Erämaan kutsu

Minulla oli eräänlainen pakkomielle Mount Everestiin vuonna 2018. En muista kauan tuota pakkomiellettä jatkui (aika kauan kuitenkin ja se oli häiritsevää, sillä se kohdistui melko lailla Everestillä lojuviin ruumiisiin), mutta se onneksi laantui ja lopulta katosi kokonaan.

Tuon pakkomielteen ansiosta tutustuin Jon Krakauer -nimiseen toimittajaan, vuorikiipeilijään ja kirjailijaan. Lisäsin tuolloin listalle hänen teoksensa Into the Wild (Pan books 1996, s. 205, suom. nimellä Erämaan armoille), joka käsittelee erään nuoren miehen katoamista ja lopulta kuolemista Alaskassa.

 

Lyhyesti, mistä kirjassa on kyse:

Huhtikuussa 1992 parikymppinen nuorukainen nimeltä Christopher Jonhson McCandless – jatkossa Chris – liftaa Alaskan erämaahan ja kuolee sinne. Ennen katoamistaan hän lahjoittaa rahansa hyväntekeväisyyteen ja katkaisee välit vanhempiinsa.

Krakauer keskittyy teoksessaan Chrisin viimeisiin elinvuosiin ennen menehtymistä Alaskassa. Chris nimittäin vietti nomadielämää viimeiset pari vuotta elämästään. Alaska oli hänelle eräänlainen pakkomielle ja huipennus matkalla mahdollisesti itsensä löytämiseen tai toteuttamiseen.

Krakauerin selkeä tavoite on selvittää syyt, miksi Chris halusi kadota ja miksi hän yleensä oli sellainen kuin oli. Krakauerilla oli teoksen tekemisessä Chrisin läheisten täysi tuki ja hän pääsi käsiksi Chrisin jäämistöön, joka sisälsi kirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja ymv. Niiden pohjalta paljastuu jonkilainen motiivi Chrisin tarpeelle karistaa entinen elämä ja aloittaa uusi erilainen.

Tässä välissä koen pakolliseksi mainita, että Chrisin sisko Carine McCandless kirjoitti vuosia myöhemmin omat muistelmansa (The Wild Truth: The Untold Story of Sibling Survival), jossa hän avaa enemmän syitä veljensä katoamiseen. Sisarukset olivat hyvin läheisiä ja Chrisin kuolema oli todella raskas kokemus Carinelle.

En ole lukenut Carinen teosta (lisäsin sen lukulistalleni ja sen saapi jopa meidän kirjastosta, mutten ehdi lukea sitä ennen suomireissua, joten sen lukeminen jäänee syksylle), mutta olen lukenut muutamia Carinen haastatteluja, jotka valottivat joitakin asioita, joita ei varsinaisesti tullut ilmi Krakauerin teoksessa. Nuo asiat liittyvät lähinnä tietynlaisiin perhesuhteisiin, jotka Krakauer kyllä mainitsee kirjassaan, muttei mene syvemmälle. Ilmeisesti menemällä syvemmälle syyt Chrisin katoamiseen näkyvät selvemmin.

Mutta eipä niistä enempää.

Krakauer on rakentanut Into the Wildin siten, että siinä olisi jännitettä loppusivuille asti. Kyseessä ei nimittäin ole ihan perinteinen ”selostus” tai elämäkerta, vaan pikemminkin analyysi tai tutkielma sekä Chrisin persoonasta että hänen teoistaan/motiiveistaan.  

Minulle tulikin yllätyksenä, että Krakauer kertaa muutamien muidenkin katoamisia sekä kertoo joitakin omia kokemuksiaan luonnossa olemisesta ja pärjäämisestä.

Intertekstuaalisuuden kautta rakennetaan ajatussiltoja. Chris oli ahkera lukija ja hänellä oli tapana alleviivata ja tehdä merkintöjä lukemiinsa kirjoihin.

Lopulta, vaikka Into the Wild periaatteessa pyörii Chrisin ympärillä, hänen osuutensa on ehkä noin puolet kirjasta. Muu on… noh, jotain muuta. Mielenkiintoinen ratkaisu, joka oli varmasti pakko tehdä, että kirjasta saatiin näinkin pitkä (n. 200 sivua).

Mielipide selkokielellä:

Kiinnostava teos, jonka luki vaivatta. Ajoittain ärsytti vihjaukset Chrisin kohtalosta ja ennen kuin päästiin takaisin Chrisiin, piti lukea ihan muusta. Oli se muukin kyllä ihan kiinnostavaa ja ymmärrän aasinsillat Chrisiin.

*

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jota en ole katsonut. Nyt kirjan luettuani tietysti mietin, miten se on toteutettu. Tässä juuri samalla katson sivusilmällä sen traileria ja aika raflaavalta näyttää. On varmasti lisätty himppunen draamaa siihen. Voisi tuon ehkä joskus mielenkiinnosta katsoa. On kyllä aika pitkä, nimittäin 2,5 tuntia.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. (on useampikin)
Sadan vuoden -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 1990-luku.

 

LISÄYS 11.10. Klo. 6:42

Erämaan armoille -kirjasta on blogannut myös ainakin Kirjarikas elämäni.

