Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus

Olen Puhdistuksen lisäksi lukenut Sofin kaksi aiempaa kirjaa, Stalinin lehmät ja Baby Janen.

Näitä kaikkia kolmea kirjaa yhdistää tietynlainen side Viroon sekä kirjojen rakenteellinen samankaltaisuus. Puhdistuksessa side Viroon on kaikkein voimakkain, sillä tapahtumat käydään pääasiassa Virossa.

Kirjan sanotaan valottavan hyvin todentuntuisesti Viron lähihistoriaa. Viron historia ei ole minulle niin tuttu, että voisin ottaa kantaa totuuteen, mutta uskottava ja todenmakuinen kirja kyllä on, ja vastaa niitä (kieltämättä kovin suppeita) käsityksiäni, joita minulla Viron historiasta on.

Sofi ei sorru kuitenkaan tietokirjamaiseen faktailuun, vaan historia havisee sivuille asiaankuuluvana osana kirjaa. Aikaa ja tekoja ei voi aina erottaa toisistaan, sillä vaikka teot eivät muutu, aika muuttuu. Toisaalta aika ei myöskään anna oikeutusta kullata muistoja, ei aina.

Ote kirjan takakannesta:

Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään.

Tässä on kirjan alkukohtaus kaikessa lyhykäisyydessään. Tarinaa avataan hiljalleen lukijalle sekä Zaran että Aliiden muistojen myötä. Selviää muun muassa sen miksi Zara on päätynyt juuri Aliiden talon pihalle. Vai oliko se vain sattumaa?

Zaran pyllähtäminen paikalle nostattaa Aliiden mieleen kipeät menneisyyden muistot. Oikeastaan koko Aliiden menneisyys on tietyssä vaiheessa muuttunut kauttaaltaan eräänlaiseksi petokseksi.

Nämä petokset ja niiden syyt taustoittuvat hiljalleen kirjan myötä. Ja juuri kun luulet tienneesi, ymmärtäneesi (ei ole sama asia kuin hyväksyä), niin luvassa on vielä viimeinen paukku.

Oikeastaan vasta kirjan lopulla Aliide ja Zara todella kohtaavat nykyajassa. Tämä kohtaaminen jää hyvin lyhyeksi ja oikeastaan lukijan kontolle jää mahdollinen anteeksianto ja muu spekulointi. Ja hyvä niin – liian moni kirja on pilattu liiallisella selittelyllä.

Toisaalta tällaiseen kirjaan olisi helppo tehdä jatko-osa, vaan tuskinpa se on ollut Sofilla mielessä, kun tätä kirjoitti.

Olen miettinyt jo useamman päivän olisiko Puhdistuksesta suosikikseni. Jos näin kauan joutuu miettimään, niin menköön.

Kadonnutta isää etsimässä

Virpi Hämeen-Anttila: Muistan sinut Amanda

Markus on kolmekymppinen mies, joka on hieman hukassa itsensä ja tulevaisuuden toiveidensa kanssa. Parisuhdekin on kriisissä Markuksen pohtiessa salaa mielessään onko suhde Sannan kanssa tosiaan sitä, mitä hän haluaa.

Ennen kuolemaansa Markuksen äiti paljastaa pojalleen järisyttävän salaisuuden. Hän kertoo, ettei Markuksen isä olekaan kuollut, kuten on pojalleen uskotellut. Äidin viimeinen toive on, että Markus etsisi isänsä ja sanoisi hänelle, että äiti on antanut anteeksi.

Toisaalla Noora painiskelee väitöskirjan tekemisen ja epämääräisen miessuhteensa kanssa. Noora tapailee varattua miestä eikä muuta (siis sitoumuksia) kaipaakaan.

Molemmat, sekä Noora että Markus, päätyvät matkustamaan eri syistä, mutta heidän tiensä kohtaavat Italiassa.

Tarina olisi mahtunut hieman vähempäänkin kuin viiteensataan sivuun. Onko se sitten hyvä vai huono asia, jää kunkin itse mietittäväksi.

Kirjaa venytti lähinnä kilometrin pituiset dialogit, joissa keskusteltiin milloin Nooran väitöskirjaan liittyvistä aiheista, milloin politiikasta, milloin jostain muusta.

