Hän, jonka jätit taaksesi

Kansi: ?

Jojo Moyes: The Girl You Left Behind
Penguin 2012
S. 514

Lukeminen on ollut vaikeaa viime aikoina muun muassa kauniiden säiden ja "narkolepsian" (sitaatit, koska kyseessä ei ole todellinen sairaus nimeltä narkolepsia) takia.

Minulla on sellainen epämääräinen väsymysongelma, joka on taasen aktivoitunut. Kohdallani tarkoittaa sitä, että en pahemmin jaksa hereillä olla. Kesän jälkeen olisi tarkoitus mennä asiaa selvittelemään lääkärille.

Tämä ei ole mikään uusi tilanne minulle, mutta mukaan on tullut muitakin epämääräisiä oireita, joiden takia lienee syytä päivittää terveydentilatiedot. Mutta se siitä.

Tämä on edelleen luku- ja retkiblogi, eikä mikään lääkäripalsta. Koin vain tarvetta puolustella vähäistä lukemistani, koska kovasti haluaisin kyllä lukea enempikin.

Moyesin kirjaa The Girl You Left Behind tulikin luettua melkoisen kauan. Kyllähän kirjassa sivuja piisaa - jopa siinä määrin, että lopussa alkoi hieman puuduttaa - mutta Moyesin tyyli on sujuvaa ja helppoa. Ei mitään kikkailua kielellä tai oikeastaan millään muullakaan. Tai no, onhan kirjassa juoni!

Ihastuin etenkin kirjan alkuun, jossa eletään Ranskassa, pääasiassa St Péronnessa, ensimmäisen maailmansodan aikana. Sisarukset pyörittävät sukunsa ravintolaa, aviomiehet ovat sodassa. Pelko puolisoiden kohtalosta on kova. Saksalaiset sotilaat ovat tunkeutuneet Ranskaan ja miehittäneet kyliä. Piskuinen St Péronnen kyläkään ei miehitykseltä säästy.

Miten tämä kaikki liittyy nykypäivään ja Lontoossa asuvaan Liv Halstoniin, joka suree äkillisesti menehtynyttä aviomiestään? Kirjan nimessä on sen vastaus ja tarkemmin: kyseessä on maalaus. Maalaus nimeltä The Girl You Left Behind. Maalaus on tuhonnut elämiä, mutta kentis myös korjannut niitä. Kenties kenties.

Joka tapauksessa maalaus herää unestaan lähes sata vuotta uinuttuaan. Osin sellaisten sattumien kautta, että arvasin ne ennalta ja tavallaan se oli kutkuttavaa, tavallaan hieman liian helppoa. Mutta toisaalta onhan fiktiossa kaikki sallittua ja sattuupahan noita varmasti joskus tosielämässäkin.

Moyes keittää maukkaan sopan, jossa historialliset tapahtumat kummittelevat rinnan nykyajan kanssa. Soppaa ryystää innoissaan, liikuttuneenakin, ja muutamista ennalta arvattavista käänteistä huolimatta, se vie kielen - ja mielen - mennessään. Kirjan eduksi mainittakoon myös, että kyllä se onnistui yllättämäänkin muutaman kerran.

Mikään huumorikirja tämä ei ole. Pikemminkin melko vakava ja tunnelmaltaan melankolinen ja haikea. Pientä huumorinkukkaa Moyes yrittää viljellä, mutta kyseessä ovat leikkokukat, jotka nuupahtavat heti puhjettuaan. 

The Girl You Left Behind on kaunis, puolihistoriallinen romaani. Senpä takia voinen osallistua sillä Ihminen sodassa -haasteeseen. Vaikka kirjassa ei pelkästään käsitelläkään ensimmäistä maailmansotaa, sen kuvaus ja vaikutukset ovat merkittäviä.

The Girliä ei ole käännetty suomeksi, mutta kenties joskus käännetään (niin ainakin toivon, sillä kirja on oikeasti hyvä). Onhan Jojo Moyesilta vastikään suomennettu romaani The Last Letter From Your Lover nimellä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. En ole tuota kys. kirjaa lukenut enkä varmaan ihan heti luekaan. Minulla on näet muutama muu Moyesin kirja hyllyssä jo ennestään, jotka on luettava ensin.

