Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leila Slimani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leila Slimani. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. maaliskuuta 2022

Morsioksi Marokkoon

Luin huhtikuussa 2018 Leïla Slimanin romaanin Lullaby (suom. kehtolaulu), joka oli ihan ok, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Olinkin ajatellut jättää Slimanin rauhaan, mutta hänen kirjansa The Country of Others alkoi vaivihkaa kiinnostaa aiheensa ja erityisesti aikakautensa takia.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan, noin 1940-luvusta eteenpäin. Aluksi ollaan Ranskassa, jossa nuori Mathilde rakastuu palavasti marokkolaiseen sotilaaseen, Amine Belhajiin, joka taistelee Ranskan joukoissa.

Kun Ranska vapautuu 1944, on sotilaiden aika palata koteihinsa. Amine palaa Marokkoon tuoreen vaimonsa Mathilden kanssa. Kuten arvata saattaa, elämä ei mene ihan niin kuin se unelmissa menee. Vaaleanpunaiset lasit haalenevat ja pilivilinnat romahtavat, koittaa arki joka näyttää ihmisten toisen puolen. Sen, mitä ei alkuhuumassa homannut tai halunnut nähdä.

The Country of Others on pääasiassa Mathilden tarina, mutta historiallinen Marokko, kulttuuri ja myös sen levottomuudet ovat alati läsnä. Tietenkin kirjassa sivutaan muidenkin henkilöiden elämiä, muun muassa Mathilden ja Aminen lapsia, joista erityisesti Aïcha saa huomiota. Samoin Aminen äiti, Mouilala ja Aminen sisarukset ovat tärkeitä henkilöitä kirjassa.

Kirjassa on paljonkin kiinnostavia henkilöitä, esimerkiksi kaikki nuo juuri mainitsemani. Olisin mielelläni lukenut heistä enemmänkin, nähnyt syvällisemmin heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Niin ei käy, vaan oikeastaan kaikki kirjan henkilöt jäävät melko hengettömiksi – jopa Mathilde itse.

Poukkoilua esiintyy henkilöstä ja aiheesta toiseen, mikä tekee tapahtumista hajanaisia ja jokseenkin irrallisia. Esimerkiksi Aïchan koulunkäyntiin ja sen ongelmiin paneudutaan eräässä kohdin erityisen huolellisesti ja sitten yhtäkkiä koko aihe hylätään eikä siihen juuri enää palata. Näin käy monen muunkin asian kanssa.

Henkilöiden hengettömyyden lisäksi yleinen kerrontatyyli on mielestäni varsin latteaa. Hengetön sopisi sitäkin kuvaamaan. Harmillista sikäli, koska periaatteessa kirja olisi voinut olla todella antoisa ja rikas lukuelämys. Vaan minun makuuni se jäi nyt korkeintaan löysäksi kädenpuristukseksi: tiedätkö sen tunteen, kun kättelet ja vastapuoli antaa kätensä vain lojua omassasi eikä purista takaisin.

Kirjan tapahtumat kuulemma pohjautuvat Slimanin omien isovanhempien vaiheisiin. Ilmeisesti jatkoa on luvassa. Ainakin kirja jäi sillä lailla kesken, että voisin helposti kuvitella sille jatkot. Jos jatkoa tulee, voipi olla että jää lukematta.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta ja Tarukirja.

Leïla Slimani: The Country of Others
alkuper. Le pays des autres, 2020
Faber & Faber, 2021
ranskasta englannintanut Sam Taylor
s. 313
suom. nimellä Toisten maa

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Listinpä lapsukaiset



Leïla Slimani: Lullaby
Alkuper. Chanson douce
Faber & Faber
Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
S. 207


Menen suoraan asiaan niin kuin kirjakin: lastenhoitaja tappaa hoitolapsensa Milan ja Adamin. Tämä ei ole spoilaus, vaan kirjan alkuasetelma, jonka jälkeen palataan ajassa taaksepäin. Yritetään ymmärtää, mikä sai Louise-nimisen lastenhoitajan surmaamaan hoidokkinsa.

Louisen tarinan rinnalla seurataan tietenkin myös lasten vanhempien, Myriamin ja Paulin, elämää. Louise mahdollistaa Myriamin palaamisen työhön luomaan uraa, joka näyttää lupaavalta. Päivät venyvät, mutta onneksi Louise on joustava ja omistautuva lastenhoitaja, joka pitää myös kodin siistinä. Unelma-nanny siis.

Lullaby ei ole mitenkään järin yllättävä, mutta ei tarvitsekaan. Jokin siinä silti kiehtoo, kerronta on jouhevaa ja etenevää, luvut lyhyitä joten kirja sopii luettavaksi myös silloin kun ehtii vain hetken lukea. Itse luin kirjaa myös kävellessäni. Luen joskus kävellessäni, jos ei huvita vain kävellä tai en jaksa ajatella tai maisema/kävelyosuus on tylsä. Kirjan kanssa matka taittuu mukavammin.

En aio – koska en jaksa – sen kummemmin nyt itse kirjaa pohtia. Se oli mielestäni ihan hyvä, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävä. Onneksi Louisella oli omakin lapsi, ettei kirjassa tehty taas lapsettomasta naisesta sekopäätunneköyhää psykopaattia, kuten monet (vapaaehtoisesti) lapsettomista ajattelevat (kärjistän). Hieman huvittavaa sikäli, että harvemmin niitä lapsia esimerkiksi otetaan huostaan lapsettoman naisen takia. Eivätköhän ne äidit ja isät ihan itse sössi asiansa. Sitä kannattaa miettiä ennakkoluuloja rakennellessaan.

Lullabysta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Kehtolaulu. Slimani sai inspiraationsa kirjaan todellisesta tapauksesta, siitä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.