Pandemian myötä uusi alku

Deon Meyerin Etelä-Afrikkaan sijoittuvan romaanin Fever voi katsoa kertovan jälleenrakentamisesta (siten se sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27). Miten jälleenrakentaminen onnistuu, onkin sitten toinen juttu.

 

Deon Meyer: Fever
alkuper. Koors, 2016
Hodder&Stoughton, 2017
afrikaansista englanniksi kääntänyt K.L Seegers
s. 530

 

Pandemia (jonkin sortin koronavirus kyseessä) on pyyhkäissyt maapallolta suurimman osan ihmisistä ja eloojääneet yrittävät selviytyä miten kykenevät autioituneessa ja infrastruktuuriltaan rikkinäisessä maassa, jossa heitä ahdistelevat villikoirien lisäksi – ylläri – toiset ihmiset.

Willem Storm on idealisti, hän haluaa rakentaa turvapaikan, jonne kaikki eloonjääneet ovat tervetulleita. Pandemian voi nähdä uutena alkuna, mahdollisuutena ihmiskunnalle (jos sattuu olemaan optimistinen idealisti).

Feverin rakenne on kiinnostava, sillä se on ikään kuin muistelmateos. Sen kirjoittaja on Willem Stormin poika, Nico Storm. Isä ja poika jäävät kahden pandemian aloittaessa “puhdistuksensa”: he viettävät lähes vuoden piilotellen ja eristyksessä ennen kuin Willemin idea turvapaikasta kypsyy toteuttamiskelpoiseksi. Ja löytyy paikka, johon sen voi perustaa.

Lukijalle paljastetaan romaanin ensimmäisessä virkkeessä, että Willem murhataan. Ja että siitä on vierähtänyt jo vuosikymmeniä. Nico on 47-vuotias kirjoittaessaan nämä muistelmat.

I want to tell you about my father’s murder. I want to tell you who killed him, and why. This is the story of my life. And the story of your life and your world too, as you will see.

I have waited for a long time to write about this: I believe one needs wisdom and insight for such a task. I think one has first to get the anger – in fact all the emotions – under control.

Nico on 13-vuotias pandemian alussa. Tapahtumakuvaus kattaa nelisen vuotta eli siihen, kun Willem murhataan. Tapahtumat eivät tässä romaanissa ole kuitenkaan se merkityksellisin osuus, vaan nimenomaan ihmiset, heidän tarinansa, persoonansa. Ja heidän väliset (valta)suhteensa.

Erityisesti tietenkin Nicon suhde isäänsä. Miten pandemia ja sen jälkeiset tapahtumat muokkaavat suhdetta. Miten vähän toisista lopulta ymmärtää – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos jotain yhtään mistään voi oppia, niin ihminen ei muutu. Ihminen on eläin siinä missä krokotiili ja kirahvi ovat eläimiä. Ihminen toimii lajilleen ominaisesti, tavoittelee alati enemmän, on luova ja kekseliäs. Ihminen on eläimistä julmin, koska ihmisen tietoisuuteen liittyy olennaisesti käsitys moraalista. Jonka voi sivuuttaa, jos se on tiellä.

Mitä tehdä uudella alulla? Kaikki ne samat virheet kuin ennen uutta alkua. Siihen ei tarvita kuin muutama väkivaltaa ja sortoa ihannoiva ihminen ja sellaisia on ollut aina ja on yhä. Sillä osa ihmisistä on väkivaltaisia, vallanhaluisia ja ahneita. Niin se vain on ja siksi uusi alku on samalla aina uusi loppu eikä mikään oikeastaan voi koskaan muuttua paremmaksi niin kauan kuin ihminen on vallassa.

Yllä olevat pari kappaletta ovat omia tuntemuksiani ja johtopäätöksiäni kirjasta. Romaanissa voi nähdä toisenlaisiakin kulmia, mutta nämä tukevat omia käsityksiäni. Veikkaan, että lukijan persoonallisuus ja yleinen maailmankatsomus voivat vaikuttaa paljonkin siihen, miten tämän kirjan (kuten tietysti minkä tahansa kirjan) haluaa tulkita, sillä kyseessä ei ole mikään paasaus tai saarna.

Kirjasta löytyisi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa siteerattavaa, mutta koska en jaksanut kesken lukemisen merkitä sivuja muistiin, ei niitä (lainauksia) nyt tähän saada.

Fever on erittäin koukuttava ja kiinnostava, syvällinenkin romaani joka onnistuu yllättämään useamman kerran. Heittäen menee suosikkeihini.

 

Olen aiemmin lukenut Deon Meyeriltä romaanit Kuolema päivänkoitteessa ja Blood Safari.

Syvällinen ja sydämellinen koomikko

Trevor Noah: Born a Crime
John Murray 2016
S. 285


Trevor Noah (s. 1984) on eteläafrikkalainen koomikko, joka heittää stand-up comedy -keikkoja sekä esiintyy jenkkiläisessä uutissatiirishow'ssa nimeltä The Daily Show.

