Ei karavaani yhtä koiraa kaipaa

Luin kirjan, jota lukiessa mietin kolmannelta sivulta lähtien jättäisinkö kirjan kesken. Sitten mietin asiaa jokaisella sivulla kirjan loppuun asti enkä edelleenkään tiedä, miksi luin kirjan loppuun. Ilmeisesti siksi, että olin jostain lukenut, että kirja palkitsee lukijansa lopussa. Jäin palkinnotta.

Kerron vasta postauksen lopussa, mikä kirja on kyseessä (lunttaa toki, jos et malta odottaa), koska huomaan, ettei kirjoitukseni varsinaisesti käsittele kyseistä kirjaa, vaan asenteitani ja kokemuksiani, persoonallisuuttani.

Kirja on lajityypissään varmasti mainio, jos sattuu olemaan kohderyhmää (minä en ole).

Olen yrittänyt eritellä, miksi koin kirjan niin tylsäksi. Kyllä, oli leuat revetä sitä lukiessani. Jopa mietin, että melkeinpä mieluummin selaisin (jos olisi pakko valita: onneksi ei ole) ex-Twitteriä eli X:ää. Huom: en ole koskaan ollut järin aktiivinen Twitterissä, vaikka minulla sinne tunnus on. Viimeisin päivitykseni lienee parin vuoden takaa.

En ole koskaan jaksanut kiinnostua kyseisestä alustasta enkä monista muistakaan. Ehkä siinä on syy, miksen jaksanut tätä repaleista tajunnanvirtaista romaania, jossa aihe vaihtuu kuin vastikään sotattu pöytäliina ökyravintolassa. Koen hektisyyden kuivakkaana eikä siinä auta, vaikka miten hienosti sanoja pyörittelisi ja esittäisi.

Useiden somealustojen (ja tämän kirjan) ongelma on samantyyppinen: fiidiin tulee mitä tahansa paskaa ja jos nyt vahingossa kiinnostuu jostain ja alkaa lukea, parin sekunnin kuluttua asia katoaa silmistä koska toki fiidin pitää päivittyä kolmentoista tai viiden sekunnin välein. Tuoretta paskaa vanhan tilalle. Tämän kirjan kohdalla: mitään ei käsitellä kunnolla eikä edes puolivillaisesti tai mitenkään. Sanat ainoastaan näyttäytyvät ohi kulkiessaan kuin pellet sirkuksessa.

Vaikka tunnistan aihehyppelyn ja jatkuvan aaltoilun uutisvirrassa plus tyhjästä taiotut kohut (paitsi että en tunnista kaikkia, koska en a) seuraa riittävästi somea, koska b) ei kiinnosta) sun muut älyvapaat ilmiöt, eivät ne minua kosketa. Käy nimittäin niin, että jos sellainen (KOHU) uhkaa tulla liian lähelle näkökenttääni, en kaiva poppareita kaapista ja ala mussuttaa, vaan se on adios muchachos ja poistun paikalta. Ei vaan vittu kiinnosta.

Laatulehdet pitävät kyllä huolen, ettei niistä pääse kokonaan eroon, sillä sieltähän monet jutut haetaan ja osa naamioidaan uutisiksi plus hyppysellinen lietsontaa ja Bon Appetit – liity toki joukkoon tai peukuta edes vierestä pliide.

Minua ei kiinnosta olla osa eikä edes tietoinen joka ikisistä kissanristiäisistä, joissa joku yleensä ristiinnaulitaan. Siihenhän riittää “väärä” mielipide eli ei ole samaa mieltä jonkun tärkeän tai yleisesti hyväksytyn (ihmisen/asian/ilmiön) kanssa.

Onneksi voi valita kanavansa ja jossain määrin tietoisuuden tasonsa. En koe jääväni mistään paitsi, vaikka en ole tietoinen kaikista somekohuista ja muusta skeidasta, joiden tietämisen en usko vaikuttavan elämäni laatuun yhtään mitenkään. Tai jos vaikuttaa, niin hyvällä tavalla, otaksun. En myöskään koe jääväni mistään paitsi, vaikka en esitä mielipiteitäni (uskokaa tai älkää, niistä ei ole puutetta) joka paikassa tai missään.

Keskustelua on vaikea löytää, koska kukaan ei keskustele: on tärkeämpää kertoa, mitä mieltä ollaan ja pitää olla. Jos ei ole, niin itkun pitkut ja paskapommi päähän. Ei siinä mitään keskusteluja hei tarvita. Ollaan tässä hyviä ihmisiä kuitenkin. Niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Muut voi suksia vittuun tai viedä saunan taakse.

En yleensä lue Goodreadsin kirja-arvosteluja, mutta tämän kirjan kohdalla etsin yhden tähden arvioita nähdäkseni, miksi muut eivät tälle lämmenneet. Ahaa-elämys: kenties syy on juuri se, etten pelleile riittävästi somessa. Pitäsköhän aloittaa (NOT)?

