Shokon hymy

Yllätin itseni jokunen aika sitten lainaamalla hetken mielijohteesta kirjastosta novellikokoelman. Kyseessä on korealaisen Choi Eunyoungin Shoko’s Smile, josta olen lukenut jo peräti kaksi novellia.

Jokunen saattaa muistaa iänikuiset kitinäni siitä, miten minun on vaikea keskittyä novelleihin ja että laajemmat kokonaisuudet ovat minulle helpommin lähestyttäviä. Koska olen kuitenkin onnistunut elämäni aikana lukemaan lähinnä vain hyviä (makuasia) novelleja, ärsyttää tämä oma rajoittuneisuuteni.

Eikä tarvinnut taaskaan pettyä novelleihin.

Kirjan nimikkonovelli eli Shoko’s Smile kertoo korealaisen Soyun ja japanilaisen Shokon hauraasta ystävyydestä. He tutustuvat Shokon tullessa Koreaan vaihtoon: Shoko asettuu tuolloin asumaan Soyun perheeseen.

Shoko tulee hyvin toimeen Soyun perheen, joka käsittää äidin ja isoisän, kanssa. Shoko lähenee erityisesti Soyun isoisän kanssa ja kun vaihto on ohi, jatkavat he yhteyttä kirjoittelemalla. Toki Shoko kirjoittaa myös Soyulle ja muutenkin pitää huolen, että molemmat saavat kirjeen aina samaan aikaan.

Jokin Shokossa sekä kiehtoo että arveluttaa Soyua. Vuodet kuluvat ja yhteyskin katkeaa, ystävyys ei silti unohdu.

Shoko’s Smile on hyvin pienieleinen romaani, joka avautuu kerros kerrokselta lukijalle ja saa lukijankin ajatuksen muuttamaan suuntaa sinne sun tänne. Kun ei tunne toista, on altis tulkinnoille. Oma mieli haluaa täyttää aukot, keksiä motiivit toisen käytökselle.

Tämä on upea novelli, jonka tunnelma on lempeän alakuloinen mutta samalla uhkaava aina viimeiseen sivuun asti. Haluaisin keskustella tämän novellin lopusta jonkun kanssa tietääkseni tulkitseeko kukaan - tai ehkä kaikki - sen samoin kuin minä. Eunyoung ei nimittäin sorru selittelyyn, hän näyttää. Ja lukija näkee Shokon hymyn ja tulkitsee sen tavallaan. Minulle se on itsestäänselvä.

Toinen novelli on nimeltään Xin Chào, Xin Chào ja se on omalla uniikilla tavallaan aivan yhtä hyvä kuin Shoko’s Smile.

Xin Chào, Xin Chào sijoittu Berliiniin, jonne korealainen perhe muuttaa toistaiseksi työkomennukselle. Uudessa naapurustossa asuu vietnamilainen perhe, johon korealainen perhe tutustuu ja aikaa vietetään paljon yhdessä.

Harmoniaan tulee kuitenkin särö eikä mikään voi sitä enää paikata. Tai ehkä aika.

Todella kaunis, koskettava ja kiinnostava novelli, johon mahtuu kokonainen elämä. Lopussa pidättelin hetken aikaa itkua, kunnes annoin itselleni luvan pudottaa pari kyyneltä.
 

Vaikuttaa siis kovin lupaavalta kokoelmalta ja kynnys tarttua novelleihin on laskenut paljon.

 

Tietoja kirjasta:

Choi Eunyoung: Shoko's Smile, John Murray 2021, alkuper. Shokoui Miso, koreasta englannintanut Sung Ryu

*

Minulla on muuten nykyään kirjoille omistettu Instagram-tili, @kirjakivaa. Blogia en ole lopettamassa, koska haluan märehtiä enkä Instassa sellaista jaksa. Instaan laittelen lähinnä pienia ajatuksia ja kirjasitaatteja sun muuta sälää, joista ei olisi kokonaisiksi blogipostauksiksi. 

(melkein) Viimeinen kannibaali

Mitäs tänään syötäisiin?

No äiti!

Ketään paitsi enoa ja vähämielistä poikaa ei pahemmin kiinnosta, mutta äidin viimeinen toive olisi hyvä täyttää. Kannibaaliperinteeseen nimittäin kuuluu syödä kuollut perheenjäsen tai ainakin osa hänestä.

