Vieras jäi vieraaksi

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
S. 299

Pidin kovasti Pulkkisen Totasta ja Rajasta. Tartuin siis toiveikkain mielin Vieraaseen. Vieraan teemojen perusteella (muukalaisuus niistä eniten) olin hyvinkin innostunut ja odottavainen romaanin suhteen.

Maria on seurakuntapastori, jonka tie uskoon ei ollut ihan suora polku. Kiihkoisaa uskoa seuraa romahdus, mutta tie saattaa silti jatkua. Ja Mariasta tosiaan tulee pastori.

Pastori, joka lähtee karkuteille. Lähtee etsimään juuriaan New Yorkiin, mutta löytääkin - vai kadottaako? -  jotain ihan muuta.

Kerronta polveilee kolmessa tasossa, ajoittain suoraviivaisesti, toisinaan hienovaraisesti vihjaten. Kaikki tasot ovat kiinnostavia, mutta minä väsyin siihen keplotteluun.

Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua olin koukussa, mutta sitten tapahtui jotakin. Alkoi tamppaaminen saman ruoholäntin päällä. Tumps tumps liiskaan ruohoa jalkojeni alle ja se litistyy, lopulta tiivistyy kellastuneeksi karvaksi. Käteen ei jää juuri mitään, mutta korvissa kiekuvat tyhjät virkkeet, joita en jaksa enää edes ajatella.

Siinä missä ihastuin Pulkkisen kieleen ja kielikuviin Totassa ja Rajassa, Vieraassa ne toistavat itseään - ja ehkä edellisiäkin kirjoja. Vieraan kohdalla käväisi mielessäni jopa (teko)taiteellisuuden pakkotavoittelu, jota en aiemmissa kirjoissa kokenut. Tässä se se tuli ihan iholle - niin, että alkoi väsyttää. Kyllä, väsyttää. Ei edes ärsyttää tai suututtaa - ei mitään. Vain väsymys.

Anoreksia ja sen kuvaus jäivät minulle vieraaksi. Minusta se oli kummallinen ja mainitut kalorimäärätkin kummallisia; ajattelin - noin paljon! Miten voi anorektikko syödä 1300 kaloria. Tai edes tuhat.

Muukalaisuuteen en päässyt käsiksi lainkaan - siis juuri siihen, mitä eniten odotin. Kyllä, ihminen voi olla muukalainen ja vieras itselleen(kin). Ihminen voi monella tapaa olla vieras, mutta minä en saanut siitä otetta Vieraassa. Se oli tehty ihan tekemällä - niin minä sen koin. Lisäksi Maria oli minusta naiivi - jopa siinä määrin, että olisi tehnyt mieli tehdä face palm.

Minun makuuni kirjassa oli myös liikaa uskontoa. Sekin puudutti. Tunnen oloni kamalaksi, koska tässä kirjassa minua ei viehättänyt juuri mikään. Miten voikin olla näin erilaiset tuntemukset, kun suorastaan rakastin Tottaa ja Rajasta pidin valtavasti?

Noh, oli Vieraassa ajoittain pohdintaa, jota oli antoisaa lukea. Saatoin jopa hihittää, vaikka en tiedä oliko se tarkoitus.


- On minullakin oikeuteni, hän sanoi.
Ja minä vastasin:
- Eikö tuo ole eräänlaista sovinismia? Jos väität että sinulla on oikeutesi minun ruumiiseeni, voisit yhtä hyvin vaatia oikeutta raiskaukseen. Etkö voi tajuta? Jos sinä väität, että sinulla on oikeus istuttaa minuun jotain sellaista joka ei minuun kuulu, olet suoranainen kolonialisti.

...

- Minä yritän puhua oikeudestani mahdolliseen vanhemmuuteen, ja sinä kutsut minua siirtomaaherraksi. Vähän paksua, minun mielestäni.


Kuivakan ja nihkeän arvioni vastapainoksi haluan linkata muutamaan blogiin, joissa Vieraasta on pidetty ja koettu se ihan eri tavalla. Kas tässä: P.S. Rakastan kirjoja, Magenta Books, Järjellä ja tunteella.

Aion edelleen jatkaa Riikka Pulkkisen kirjojen lukemista. En siis mitenkään traumatisoitunut Vieraasta, vaikka... Eh, nyt kävi näin. Näen ja tunnustan kyllä Pulkkisen ansiot tässäkin kirjassa, vaikka se ei nyt sitten osoittautunutkaan minun teekupposeksi.

Rajat kuin veteen piirretyt viivat

Riikka Pulkkinen: Raja
Gummerus 2006
S. 399

Aloitin Pulkkiseen tutustumisen hänen toisesta romaanistaan, Totta. Minulla ei pahemmin ennakko-odotuksia ollut, olin jopa hieman skeptinen. Mutta kappas vain, Totta vei mukanaan ja kasteli jopa kyynelkanavat.

Rajan(kin) suhteen olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti tapoihini kuuluu. Onneksi nämä ennakkoluulot eivät ole toistaiseksi estäneet minua tutustumasta kaikenlaisiin kirjoihin.