Aiemmin olen lukenut Jojolta yhden kirjan, Me Before You, josta pidin kovasti.

Seuraavat postaukset muuten tulevatkin sitten Suomesta! Parin päivän päästä siirryn nimittäin Helsinkiin lukemaan. Saatan tehdä jotain muutakin esimerkiksi ottaa kliseisiä turistikuvia, jotka koen pakolliseksi änkeä tänne. Viime suomireissusta onkin vierähtänyt kaksi vuotta, joten ihan tässä jännittää!

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
Kirjakauppaliitto 2014
Vuoden 2014 Kirjan ja ruusun päivä -kirja
S. 156

Aivan alkuun haluan esittää kiitokseni Maijalle (Kirjojen keskellä), joka mahdollisti tämän lukukokemuksen. En nimittän olisi itse millään päässyt kyseisille päiville kirjashoppaamaan, mutta onneksi Maija osti senkin edestä ja tarjoutui lähettämään extrakirjansa minulle. Kiitos siis vielä!

Olen lukenut muutamia Härkösen romaaneja, mutta en muistaakseni koskaan hänen kolumnejaan tai pakinoitaan. Nyt olen, sillä Takana puhumisen taito sisältää 151 herkullista kolumnia. Suurimpaan osaan voin jopa itse samastua (en tosin kaikkiin esim. niihin keski-ikäisjuttuihin, sillä olenhan itse ikinuori) ja jos en voinutkaan, silti nauratti.

Tekstiviestittelyyn liittyvää kirjoitusta lukiessani repesin nauruun. Mitä, kirjoittaako Härkönen minusta ja miehestäni, vaikka väittääkin kirjoittaneensa itsestään ja miehestään.

"Hei rakas, mitä kuuluu?" näpyttelen pahaa aavistamatta kännykän viestikenttään.
"Ihan hyvää", mies vastaa. "Jatkan vielä töitä. Mitäs sinne?"
Tulee ikävä tunne mahaan. Viestin sävy on liian asiallinen, jopa kylmä.
...
Ei vieläkään sanoja kulta, rakas, pieni, ei mitään sellaista, mistä tulisi mukava ja turvallinen olo. Jumalauta. Nyt on asiaa niin paljon, että näpyttely ei riitä. Täytyy saada puhua. Tarkemmin sanoen huutaa. Soitan miehelle.

Tarina jatkuu vielä puhelun verran, jota en tähän siteeraa. Lulekaa itse. Minä luin sen ääneen miehellenikin; piti lukea se hänelle kaksi kertaa ennen kuin meni jakeluun.

"Ongelma" ei ole toistaiseksi ajankohtainen, koska emme tekstaile. Parin viikon kuluttua saatamme tekstailla. Inhoan tekstaamista; se vie aikaa (minulla on vanha epä-älykäs simpukkapuhelin enkä muuta haluakaan) ja on muutenkin työlästä. Ehkä voisimme suosiolla soitella, jos on ihan pakollista asiaa. Koska ilmeisesti joutuisin kuitenkin soittamaan hänelle sen jälkeen, kun olen saanut kylmiä tekstiviestejä.

Takana puhumisen taito on runsas, mutta tiivis paketti sattumuksia, kohtauksia, väärinkäsityksiä, ajatuksia ja mielipiteitä, jotka Härkönen tarjoilee huumorinkukka tarjottimellaan. Hän ei säästele itseäänkään, vaan rennon hupsulla otteella antaa litsareita myös omalla naamalleen.

Tämä on hyvän mielen kirja, joka tuo esille myös aikamme ilmiöitä aina Naamakirjasta muihin someilmiöihin. Elämää on onneksi niidenkin ulkopuolella ja esimerkiksi karaokeen ja ravintolan valomerkkiin liittyvistä jutuista tuli lähes nostalginen olo.

Sanoisin, että nappivalinta kirjan ja ruusun päivän kirjaksi. Mainittakoon nyt kuitenkin, että tämä on ihka ensimmäinen koskaan lukemani kirjan ja ruusun päivän kirja.