En voinut välttyä ajatukselta, että kenties Hämeen-Anttilalla oli jonkinasteinen tarve kirjallisuussnobbailuun. Oli miten oli, se oli toisaalta hyvin mielenkiintoista, mutta toisaalta mielestäni myös eräs uskottavuutta nakertava elementti.

Erityisen hyvin tämä tuli esille Markuksen äidin ja ”kuolleista nousseen” isänsä kirjeenvaihdosta. Markuksen äidin asemassa en olisi jaksanut jaaritella politiikasta, kun taustalla oli paljon polttavampi motiivi kirjeenvaihtoon: Nimittäin se suuri kysymys, miksi mies hylkäsi hänet ja heidän lapsensa.

Samaa (mielestäni omituista kärsivällisyyttä) on havaittavissa muutamissa muissakin keskusteluissa. Itse asiaan ei meinata päästä millään.

Ymmärrän kyllä, että joskus on valotettava taustoja, että totuuden voisi jollain tasolla ymmärtää, mutta mutta… Kun on näin suuresta asiasta kyse, niin ainakaan minun luonteellani ei tuollaisia keskusteluja voisi käydä ennen kuin ne ns. pääasiat ovat tiedossa.

Tästä kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) kirja imaisi mukaansa. Kieli on helppolukuista, joka valuu eteenpäin varsin vaivattomasti. Täytyy antaa kyllä tunnustusta Hämeen-Anttilalle hänen erinomaisesta taidostaan ottaa ja pitää lukija mukana ihan koko kirjan ajan.

Hyvä kirja siis kokonaisuutena, tuskin maltan odottaa että saan käsiini Alastonkuvia ja Suden vuoden!

***

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

Myös Hömpän Helmissä on kirjoitus Muistan sinut Amandasta!

Runoilija kiinnostuu pakolaisista

-->

Minulta on jäänyt kirjaamatta muutama kirja, jotka olen tässä välissä lukenut. En vain ole saanut aikaiseksi niistä kirjoittaa.

Koska tämän blogin on tarkoitus olla minulle itselleni myös lukupäiväkirja, niin koen tarvetta kirjata väliin jääneet teokset.

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

Henning Mankell on eräs suosikkikirjailijani. Tutustuin häneen Wallander-sarjan myötä (jonka olen lukenut kokonaan) ja siitä innostuin lukemaan hänen muitakin teoksiaan.

Nimeltään Tea-Bag kertoo Ruotsiin laittomasti tulleista pakolaisista. Tea-Bag on eräs heistä. Ei niin menestynyt runoilija Jesper Humlin tapaa sattumalta Tea-Bagin, joka kertoo hänelle tarinansa.

Homma leviää sikäli käsistä, että pian Humlin huomaa olevansa tekemisissä hieman suuremman joukon (maahanmuuttajia) kanssa. Humlinia ei oikeastaan alussa niinkään kiinnosta pakolaisuus, mutta ajan myötä hän kiinnostuu aidosti aiheesta ja haaveilee jopa kirjoittavansa siitä seuraavan kirjansa. Siitä huolimatta, että hänen kustantajansa on saanut päähänsä, että hänen seuraava kirjansa on dekkari.

Kirjan sävy on oikeastaan aika hauska ja Jesper Humlin ajatuksiltaan monesti varsin konservatiininen, naiivikin. Ei siis mitenkään tyypillinen sankari, mutta sehän nyt ei ole Mankellin kirjoissa tavoitekaan.

Juuri inhimillisyys (eikä yli-ihmisyys, johon monet kirjailijat sortuvat päähenkilöitä luodessaan) onkin mielestäni Mankellin kirjojen eräs vahvuus.

Ihmiset voivat muuttua, kyllä, mutta aito muuttuminen on pitkällinen prosessi. Mankell ei sorrukaan yhdessä yössä tapahtuviin asenne- ja persoonamuutoksiin, vaan hiljalleen tapahtuvaan oivaltamiseen. Eikä muuttuminen juuri tiettyyn suuntaan ole mikään itsestään selvyys.

Kirjassa käydään läpi muutaman muunkin laittomasti maahan tulleen nuoren tarina – ei siis vain Tea-Bagin. Kirjan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla jotain muuta.

