Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat
(alkuper. Änglavakter, 2011)
Wsoy, 2013
S. 498
Suomentanut Outi Menna

3. kirja Fredrika Bergman ja Alex Recht -sarjassa.

Mitä yhteistä on iäkkäällä vanhainkodissa asuvalla lastenkirjailija Thea Aldrinilla ja nuorella opiskelijalla Rebecca Trollella?

Entä miksi Fredrikan vauvan isä, Spencer, ei viitsi mainita asiasta, vaikka tuntee molemmat naiset? Miksi hän pitää suunsa kiinni, vaikka olisi aiheellista se kenties avata?

Liemessä muhii muutama muukin henkilö ja kaikilla tuntuu olevan jos jonkin sorttista jauhoa pussissa, mutta mikään jauho ei silti tunnu sopivan soppaan. Tukholman poliisilla on siis jälleen melkoinen verkko setvittävänään. Fredrikan kannalta tilanteen tekee erityisen arkaluontoiseksi myös Spencerin mahdollinen sekaantuminen asiaan: ihan selkeästi Spencer salaa jotain. Mutta mitä?

Sitä paitsi ruumiita putkahtelee pinnalle lisää samaisesta kuopasta, johon Rebecca Trolle oli haudattu. Ei voi mitenkään olla mahdollista, etteivät ne liity toisiinsa. Eihän? Mutta keitä nuo muut ruumiit ovat ja miten ne liittyvät toisiinsa?

Varsinaisen kerronnan rinnalla kulkee kuulustelypöytäkirjat, jotka vihjailevat lukijalle, että jotain karmaisevaa on sattunut tutkimusten aikana. Ja niin onkin.

Rikostutkija Fredrika Bergman ja professori Spencer ovat saaneet vauvan. Harmittelin Tuhatkaunoja lukiessani, että pitipä taas käydä näin: että naisen on "pakko" saada lapsi. Aina se biologinen kello pitää sotkea joka paikkaan.

Olisi kiva joskus lukea dekkarisarjaa, jossa keskeinen henkilö on lapseton nainen: minkälaisia ennakkoluuloja ja haasteita hän kohtaa? Koska tokihan vapaaehtoisesti lapsettoman naisen täytyy olla jotenkin tunneköyhä uraohjus. Tai muuten vain tunteeton ja kykenemätön vastuun ottamiseen.

Toisaalta lapsettomalta voi työelämässä odottaa jatkuvaa joustoa, koska eihän sinun tarvitse ottaa ketään huomioon, kun sinulla ei ole lapsia. Että ihan hyvin voit pitää kesälomasi vaikka syyskuussa, mutta minä en voi, koska laspset ja plaa plaa. Ja mitähän muita noita onkaan. En nyt jaksa edes luetella, mutta kyllähän niistäkin sisältöä romaaniin saisi.

Että mielellään lukisin vaihteeksi sellaisesta (lapsettomasta naisesta) kuin iänikuisesta työn ja lapsen yhteen sovittamisen haastavuudesta. Sitä tulee jo ihan tarpeeksi joka tuutista. Varjelijoille isoksi plussaksi tosin mainittakoon, että kirjassa ei tuossa mahdollisessa haastavuudessa ryvetä eikä siitä jauheta. Tosin Varjelijoissa ei tuota haastavuusongelmaa oikein olekaan, mistä siitäkin oikein über-ISO plussa ja hali kaupan päälle.

Välihuomautus alkaa: Zoë Ferrarisin Saudi-Arabia-trilogiassa keskeinen henkilö on lapseton ja sellaisena ehkä haluaakin pysyä. Tai eihän sitä tiedä. Mutta etenkin Saudi-Arabiassa lapsen ja työn sovittaminen yhteen on lähes mahdottomuus, kun siellä pelkästään naisen meneminen töihin on melkoisen haastavaa. Välihuomautus päättyy.

Jahas, tulipa taas lähdettyä sivuraiteille. Pahoittelut, motkotuksenihan ei liittynyt mitenkään tähän kirjaan, joten en tajua miksi piti edes märistä. Mutta joskus asian pitää tulla ulos ja sitten sen annan tulla. Joskus sensuroin sen ennen postauksen julkaisua, mutta nyt en.