Laitan yleensä mielelläni kirjoja kiertoon, mutta tämä kirja menee en anna! -osastolle. Takana puhumisen taito on ajaton ja tiedän palaavani sitä lehteilemään ja lukemaan sieltä täältä vielä myöhemminkin.

Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kuolleen tyttären arvoitus Jeddahissa

Kannen suunnittelu: Headdesign.co.uk / kuva: Alamy

Zoë Ferraris: The Night of the Mi'raj
Abacus 2009
s. 360

Enpä muista aiemmin lukeneeni Saudi-Arabiaan sijoittuvaa dekkaria. Tai oikeastaan mitään muutakaan romaania, joka sinne sijoittuisi. Zoë Ferraris sai kunnian viedä neitsyyteni Saudi-Arabiassa.

Rikkaan perheen tytär, Nouf, katoaa avioliittonsa kynnyksellä. Perhe värvää aavikko-oppaan, Nayirin, etsimään tytärtään.

Nouf löytyykin aavikolta - tosin kuolleena. Nayir ryhtyy selvittämään Noufin kuolemaa ja saa apua oikeuslääketieteen tutkijalta.

Tutkijan nimi on Katya Hijazi ja hän on nainen. Apua! Nayir ei ole pahemmin naisten kanssa ollut tekemisissä, koska hänellä ei ole sisaria, ei elossa olevaa äitiä eikä oikein muitakaan naissukulaisia puolisosta nyt puhumattakaan. Nayirille tuottaa kauhistusta pelkästään nähdä naisen naama. Onneksi sitä ei tapahdu usein, koska naiset käyttävät burkhaa julkisissa tiloissa ja miesten läsnäollessa.

He'd turned out to be such an ayatollah. He hadn't been able to speak to her without blushing, he wouldn't meet her eye, and he fainted when he saw Nouf's body, as if he'd been exposed to the face of the devil himself.

Kaikki varmasti tietävät, kuinka ankarat ovat naisten vaatesäännöt (muista säännöistä nyt puhumattakaan) Saudi-Arabiassa. Se (ja toki muitakin kulttuurisia piirteitä) näkyy luonnollisesti tässä kirjassakin ja erityisen mielenkiintoisen asiasta tekee se, että näitä sääntöjä tarkastellaan myös miesten näkökulmasta. Mitään syväluotaavia analyysejä ei ole luvassa, mutta Ferraris tuo erityisesti Nayirin ajatukset liki; hämmennyksen liittyen naisiin, jotka ovat hänelle suunnilleen yhtä suuri mysteeri kuin avaruuden alienit.

Minua miellytti myös Ferrarin tyyli kirjoittaa; hän ei saarnaa eikä alleviivaa naisten kehnoa asemaa. Naisten hankaluudet muun muassa liikkumisen suhteen ja työelämässä tulevat ilmi luontevana osana kirjaa; ovathan ne osa ympäröivää kulttuuria. Koin erittäin kiehtovana ja kiinnostavana lukea kirjaa, jossa saa niksauttaa aivonsa tavallaan ihan eri asentoon - sopeutumaan ja ymmärtämään hyvin toisenlaista kulttuuria.

Sivuhuomautus: ymmärtää ja hyväksyä ovat kaksi eri asiaa. Toisaalta minun tehtäväni ei ole toimia tuomarina, joten jätän naisten aseman puimisen toisille. Kirjan lukemisen lomassa tongin netistä tietoa liittyen Saudi-Arabiaan; katselin kuvia Jeddahista, luin Wikipedian artikkeleita, googletin noin yleisesti. Löysin mielenkiintoisen blogin, Jeddah Daily Photo. Suosittelen kurkkaamaan!

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kirjan juoni on melko yksinkertainen, suorastaan perinteinen. Jos kirjasta riisuisi kulttuuriset piirteet ja jännitteet, juonta voisi pitää melko latteana jopa. Mutta minusta tämä kirja onkin mainio esimerkki siitä, että näennäisesti simppelikin juoni voi toimia, jos kirja muuten on rikas ja tuhti.

Jos on kovasti jännityksen ja tiukan äksönin perään, ei tämä kirja välttämättä ole nappivalinta. Kirja ei näet ole kovin jännittävä eikä tempoltaan mitenkään huippunopea. Yhtä kaikki kirjaa tuli silti ahmittua, koska se oli kauttaaltaan mielenkiintoinen. Tylsää ei tullut kertaakaan ja hirnahtelin joissakin kohdin kenties tahattomalle tilannekomiikalle.