En ollut tietoinen Trevorin olemassaolosta ennen kuin hiplasin hänen kirjaansa puodissa. Kirja lähti mukaani puhtaasti takakannen perusteella. Kotona sitten googlettelin Noahia ja opin, mikä hän on ns. miehiään.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut julkkisten kirjoista, koska hyvin harva julkku kiinnostaa minua ihan oikeasti. Olen myös siinä mielessä ignorantti, ettei minua välttämättä hirveästi jaksa kiinnostaa toisten ihmisten päätymiset niille urilleen, mihin ovat päätyneet.

Muille samanlaisille tiedoksi: Noah sivuuttaa kirjassaan kokonaan komediauransa ja keskittyy kertomaan varttumisestaan Etelä-Afrikassa (Johannesburgissa) apartheidin aikana ja sen purkamisen jälkimainingeissa.

Pelkästään kirjan nimi, Born a Crime, on väkevä. Trevor Noah on tavallaan rikollinen "tuotos". Hänen äitinsä on musta xhosa ja isänsä valkoinen sveitsiläinen. Mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat rangaistuksen uhalla kielletty apartheidin aikana.

"The genius of apartheid was convincing people who were the overwhelming majority to turn on each other. Apart hate, is what it was. You separate people into groups and make them hate one another so you can rule them all."

Apartheid ei erotellut pelkästään valkoisia ja mustia, vaan sekoitti koko pakan täydellisesti saaden mustat heimosta riippuen kääntymään toisiaan vastaan. Coloured-ihmisille oli vielä oma ryhmänsä. Trevor Noah tiivistää kirjassaan rotuerottelun "periaatteet" ja kertoo siitä, miten hän puoliksi valkoisena ja puoliksi mustana yritti luovia eri ryhmien välillä kun ei itse selkeästi kuulunut mihinkään. Ulkopuolisuus on Trevorille tuttu tunne.

Ajatus lipsuu helposti ja tekee mieli sanoa: "onko pakko valita?" Niin, helppo sanoa kotisohvalta ja omasta näkökulmasta käsin. Trevor Noah joutuu valitsemaan useita kertoja ja hän valitsee tilanteen mukaan. Trevor on kuin kameleontti, joka pyrkii sulautumaan tapettiin. Luovimisen taidon hän on oppinut pitkälti äidiltänsä. Trevor pohtii monien muiden asioiden lisäksi kielen vaikutusta identiteettiin ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Trevorin äiti halusi antaa Trevorille mahdollisuuden, näköaloja. Hän ei halunnut, että Trevor jää niiksi moniksi, joilla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä päivästä toiseen vailla toivoa paremmasta tai edes jostain muusta. Trevorilla ei ole afrikkalaista nimeä, koska Patricia ei halunnut antaa nimen tuomaa painolastia pojalleen.

Born a Crime on hauska, lämminhenkinen, älykäs ja pohtiva muistelmateos, jonka Trevor on omistanut äidillensä, Patricialle (käytän hänen englanninkielistä nimeänsä). Rakkaus ja kunnioitus äitiin näkyy läpi kirjan. Etuoikeutetun kermanekan näkökulmasta Patrician kasvatusmetodeja voisi pitää vähintään kyseenalaisia, mutta mitä varaa kenelläkään on tuomita. Jos sellainen valta jollekin kuuluisi, niin kenties Trevorille (minäkin olen muuten saanut selkäsaunoja monen muun 70-luvun lapsen tapaan, mutta ne on perusteltu eri tavalla kuin Trevorin saamat). Eikä hän tuomitse, vaan hän avaa lukijankin silmät.

"When I beat you, I'm trying to save you. When they beat you, they're trying to kill you."

Jos sinua kiinnostaa apartheid ja Etelä-Afrikan lähihistoria (ja älykkäät perustellut ajatukset), tämä kirja on juuri sinua varten. Jos vieroksut tietokirjallisuutta, tämä kirja on silti sinua varten. Jos et ole koskaan kuullut Trevor Noahista eikä poliittinen satiiri kiinnosta, tämä kirja on sinua varten. Itse asiassa mielestäni tämä kirja on kaikkia varten.

Mieluiten tietenkin suosittelisin tätä rasisteille ja muille itseään parempina pitäville henkilöille, mutta sellaiset ihmiset tuskin lukevat paljon muuta kuin mitävittualehtiä ja vastaavia, jotka vahvistavat heidän ennakkoluulojansa sopivilla valheilla.

Minä ihastuin ja ihailen Trevoria (ja hänen äitiänsä). Ihailen Trevorin räväkkää, mutta älykkään pohtivaa luonnetta, avarakatseisuutta, huumoria, rehellisyyttä ja sydämen sivistystä. Minusta hän on sankari. Ajattelin aiemmin sulloa hänet helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, mutta muutan mieltäni. Sijoitan hänet kohtaan 21. Sankaritarina.

En usko, että Trevor ajattelee itseään sankarina, mutta minä saan ajatella, mitä haluan. Ja teen sen kunnioituksesta häntä kohtaan. Kirjan lopussa tirahti kyynelkin poskelleni. Se oli liikutuksen ja rakkauden kyynel. Trevor, I love you.

Yllä olevaan sitaattikuvaan liittyen. Patricia on vahvasti uskovainen ja pakottaa Trevorinkin käymään kirkossa. Eikä vain yhdessä, vaan kolmessa. Äidin ja pojan uskonnolliset keskustelut ovat hauskoja ja nauroin (hyväntahtoisesti) ääneen niille. Trevor ei varsinaisesti ollut innostunut kirkossa käymisestä.

