin hyytyä, kun tuntui ettei kirja ikinä lopu. Mutta sitten se onneksi loppui.

Veikkaan, että tässä on tämän vuoden eräs mieleenpainuvin romaani.

Mielipide selkokielellä: En osaa sanoa pidinkö vai en. Sanonkin näin: kannatti lukea kaikesta huolimatta.

 

Sivulieve:

A woman sells her daughter to a passing beekeeper for two jars of honey. A baby weighing fifteen pounds is born in the depths of winter but named “Girl of Spring.” A storm brings down the roof of a ramshackle restaurant to reveal a hidden fortune. These are just a few of the events that set Myeong-kwan Cheon’s beautifully crafted, wild world in motion.

Whale, set in a remote village in South Korea, follows the lives of many linked characters, including Geumbok, an extremely ambitious woman who has been chasing an indescribable thrill ever since she first saw a whale crest in the ocean; her mute daughter, Chunhui, who communicates with elephants; and a one-eyed woman who controls honeybees with a whistle.

 *

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 2. Kirjassa tehdään taikoja. Kaipa esim. kiroukset voi laskea taioiksi tai minä ainakin lasken.

Vaikuttavimmat lukukokemukset 2023

Minulla on ollut tapana listata tammikuussa edellisen vuoden vaikuttavimmat lukukokemukset. Joskus on jäänyt vuosi välistä, mutta nyt ei jää.

Listauksen teen samalla kaavalla kuin aina, ja tuon kaavan lukea vaikkapa vuoden 2022 postauksesta.

Kirjat ovat satunnaisjärjestyksessä, postaukseeni pääsee klikkaamalla kirjailijan nimeä.

 

1. Aiwanose Odafen: Tomorrow I Become a Woman

Todella runsas ja tunteita herättävä kirja, joka on erittäin koukuttava. Tunneskaala vaihtelee ilosta ja lämmöstä suoranaiseen raivoon. Pidin todella paljon Odafenin kirjoitustyylistä. Sanonnat/sananlaskut ovat kiintoisia ja jotkin luvuista on nimetty niillä.

2. Edwidge Danticat: Claire of the Sea Light

Danticat taitaa tarinankerronnan: asioita ei usein sanota suoraan, vaan kuvaillaan siten, että lukija saa itse päätellä ja havaita. Tyyli on tehokas ja muutamissa kohdin pysäyttäväkin – etenkin, kun lukija jää lopulta yksin oivalluksensa kanssa janoamaan jatkoa, jota ei tule.

3. Lola Jaye: The Attic Child

Lola Jaye kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti olematta imelä. Hän tuo esille rasismin eri piirteitä aina kolonialismin ajoilta kirjan nykyaikaan. Muita teemoja ovat muun muassa identiteetin rakentuminen ja oman paikan löytäminen maailmassa.

4. Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

...ihastuin Kysykää Mialta -romaaniin jo alkumetreillä ja ihastus sen kuin kasvoi tarinan edetessä. Kyseessä ei ole juonivetoinen teos, vaan tarina on kuin hitaasti kypsyvä omena, joka aivan kirjan lopussa putoaa puusta. Loppu on uuden ajanjakson alku.

5. Andrea Levy: Small Island

Levy on taitava luomaan todentuntuiset ja aidot henkilöhahmot, jotka selkeästi erottuvat toisistaan niin tyyliltään kuin ajatuksiltaan. Kaikkien henkilön taustoja avataan riittävästi siten, että heitä voi alkaa ymmärtää (pakollinen huomio: ymmärtää ja hyväksyä ovat eri asioita). Minulle kiehtovin oli Hortensen tausta ja hän nousi muutenkin ”lempikertojakseni”.
Vaikuttava ja vahva romaani, jossa ei ole mitään turhaa.

6. Yasunari Kawabata: Kioto

Kioto on lempeä tunnelmakirja, jonka tapahtumat sijoittuvat – ylläripylläri – Kiotoon, Japaniin. Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että kirjaa voi pitää eräänlaisena rakkaudentunnustuksena Kiotolle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kawabata kuvaa miljöötä huolellisesti, erityisesti luontoa ja ihmisten suhdetta luontoon.

7. Peace Adzo-Medie: Nightbloom

Kysymys on näkökulmista ja kokemuksista. Siitä, miten samat tapahtumat suodattuvat hyvinkin erilaisiksi riippuen siitä, kuka niitä katsoo ja tulkitsee. Ja kuinka paljon kohinaa tulkintaan päätyy. Kohinana voi pitää juoruja, muiden ihmisten asenteita ja vaikutuksia, ilmapiiriä ymv.

8. Claire Fuller: Unsetteled Ground

Tämä kirja herätti minussa syistä, jotka pidän itselläni, yllättävän paljon kaikenlaisia mietteitä – myös sellaisia, joista en ole ylpeä tai joita en missään nimessä sanoisi ääneen. Toisinaan jopa omat asenteet ja ajatukset voivat yllättää ja niitä täytyy ihan jäädä pohtimaan. Mietin, että antaisin jonkin pienen esimerkin, mutta eihän sellaista voi tehdä lyhyesti, koska oma ajatuskulkuni näyttäytyisi todennäköisesti omituisena ja epäloogisena sellaiselle, joka ei minua perin juurin tunne.

*

Yleinen miete lopuksi

Olen aiemmin kirjoittanut samastumisesta lukiessani. En varsinaisesti etsi samastusmispintaa kirjallisuudesta. Tai jos etsin, niin silloin kirja on valittu hieman eri perustein kuin yleensä. Minulla ei ole varsinaista tarvetta tulla nähdyksi (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) lukiessani kirjallisuutta

Toki peilaan kirjassa esiintyviä ajatuksia tmv. omaan elmääni/itseeni, mutta en pidä siitä että tulkitsisin niitä vain oman napani kautta. Minua kiinnostavat TOISTEN navat ja asettuminen toisen asemaan ja itseni häivyttäminen. Toki oma taustani vaikuttaa tulkintaan.

Lukiessa voi itsestäkin paljastua asenteita, joista ei ehkä ollut edes tietoinen. Ikinä ei tiedä, mikä kirja voi saada sellaisenkin ajatusrumban aikaiseksi.

Ja tietysti, jos en saa kirjaan minkäänlaista tarttumapintaa mihinkään, voi lukukokemus jäädä melko kummalliseksi. Tästä esimerkkinä vaikka James Dickeyn Syvä joki.