Patricia Lockwoodin kirjan No One Is Talking About This (Bloomsbury 2021, s. 208) koin kuolettavan tylsäksi, koska se edustaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei minua kiinnosta. Haluan vielä painottaa, etten väitä kirjaa huonoksi – se ei vain puhuttele minua millään tasolla ja syyt siihen näkyvät tässä kirjoituksessani.

Kyllä se karavaani kulkee ilman minuakin ja minun tärkeitä mielipiteitäni.

Lue sinä tämä kirja, kenties saat siitä jotain muuta irti!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Lukisko X:ää vai lähtiskö ulos? Kas siinäpä ei pulmaa.

Kahdesti karkuun Pohjois-Koreasta

Kuinkahan kauan Pohjois-Korean on mahdollista olla olemassa sellaisena kuin se nyt on. Asia pompsahtaa mieleeni säännöllisin väliajoin ja nyt jälleen. Syynä tähän on vastikään lukemani pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin muistelmateos.

 

Jihyun Park ja Seh-lynn Chai: The Hard Road Out – One Woman’s Escape from North Korea
Harper North, 2022
s. 1990
ranskasta englanniksi kääntänyt Sarah Baldwin-Beneich

 

Jihyun Parkin onnistui paeta Pohjois-Koreasta peräti kaksi kertaa. Joku voisi sanoa, että siihen tarvitaan jo roppakaupalla onnea, mutta voi sanoa niinkin että tarvitaan roppakaupalla epäonnea, että joutuu sieltä kaksi kertaa pakenemaan.

The Hard Road Out on hieman erilainen kuin muut pohjoiskorealaisista loikkareista lukemani teokset. Kirjan on kirjoittanut yhdessä Parkin kanssa eteläkorealainen Seh-lynn Chai ja kirjassa sivutaan pohjois- ja eteläkorealaisten suhdetta toisiinsa – sekä ihmisinä että “maatasolla”. Korean jakautuminen kahdeksi on ollut traumaattinen kokemus koko maalle/kansalle.

Kirjassa on muutamia kappaleita, joissa Chai kuvailee Parkin ja hänen tapaamisia (kirjan kirjoittamisen tiimoilta) ja niitä jännitteitä, joita niihin ja kirjan kirjoittamiseen etenkin alussa liittyi.

Parkin kuvaus lapsuudestaan noudattelee melko lailla samoja uria kuin muiden pohjoiskorealaisten kuvaukset elämästään Pohjois-Koreassa. Ja miksipä ei. Eihän siellä yksilöllä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa yhtään mihinkään. Lähinnä toimitaan niin kuin pakotetaan siinä pelossa, että naapuri tai kuka tahansa käräyttää, jos vähänkin poikkeaa linjasta.

Parkin äidin onnistuu pyörittää salabisneksiä vuosien ajan ja siten pitää perhe edes jotenkin ruuassa. 1990-luvun suuri nälänhätä Pohjois-Koreassa tietysti koskettaa heitäkin ja tilanne huononee myös bisnesten saralla.

On surullista, miten perhe hajoaa. Miten läheiset tekevät valintoja ja päätöksiä, jotka tuntuvat käsittämättömän julmilta. Mutta mitä muuta voi tehdä siellä puun ja kuoren välissä.

Ensimmäisestä pakokerrasta Pohjois-Koreasta Kiinaan Park maksaa kalliin hinnan: hänet pakkonaitetaan (myydään) kiinalaiselle farmarille ja hän joutuu eroon sisarestaan ja äidistään (jotka asiasta tietoisia ovat ja Parkin kohtalo päätyä naitetuksi on osa pakosuunnitelmaa).

Liitosta farmarin kanssa syntyy lapsi, jonka Park joutuu jättämään Kiinaan jäätyään kiinni ja saadessaan palautustuomion takaisin Pohjois-Koreaan.

Monien vaiheiden kautta Parkin onnistuu myöhemmin paeta uudelleen ja ensitöikseen hän etsii käsiinsä lapsensa – ja kaappaa hänet.

Parkin tie ulos Pohjois-Koreasta ja jatkuvasta pelosta ja piilossa elämisestä saa lopulta onnekkaan päätöksen hänen saadessaan turvapaikan Isosta-Britanniasta.

Jos on lukenut kirjallisuutta/artikkeleita tai yleisesti Pohjois-Koreasta, ei The Hard Road Out välttämättä tuo kuvastoon mitään uutta. Toisaalta ihmisen elämäntarinan supistaminen joksikin yleiseksi, tiettyä kuvastoa vahvistavaksi “ilmiöksi” kuulostaa varsin alhaiselta. Jokaisen ihmisen tarina (ja ihminen itsessään) on uniikki, vaikka tarinoissa/kohtaloissa kuinka paljon samoja piirteitä esiintyisikin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Lasken tässä nyt kääntäjän kolmanneksi tekijäksi, sillä ilman kääntäjää ei minun olisi ollut mahdollista lukea tätä teosta.