Ja muuten, kaikki yllä sivuamani asiat (aina lapsen nimeämisestä ja selkäsaunoista lähtien) - ja paljon muuta - tulevat kirjassa kunnolla avatuksi ja selitetyksi.

Suosittelen vahvasti lukemaan tämän haastiksen (tai jätä lukematta ja katso vain jutun lopussa oleva CBS:n videohaastattelu liittyen Trevorin kirjaan).

~~~

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta olisi kyllä aivan mahtava kulttuuriteko, jos se käännettäisiin. Ihan sama, vaikka kukaan Suomessa ei tietäisi kuka Trevor Noah on - sillä ei nimittäin ole väliä tämän kirjan lukemisen suhteen.

Miksi sisareni piti kuolla - ja olisiko sen voinut estää?

Sheila Kohler: Once We Were Sisters
Canongate 2017
S. 242

Sheila Kohlerin sisar, Maxine, kuoli tapaturmaisesti ollessaan nelikymppinen (kuolemasta on nyt kulunut kolmisenkymmentä vuotta). Sheila palasi juurilleen Etelä-Afrikkaan kysymysten piinaamana. Oliko kuolema oikeasti onnettomuus vai "tahallinen" teko. Kyseessä oli nimittäin auto-onnettomuus ja autoa ajoi Maxinen väkivaltainen aviomies, joka ei itse kuollut onnettomuudessa (hänellä oli turvavyö päällä, Maxinella ei).

Ennen kuin Kohler varsinaisesti käsittelee onnettomuutta, hän kertoo yltäkylläisestä ja erikoisesta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa 1950-luvulla. Sieltä Kohler kuljettaa lukijan nykyaikaan ja Maxinen kuolemaan johtaneen onnettomuuden juurille.

Kirja on jaettu lyhyisiin otiskoituihin lukuihin: vähän niin kuin mosaiikkimaiset muistot. Rakenne on miellyttävä ja kieli kaunista, mutta harmikseni mitään aihetta ei käsitellä kunnolla. Kohler kuittaa muutamalla virkkeellä sellaisia asioita, joista olisin itse mielelläni lukenut sivutolkulla (mainittakoon nyt vaikka apartheid).

Maxinen perhettä (Maxinella oli miehensä kanssa kuusi lasta) Kohler kohtelee kunnioittavasti ja paljastaa hyvin vähän siitä, mitä suljettujen seinien sisällä tapahtui. Selvää kuitenkin on, että kirurgi-aviomies pahoinpiteli Maxinen lisäksi lapsiansa. Oletan, että Kohler on hyväksyttänyt kirjansa Maxinen lapsilla, sillä tämä teos on omistettu heille.

Tätä kirjaa voisi pitää ns. läpileikkauksena tai pikakelauksena Kohlerin sisarusten elämään. Kirjassa on siellä täällä kuvia, jotka tekevät kirjasta albumimaisen. Kuvat on painettu samalle paperille kuin teksti eli mitään erillistä kuvaliitetta ei ole. Tämä ratkaisu onkin mielestäni parempi, sillä näin kuvat on voitu sijoittaa tarinan kannalta oikeisiin kohtiin. Lisäksi hieman rakeinen ja huono laatu sopii kirjan tyyliin.

Kohler on kirjoittanut useita romaaneja. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti Crossways, jossa Kohler käsittelee sisarensa kuolemaa fiktiivisesti.

Sheila Kohler syntyi Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ja asuu nyt Yhdysvalloissa. Tsekkaa Kohlerin nettisivut täältä.

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Elämäkerta tai muistelmateos

Oman elämänsä häpeäpilkut

Kannen kuva: Lucy Harmer

J.M. Coetzee: Disgrace
Suom. Häpeäpaalu
Secker & Warburg, 1999
S. 220

Nyt on kyseessä sellainen klassikko, josta varmaan kaikki ovat kuulleet. Suurin osa on kaiketi tämän lukenutkin. Itsekin melko varmasti olen joskus aikoja sitten, koska lukiessani nousi mieleeni sirpaleisia muistijälkiä.

En yksinkertaisesti saa tästä kirjasta kirjoitettua mitään, ellen spoilaa. Kirjan juoni ei ole mitenkään ihmeellinen; sen saisi mahtumaan noin kahteen virkkeeseen. Mutta pääpaino onkin ihan muualla kuin "ulkoisissa" tapahtumissa. Tärkeintä on (Lurien) sisin ja mitä sieltä löytyy - tai ei löydy.


VAROITUS: SPOILAUSVAARA ALLA - JATKA LUKEMISTA OMALLA VASTUULLA TAI OLE JATKAMATTA, MUTTA TURHA TULLA MINULLE ITKEMÄÄN, JOS SPOILAANNUT.




Keski-ikäinen David Lurie opettaa yliopistolla romanttista runoutta. Lurien valinta (opettaa juuri romanttista runoutta) on mielenkiintoinen, sillä romantiikka on Luriesta yhtä kaukana kuin on sarjamurhaajasta empatia. Mutta mitäpä siitä - lienee tahallinen valinta.

On silti ironista, että David Lurien uran ja elämän onnistuu mullistamaan hänen oppilaansa. Nuori ja kaunis nainen, jonka kanssa Luriella on melko yksipuolinen suhde. Skandaalinkäryä on ilmassa ja Lurie ottaa syytökset tyynenä vastaan. Julkiseen katumiseen ja anteeksi pyytelyyn hän ei silti alennu. Ei, koska hän ei oikeastaan näe tehneensä väärin ja siinä hän on johdonmukainen alusta loppuun - ei hän muuta kantaansa.

No mutta, tekikö hän väärin? Pitäisi varmaan ajatella, että teki (koska hän periaatteessa raiskasi tytön, vaikka minusta ei kuitenkaan). Vaan enpä voi silti täysin niin ajatella, mikä tietyssä määrin ehkä - en ole ihan varma - häiritsee minua itseänikin. Minä nimittäin saatan joissakin asioissa jopa samastua David Lurien ajatuksiin.

Entä häpeääkö Lurie tekoaan? Minusta ei. Kyse on enemmänkin siitä, että hänet on (omasta mielestään) häpäisty. Hänestä on tullut yliopiston häpeäpilkku, niin kuin hänen tyttärestään tulee myöhemmin oman kylänsä häpeäpilkku.

Kirjan voisi jakaa kahteen osaan: mitä tapahtui kaupungissa ja mitä tapahtui maalla? Lurie nimittäin matkustaa Cape Townista tyttärensä maatilalle mietiskelemään ja nuoleskelemaan haavojaan. Huijasin, ei hän mitään nuoleskele - ei ole aihetta sellaiseen. Mutta fudut tuli yliopistolta ja johonkin piti mennä, joten miksipä ei tyttären tykö.

Aluksi asiat tuntuvat menevän ihan kohtuullisesti, mutta sitten taas tapahtuu: kolme mustaa huligaania hyökkää tilalle. On tarpeen mainita ihonväri, sillä eletään apartheidin jälkeistä aikaa, mutta ennakkoluulot leijuvat edelleen ilmassa. Lurie ei kaupunkilaisena voi mitenkään ymmärtää tyttärensä suhtautumista asiaan. Tytärtä ärsyttää isänsä sotkeutuminen asioihin ja kyvyttömyys nähdä asioita muuta kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan.

Ja minä itkin koirien kohtaloita. Jestas sentään, mitä horisen, mutta kirjassa tapahtuu suoranaista koirien liukuhihnakuolemaa ja se on kuulkaa koskettavaa. Siihen ei totu edes liukuhihnatyönä heitä nukuttava nainen. Ja minä löydän David Luriesta pehmeän kohdan kaiken kovuuden ja jähmeän jääräpäisyyden alta. Minä tietyllä tapaa inhoan ja samaan aikaan pidän hänestä.

Löysin kirjasta yhden epäjohdonmukaisuuden. Tai sitten tytär valehteli isälleen; en tiedä kummasta on kyse. Pähkinänkuori: tytär tulee raskaaksi raiskauksesta. Isäehdokkaita on kaksi, koska yksi kolmesta ei kuulemma raiskannut. Kuitenkin kirjassa annetaan myöhemmin ymmärtää, että tuo kolmas voisi silti olla isä. Miten se on mahdollista, jos ei hän kerran raiskannut - ainoastaan katsoi ja otti oppia?

Summa summarum: Taiten kirjoitettu, Coetzeen kieli on kaunista ja tyylikästä. Kokonaisuus on eheä ja jätti mieleeni valtavat jälkimainingit. Tämä kirja ei hevin päästäni unohdu ja varmasti luen sen uudelleen joskus. Kirjan lisään suosikkeihini.