Varjelijathan on oikein mainio dekkari - jännittävä ja koskettavakin! Olen alkanut kiintyä näihin Ohlssonin henkilöihin. Peter Rydh saa erityista sympatiaa minulta varsinkin tämän kirjan jälkeen.  Onneksi on vielä neljäs Ohlsson, Paratiisiuhrit, hyllyssä. Laatuluettavaa siis luvassa! Runsas kiitos jälleen rakkaalle ystävälleni Annikalle kirjasta.

~~~

Oikein rattoisaa joulua tai mitä ikinä kukin viettää tai on viettämättä. Itse vain olen ja hengitän enkä juhli mitään, joten saatanpa bloggailla tässä pyhien aikana ja kenties muutenkin roikkua netissä, jos sattuu huvittamaan.

Tuhatkaunot

Kansi: Nina Leino / Kuva: Getty Images

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Schildts, 2011
Alkuper. Tusenskönor
Suomentanut Outi Menna
S.  398

No niin, nyt se on löytynyt: nimittäin uusi suosikkidekkarisarja! Nukketalon luettuani tiesin, että Ohlssonia on luettava lisää.

Metsästys tuotti tulosta ja välikäden kautta sain Tuhatkaunot omiin käsiini. Tämä kirja sitten räjäytti potin eli siinä missä Nukketalo herätti uteliaisuuden, Tuhatkaunot naulasi minut kiinni lattiaan.

Tällä kertaa poliisin tutkittavaksi päätyy pappispariskunnan kuolema. Itsemurha näyttää ilmeiseltä, mutta kaikki yksityiskohdat eivät sovi kuvaan. Olisiko kyseessä kuitenkin murha? Tapausta ryhtyy tutkimaan jo Nukketalosta tuttu ryhmä johtajanaan komisario Alex Recht. 

Tutkinnan tuoksinassa juttu paisuu ja leviää, johtolangat johtavat sinne sun tänne, Ruotsin rajojen ulkopuolellekin, tai sitten niitä ei ole. Tiedonmurusia tihkuu melko nihkeästi ja alkaa vaikuttaa siltä, että jotkut tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää, mutta eivät syystä tai toisesta halua avata suutansa. Ja siihen(kin) on syynsä.

Alex Recht miellyttää minua kovasti. Hän on rauhallinen, mutta jämäkkä ja pyrkii selkeästi oikeudenmukaisuuteen. Peder Rydh on edelleen oma hankala, sovinistinenkin,  itsensä ja onnistuu aiheuttamaan pahennusta jopa voisarvilla. Rydh saa kuitenkin näpäytyksen, joka pakottaa hänet miettimään asioita toiselta kantilta. 

Rikostutkija Fredrika Bergman on valitettavasti pamahtanut paksuksi. Ehdin jo hieman haaveilla, että löytyisi dekkarisarja, jossa keskeisellä henkilöllä ei ole lasta/lapsia. Onneksi raskaudesta ei kuitenkaan ole tehty mitään suuren suurta numeroa ja spektaakkelia. Lisäksi Fredrikan siviilielämä vaikuttaa melkoisen mielenkiintoiselta: sekin tuntuu nyt olevan murroksessa.

Pääpaino Tuhakaunoissa on edelleen itse rikoksissa ja niiden selvittelyssä. Siviilielämien ruotiminen tapahtuu luontevasti siinä sivussa, mikä tuo syvyyttä henkilöhahmoihin. Käänteitä tästä kirjasta ei sitten puutukaan. Itsekin lankesin ansaan pari kertaa.

Tuhatkauno on muuten kasvi (se käy kirjassakin ilmi), Suomessa vissiin tunnetumpi nimellä kaunokainen. Voi olla, että tämä on ihan peruskauraa kaikille muille, mutta minulle (vaikka en edes nukkunut bilsantunneilla!) se tuli yllärinä.

Nukketalo

Kansi: Nina Leino / Kuva: Getty Images

Kristina Ohlsson: Nukketalo
(Alkuper. Askungar)
Schildts 2010
Suomentanut Outi Menna
S. 428

Nyt on pääparka hieman sekaisin. Nukketalon lukemisesta on aikaa jo jokunen hetki ja sen jälkeen olen ehtinyt lukea Unissakulkijan. Ei pitäisi lukea kahta ruotsalaista dekkaria peräkanaa, koska se aiheuttaa nähtävästi sekaannusta päässäni. Liikaa samoja nimiä jne.

Eli muistisääntö itselle: jos haluaa pitää dekkariputken, kannattaa valita kirjat eri maista/kulttuureista!

