Miten Donald Trumpista tuli Donald Trump

 

Hyvin vastentahtoisesti tartuin Mary L. Trumpin kirjaan Too Much and Never Enough, koska olin ja olen yhä suhteettoman täynnä Donald Trumpia. Koska kyseessä on kirjaston kirja, piti päättää luenko sen nyt vai palautanko lukematta ja luen ehkä joskus toiste (mikä kohdallani yleensä tarkoittaa, etten ikinä lue tai luen noin sadan vuoden kuluttua eli en lue ikinä).

Prologin kahlattuani teos pääsikin yllättämään. Oletin virheellisesti, että kirjan keskiössä keikkuisi Donald kuin maailman komein makkara vartaassa. Näin ei ole. Mary L. Trump käsittelee suvun historiaa (joka monelle kai onkin tuttu) erityisesti isovanhempiensa (Mary ja Fred) ja heidän perheensä osalta.

Mary ja Fred saivat viisi lasta, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Maryanne, Freddy (eli Fred Jr.), Elizabeth, Donald ja Robert. Freddy on kirjan kirjoittaneen Maryn isä eli Donald on Maryn setä. Kirjan fokus on perhedynamiikassa ja erityisesti Maryn isoisän eli Fredin vaikutuksesta siihen.

Fred on laskelmoiva ja kylmä ihminen, jolle omat lapsetkin ovat lähinnä projekteja. Trumpien perheen tarina on karua luettavaa suunnilleen kaikkien ja kaiken osalta. Lapsuus on täynnä pelkoa ja Fred-isän odotusten täyttämistä – tai yritystä täyttää niitä.

Koska Freddy on vanhin poika, Fred kaavailee hänestä yrityksen pääperijää ja jatkajaa. Freddya kuitenkin kiinnostaa muut asiat eikä hänen persoonansa muutenkaan miellytä isää. Freddy ei myöskään osaa mukautua toimimaan isänsä toiveiden mukaisesti. Nuorempi Donald seuraa sivusta ja oppii.

Eräs suuri aspekti tässä kirjassa onkin kuvaus Freddyn yrityksessä kulkea omaa tietään, löytää oma paikkansa ja kutsumuksensa. Hän löytääkin, mutta valitettavasti ne eivät ole harmoniassa isän toiveiden kanssa. Pitäisi kulkea isän määrittelemää tietä: kaikki muu on tuomittavaa ja rangaistavaa. Kyllä, Freddy maksaa kovan hinnan pyrkimyksistään elää omannäköistä elämää ja toiveissaan saavuttaa isänsä hyväksynnän.

Ei pääse Donaldkaan helpolla, mutta hän siinä kieroon kasvaessaan oppii kaikenlaisia mekanismeja, joilla suojella sisintään ja olematonta itsetuntoaan, epävarmuuttaan. Mary L. Vertaa Donaldia pikkupoikaan, joka yhä asuu Donaldissa. Ja kieltämättä monet Donaldin ajatuskulut (ja puheet) ovatkin kuin kolmevuotiaalla. Vaikka Mary L. Trump piikittelee Donaldia avoimesti, pääasiassa teksti on asiallista. Joku voisi tulkita piikittelyn katkeraksi, itse en.

Oikeastaan minun makuuni Donald saa jopa liikaakin ymmärrystä osakseen. En missään määrin väheksy lapsuuden vaikutuksia ihmisen persoonallisuuden kehittymisessä ja vinoutumien synnyssä, mutta en myöskään osaa enkä halua nähdä Donaldia vain uhrina. Kirjan alaotsikko on How my family created the world’s most dangerous man, mikä viittaa juuri uhrina olemiseen. Sori vaan, en lähde tälle tielle. Muuten kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ja syyttää aina jotain muuta, mikä nyt sattuu kulloinkin itselle sopimaan.

Vaikuttaa siltä, että molemmilla isovanhemmilla (Fred ja Mary) oli mielenterveydellisiä tai persoonaan liittyviä häiriöitä (en aio tässä oletettuja diagnooseja mainita, koska niitä ei ole missään vahvistettu).

Fred pyörii oman navan ympärillä eikä vaikuta kykenevältä tuntemaan empatiaa tai paljon muutakaan. Ihmisen arvo määräytyy sen mukaan onko hän hyödyllinen Fredille. Raha itsessään tietenkin on myös arvo ja se jolla rahaa on eniten, on arvokkain.

Mary tekeytyy usein avuttomaksi ja riippuvaiseksi ja lasten tehtävä on lohduttaa häntä – ei siis päinvastoin kuten yleensä äitien jonkinmoinen tehtävä on hoitaa ja tukea lapsiaan.

Ei ole mitenkään hilpeää luettavaa tämä ”perhesaaga”, mutta hyvin kiinnostavaa. Mary L. käyttää vapauttaan tulkita ja esittää omia käsityksiään ja pohdintojaan. Jos perhedynamiikka ja luonneanalyysit kiinnostavat, niin kyllä tämä kannattaa lukea, vaikka Donald tulisi jo korvista ulos. Minulle tuli tunne, että tämä on osin kunnianosoitus Maryn (eli kirjan kirjoittajan) isälle Freddylle. Hänkin ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei enää elossa olekaan.