Raja räjäytti kohdallani lopullisesti padon ja teki selväksi, että Pulkkinen on minun juttu. Kyllä se on nyt uskottava näiden kahden lukukokemusen perusteella.

Anja Aropalo on 53-vuotias urallaan menestynyt nainen. Elämän uomat menevät uusiksi hänen miehensä sairastuessa Alzheimerin tautiin. On raastavaa seurata vierestä, kuinka rakas hiljalleen poistuu viereltä - jonnekin, mihin muilla ei ole pääsyä.

Pulkkinen kuvaa kauniisti ja koskettavasti Anjan tunteiden myllerrystä miehensä alati vajotessa kauemmas hämärään. Anjaa hiertää myös lupaus, jonka hän teki miehelleen tämän ollessa vielä läsnä. Voiko niin suurta lupausta edes pitää?

Toisaalla lukiolainen Mari, Anjan sisarentytär, hapuilee aikuisuuden kynnyksellä - kun ei ole enää lapsi, muttei aikuinenkaan. Se on kahden maailman rajalla häilymistä, lipumista. Ja kuten teiniyteen kuuluu, tunteet eletään voimalla ja niistä on vaikea irrottautua. Mari kokee syvän rakkauden äidinkielenopettajansa, Julianin, kanssa, mutta kyseessä sittenkään rakkaus?

Rajan kerronta vaihtelee neljän henkilön kesken, joista Annin (Julianin pieni tytär) osuus on pienin. Oikeastaan Annin kautta lukija pääsee tutstumaan Julianin perhedynamiikkaan ja sen vaikeuksiin. Sitä kautta löytyy myös mahdollinen syy - tai joukko syitä - siihen, miksi Julian tekee syrjähypyn.

Pidin kovasti Rajan rakenteesta. kerrontanäkökulman vaihtelu pitää kirjan koko ajan mielenkiintoisena ja monipuolisena. Minua kiinnostivat eniten Anjan ajatukset ja elämä. Ne tulevat hyvin liki ja herättelevät eniten ajatuksia minussa.

Ajatuksia kirja tarjoileekin paljon. Jos siis haluaa ajatella. Itse jäin monissa kohdin märehtimään ja makustelemaan lukemaani. Rajojen hakemisen lisäksi romaani käsittelee luopumista. Pohjavire on surullinen, melankolinen, haikea.

Rajassa yhdistyy monta elementtiä, joista pidän kirjallisuudessa: kaunis kieli ja kerronta sekä voimakas tunnelma ja juoni. Tiettyä ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ei se minua häirinnyt, ei ollenkaan. Sitä paitsi harvassa ovat kirjat, joista ei osaisi ollenkaan mitään arvata ennalta.

Yhdestä asiasta koen tarvetta nipottaa, viiltelystä. Marin viiltely jää irralliseksi, turhaksi. En tajua sitä (ja kokemusta löytyy kyllä viiltelystä), en vaikka Marin ajatuksia avataan, hänen leikkiään kuolema-ajatuksilla. Mutta viiltely? En saanut siihen otetta, minusta se oli epäuskottavaa.

Se nipo-osuudesta ja se onkin pientä verrattuna siihen, miten kovasti Rajasta pidin. Raja on käännetty myös englanniksi nimellä Limit. Toivottavasti se saa paljon lukijoita.

Rajasta on kirjoitettu paljon kirjablogeissa. En jaksa kaikkia tonkia esille, vaan menen sieltä, missä aita on matalin. Linkitän Booksyyn, koska olen hänen Raja-bloggaustaan kommentoinut itsekin taannoin. Lumiomenan Katjaan linkitän siksi, koska hänen arvionsa on mielenkiintoinen ja analyyttinen.

Kun surulliset totuudet näkevät päivänvalon

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010 (Seven 2012)
S. 333

Harva lienee välttynyt kuulemasta Riikka Pulkkisesta. Minäkään en ole, vaan olen Pulkkisen enimmäisestä kirjasta (Raja) lähtien ollut vaivihkaa kiinnostunut hänen kirjoistaan.

Tunne on kuitenkin ollut ambivalenttinen: samaan aikaan kiinnostaa, mutta samalla epäilyttää, ovatko hänen kirjansa kuitenkaan ihan minua varten.

Nyt on asia testattu Pulkkisen romaanin Totta kanssa. Kiitosta muuten kovasti ystävälleni

(joka ei ole kirjabloggaaja: nyt seuraa järisyttävä paljastus - keskustelen ja vaihtelen kirjoja muidenkin kuin kirjabloggaajien kanssa. Puhun siis kirjoista muuallakin kuin blogissani!),

joka kirjan minulle lahjoitti (tietänet kuka olet). Oli ihana ylläri!

Totta kertoo tarinan parin sukupolven ajalta. Elsan ja Matin pitkä yhteinen taipale ei olekaan niin särötön kuin päällepäin näyttää. Eleonoora, Elsan ja Matin ainukaiseksi jäänyt lapsi, kantaa muassaan muistojen taakkaa, josta ei oikein enää osaa erottaa, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Mutta jotakin tapahtui, jotakin joka tekee kipeää vieläkin.