Minuun tämä kirja tosiaan kolahti niinkin lujaa, että ihme jos ei tullut kuhmua. Onneksi lisää on luvassa. The Night of the Mi'raj on nimittäin kirjasarjan aloitus. Toinen osa on nimeltään City of Veils, joka minulla odottelee jo hyllyssä. Kolmas kirja on Kindom of Strangers ja se minun pitää vielä metsästää. Olen ihan koukussa!


"I always believe in treating guests as if they were kings," Eric said, his nut-brown voice deepened by the food. "It's one of the things I love about this country."

 ~~~

Tätä kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu. Harmi, minusta tämä on helmi! Osallistun tällä kirjalla Marikan Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Kokoro kosketti, mutta ei ottanut sydämestä

Kansi: Alexander Parsonage

Natsume Soseki: Kokoro
Peter Owen 2007
Alun perin julkaistu Japanissa 1914
Kääntänyt Edwin McCellan
S. 248

Kokoro tarkoittaa sydäntä - ei kuitenkaan fyysisessä, vaan lähinnä hengellisessä (enkä tarkoita uskontoa) mielessä . Ymmärrän Kokoron luettuani, mihin sillä kirjassa viitataan; synnit sydämessä ovat raskaita kantaa, näin niin kuin yksinkertaistettuna.

Kirjan kertojapoika (opiskelija) tapaa iäkkäämmän miehen lomallaan. Jostain syystä opiskelija kiinnostuu miehestä ja haluaa ystävystyä hänen kanssaan. Kertojamme kutsuu miestä Senseiksi.

Sensei on misantrooppi, joka elää melko eristäytynyttä elämää eikä kaipaa siihen mitään "ylimääräistä". Hän on "pakottanut" itsensä vihaamaan ja elämään "kuolleena". Hänellä on siihen syynsä, jotka kyllä avautuvat lukijalle aikanaan.

Hieman petyin näistä syistä, koska koska... Niin niin ennalta-arvattavaa! Se ei olisi haitannut laisinkaan minua, Japani-rakastajaa, jos... Niin mitä, hmm? Odotin kirjalta syvällisyyttä, henkevyyttä, uusia tai vanhoja kauniisti esitettyjä ajatuksia, tajunnan räjäyttäviä virkkeitä jotka saavat minut polvilleen ja läähättämään kuin koiranpentu. Turhaan odotin; pinnalla snorklattiin, ei tarvinnut happipulloja.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä suorastaan ahmin. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta jokin hiljainen taika niissä velloo ja kuljettaa lukijaa. Kolmas osa on Sensein tarina, joka on kirjan heikoin lenkki. Ei se huono ole aiemmasta marinastani huolimatta. Mutta mutta... odotin syvempiä vesiä, joita ei koskaan tullut. Odotin tyrskyjä, joihin hukkua mutta huomasin kahlaavani hieman latteissa mainingeissa.

Ymmärrän kyllä periaatteessa kirjan ansiot. Näen siinä sukupolvien välisiä eroja, joita etenkin Sensein luvussa tulee esille. Niissä näkyy niitä hiljaisia kulttuurin muutoksia, joita tapahtuu ajan saattelemana väistämättä lähes kaikissa kulttuureissa. Se on mielenkiintoista, mutta valitettavasti nekin jäävät melko pinnallisiksi Kokorossa.

Olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää ja syventynyt Japaniin, joten Japani ei ole ihan tuntematonta maaperää minulle. Kunnia ja kasvojen menettäminen häälyvät kirjan taustalla ja niitä vasten on periaatteessa "helppo" ymmärtää Sensein ahdinko; Sensei rikkoo normeja.

Mieleni jakautuu pian kahtia tämän kirjan takia. Minä pidin pidin pidin, mutta jokin haraa vastaan. Silti en saata unohtaa kirjan mielenmaisemia enkä oikeitakaan. En pääse ihan sisälle, mutta en jää uloskaan. Seison ovimatolla ja kuuntelen, tirkistelen. Jään sivustaseuraajaksi.