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

Slummien miljonääri

Vikas Swarup:

TYHJENTÄVÄ VASTAUS eli kuka voittaa miljardin?

Tästä kirjasta on ehditty jo vääntää elokuva – Slummien miljonääri - joka kenties on tunnetumpi kuin itse kirja. Tai sitten ei.

Elokuvaa en ole nähnyt enkä tiedä haluanko nähdäkään. Kirjana tämä on erinomainen, mutta vain harvoin kirjoista tehdyt elokuvat yltävät samalla tasolle kuin itse kirja.

On ennenkuulumatonta, että kouluja käymätön ryysyläinen, Ram Mohammad Thomas, voittaa tietokilpailussa miljardin. Sellainen herättää ennakkoluuloja ja epäillään vilppiä. Eihän köyhä tarjoilija voi mitenkään tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Kesken poliisikuulustelun paikalle saapuu nainen, Smita, joka väittää olevansa Ramin asianajaja. Ram on tilapäisesti pelastunut vankikopilta, mutta Smita odottaa kuulevansa selitykset siihen, miten Ram saattoi tietää oikeat vastaukset.

Ram kertoo tarinansa ja sitä kautta selviää, miten hän osasi vastata kysymyksiin. Oikeutetusti Ram pohtii sitäkin, miten ihmeessä tietokilpailussa saatettiin kysyä kysymyksiä, joihin hän sattumalta osasi vastata.

Tapaukset kysymysten taustalla ovat mielenkiintoisia. Ramin muistojen mukana lukija saa kuulla mm. Taj Mahalin tarinan, kokea slummielämää ja tavata mielenkiintoisen entisen elokuvatähden.

Kirjaa sävyttää tietynlainen optimismi, joten vaikka jotkin tapahtumat ovat varsin synkkiä ja dramaattisia, niin ne eivät silti ahdista kohtuuttomasti. Toisenlaisella tyylillä kirjoitettuna kirjasta olisi varmasti saanut aika synkän ja ilottoman.

Jos nyt jotain puutteita haluaa etsiä, niin lähinnä mieleeni tulee kilpailun kysymykset. Kun tarkoituksena oli, ettei kisailua voita kukaan ihan heti alussa, niin ihmettelen kysymysten helppoutta.

En väitäkään, että olisin itse tiennyt kaikkia – edes useita – vastauksia, mutta voisin kuvitella, että monet (sivistyneet) intialaiset olisivat saattaneet tietää.

Lisää kirjasta Wsoyn sivuilla. Kirjan hinta näyttää siellä olevan 23,30 euroa. Itse ostin omani kolmella eurolla Anttilasta!

Liian lyhyeksi jää elämä

Alice Hoffman: Päivän korento

11-vuotias Amanda haaveilee olympiaurasta. Hän onkin taitava, ryhmänsä paras, voimistelija. Sairastuminen aidsiin romuttaa kuitenkin olympiahaaveet ja lopulta nakertaa hiljalleen hänen elämänsä.

Amandan sairaus ei ole vain perhettä koskettava asia, vaan se vaikuttaa lähes koko ympäristöön. Koulussa pohditaan voiko aids-potilas käydä koulua ja ennakkoluulot aidsin tarttumisesta jylläävät.

Kirja on pohjavireeltään aika surumielinen, mutta se sisältää paljon toiveikkuutta ja lämmintä huumoriakin. Siinä on sattuvasti kuvattu ihmissuhteiden kariutumista, mutta toisaalta myös sairauden synnyttämää yhdistymistä.

Sairaan Amandan lisäksi koskettaa erityisesti hänen 9-vuotiaan veljensä kokemukset. Sisaren sairaus vaikuttaa myös häneen, sillä epäluulojen takia häntäkin aletaan kartella.

Alice Hoffman on tarkkanäköinen kuvaaja, joka avaa henkilöhahmomensa ajatuksia riittävästi, muttei liikaa. Paljon jää myös lukijan päätettäväksi ja itsekseen pohdittavaksi. Pidin tästä kirjasta ja voin suositella tätä elämänmakuisen draaman ystäville.

Kannattaa muistaa, että kirja on julkaistu 1988, jolloin tietous aidsista oli aivan toista luokkaa kuin nykyään. Myös lääketeollisuus on kehittynyt hurjasti sen jälkeen.