 

*

Lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta (sekä faktaa että fiktiota) löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.

Venepakolaiset

 

Cecile Pin: Wandering Souls
4th Estate, 2023
s. 240



Vietnam, 1978. 16-vuotias Anh valmistautuu katoamaan kahden nuoremman veljensä, Thanhin ja Minhin, kanssa yön pimeyteen. Matka on ennalta järjestetty, veneellä lähdetään. Kohteena tuo mahdollisuuksien maa, Yhdysvallat.

Yhdysvaltoihin on lähtenyt muuta sukua aiemmin ja tarkoitus on siellä jälleen yhdistyä. Loput Anhin perheestä (vanhemmat ja nejä muuta sisarusta) lähtee matkaan myöhemmin.

Mitään yhdistymistä ei tapahdu, jotkin alukset eivät koskaan saavu satamiinsa. Käy niin kuin käy, elämä ja tulevaisuus siirtyy toisten käsiin. Sillä pakolainen voi suunnitella niin paljon kuin haluaa, mutta vakuuksia saati valtaa ei ole. On liikaa asioita, joihin ei voi varsinaisesti vaikuttaa.

Pakolaisleireissä vietetyn ajan jälkeen Anh veljineen päätyy vihdoin – ei Yhdysvaltoihin, vaan –  Britteihin ja on aika – ja pakko – yrittää rakentaa uutta alkua. Takaraivossa takoo katumus: miksi piti lähteä, miksei vain voinut jäädä, niin perhe olisi vielä elossa ja koossa.

Wandering Souls on kertomus pakolaisuudesta ja ennen kaikkea sisarusten väleistä ja siitä, miten eri tavoin he tapahtumat kokevat. Tai oikeastaan, miten eri tavoin he reagoivat tilanteeseen. Siitä, millaiset roolit kullekin tavallaan lankeaa. Vanhimpana Anh kokee kantavansa vastuun veljistään, mutta vuosien vieriessä ja iän karttuessa roolit luonnollisesti muuttuvat – elleivät ne jää päälle.

Nimenomaan Anhin on vaikeinta luopua vanhimman roolistaan: ymmärtää, että sisarukset(kin) varttuvat, alkavat tehdä itsenäisiä päätöksiä. On päästävä katumuksen ja orastavan katkeruuden yli.

Kiinnostava ja monelle taholle kurkotteleva romaani, joka kattaa pitkän ajan sivumääräänsä (240) nähden eikä siitä syystä ulotu ainakaan minun iholleni. Episodimaiset luvut täydentävät toisiaan, mutta kosketus jää uupumaan.

Romaanin lopussa Anh on monen lapsen äiti, joten pikakelauksen tuntua esiintyy. Olen ymmärtänyt, että tarina pohjaa Cecilen oman äidin (Cecilen äiti on vietnamilainen, isä ranskalainen) vaiheisiin eli inspiraatio kirjaan kumpuaa sieltä.

Romaanin tyylissä ei sinänsä ole mitään moittimista, se on vivahteikas ja vaihteleva, kauniisti kirjoitettu. Itse vain preferoin perusteellisempaa kerrontaa etenkin, jos on näinkin lyhyt romaani kyseessä. Vaan ehdottomasti kannatti kyllä lukea tämä ja pidin lukemastani.

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):

The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.

Lukukuulumiset

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa ylhäällä eli vuorilla. Pitkien ja fyysisten päivien päätteeksi on mukava romahtaa sänkyyn lukemaan.

Kerron nyt vain lukukuulumiseni patikkakuvilla höystettynä.

 

Sain vihdoin käsiini (eli ostin) ja luettua Keigo Higashinon Kyoichiro Kaga -dekkarin The Final Curtain, joka oli uusi noin vuosi sitten. Yleensä luen Higashinon kirjat ensi tilassa, mutta nyt kesti päästä ensi tilaan.

The Final Curtain on mainion kiero romaani, mutta siinä esiintyy myös ärsyttäviä piirteitä. Yleensä en sellaisiin yksityiskohtiin jaksa takertua, mutta tällä kertaa meni osittain kuppi nurin ja täytyy pohtia tätä asiaa. Sen takia en ole kirjasta blogannutkaan, koska mietin vielä onko asialla oikeasti merkitystä vai olenko vain nipo.

Sori kryptisyys, selittänen asian kunhan saan postauksen kirjasta joskus tehtyä.

Kyoichiro Kaga -sarja

Malice
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Higashinolta julkaistaan joulukuussa englanniksi romaani Invisible Helix, joka jatkaa Detective Galileo -sarjaa.

Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade

Luettuna, mutta bloggaamatta on vielä Cecile Pinin romaani Wandering Souls, joka on melko tiivis historiallinen sukutarina. Palaan siihenkin toiste.