Shalom Auslanderin Mother for Dinner kertoo Can-Ameista eli amerikkalaisista kannibaaleista. Seltzerin suku uhkaa hiipua, sillä despoottisen ja fanaattisen äidin lapset eivät ole järin kiinnostuneita jatkamaan suvun perinteitä.

Välihuomio: tämä kirja on fiktiivinen. Ei kannata peljästyä teemasta eikä kirjan nimestä.

Seltzerin sisaruksia on täysi tusina, tosin kuudes kuoli, joten piti synnytellä yksi ”ylimääräinen”. Äiti (Mudd) haluaa täyden tusinan poikia, jotka jatkaisivat sukua ja pitäisivät yllä kannibaaliperinteitä. Valitettavasti kolmantenatoista syntyy tytär, joka pilaa koko tusinan. Siksi Mudd nimeää hänet Zeroksi eli nollaksi.

Mudd nimeää kaikki lapsensa numeraalein eli First, Second, Third jne. Tarina kerrotaan seitsemännen veljen eli Seventhin näkökulmasta. Seventh on katkaissut välit äitiinsä ja yrittää elää elämäänsä kannibaalitaustansa unohtaen, kuten pääasiassa muutkin sisarukset.

Mutta kun puhelu äidin lähestyvästä kuolemasta saavuttaa Seventhin, hänen on pakko katsoa menneisyyttä ja omaa taustaansa silmiin. Seventh kokee velvollisuudekseen täyttää äitinsä viimeisen toiveen, joka on: syö minut.

Kuulkaa, tämä on hurjan kiinnostava ja taiten kirjoitettu kirja, joka irvii sekä suoraan että rivienvälistä tietyille nykyajan ilmiöille ja asenteille. Tyyliltään kirja on sekoitus satiiria ja draamaa, ja tarina tarjoilee (ihmis)lihan lisäksi ajateltavaa (tietenkään ei ole pakko ajatella, jos ei halua).

Minut kirja herätteli. ajattelemaan muun muassa identiteettiä ja sitä, mistä se koostuu ja miten moninaisin tavoin sitä voi määritellä. Aloin jopa miettiä, miten määrittelisin itseni jos käyttäisin Seventh Seltzerin saamien käsikirjoitusten kaavaa (Seventh on töissä kustantamossa), mutta meinasin kuolla nauruun niin tehdessäni, joten lopetin (en itseäni, vaan määrittelyn).

Se herätti myös miettimään miksi: miksi ihmeessä pitää jok’ikinen vivahde ja piirre persoonassa määritellä ja käsitellä osana identiteettiä. Miksi pitää ihan itse ”omin pikku kätösin” rakennella lokeroita ja survoa itseään niihin ja samaan aikaan ympärillä muut tekevät samaa ts. yrittävät survoa lokeroon, johon ei itse kenties halua tai koe kuuluvansa. MIKSI IHMINEN PITÄÄ PILKKOA OSIIN JA LOKEROIDA?

Vähän niin kuin Mudd määrää, mitkä osat hänestä kukin lapsi saa (joutuu ottamaan) syödäkseen ja miksi. Seventh saa  ihon, koska iho yhdistää ja pitää koossa – niin kuin on ollut Seventhin rooli perheessä. Muiden osia en kerro, lue itse.

 

We have to keep her cold, said Eighth.
I thought she was pretty cold to begin with, First said with a grin.
Tenth glared at him. You don’t deserve a mother like her, he said.
Who does? asked First. Stalin. Mao, maybe…

Kuten huomata saattaa Mudd ei nauti suurta suosiota lastensa keskuudessa ja kannibaaliset syömäorgiat äidin kuoltua saadaan kasaan melko lailla muista kuin perinteisiin liittyvistä syistä. Perinnetietokin on alkanut unohtua, joten apuun pitää kutsua eno, jonka muisti on alkanut pätkiä.

Jos haluat lukea hulvattoman tarinan, jossa kaiken irvimisen lisäksi on lempeyttä ja vakavampi sivuvirtaus, voi tämä olla kirjasi. Olen huumorin suhteen melko ”hard to please”, joten Mother for Dinner oli varsin raikas yllätys. Kaikkea on paljon (kirja tuntui runsaalta sivumääräänsä nähden), mutta mitään ei ole liikaa.