Kirjan lopussa Mary L. pohtii median osuutta Donaldin vinoutuneen minäkuvan tukemisessa ja siinä, miten on mahdollista että hänen kaltaisensa sivistymätön ja mistään asioista juuri mitään tietämätön voi päätyä presidentiksi.

Tietoja kirjasta:

Mary L. Trump: Too Much and Never Enough
Simon&Schuster 2020
s. 226
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Tutustumismatkalla fantasiakirjallisuuteen

Haluan tehdä tästä vuodesta seikkailujen vuoden. Koska varsinainen fyysinen seikkailu tuskin tänä vuonna on mahdollista, hankin seikkailuni lukemalla kirjallisuutta jota en tavallisesti lue.

Olen jo aloittanut. Luin juuri nimittäin fantasiaa, mikä on hyvin epätavanomaista minulle. Ne harvat fantasian alle sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut ovat yleensä dystopioita tai sisältävät lähinnä maagista realismia. Muutama scifikin näkyy joukkoon eksyneen.

Nyt lukemani kirja on R.F. Kuangin The Poppy War, joka on trilogian avausosa. Kaikki osat on jo julkaistu, joten voin halutessani ahmaista ne vaikka putkeen. Varasinkin jo toisen osan (The Dragon Republic) kirjastosta.

Miksi juuri The Poppy War? Koska kirjan kannessa lukee

Parallels with modern Chinese history resonate deeply and darkly in this blood-soaked epic of orphnas and empresses, gods and shamans.

Viitteet Kiinaan (ja Aasiaan yleensä) ovat minulle turn on eli aloitin fantasiakirjalla, jonka koin helposti lähestyttäväksi ja tietysti lähtökohdiltaan muutenkin kiinnostavaksi. Tämä on tärkeää, koska vääränlainen kirjavalinta saattaa pahimmillaan sammuttaa tuoreen fantasiakirjallisuusinnostukseni. Osuva valinta ruokkinee liekkiä.

Ja kyllä, The Poppy War oli oikein osuva valinta.

Kas tässä vielä takakansi.

Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pääasiassa alustaa orvoksi jääneen Rinin tietä keisarikunnan eliittisotilasakatemiaan Sinegardiin ja opiskelua siellä.

Rin varttuu eteläisessä Nikanissa kasvattivanhempiensa kanssa. Elämä on köyhää ja työteliästä, joten on suoranainen ihme, että Rinin onnistuu sieltä ponnistaa Sinegardiin. Kulttuurierot maan sisällä ovat suuret ja Rin saa huomata, ettei ole järin tervetullut ylhäiseen oppilaitokseen, joka on täynnä kermaperseiden jälkikasvua.

Kirjan maailma ja valtasuhteet avautuvat hiljaksiin ja tarina etenee todella koukuttavasti. Esiin ponnahtaa useita mielenkiintoisia henkilöitä, jotka Rinin lailla kasvavat ja kehittyvät kirjan edetessä: ovathan ensimmäisen vuoden opiskelijat vain 16-vuotiaita. Henkilösuhteet muuttuvat ja mutkistuvatkin.

Opiskelusta siirrytään suoraan tositoimiin, sillä Idässä sijaitseva Mugenin liittovaltio hyökkää Nikanin mantereelle. Kirjan alussa on kartta, josta voi tarkistaa paikkojen nimet ja sijainnit. Kartta on selkeä ja kiinnostava. Nikan tuo mieleen mannerkiinan ja Mugen Japanin saaret.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sen synkemmäksi ja raaemmaksi se muuttuu. Kirjassa on muutamia varsin brutaaleja kohtia, jotka voivat järkyttää herkkiä lukijoita. Mässäilystä ei mielestäni silti ole kyse, vaan väkivallalle on perustelunsa tarinassa.

Minua kiinnosti erityisesti shamanismi ja yliluonnolliset voimat, Jumalat. Niiden ilmaantumista saa aika kauan odotella, mutta kyllä ne sieltä tulevat. Muukin hierarkia ja arkikuvaus on kiinnostavaa, jopa enemmän kuin itse sotiminen.

Onneksi taisteluosuudet eivät ole pääosassa, koska en ole niistä järin kiinnostunut: enempi kiinnostaa kieroilu ja muu taustalla tapahtuva kähmintä ja pohdiskelu. Minähän en ole ollenkaan ns. action-kirjojen ystävä, joten oli mukava ylläri ettei tässä ollut ylettömästi vauhtia ja vaaratilanteita. Tai no oli, mutta sillä lailla sopivalla tavalla ja muodossa.

The Poppy War, kuten mainitsin aiemmin, onkin siis oikein mainio kirja ennakkoluuloisen aloittaa lonkeroiden ujuttaminen fantasiakirjallisuuteen. Manittakoon, että luonnollisesti olen katsonut televisiosta fantasiasarjoja ja -elokuvia, mutta kirjallisuuden suhteen on fantasia minulta jäänyt tosi vähälle. Nyt olen aika innoissani, kun koen löytäneeni ihan uuden genren, joka avaa jälleen ovia lukemattomiin uusiin kirjoihin - maailmoihin!


