Suorapuheisuutta vai huonoa käytöstä

 

Joistakin henkilöistä sanotaan, että he ovat suorapuheisia ja sanovat asiat niin kuin ne ovat (heidän omasta mielestään siis: asiat harvemmin ovat yhdellä ja tietyllä tavalla). Sitä pidetään joskus ylevänä, joskus vihjauksena siitä, ettei henkilöiden sanomisista kannata loukkaantua eli tiedossa on että voi tulla mitä tahansa. Kun he vain sanovat, mitä ajattelevat.

Mutta mikä oikeastaan on suorapuheisuutta ja missä kulkee raja suorapuheisuuden ja töykeyden välillä?

Itse miellän, ettei suorapuheisuus ole synonyymi töykeälle käytökselle, kuten se valitettavan usein mielletään. Suorapuheisuus minulle merkitsee pyrkimystä tuoda asia, tunne tai mielipide esille siten, ettei siihen jää tulkinnanvaraa. Tavoite on esittää asiansa siten, että se ymmärretään “oikein” eli siten kuin itse toivoo. Tavoite ei ole dissata toista, vaan halu tulla ymmärretyksi.

Jos joku on käynyt kampaajalla ja siihen toinen toteaa suorapuheisesti, että eipä tullut kummoinen, edellinen oli parempi, ei kyseessä mielestäni ole varsinaisesti suorapuheisuus vaan epäkohtelias käytös ellei kampaajalla käynyt henkilö varta vasten ole pyytänyt rehellistä mielipidettä (ja silloinkin voi miettiä, miten asiansa esittää).

Kuten tiedämme, moni kertoo mietteensä ihan pyytämättäkin. Kun sitten joku pahastuu, todetaan että sori mä nyt vaan olen suorapuheinen ja kerron mitä mieltä olen.

Minun silmissäni tällainen henkilö ei ole suorapuheinen vaan nimenomaan epäkohtelias. Loukkaaminen tai toisen tunteiden huomiotta jättäminen ei ole suorapuheisuutta. On harmillista, että nämä edes rinnastetaan.

Itse koen olevani suorapuheinen ja toivon (en tosin oleta, että kaikki ovat samanalisia kuin minä) sitä muiltakin. En jaksa rivien välistä lukemista ja vihjailua, jos asian/mielipiteen voi sanoa selkeästi.

Mieheni ei ole yhtä suora kuin minä. Itse sanallistan selkeästi mitä tunnen ja miten ajattelen ja on joskus raskasta, kun toinen kiertelee ja kaartalee. Pitää toisinaan muistuttaa häntä, että hei kyllähän sinä jo tiedät, että minulle voi sanoa suoraan, jos et halua, ei kiinnosta tmv. Sujuu se keskustelukin joutuisammin kun ei tarvitse arvailla tai lypsää toisen mielipidettä.

Minunkaan ei ole aina helppoa sanoa asioita suoraan – etenkin, jos pitäisi sanoa ei. Mutta sitäkin voi opetella ja oppimatka on edelleen kesken.

Suoraan puhuminen on taitolaji. Miten esittää asiansa/tunteensa siten, ettei loukkaa. Koska jos tarkoitus on tölviä tai loukata, niin kyse ei mielestäni enää ole suoruudesta, vaan jostain ihan muusta. Melko varmasti tällainen henkilö itsekin tietää, että se oma sanominen voi pahoittaa toisen mielen. Mutta silti on pakko sanoa.

Minulle suora ilmaisu on pääasiassa kuitenkin luontaista. Siihen todennäköisesti vaikuttaa paljolti sekä taustani (olen opiskellut mm. viestintää) sekä persoonallisuuteni. Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi enkä pidä selittelystä enkä konflikteista. Tosin harvemmin tämäkään onnistuu, koska me ihmiset vain tulkitsemme sanoja niin eri tavoin. Vaikka kuinka luulisi olleensa selkeä, niin pieleen menee.

Eräs vitsaus on henkilöt, jotka eivät hyväksy tarkennuksia. Jos on jotakin sanonut ja heidän tulkintansa siitä on Ö, on aivan sama vaikka tarkentaisi että tarkoitin Y, koska päätös on jo tehty. Armoa ei anneta. Jokainen someansa lukenut tietänee tämän ilmiön.

Mieleeni on opiskeluajoilta jäänyt eräs tehtävä, jossa laadittiin tiedote. Kirjoitin siinä, että yhteystiedot löytyvät alta. Palaute oli jämäkkä ja meni jota kuinkin näin: ai löytyvät, pitääkö niitä ihan etsiä? Miksi ne eivät vain voi olla (siellä alla).

Totta. Ne tosiaan ovat siellä eikä niitä tarvitse erikseen etsiä.