~~~

Huomasin muuten, että minulla on kaksi Disgracea hyllyssäni. Laitan mielelläni toisen (pehmeäkantinen) kiertoon eli vinkkaa kommenttilaatikossa jos kirjan haluat ja laita sitten s-postia minulle (elegiah@gmail.com), niin pistän kirjan tulemaan.


Häpeäpaalu muualla bogeissa:

Tea with Anna Karenina
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (Spoiler alert)

Kadonnutta veljeä etsimässä

Deon Meyer: Blood Safari
Hodder & Stoughton 2009
(Alkuper. Onsigbaar 2007)
Afrikaansista kääntänyt K. L. Seegers
S. 372

Lemmer on Body Armorin palkkalistoilla oleva freelance-henkivartija, joka heittää keikkaa pyydettäessä.

Kun Body Armor palkkaa hänet varakkaan, kauniin naisen henkivartijaksi, hän ajattelee aluksi pääsevänsä helpolla ja tienaavansa helppoa rahaa. Väärin.

Emma le Roux haluaa selvittää kadonneen veljensä mysteerin: onko veli todella kuollut vai vielä elossa jossain? Tietyt vihjeet viittaavat siihen, että veli on kuin onkin elossa.

Hämäräperäinen hyökkäys le Rouxin kotiin sysää naisen palkkaamaan henkivartijan suojakseen lähtiessään selvittämään asiaa.