Don’t be stupid, he said. The past is an anchor, my son, chained at one end to our ankles and buried in the mud of history at the other. It drags us down; it keeps us from moving forward. Darwin, who was Cannibal, said we come from monkeys. Should be then climb into trees and swing from vines because our ancestors did? --- s. 64

 

Tietoja kirjasta

Shalom Auslander: Mother for Dinner, Picador 2020, s. 260

 

Loppuun tavoistani poiketen kopioin Goodreadsista pari sanaa kirjailijasta: 

Shalom Auslander is an American author and essayist. He grew up in an Orthodox Jewish neighborhood in Monsey, New York where he describes himself as having been "raised like a veal". His writing style is notable for its Jewish perspective and determinedly negative outlook.

*

Kruunasin lukuelämyksen kuuntelemalla Spotifysta Shalom Auslanderin haastattelun. Haastiksen voi kuunnella, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Se ei spoilaa mitään oleellista eikä kirja varsinaisesti ole mikään "juonikirja" muutenkaan.

 

Psykopaattinen junamatka

Kotaro Isaka: Bullet Train
alkuper. マリアビートル / Maria Bītoru, 2010
Harvill Secker, 2021
englannintanut Sam Malissa
s. 415

Voihan japanilainen luotijuna eli Shinkansen eli Kotaro Isakan trilleri Bullet Train. Luin sitä melko kauan ja hartaasti, sillä minulla syntyi kirjaan viha-rakkaussuhde.

Who will reach the end of the line alive? Kysytään kirjan kannessa.

Noh, ei välttämättä kovin moni. Juna on näet pullollaan rikollisia, on palkkamurhaajaa ja muuta hämäräntoimittajaa, jotka eivät väkivaltaa kaihda. Tässä välissä huomio: kirja ei silti ole mitään gorea vaikka veri kyllä lentää. Kirjan kokonaispituuteen (415 sivua) nähden fyysistä väkivaltaa on melko vähän – henkistä sitten senkin edestä. Erityisesti yksi henkilö käy hermoilleni ylitse muiden, mutta palaan siihen myöhemmin.

Matkustetaan hetki junassa (joka on matkalla Tokiosta Moriokaan), jossa siis on useampi rikollinen toteuttamassa tehtäväänsä toisistaan tietämättä. Kuolemanvaarallinen hedelmäpari Tangerine ja Lemon on kuljettamassa salkkua kun taas maailman huono-onnisimman salamurhaajan toimeksiantona on varastaa tuo salkku ja poistua junasta heti seuraavalla asemalla.

Junaan lipun on buukannut myös psykopaatti koulupoika, joka kutsuu itseään Prinssiksi (Prince). Prinssistä on turha etsiä empatiaa, sillä se ei kuulu Prinssin tunneskaalaan niin kuin ei juuri mikään muukaan tunne. Prinssiä kiinnostaa ihmisten reaktioiden ja motiivien tutkiminen ja hän on valmis menemään melko pitkälle niitä tarkkaillessaan. Toisten kärsimysten seuraaminen ilahduttaa ja motivoi Prinssiä. Lisäksi Prinssi tuntuu olevan superonnekas ja hän tietää sen itsekin: tapahtui mitä tahansa, onni on aina Prinssin puolella. Kuulostaa salamurhaajamme vastakohdalta tässä suhteessa.

Ja juuri tämä 14-vuotias Prinssi käy hermoilleni. Alussa siedän häntä ja olen jopa utelias, mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään (Prinssi haluaa ohjata ihmisiä, koska hänen mielestään hän on taitava muuttamaan asioiden kulkua vaikkei asioista mitään tietäisikään), sitä murhanhimoisemmaksi alan itsekin tulla. Tekisi mieli ottaa niskaperseote Prinssistä ja viskata hänet parisataa kilsaa tunnissa porhaltavan junan ikkunasta ulos. Joo, sori.

Myös Lemon käy hermoilleni jatkuvalla paasaamisellaan Tuomas Veturista ja kumppaneista (Thomas the Tank Engine and Friends). Juu, tiedän kyseisen lastenohjelman nimeltä, mutta en mitään muuta. Paitsi nyt tiedän ja itse asiassa kirjan edetessä Lemonin selvitykset eivät enää ota niin aivoon ja niille löytyy jopa paikkansa tarinassa. Selkeä paikka.

Hyvin häiritsevä kirja, josta ei komiikkaa puutu. Mustaa huumoria myös löytyy, joten vaikka tarinassa on se synkkä pohjamuta niin se ei tunnu niin synkältä.