Tietoja kirjasta:

R.F. Kuang: The Poppy War
Harper Voyager 2018
s. 527

Trilogian muut osat:

The Dragon Republic (2019)
The Burning God (2020)

Pari sanaa kirjailijasta:

R.F. Kuang on syntynyt Kiinassa, hän muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ollessaan neljävuotias. Hattua nostan Kuangin tuotteliaisuudelle, sillä hän on vasta 24-vuotias.
Kuangin kotisivut

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Traumoja ja perintöriitelyä

Bongasin Vigdis Hjorthin Perintötekijät taannoin Anun ihmeelliset matkat -blogista. Kirja on saatavilla englanniksikin nimellä Will and Testament ja sillä kielellä sen luin.

Olen tietoinen kirjan mahdollisesta autofiktiivisestä otteesta, mutta päätin sivuuttaa sen täysin. Minulle on yhdentekevää, onko tarinassa mitään viitteitä todellisuuteen. Sitä paitsi Hjroth itse ei halua puhua perheestään/suvustaan (joihin hänellä on tulehtuneet välit), joten minäkään en halua.

Luin kyllä muutaman Hjorthin haastattelun, muun muassa tämän Guardianissa olevan. Kiintoisa haastattelu, joka hieman spoilaa kirjaa.

Will and Testament kertoo sisaruksista ja heidän vanhemmistaan: miten niin sanottu alkuperhe vielä vaikuttaa heidän omaankin elämään ja miten eri tavoin sisarukset kokevat lapsuuden ja omat vanhempansa. Tosin tarinassa kaikki suodattuu vain yhden sisaruksen, Bergljotin, silmin, joten kokemuksia ei voi pitää järin luotettavina paitsi (ehkä) Bergljotin itsensä kohdalla. Bergljot spekuloi ja pohtii paljon sisarustensa oletettuja tunteita ja asenteita, luonnetta ja persoonaa. Hän yrittää olla objektiivinen, mutta kun muita ääniä ei kuulla, ei objektiivisuus varsinaisesti toteudu.

Sitä paitsi Bergljot on katkaissut välit vanhempiinsa ja kolmeen sisarukseensa lähes kokonaan. Ainoastaan Astridin kanssa hänellä on jonkinlaista kommunikaatiota. Suhteet mutkistuvat entisestään, kun vanhemmat ilmoittavat ennakkoperinnöstä, joka suosii kahta sisarta: Astridia ja Åsaa. Bergljotia ei kiinnosta, hän ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Mutta sisarusparven vanhin, Bård, loukkaantuu syvästi moisesta suosimisesta. Bergljot asettuu puolustamaan veljeään ja tulee näin vastentahtoisesti vedetyksi mukaan perintöriitoihin.

Bergljotilla on syynsä pitää etäisyyttä vanhempiinsa. Sellaisia syitä, joita ei haluta kuulla eikä oikein uskoakaan. Bergljot itse haluaisi tulla kuulluksi ja saada oikeutta (enkä nyt tarkoita perinnön tiimoilta), hän haluaisi että eräät vanhat teot noteerattaisiin eikä pidettäisi hänen omina epätosina höpinöinään.

Bergljot selkeästi on traumatisoitunut ja käyttäytyy ajoittain holtittomasti. Hän lipittää viiniä ja lähettelee raivokkaita meilejä Astridille, joka ehkä meilit lukee tai sitten ei.

Will and Testament on häiritsevä kirja, joka ajoittain puudutti toisteisuudellaan: sama asia kerrottiin kaksi kertaa peräjälkeen mutta hieman eri sanoin. Hämmentävää ja pidemmän päälle se alkoi tympäistä. Ymmärrän, että kyseessä on tehokeino, mutta minun makuuni se dominoi liiaksi tekstiä. Kyseessä ei ollut yleisesti edes tunteissa vatulointi, vaan tekemisten toistaminen.

Sisarusten väliset jännitteet ja se, miten eri tavoin sisarukset kokevat ”saman lapsuuden" kiinnostaa (minullakin on sisaruksia ja on mielenkiintoista, miten eri tavoin koemme jotkin samat tapahtumat ja sitten on tapahtumia, jotka joku muistaa ja joku ei muista ollenkaan jne.), mutta koska tämä kirja suodattuu vain yhden sisaruksen kautta, ei siinä päästä kovin syvälle (eikä se kaiketi ole kirjan tarkoituskaan).

Niin että en oikein edes tiedä pidinkö kirjasta vai en. Teemat olivat kiinnostavia, mutta kirjan tyyli ei oikein innostanut. Olipahan melkoinen lukukokemus kuitenkin.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Kirjaluotsi ja Nannan kirjakimara.

Vigdis Hjorth: Will and Testament
alkuper. Arv og miljø, 2016
Verso 2019
norjasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 330
suomennettu nimellä Perintötekijät