Kirjoittaessani (samoin kuin ajatellessani) tekstini on luonnostaan melko suoraa ja välttelen konditionaalia ja epävarmuutta (mm. ehkä, kenties) ilmaisevia termejä. Tästä olen blogini avulla opetellut pääsemään eroon (lisään näitä teksteihini pehmentääkseni sanomaa), samoin kaikesta muusta tarkkuudesta. Kirjoittaessani mietteitä kirjoista annan vapauden itselleni olla epävarma, epäsuora ja sekava. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Tulkitkaa miten tulkitsette (selitän kyllä tarvittaessa: tosin olen oppinut, että joskus ei maksa vaivaa ja annan vain olla).

Tämän kirjoituksen pointti? En tiedä. Aihe on muhinut mielessäni pidemmän aikaa ja nyt päästän sen ulos. Syntyykö sinulle mietteitä tästä? Ei tarvitse olla samaa mieltä.

Ja itse asiassa nyt kun tämän kirjoitin, ymmärsin että oikeastaan perimmäinen toiveeni noin yleisesti ottaen on vain tulla ymmärretyksi. Ei mitään muuta.

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

Pieniä hetkiä

Kuuntelin jokunen päivä sitten lenkillä Ocean Vuongin haastattelun (kuunnteltavissa esim. Spotifyssa), koska se sattui olemaan The New York Timesin Daily-podcastissa, joka on seurannassani ja jota joskus kuuntelen, jos aihe kiinnostaa.

Vuong ei varsinaisesti kiinnostanut minua, joten en tiedä miksi silti päätin haastattelun kuunnella. Ajattelin, että voinhan jättää sen kesken (spoiler alert: en jättänyt). Vuongilta julkaistaan tässä kuussa uusi romaani, The Emperor of Gladness. Kotona hyllyssä minulla lojuu On Earth We’re Briefly Gorgeous – edelleen lukematta.

Haastattelu oli ihmeellinen ainakin tällaiselle henkilölle joka ei varsinaisesti tiennyt Vuongista mitään ennestään nimeä ja paria taustafaktaa lukuun ottamatta. Vuong murtuu kesken haastattelun ja mielessäni käy onko kyseessä tehokeino vai aito tunnekuohu. Moitin itseäni kyyniseksi.

Annan tunteeni päättää. Aito on. Moni asia Vuongin ajatuksissa (ja hänen äänessäänkin) resonoi enkä tiedä miten ja miksi. Oivalsin jotain, jota aion tutkia itsekseni. Alkoi Vuongin tuleva kirjakin kiinnostaa samoin kuin nyt eri lailla tuo vanhempi romaani On Earth jne. Hypistelin jo On Earthia, mutta en voi alkaa sitä nyt lukea, koska kirjastosta on tulossa pari kirjaa, jotka on p a k k o ensin lukea.

*

28.9. 2023. Oli synkkä ja myrskyinen yö… Juuri sopiva sää kaataa ikoninen puuvanhus Northumberlandissa. Tekijä ei ollut teinipoika, kuten aluksi epäiltiin.

Keissi saapui vihdoin oikeuden käsiteltäväksi reilu viikko sitten ja olen seurannut sen (oikeudenkäynnin) kulkua mielenkiinnolla lukemalla illan ratoksi koosteen kunakin päivänä käydystä istunnosta.

Tekijät ovat aikuisia miehiä, jotka kummatkin kiistävät olleensa lähelläkään puuta saati kaataneensa sitä. Toinen ystävyksistä tosin väittää toisen kaataneen puun ja menneen paikalle hänen autollaan ja käyttäneen hänen puhelintaan ja muuta absurdia. BBC:n raportointi on ollut viihdyttävää luettavaa, vaikka onkin vain asiallista ja puolueetonta tapahtumakuvausta.

Parhaillaan odotellaan Juryn päätöstä. Molemmat syytetyt asuvat muuten Cumbriassa: toinen Carlislessa ja toinen Wigtonissa. Torille? Heh heh.

*

Derwentwaterin vesi pakenee rannoilta kuin hiusraja otsalta. On ollut tavanomaista kuivempaa ja lämpimämpää ja on edelleen. Ei ole sateita näköpiirissä lähipäivien ennusteissakaan.

Olen kuvannut ns. low water markeja viikottain. Niistä näkyy hyvin järven kuivuminen. Täällä on perinne, että kun vesiraja laskee ennätyksellisen alas, kaupungin pormestarin nimellä varustettu laatta sijoitetaan vesirajaan osoittamaan matalinta kohtaa.

28.4.

4.5.

8.5.

Nyt olisi uuden laatan paikka. En tosin tiedä onko tämä perinne enää olemassa. Tietoa aiheesta on hankala löytää.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, mukavaa viikonloppua!