Lemmer on omien ennakkoluulojensa ja teorioidensa pauloissa. Lemmeriltä löytyy teoria mm. pienistä naisista, jollainen Emma le Roux, hänen asiakkaansa, on. Meinasin vetää hernemaissipussin nenään noita teorioita lukiessani, mutta sitten muistin, että tämä on fiktiivinen romaani eikä mikään tietokirja ja hölläsin nutturaa. Jopa naurahdin.

Kirja on melkoinen soppa ekoterrorismia, ahneutta ja korruptiota näin muutamia teemoja mainitakseni. Siinä missä Kuolema Päivänkoitteessa olisi periaatteessa voinut tapahtua missä tahansa, Blood Safari nitoutuu ehdottomasti Etelä-Afrikkaan. Kirjassa ei liikuta vain Cape Townissa, vaan ympäri Etelä-Afrikkaa, ja poiketaanpa siinä parissa naapurivaltiossakin.

Deon Meyeriä tuntuu kiinnostavan traumatisoituneet miehet, jollainen Lemmerkin on. Juro Lemmer säästelee sanojaan jopa ärsyttävyyteen asti. Emma le Roux on helisemässä useita kertoja miehen jäyhyydelle.

Lemmerin jurottamiselle on syynsä ja ne löytyvät miehen lapsuudesta ja myöhemmin seuranneista tapahtumista. Emman vakava haavoittuminen on käännekohta: Lemmerin on pakko avata itseään, tarkastella toimiaan.

Kirjan nimen mukaisesti tämä lukusafari on melko verinen: ihmistä kaatuu kuin heinää eivätkä eläimetkään ole turvassa. Keneen voi lopulta luottaa, keneen ei? Itsekin aloin kirjaa lukiessani epäillä lähes kaikkia sen henkilöitä.

Kirja on ajoittain vauhdikasta äksöniä, jonka keskellä on suvantovaiheita, joissa lukija voi hengähtää. Kirjan lopussa Meyer käyttää samaa kaavaa kuin Kuolema päivänkoitteessa: rinnan kulkee kaksi melko jännittävää huipennusta. Minusta toisen huipennuksen olisi voinut siirtää hieman aiemmaksi, mausteeksi sinne suvantoon.

Blood Safari ei yllä samalle tasolle Kuolema päivänkoitteen kanssa. Syvällistä pohdintaa löytyy tästäkin kirjasta, mutta se hersyvä huumori ja hauskat dialogit puuttuvat lähes tyystin. Se tekee kirjasta melko synkän ja raskaan, jopa monotomisen.

Aion kuitenkin jatkaa Meyerin lukemista, sillä hyllyssäni odottelee vielä pari hänen kirjaansa (ihan omalla rahalla ostettuja niin kuin Blood Safarikin). Sitä paitsi en voi vastustaa Afrikan kutsua.