Rakkaudella, Pamela

Miten ihmeessä yhtäkkiä on elokuu ja vasta nyt ”ehdin” lukea tänä vuonna julkaistun kirjan eli niin sanotun uutuuden. Tuskin olisin tätäkään uutukaista lukenut, ellen olisi bongannut sitä punnalla charitysta. Ostin omaksi, koska a) huokea hinta plus b) eräs toveri kehui kirjaa hieman erilaiseksi muistelmateokseksi.

Kyseessä on Pamela Andersonin (Headline 2023, s. 240, kirja on suomennettu nimellä Rakkaudella, Pamela) laiskalla mielikuvituksella nimetty teos Love, Pamela. Voisikohan näitä muistelmateoksia joskus nimetä raflaavammin, mietin. Olen miettinyt samaa aiemminkin, muun muassa tammikuussa 2015, joten sieltä voipi kiinnostunut ihminen mietteeni lukea – en jaksa toistaa itseäni.

Pamela Andersonin moni varmaan muistaa (jos muistaa) Baywatchista. Itse en Baywatchia katsonut enkä ole katsonut muitakaan Pamelan tekemiä sarjoja tai elokuvia. Pamela on silti julkkistuttu jo nuoruudesta, sillä muistelisin että hän oli ainoa vegejulkkis, jonka tiesin.

Ysäriaikana asenteet vegejä kohtaan ja yleisesti kasvissyöntiin liittyen olivat melko erilaisia kuin nykyään. Ihan voin omasta kokemuksesta kertoa, sillä olen ollut vege noin vuodesta 1994.

Olisin mielelläni lukenut enemmän Pamelan mietteitä kasvissyönnistä ja vegaaniudesta, mutta ne ovat vain taustahälyä kirjassa. Pamela mainitsee aktivisminsa eläinten ja luonnon hyväksi, mutta ne jäävät tosiaan maininnan tasolle. Harmi minun kannaltani.

Pamela Anderson syntyi 1. heinäkuuta 1967 Ladysmithissä, Kanadassa. Hän kuvaa kauniisti vanhempiaan (vaikka säröjä heidän suhteessaan oli) ja muuta perhettään. Vaikeuksista huolimatta Andersonin vanhemmat lopulta pysyivät ja ovat edelleen yhdessä.

Teos etenee perinteisen kronologisesti, mutta Anderson välttelee mainitsemasta ajankohtia eli vuosia saati tarkempia päivämääriä. Se on tietoinen valinta, jota Anderson taustoittaa kirjan alussa. Hänen aikakäsityksensä kietoutuu miehiin, jotka ovat hänen elämässään vaikuttaneet. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että Anderson olisi ollut miesten armoilla. Ei ole, hän on hyvin itsenäinen nainen eivätkä rakkaussuhteet tai muutkaan suhteet latista naisen arvoa tai mitätöi tekstin mahdollista feminististä otetta.

Minulle syntyi vaikutelma, että Anderson rakastui herkästi ja siten miehiä siunaantui hänen elämäänsä myös rakkaussuhteiden muodossa. Silmänräpäyksessä leimahtanut liekki saattoi myös sammua hetkessä ja onko tuo nyt ihme, kun ei edes tunne toista ihmistä. Sitähän vain rakastuu mielikuvaan, jonka on luonut. Anderson mainitsee olevansa hyvin seksuaalinen henkilö ja se tuleekin esille hänen muistelmissaan. Mikään reppana tai uhri hän ei ole.

Kiinnostavaa luettavaa oli Andersonin päätyminen Playboyhin, jota voi pitää hänen uransa ponnahduslautana. Moni ehkä tietääkin, miten hän sinne päätyi, mutta minulle Pamela Anderson oli entuudestaan melko tyhjä paperi eli pääkohtia tiesin, mutten mitään syvempää.

Muistelmien lomaan Anderson on ripotellut runojaan. Teos itse asiassa alkaa useiden sivujen mittaisella runolla, jota voi pitää ikään kuin muistelmien esipuheena – pikakelauksena siihen, mitä on luvassa. Osa runoista on ihan ”kivoja”, osa mielestäni tekstiä, jossa sanat on sommiteltu eri riveille.

Kirjan alkupuoliskon (noin 80 sivua) koin kiinnostavana ja jopa tenhoavana. Anderson avaa ajatuksiaan ja keskittyy niihin muutenkin enemmän kuin varsinaisiin tapahtumiin. Ote lässähtää pian sen jälkeen, kun Anderson pääsee Los Angelesiin. Tyylistä tulee enemmän tekokeskeinen ja varsinaiset ajatukset jäävät taustalle. Tyyli muuttuu mielestäni myös suoraviivaisemmaksi ja tietynlainen alun ”kaunokirjallinen” ote haipuu.

Kokonaisuus on kuitenkin ihan kiinnostava ja Andersonista jää positiivinen mielikuva. Mitään kohupaljastuksia on turha odottaa, vaikka luonnollisesti "name droppingia" esiintyy: siltä ei kaiketi voi julkkiksen kirjoittamassa muistelossa välttyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. PERUSTELUT: kyllähän muistelmateoksissa kirjoittaja on yleensä matkalla tai kuvaa matkaansa jos ei muualle niin itseensä/elämäänsä.