Kirjan pohjalta on tekeillä Hollywood-elokuva, jota tähdittää muun muassa Brad Pitt. Voin nähdä tämän kirjan helposti elokuvana, mutta en tiedä kiinnostaako minua sellaista (etenkään jenkkiveriosta) katsoa. Yleisesti ottaen en jaksa Hollywood-toteutuksia (lukemieni kirjojen pohjalta), koska ne harvemmin onnistuvat vangitsemaan sellaista tunnelmaa, jota esim. itse koin tätä kirjaa lukiessani. Mutta ehkä kuitenkin katson sen ihan vain siksi, että voin julistaa sen tarvittaessa ”ihan paskaksi”.

Ja mitäpä mieltä sitten lopulta olin Bullet Trainista? Epämääräisen kuivakkuuden jälkeen kirja salamyhkäisesti imaisi mukaansa, vaikka tietty ärsyyntyminen kulki mukana lähes koko romaanin. Kirjassa on upeita kohtia ja kiinnostavia ajatuksia, joten lukukokemus ehdottomasti on elämys, joka kannatti kokea.

Itse asiassa Bullet Train on sellainen kirja, joka on parempi lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana. Nämä tällaiset kirjat ovat harvassa, joten aika jännää on kun näin käy!

Jos pitäisi Kotara Isakaa johonkin toiseen japanilaiseen kirjailijaan verrata, mainitsisin Ryu Murakamin. Tyyleissä on samaa absurdiutta, synkkyyttä, komiikkaa ja huumoria.

There are drooping green frills around the yellow flowers. Common dandelions.
The non-indigenous common dandelion pushed out the native Kanto dandelion. He remembers hearing that.

But it’s not true.

The Kanto dandelion is disappearing because humans are enroaching on its habitat.
Then the common dandelion just fills in the space where other dandelions used to be.
Morning Glory thinks the whole thing is fascinating.

People act like the common dandelion is the culprit in the drop-off of the Kanto dandelion, and that humans are merely the witnesses, but the truth is it’s the humans who are to blame. Common dandelions just happen to be tough enough to live with humans.

Even if the common dandelion hadn’t appeared, the Kanto dandelion would still be dying off. (s.308)

Lukukuulumiset: nyt luen

Paikallinen Waterstones eli lempikirjakauppani

En ole saanut pitkään aikaan mitään luettua loppuun asti. En ole kirjoja kesken jättänyt, mutta lukeminen on hidasta koska nyt on sellainen kausi, etten vain jaksa. Haluaisin lukea enemmän kuin luen, mutta en jaksa enkä viitsi väkisin itseäni pakottaa lukemaan. Tällaisia kausia tulee ja menee, joten antaapa tulla ja mennä.

Kirjoja minulla on tällä hetkellä kolme luvussa.

1. Kotaro Isaka: Bullet Train

Bullet Trainin lukeminen takkusi erityisesti alussa. Nyt se on alkanut sujua ja kohta kirja loppuukin. Onneksi. Bullet Trainissa on puolensa, mutta se käy ajoittain hermoilleni. Kirja on melko koominen ja täynnä mustaa huumoria, mutta on siinä jokin vakavampikin pohjamuta olemassa. Mutta luenpa kirjan loppuun ja avaudun vasta sitten.

2. Dmitry Glukhovsky: Metro 2033

Lauran kanssa luemme Dmitry Glukhovskyn dystopiaa Metro 2033. Kirjan alku tuntui hieman tahmealta, mutta… eeh, ei tunnu enää. Huoletti alkuun, että kirja on jonkin sortin äksönpläjäys, jossa veri lentää ja suolenpätkät maalaavat metrotunnelin seinät punaisiksi, mutta onneksi niin ei näytä olevan. En ole tiukan toiminnan ystävä kirjallisuudessa enkä elokuvissa. Pidän hitaammasta temposta, että ehtii ajatella ja märehtiä.

Tähän väliin on pakko hehkuttaa lukupiiriämme: en ole ennen tätä harrastanut mitään kimppalukuja, joten on ollut positiivinen yllätys tämä. Mahtavaa, kun voi vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa ja lukuun tulee kirjoja (esim. just tämä Metro 2033), jota en välttämättä olisi yksinäni lukuun ottanut.

3. Shalom Auslander: Mother for Dinner

Mother for Dinner päätyi lukuun nyt, koska halusin jotain kevyttä näiden kahden melko synkän romaanin rinnalle. Joten mikäpä olisi sopivampaa kuin lukea siitä kun äiti kuolee ja haluaa tulla syödyksi.