Osallistun Blood Safarilla Afrikan tähti -haasteeseen.

~~~

Törmäsin tämän kirjan kohdalla samaan puutteeseen kuin muutamien muidenkin englanniksi käännettyjen kirjojen kohdalla: alkuperäistä nimeä ei mainita missään. Lunttasinkin sen Goodreadista.

Kilpajuoksu aikaa vastaan

Deon Meyer: Kuolema Päivänkoitteessa
(Alkuper. Orion, 2000)
Gummerus 2013 (julkaistaan viikolla 21)
Englanninkielisestä käännöksestä (Dead at Daybreak) suomentanut Marja Luoma

Kirja on kustantamolta saatu ennakkokappale.

Kun tarjoutui tilaisuus saada Kuolema päivänkoitteessa ennakkolukuun, tartuin oitis tilaisuuteen ja ilmoitin halukkuuteni.

Deon Meyer oli minulle ennestään tuntematon nimi. Kiinnostuin tästä kirjasta ensin yksinomaan siksi, että se sijoittuu Etelä-Afrikkaan.

Olen afrikkafani ja tämä "fanaattisuus" käsittää koko Afrikan mantereen. Etelä-Afrikkaan haluaisin (ja aion!) joskus matkustaa: se on pitkäaikainen haaveeni. Mitään odotuksia minulla ei kirjan suhteen ollut, koska kyseessä oli tosiaan uusi tuttavuus minulle.

Mutta voi veljet, tämä ei jää tähän. Olen jo tonkinut mm. Goodreadsia ja havainnut, että Meyerilta on ilmestynyt lukuisia kirjoja. Meyer kirjoittaa afrikaansiksi, mutta hänen kirjojaan on käännetty useille kielille - luonnollisesti myös englanniksi.

Vaan palataanpa takaisin tähän kirjaan. Kuolema päivänkoitteessa alkaa vauhdikkaasti putkasta, jonne entinen poliisi Zatopek van Heerden on joutunut edellisenä iltana. Van Heerdenin "asianajaja", Kemp, rientää hommaamaan hänet (van Heerdenin) pois putkasta, mutta luonnollisesti hänellä on oma lehmä ojassa.

Niin van Heerden päätyy tutkimaan antiikkikauppias-Smitin murhaa ja siihen liittyvää ryöstöä, jota poliisit eivät ole onnistuneet selvittämään.

"Kassakaappi on tyhjennetty ja ainoat johtolangat ovat kasa valkoista paperia ja epätavallinen murha-ase. Kassakaapista on kadonnut myös testamentti, jossa Smit jättää omaisuutensa avopuolisolleen, ja jollei testamenttia löydy, perintö menee valtiolle."

Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä van Heerdenillä on vain seitsemän päivää aikaa löytää testamentti. Miehen motivaatiokin on hakusessa ja hänen tekisi mieli antaa piupaut koko jutulle.

"Kun Hope palaa, kertokaa,että kävin. Kertokaa, että halusin tavat hänet pikaisesti Smitin tapauksen takia, jonka ratkaisemiseen meillä on vain kuusi päivää aikaa, mutta te ette halunnut paljastaa, missä hän on. Kertokaa Hopelle, että  lähdin lounaalle enkä tiedä, koska tulen takaisin. Lisätkää vielä, että jos hänen palkollisensa haluavat kusta Smitin tapauksen, minäkin voin hilpein mielin lorottaa oman osuuteni lätäkköön. "

Van Heerden on rujo mies, joka ei sanojaan kaunistele. Hän vaikuttaa kovalta ja tunteettomalta, mutta pinnan alta alkaa paljastua muutakin. Kirjassa kuljetaan kahdessa tasossa: nykyajassa ja van Heerdenin muistoissa. Muistoista muodostuu tarina, joka avaa ovet van Heerdeniin synkkään salaisuuteen.

"Miksi ihmiset toisten elämää punnitessaan ynnäävät vain pari isoa lukua ja perustavat tuomionsa siihen? Kun taas oman elämän artimetiikassa ollaan valmiita vääntelemään tuhansia lukuja, kertomaan, laskemaan yhteen, jakamaan, kunnes loppusumma on saatu vääristeltyä oman mielen mukaiseksi."

Kuolema päivänkoitteessa on syvällisiä piirteitä sisältävä dekkari. Ja trilleri. Lukijan omalla vastuulla tietenkin on, kuinka paljon hän haluaa jäädä ajattelemaan kirjaa lukiessaan.

Meyer ei hukuta lukijaa syvällisyyden suohon, mutta hän antaa ajatuksia, raottaa verhoa ja antaa lukijan itse päättää. Minä livahdin verhonraosta ja näin enemmän. Paljon enemmän kuin vain koukuttavan tarinan ja mielenkiintoiset käänteet ja henkilöhahmot.

Syvällisemmän puolen vastakohtana hihittelin ääneen kirjan dialogeille ja van Heerdenin ajatuksille. En usko, että tähän lainaamani sitaatit tekevät oikeutta kirjan huumorille, koska ne pitäisi lukea kontekstissaan. Monessa kohdin se hauskuus nimittäin syntyy juurikin tekstiyhteyden tiimoilta.


Tässä kuitenkin parit maistiaiset:


 "Pitäisitkö ovea vähän aikaa, Johannes Jacobus, minun pitää vielä hakea kidutusvälineet."

"Ilmestyykö juttu myös Beeldissä?" Hope kysyi.
"Siinä ei ole tilaa etusivulla. Gautengin pääministeri on taas töpeksinyt. Juttu ilmestyy sivulla viisi tai seitsemän."

"Opin, että median loppumaton sensaation- ja verennälkä voitiin valjastaa työhevoseksi (ja että hevosen pillastuessa vaunuissa oli vain yritettävä pysyä)."

~~~

 Tämä kirja on helmi, joka lentää oitis kategoriaan Suosikkini. Kartutan tällä myös Afrikan tähti -kirjahaastetta.

Kuolema Päivänkoitteessa sisältää jonkin verran melko raakoja kuvauksia. Minun brutaalisuusmittarin neula ei kuitenkaan  värähtänyt juuri lainkaan, mikä tietenkin kertoo enemmänkin siitä, että siedän hyvin verta ja suolenpätkiä.

Vaiennettu Anna

Elbie Lötter: It's me, Anna
(alkuper. Dis Ek, Anna)
PaperBooks 2005
S. 170

Joskus mietin, millaista olisi olla äiti. En kovin usein, koska minulla ei ole halua saada lapsia ja hoivaviettini (kyllä, olen havainnut, että on minulla sellainenkin) kohdistuu lähes yksinomaan eläimiin. Jumaloin eläimiä, vaikka joitakin pelkään.

Mutta jos olisin äiti, olisin jakanut itseni ensin yhdeksän kuukautta sikiön kanssa. Olisin majoittanut sitä ennen kuin se tulee maailmaan. Luulen, että haluaisin suojella sitä, auttaa elämässä.

En sulkea silmiäni, kääntää selkääni. Olla niin heikko kuin Annan äiti. Sillä minä syytän Annan äitiä melko monesta. Olen varma, että hän tiesi, mitä talossa tapahtuu. Miten hänen uusi aviomiehensä käytti Annaa.

Kodin ilmapiiri on miinakenttä: koskaan ei tiedä, milloin räjähtää ja mitkä ovat seuraukset. Oman etunsa ja turvatun taloutensa takia hän uhraa Annan miehelleen. Sitä ei suoraan kirjassa sanota, mutta sellaisen johtopäätöksen siitä väistämättä tekee. Äiti hylkää lopulta kokonaan lapsensa käännettyään ensin selkänsä.