Derwentwater Surprise Viewltä kuvattuna

UPF, Vatsantäytettä vailla ravinteita

Luin Chris van Tullekenin kirjan Ultraprocessed People – Why Do We All Eat Stuff That Isn’t Food… and Why Can’t We Stop? Teos on suomennettu nimellä Ultraprosessoitua – Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa ja miten se meihin vaikuttaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten ultraprosessoitu ruoka (jatkossa UPF) on saanut alkunsa ja mitä se oikeastaan edes on, suosittelen lukemaan tämän kirjan. 

Otaksun, että uutisensa ja päivälehtensä lukenut tietää mitä UPF:lla tarkoitetaan ja miten monin eri tavoin se (voi) vaikuttaa (epäedullisesti) elimistöömme ja terveyteemme.

Minulle tämä teos ei varsinaisesti avannut uusia ovia (liittyen siis itse ruokaan ja sen mahdollisiin vaikutuksiin kehossa), koska olen lukenut ennestään monia van Tullekenin haastatteluja (liittyen hänen UPF-kuurikokeiluunsa) sekä kuunnellut podcasteja, joissa hän on vieraana.

Ultraprosessoidusta ruuasta on muutenkin seuraamissani medioissa kirjoitettu ja puhuttu jo pitkän aikaa. Lisäksi Jason Fung sivuaa aihetta tietokirjassaan The Obesity Code. Rohkenen olettaa, että olen keskivertoa ravintotietoisempi ja se johtuu lähinnä pitkästä syömishäiriötaustastani ja siitä, että olen ollut vege jo ysäriltä lähtien (on siis ollut pakko opetella ravitsemukseen liittyviä asioita).

Sen sijaan UPF-tuotannon (ja erityisesti yksittäisten lisäaineiden) synty ja leviäminen (tai pikemminkin levittäminen) sekä ruokajättien kaksinaismoralismin laajuus ja suoranainen hyväksikäyttö plus riisto, jos ei tullut yllätyksenä, niin hieman shokkina kuitenkin. Nimenomaan laaja-alaisuutensa takia: ahnaat lonkerot kurottavat joka paikkaan ja sinne minne ei ylletä, pyritään yltämään keinolla millä hyvänsä. Kirjassa on useampikin erittäin päräyttävä esimerkki.

Van Tulleken kirjoittaa sujuvasti ja mukana on myös hänen omaa pohdintaansa. On kuitenkin selkeästi erotettavissa, milloin kyseessä on van Tullekenin oma tulkinta/ajatukset ja milloin tieteeseen/tutkimuksiin nojaava väite. Van Tullekenin lähtökohta on uteliaan epäileväinen. Paneutuessaan aiheeseen hän altisti itsensä UPF-ruokavaliolle kuukauden ajaksi.

Mietin olisinko rohjennut kirjaa lukea, jos syömiseni koostuisivat pääasiassa ultraprosessoidusta ruuasta (eivät koostu, todellakaan). En tiedä, miten psyykeni olisi käsitellyt sellaista asiaa, että syömäni ruoka on niin ravintoköyhää ja epäorgaanista, ettei se varsinaisesti ole edes ruokaa (puhumattakaan sen tuotannon ilmastovaikutuksista ja muista epäeettisyyksistä).

Manufacturers are required by law to supplement their products with a few vitamins and minerals so that we don’t develop deficiency diseases. But this doesn’t solve the whole problem. Whole foods contain thousands more molecules than manufacturers add back in, and it is these molecules’ more subtle health effects that could be responsible for the well-established benefits of eating whole food – protection against cancers, heart disease, dementia and early death. (s. 189)

Ei mene jakeluun (tai siis menee: rahastahan tässä on tietysti kyse), miksi ruoka-aineet pitää “puhdistaa” siten, ettei niihin jää mitään ravitsevaa jäljelle. Sen jälkeen niihin lisäillään muutamia synteettisiä ravinteita, etteivät ne olisi pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Monet UPF-ruuat eivät ole varsinaista ruokaa nähneetkään: ne on kasattu erilaisista öljyistä ja lisäaineista, jotka eivät ole luontaista ruokaa ihmiselle eikä kenellekään muullekaan. Voi vain kuvitella (tutkitun ja vahvistetun tiedon lisäksi), miten ne kaikki yhdessä ja erikseen vaikuttavat ihmisen aineenvaihduntaan, hormonitoimintaan, suolistomikrobeihin jne. Ei ole sattumaa, että UPF-ruokien esiintyvyys ja väestöjen lihominen (ja mahdollisesti suolistosairauksien lisääntyminen) kulkevat käsi kädessä.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos haluat vähentää tai lopettaa UPF:n kuluttamisen. Luulen, ettei kirjan luettua tee mieli sellaista moskaa työntää suuhun tai ainakin harkitsee pari kertaa ja ehkä miettii korvaavia vaihtoehtoja. Van Tulleken ei saarnaa eikä syyllistä, joten sellaisesta ei tarvitse olla huolissaan.


Chris van Tulleken: Ultraprocessed People
Penguin, 2023
s. 406

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.