kirjan alussa on Damian Flanaganin kirjoittama esittely. Siinä on erilaisia tulkintoja kirjasta - myös juonipaljastuksia. Siksi en lukenut sitä (esittelyä) ennen kirjaa enkä ole lukenut vieläkään. En halua vaikutteita omiin pohdintoihini.

Mutta nyt kun kaikki on lopussa, avaan kirjan vielä kerran ja luen ne. Palaan vielä kerran Tokioon (ja vähän muuallekin Japaniin), mutta säilytän loput itselläni. Koska miksipä minä tänne toisten tulkintoja toistaisin.

"The tragic news touched us like the bitter wind which awakens the trees and the grass sleeping in the remotest corners of the countryside."

 Kokorossa vieraillaan hautausmaalla, mutta kuka siellä käy ja kenen haudalla?

(Kuvat olen ottanut Tokiossa)

Lisäys: Kokoro on käännetty myös suomen kielelle (Tammen keltainen kirjasto).

Little Venice to Camden

Kanaalipoljenta sai jatkoa siitä, mihin se viimeksi jäi. Maanantaina (täällä bank holiday) fillaroitiin (miehekkeeni kanssa) kanaalinrantaa pitkin Paddingtoniin, Little Veniceen. Nämä kuvat ovat ainoastaan pätkältä Little Venice to Camden Lock.

Oikeastaan muut kuvat (jos niitä olisi) olisivat mielenkiintoisempia, mutta en jaksanut kuvata, koska oli niin hyvä vauhti päällä. Poljettavaa kertyi noin 55 kilsaa.

Camden Lock. Camden on mielestäni ihan pakollinen kohde, jos tulee Lontoossa käymään.

Huomenna sitten vaihteeksi kirjamietteitä. En ole viime aikoina pahemmin "ehtinyt" (jaksanut) lukea, koska on ollut ns. niin paljon muuta lautasella.

Sininen tapetti

Kesän kunniaksi uudistin blogini ulkoasua. Halusin vaihteeksi sinisävyjä, joten valitsin randomilla (eli ensin silmiini ja käsiini osuvat) sinisävyisiä kirjoja ja heitin (asettelin) ne lattialle kuvaamista varten.

Näkyykö tuttuja ja/tai luettuja kirjoja? Itsekään en ole noista kaikkia lukenut, mutta osan sentään.

Kevyt pyöräytys Photarissa ja tapetti valmistui.

Kirjojen hipeltäminen oli niin kivaa, että taidanpa tehdä seuraavan tapetin samalla metodilla. En nyt ihan heti kuitenkaan, vaan mennään tällä nyt vaikkapa syksyyn asti. Syksyllä voisi sitten vaihtaa värin vaikkapa punaiseksi. Punakantisia(kin) kirjoja näkyy olevan melko runsaasti.

Blogin bannerin olen muokannut John William Waterhousen maalauksesta.

Mukavaa viikonloppua!

Ihminen ei ole numero; ei kilo eikä gramma

Kansi: Marjaana Virta

Pekka Hiltunen: Iso
Wsoy 2013
S. 414
Kirjan sain Susalta, kiitos kovasti!

Lihavuus ei ole sama asia kuin sairaus. Ihmisen terveydentilaa ei pitäisi määritellä painon perusteella. Piste. Se on tämän kirjan keskeinen sanoma ja olen täysin samaa mieltä.

Kirja herätti minussa voimakkaitakin tuntemuksia, mikä on tietenkin hyvä asia. Toisaalta tuntemukset eivät olleet pelkästään positiivisia, vaan ajoittain ristiriitaisia - jopa hämmentäviä. Siksi koin pakottavaa tarvetta käydä kirjasta keskustelua jo kesken sen lukemisen.

Minulle tuo keskustelu oli kenties opettavaisempi ja avaavampi kuin tämä kirja, joka ei periaatteessa tarjoillut minulle mitään uutta. Minulle ei tule yllätyksenä, että ylipaino ei ole sama asia kuin sairaus; minulle se on aina ollut itsestäänselvyys.