It's me, Anna perustuu tositapahtumiin. Se on käännetty afrikaansista. Tästäpä pääsenkin erääseen kirjan ongelmaan: nimittäin ajoittain kummalliseen kieleen. Jotkut sanavalinnat tuntuivat oudoilta, samoin lauserakenteet. Se teki kirjasta hieman kömpelön lukea. Luulen, että syy on nimenomaan käännöksessä, mutta varmahan en voi olla, kun en afrikaansia ymmärrä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Cape towniin. Tosin yhtä hyvin tapahtumat voisivat sijoittua vaikka kuuhun, sillä niiden sijainti ei ole kirjassa olleellinen. Jos ei maata ja kaupunkia olisi kirjassa mainittu, en olisi mitenkään voinut tietää, että se sijoittui juuri Capiin. Kulttuurista aspektia ei siis kirjassa ole.

Siksipä tässä nyt mietinkin, että onko tämä sopiva kirja Afrikan tähti -haasteeseen. Kun haasteen perimmäinen idea kuitenkin käsittääkseni on tutustua monipuolisesti Afrikan eri maihin ja kulttuureihin. Toisaalta kirjan lopussa on Sharon Lewisin kirjoittama tiivistelmä lasten hyväksikäytöstä Etelä-Afrikassa ja yleensä.