Ote sivuliepeestä:

This (toive tulla syödyksi) is not unusual, as the Seltzers are Cannibal-Americans, a once proud and thriving ethnic group, but for Seventh (kirjan keskushenkilö), it raises some serious questions.

Kun maailmankuva menee uusiksi

Sain jokunen aika sitten luettua loppuun Tara Westoverin Educatedin. Kirja on suomennettu nimellä Opin tiellä.

Kirja julkaistiin täällä aikanaan suuren pöhinän (ja markkinoinnin) saattelemana. Annoin pölyn laskeutua ja otin kirjan lukuun, kun koin että tomut on maassa.

Lyhyesti kirjasta: Tara Westover (s. 1986) kertoo lapsuudestaan ja varttumisestaan mormoniperheessä pienessä Cliftonin kylässä Idahossa.

Minua kirjassa kiinnosti erityisesti perheen sisäinen dynamiikka ja valtasuhteet. Se, miten varttuminen suljetussa ja kontrolloivassa perheessä vaikuttaa ihmiseen. Monia asioita Westover ei (tietenkään) ymmärtänyt nuorempana, vaan pohtii ja analysoi niitä nyt kirjassaan. Monet lapsuudessa tapahtuneet asiat ja tunteet on mahdollista ymmärtää tai ainakin selittää, kun ikä ja tietoisuus karttuvat.

Westoverilla karttui myös tietopuoli, sillä hän on kulkenut pitkälle opinnoissaan. Moni kotikoulutettu siinä tuskin onnistuu (tai saa mahdollisuutta kokeilla). Tosin Westoverin perheessä pitkälle opiskeli peräti kolme sisarusta seitsemästä.

Westoverin lapsuudesta ei puutuu ns. draamaa. Koin, ettei Westover kirjoita niistä ”draamamielessä”, vaan kuvatakseen perheen sisäisiä jännitteitä, uskomuksia, rajoja, (kirjoittamattomia) sääntöjä. Ja sitä miten ne muuttuvat ajan myötä. Muutenkin Westoverin tyyli on  analysoiva ja spekuloivakin. Ja itse asiassa melko hellävarainen perhettään kohtaan.

Westoverin isällä lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. Muutama diagnoosi heitetään ilmoille, mutta ne ovat pelkkää spekulaatiota ja mutua – ei siis vahvistettuja diagnooseja.

Kirjan luettuani jäin miettimään sitä, miten perheenjäsen ollaan valmiita paiskaamaan pellolle, jos hän ei suostu mukautumaan perheen vahingollisiin toimintatapoihin. Perheen normeihin, joista ei jousteta. Eniten ehkä suretti, kun Westoverin vanhin veli, Tyler, lopulta käänsi Taralle selkänsä.

En kokenut kirjaa järin raskaana ja se johtuu nimenomaan Westoverin pohtivasta tyylistä. Hän ei hae draamaa, vaan pikemminkin yrittää ymmärtää mitä tapahtui ja miksi. Minun on helppo ymmärtää (ja olla kauhistelematta) perheen sisäisiä ja vinoutuneita normeja sekä käyttäytymistapoja ja -koodistoja. Westover luotaa jatkuvasti ilmapiiriä ja miettii, milloin voi avata suunsa ja milloin kannattaa olla hiljaa jne.

Googletin tietoja Westovereista, koska niin joskus teen halutessani laajentaa lukukokemusta kirjan luettuani. Tara Westoverin äiti, joka kirjassa on nimetty Fayeksi (ja joka on oikealta nimeltään LaRee), on itsekin kirjoittanut kirjan. Kirjan nimi on – yllätys yllätys – Educating.

En ole aikeissa kyseistä kirjaa lukea, mutta luin mielenkiintoisen kirjoituksen/arvion kirjasta Mrs Lady wordsmithin sivulta. LaRee Westoverin kirja on ilmeisesti kirjoitettu ikään kuin vastineeksi Tara Westoverin kirjalle.

Lueskelin myös LaReen Facebook-sivua, katsoin muutamia Tara Westoverin haastatteluja Youtubesta jne. En aio omia tulkintojani tähän kirjata, vaikka minulla on kyllä mielipide monestakin asiasta. 

Itse kirjasta voin toki kertoa mielipiteeni ja se kuuluu näin: Pidin kovasti, mikäli nyt noin voi sanoa. Perustelut varmaan selviävät kirjoituksestani.

Tara Westover: Educated
Windmill Books, 2018
s. 384
suom. Opin tiellä