Monille ei ja se on kyllä nähtävissä "läskihysteriassa", jota Hiltunen kuvaa kirjassaan hyvinkin tarkkanäköisesti ja totuudenmukaisesti. Lihavia kohtaan osoitettu syrjintä ja pilkka lähentelee ajoittain jopa vainoa, ja se on nähtävissä ihan tosielämänkin kohdalla. Ei tarvitse kuin klikata joku lehti auki ja melko varmasti sieltä löytyy uutinen lihavuuden (oletetuista) kustannuksista tai haitoista unohtamatta lukuisia laihdutusuutisia ja -vinkkejä. Missään tapauksessa ei saa hyväksyä itseään sellaisena kuin on!

Tämä kirja avaa silmiä todella hyvin näkemään "lihavuushysterian" toisesta näkökulmasta: miltähän mahtaa tuntua, kun joka tuutista saa kuulla, miten surkea ihminen on ja vain siksi, että on kertynyt painoa. Näissä kohdin tuli kyllä todella paha mieli Annin (kirjan kertoja ja päähenkilö) puolesta; on rankkaa lukea lehdistä suoranaista vihanlietsontaa.

On varmasti vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on (mikä on kaikkien perusoikeus!), kun ympäristö osoittelee sormella ja leimaa milloin laiskaksi, milloin tyhmäksi plus muut negatiiviset adjektiivit. Nämä pohdinnat ja huomiot olivat kirjassa minulle kaikkein vieraimpia, koska ne eivät kosketa minua. Siksipä pystyn itse suhtautumaan moiseen hölynpölyyn melko neutraalisti. Ymmärrän kyllä varsin hyvin, jos aihe on omakohtainen, se ei olekaan niin helppoa (on minullakin ne aiheet, jotka nostattavat verenpainettani ja saavat hiukset pystyyn, mutta eipä niistä tässä sen enempää).

Teen nyt poikkeuksen bloggauslinjassani (jota ei tosin oikeastaan edes ole) enkä aio kirjoittaa mitään kirjan juonesta. Siitä voi lukea enemmän toisista arvioista, joita linkittelen postauksen loppuun. Haluan tämän kirjan kohdalla vain päästellä ns. höyryt ulos. Mietin aluksi, etten kirjoita lainkaan Isosta, mutta sisäinen pakkomielteeni kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta vei voiton.

Olen näkevinäni Isossa voimakasta vastakkainasettelua hoikat vs. lihavat, mikä on turhauttavaa. Ihmettelen myös Anni Kanttoa; hän on olevinaan älykäs ja vahva (kirjan mukaan), mutta kirjan voimakas yksipuolisuus ja toisto saa hänet näyttämään lähinnä yhden asian jauhajalta, joka ei kykene mitään muuta ajattelemaan. Hän peilaa kaiken oman painonsa kautta ja näkee sen (kokonsa) syynä (kaikkiin) epäonnistumisiin.

Ihmettelen, mitä Anni tekee laihdutusryhmässä, kun ei halua laihtua. Ei kai sinne ole pakko mennä? Anni myös tekee sitä samaa, mistä moittii muita; yleistää ja arvostelee toisten ulkonäköä. Tosin Anni kasvaa ja muuttuu kirjan myötä, joten Isoa voisi pitää Annin matkana itsensä hyväksymiseen. Se tarina on kaunis; kunpa kaikki saisivat ylpeästi olla mitä ovat ilman ulkopuolelta tulevaa tuomitsemista ja syrjintää.

Iso on melko mustavalkoinen ja kärjistävä: toisaalta ymmärrän ratkaisun, mutta sitä voi miettiä meneekö sanomasta teho, jos liikaa kärjistää (provosoi?) ja toistaa. Runsas kärjistäminen voi myös ärsyttää, kuten minun kohdallani kävi.

~~~

Isosta ovat kirjoittaneet mm. Krista, Marile, Amma, Annika, Mari A, Booksy, Norkku, Notkopeikko, Katri ja Pihi nainen.

Loppuun tekee mieleni lisätä eräs kappale, jota kuuntelen itse aina kun tarvitsen voimaa olla, mitä olen. Toivon, että se antaa voimia muillekin. Olkaamme mitä olemme ja ylpeitä siitä - meillä on siihen oikeus!