Ja sitten Nukketaloon, joka on Ohlssonin esikoisteos ja aloittaa rikostutkija Fredrika Bergmanista kertovan kirjasarjan. Kylläpä olenkin onnistunut kauan välttelemään tätä sarjaa, vaikka haaveissani olen sen jo monta kertaa aloittanut. Kerran jopa lainasin sarjan ensimmäisen osan enkuksi (Unwanted) kirjastosta, mutta palautin sen lukemattomana (en muka ehtinyt lukea).

Tämän suomenkielisen version löysin divarista Seinäjoella. Olisin ostanut enemmänkin tätä sarjaa, mutta eipä osunut käteeni. Seuraavan kirjan nimi on Tuhatkaunot, ja jos joltain se löytyy, niin saapi tarjota! Voin ostaa (jos hinnasta sovitaan) tai vaihtaa johonkin toiseen kirjaan.

Ohlssonia on käännetty kyllä enkuksikin, joten hätätapauksessa saan kyllä sarjan luettua. Tykästyin vain kovasti lukemaan vaihteeksi suomen kielellä ja pidin Outi Mennan käännöksestä.

Mutta jos nyt vihdoin päästään sinne Nukketaloon.

Koko draama saa alkunsa, kun pieni tyttö katoaa junasta keskellä kirkasta päivää. Kukaan ei tunnu nähneen mitään, mikä tietenkin vaikeuttaa poliisin työtä. Epäilykset kohdistuvat lapsen isään ja tapausta pidetäänkin aluksi lähinnä huoltajuuskiistana, joka lähti lapasesta. Ainoastaan Fredrika Bergman epäilee muuta, mutta vastikään taloon tulleena ja vieläpä akateemisen taustan omaavana kriminologina häntä ei oteta vakavasti.

Etsintöjen edetessä alkaa kuitenkin paljastua kaikenlaista omituista ja tutkintaryhmän on tarkistettava käsityksensä ja hypoteesinsa uudelleen. Ehkä kyseessä ei sittenkään ole huoltajuuskiista.

Kerronta vaihtelee useamman henkilön välillä, mikä mahdollistaa läheisemmän tutustumisen eri henkilöihin. Keskeisiä henkilöitä ovat maineikas komisario Alex Recht, ylikonstaapeli Peder Rydh sekä rikostutkija Fredrika Bergman. Toki kirjassa vilahtelee muitakin henkilöitä, mutta tutuimmaksi tulee tämä kolmikko. Ja niin sen pitää ollakin, sillä kyseessä on kirjasarja ja käsittääkseni juuri näiden henkilöiden parissa saamme viihtyä  jatkossakin.

Kyllä, viihtyä. Ohlsson taitaa mielenkiintoisten henkilöiden luomisen. Ei mitään kiiltokuvia tai hyvyyden perikuvia, vaan rosoisia reunoiltaan ja erilaisia keskenään - niin kuin ihmiset nyt yleensä ovatkin. Jopa ärsyttävän Peder Rydhin pinnan alta löytyy inhimillinen aines eikä häntä niin ollen voi täysin inhota.

Fredrika Bergman ihastuttaa minua muun muassa lapsettomuudellaan. Onpa mukavaa, kun ei tarvitse naispuolisen poliisin ollessa kyseessä aina lukea siitä, miten vaikeaa on sovittaa perhe ja työ yhteen plus muut perhedraamat aina ajankäytöstä muihin ongelmiin. Sellaista saa lukea niin monista muista dekkareista, että on vaihteeksi piristävää, kun ei tarvitse.

Toisaalta Fredrikan "seurustelusuhde" ei ole mistään tavallisimmasta päästä. Joskus mietin, miksei voi olla lapsettomia pariskuntia (tai jos alussa onkin, niin muutaman kirjan päästä on perhe pystyssä ja kersat jaloissa pyörimässä). Onko se liian tylsää? Vai onko sellaisia dekkareiden naispoliiseissa, mutta minulta on vain mennyt ohi? Anyway, toivottavasti Fredrika ei heti ala "lisääntyä" tai hankkia muulla keinoin lapsia niin kuin hän on hieman mietiskellyt.

Nukketalosta on blogannut mm. Elina (Luettua elämää), Susa (Järjellä ja tunteella), Annami (Anna minun lukea enemmän).

~~~

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Tällaisissa maisemissa luin Nukketaloa, Suomessa. Nyt olen jälleen kotona ja alan hiljalleen toipua matkan jälkeisestä melankoliasta. Liikaa hyvästejä lyhyen ajan sisällä eikä tietoa seuraavista kohtaamisista. Se on joskus raastavaa, mutta itsepä olen tieni valinnut.