Nyt kun Elsa tekee kuolemaa, on tilinteon aika. Elsa valottaa menneisyyttään tyttärentyttärelleen Annalle. Syyllisyys painaa ja näin pitkän ajan jälkeen tapahtumat näyttäytyvät itsellekin toisenlaisina. Kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskaltaa ajatella.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän sen henkilöt muuttuvat. Tai eivät ehkä muutu, vaan lukijan asenne ja mielipide heihin muuttuvat, kun saa tietää enemmän. Pulkkinen kerii verkalleen auki Elsan ja Martin menneisyyttä. Siinä sivussa myös Annan suru saa hiljalleen kasvot.

Pidin aluksi Martista, mutta idyllinen kuva sortui ja hajosi kirjan edetessä jättäen jälkeensä hämmennyksen. Miten minun pitäisi nyt suhtautua kun tiedän? Vastaus löytyy oikeastaan omasta elämästäni, mutta en aio kertoa sitä. Menee muuten avautumiseksi.

Mutta sepä (tietty omakohtaisuus) lieneekin eräs syy, miksi tämä kirja kostetti minua. Se kosketti oikeastaan monellakin tapaa: ei sinänsä tapahtumiensa puolesta, vaan tunteiden. Kävi jopa niin, että itkin muutamassa kohden. En vollottanut, vaan itkin sellaisia hiljaisia kyyneleitä, sellaisia kun on jo luovuttanut. Syyllisyys on vahva teema kirjassa.

"Olen ikivanha, voisin avata lattialaudat ja mennä niiden alle makaamaan, unohtua."

Pulkkisen kieli on kaunista, runollistakin. Pidin hänen kielikuvistaan, joista suurin osa oli varsin osuvia. Pystyin kuvittelemaan niiden avulla kasvoja ja maisemia. Toisteisuutta hieman oli muun muassa lattiarakojen ja -lautojen suhteen. Etenkin kirjan loppupuolella Pulkkinen innostuu niistä (lattianraoista) niin, että  viljelee niitä tiuhastikin. Eipä siinä, pidin niistäkin kielikuvista.

"Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo."

Helsingin Sanomat järjesti keväällä äänestyksen "lukijoiden sata suosikkia". Riikka Pulkkisen Totta sijoittui listalla kolmanneksitoista. En ihmettele.

Totta on jakanut mielipiteitä kirjablogeissakin. Koska kirjasta on kirjoitettu melkoisen paljon, en linkitä kaikkia. Valitsen tähän (Googlen) satunnaisotoksella joitakin arvioita, jotka tässä nyt luen itsekin samalla.

Kirjanurkan Kirsin arvion tunnustan lukeneeni samaan aikaan, kun luin kirjaa. Kirsi löytää mm. yhtäläisyyksiä Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmään. Myös Salla viittaa arviossaan kys. teokseen. Itse en ole tuota murhenäytelmää valitettavasti lukenut, mutta alkoi kovasti kiinnostaa.

Muutenkaan Totta ei tehnyt Kirsiin eikä Sallaan sen kummoisempaa vaikutusta. Ymmärrän periaatteessa heidän ärsytyksensä, mutta minua kyseiset asiat eivät häirinneet.

Mari A. ei myöskään ihan lämmennyt kirjalle, vaikka sen ansiot näkeekin. Samaan tapaan kuin Kirsi, Mari kiinnitti huomiota kirjan huumorintajuttomuuteen. Olihan kirja aika "ankea" ja tunnelmaltaan synkkä, mutta minua se ei häirinnyt. Iloton romaani sopi tähän hetkeen oikein mainiosti.

Norkku (Nenä kirjassa) kiinnitti huomiota kirjan ennalta-arvattavuuteen. Siihen kiinnitin minäkin huomiota. Muutenkaan kirjassa ei päässyt yllättymään, koska Pulkkinen itse vihjaili tulevista tapahtumista. Joskus sellainen toimii, joskus ei. Siitä voisin kyllä ehkä antaa miinuksen itsekin, koska tuollainen "teasereiden" heittely keskelle kirjaan vesitti tosiaan sen vähäisenkin yllätyksellisyyden.

Katja (Kirjoja ja haaveilua) ihastui kirjaan, kuten minäkin. Katjan arvion luettuani luulen, että oma lukukokemukseni on aika lailla lähellä hänen kokemustaan. Ihastuin samoista asioista.

Aamunkajon lukukokemukset koukuttui heti alusta lähtien kirjaan. Niin kävi minullekin, mikä oli tavallaan yllätys. Minulla ei nimittäin ollut kovin korkeat odotukset (oikeastaan jopa päinvastoin) tämän kirjan suhteen, joten yllätyin positiivisesti.



Sen verran kovaa tämä kirja minuun kolahti, että pakko laittaa se myös suosikkini-kategoriaan.