Noh, päätän nyt että tämä kirja sopii Afrikka-haasteeseen. Jos joku on eri mieltä, voi tulla avautumaan kommenttilaatikkoon. Kaikki vastalauseet otetaan huomioon ja käsitellään tarkasti.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kirjavuori Mount Everstille -haasteeseen.

~~~

It's me Anna on suomennettu nimellä Vaiennettu Anna. Nimi kuvaa kirjaa todella hyvin, sillä sitä Anna on: vaiennettu. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Susa P (Susan kirjasto).

Hiekkalinna

André Brink: Hiekkalinna


Brink on eräs lempikirjailijani. Suuri osa hänen kirjoistaan sijoittuu Etelä-Afrikkaan ja käsittelee usein tavalla tai toisella apartheidia.

Tämäkään kirja ei ole poikkeus, vaikka tässä kuitenkin painottuu enemmän se mystinen ja spiritiuaalinen puoli Afrikasta.

Kirjassa on kaksi tasoa: nykyisyys ja sukupolvet.

Sukupolven naisten tarinoita kertoo kuolemaa tekemä Ouma Kristina, joka on pyytänyt Lontoossa asuvan tyttärentyttärensä luokseen Etelä-Afrikkaan kuulemaan suvun tarinaperinnön voidakseen kuolla rauhassa.

Hiekkalinna on tavallaan kirja, joka koostuu useista tarinoista ja nimenomaan suvun naisten tarinoista. Luonto ja tietty henkisyys on voimakkaasti läsnä jokaisissa tarinoissa.

Joku voisi ajatella kirjan hipovan jopa fantasiaa, mutta itse näkisin kyseessä olevan ehkä enemmänkin nimenomaan se henkisyys, joka on leimallista yhä nykyään Afrikan heimoille.

Enemmän kuin fantasiana näkisin ns. yliluonnolliset kohtaukset symbolisina. Se, miten tuota symboliikaa sitten kukin tulkitsee, on asia erikseen. André Brink ei siinä lukijaa juuri ohjaa, vaan jättää aika paljon lukijan oman päättelykyvyn ja mielikuvituksenkin varaan.

Brinkiä on kehuttu siitä, että hän on osannut taitavasti kuvata naisena olemista tässä kirjassa, joka siis kertoo lähes yksinomaan naisista. Toki kirjassa on miehiäkin, mutta he ovat sivuosassa.

Minusta naiskuvaus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole sen merkittävämpi kuin jonkun muun miehen kirjoittama kirja, jossa naiset ovat pääosassa.

Joissakin kohdin naiseuden käsittely tuntuu jopa hieman huvittavalta. Kuukautisille on annettu aika suuri merkitys. Itse mietin, kuinka suurta osaa kuukautiset lopulta kuitenkaan naisen elämässä merkitsevät. Itse en edes ajattele niitä.

Toki näkökulmani on länsimainen ja yleensähän siihen ei silloin liity mitään riittejä ja toisaalta kuukautisten merkitys on eri, jos haluaa lapsia, mutta niitä on vaikeuksia saada.

Näitä teemoja ei kuitenkaan kirjassa käsitelty, vaan vauvaa pukkasi maailmaan kuin liukuhihnalta.


Muitakin pieniä naiseutta korostavia yksityiskohtia kirjassa esiintyi: esimerkiksi vaatteiden vaihtaminen useita kertoja ennen päivän asun valitsemista. Minusta nuo maininnat olivat hieman väkinäisiä sivulauseita. Ikään kuin kirjoitettu vain muistutukseksi siitä, että henkilö on nainen.

Mutta summa summarum, mielenkiintoinen kirja ja pidin siitä kovasti. Ei kuitenkaan parasta Brinkiä joskaan ei huonointakaan häneltä lukemistani kirjoista.

Lisään tähän loppuun listan lukemistani brinkin kirjoista. Nimeä klikkaamalla pääset suoraan postaukseen, jossa olen kirjasta kirjoittanut.

Sateen enteitä
Myrskyinen hiljaisuus
Hiljaisuuden tuolla puolen
Tuokio tuulessa
Valkoinen, kuiva kausi
Kovan valon maa
Pirunlaakso (en ole koskaan kirjoittanut siitä mitään, valitettavasti. Mutta en tykännyt kirjasta)

Sateen enteitä

-->Olen lukenut aika paljonkin viime aikoina, mutta en ole jaksanut kirjoittaa kirjoista mitään. Tämän blogin on tarkoitus olla lukupäiväkirja myös minulle itselleni muistaakseni, mitä kaikkea olen lukenut.

Siksi minulla on pakkomielle saada ulos edes pari sanaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

André Brink: Sateen enteitä

Suurin osa Brinkin kirjoista sijoittuu tavalla tai toisella Etelä-Afrikkaan ja eräs keskeinen teema on apartheid. Tämä kirja ei tee siinä poikkeusta.

Brink on eräs suosikkikirjailijani. Pidän hänen tyylistään olla osoittamalla sormella. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia, koska ne eivät ole mitään kaikkia miellyttäviä superihmisiä. Brink kuvaa mielestäni hyvin ympäristön vaikutuksia yksilötason asenteisiin.

Martin Mynhardt on menestyvä liikemies, joka omistaa kaivoksia. En varmaankaan pitäisi Martinisita, jos hän osuisi kohdalle tosielämässä tai tietäisin hänestä vain ns. kovat faktat.

Näiden faktojen alla asuu kuitenkin ihminen, joka uskoo asiaansa ja jolla on näkemykset siitä, miten rotuerottelusta voitaisiin pitkällä tähtäimellä vapautua.

Siitä en tosin ole varma oliko Martinin halu tasa-arvoisuuteen aitoa, mutta ainakin hän oli perustellut (jos ei muille, niin itselleen) ne tavat, joilla apartheidista voidaan hiljalleen luopua.

Martinin rakas ystävä edustaa edustaa ajatuksiltaan toista ääripäätä. Hän haluaa maltillisuuden sijasta toimintaa apartheidin kukistamiseksi. Tästä syntyy syvä kuilu ystävysten välille ja asia johtaa toisiin.

Miten yksi viikonloppu sitten voi saada aikaan käänteen Martinin elämässä? Miksi kaikki luhistuu juuri silloin?

Täytyy palata ajassa taaksepäin ja niin Martin tekeekin. Kertomalla tarinansa hän yrittää selkiyttää ajatuksiaan ja tutkiskella omaa osuuttaan tapahtumaketjuissa sekä moraaliaan.

Tämä kirja jäi elämään mieleeni pitkäkäsi aikaa sen lukemisen jälkeenkin. André Brinkin kirjoilla on useimmiten sellainen vaikutus ainakin minuun.

Orjakapina Kapin kupeessa

-->

En ole lakannut lukemasta, mutta minulla on ollut motivaatio-ongelmia luettujen kirjojen listaamisessa. Toisinaan tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Se ei johdu kirjoista, vaan jonkinlaisesta sisäisestä tylsistymisestä.

Brinkiä en kuitenkaan voi ohittaa hiljaa, sillä hänen Etelä-Afrikasta kertovat kirjat ovat mielenkiintoisia, koskettavia, sanomarikkaita.

Andre Brink: Myrskyinen hiljaisuus

Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan. Apartheid kukoistaa (joskin ilmassa on murroksen merkit) ja se onkin kirjan keskeinen teema, kuten Brinkin useissa teoksissa. Eletään vuotta 1825, mutta oikeastaan tapahtumavyöry on saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin.

Mentyään naimisiin Nicolaas perii isältään maatilan. Hän saa mukaansa myös Galantin, jonka kanssa hän on varttunut koko lapsuutensa. Galant on orja eikä Nicolaasin ja orjan suhde ole mutkaton. Sitä rasittaa tasaveroisen tuntuinen lapsuus ja nykyisyyden baas-orja –asetelma.

Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita.

Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan. Siinä he kuitenkin menevät metsään ja ymmärtävät toisensa niin väärin kuin voi ymmärtää. Ikään kuin he puhuisivat eri kieltä ymmärtäen vain sanan sieltä täältä ja sekin tulkitaan – kuten inhimillistä on – omien odotusten, pelkojen ja olettamusten kautta.

Galant tappaa isäntänsä ja siinä sivussa kuolee muutama muukin valkoinen. Miten kapinaan päädyttiin, on pitkä tarina. Sitä ovat omalta osaltaan kertomassa useita henkilöitä – niin mustia kuin valkoisia.

Brinkin ratkaisu useasta kertojasta toimii erinomaisesti. Emme näe vain toista – valkoista tai mustaa – kantaa, vaan molemmat. Sinänsä kirja on aika surullinen, sillä kenenkään kohtalo tai elämä ei ole eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan järin onnellinen. Voisi sanoa, että vähiten ajattelevat ja osaansa tyytyvät ovat niitä onnellisimpia.

Kirja alkaa syytekirjelmällä, joka voisi periaatteessa olla referaatti kirjasta. Pitäisin sitä itse kuitenkin alkusoittona, joka valmistaa orkesterin täyteen soittoon. Yksinään se nimittäin jää vain ontoksi soinnuksi, josta puuttuu melodia.

Tämä kirja menee suosikkeihini.