Onneton bordellinpyörittäjä

Martina Cole: Goodnight Lady

Tämä onkin sellainen mammuttiromaani (vajaat seitsemänsataa sivua), etten oikein tiedä, miten tätä käsittelisi.

Palataanpa siis hetkeksi ensimmäiseen kirjaan, jonka Martina Colelta luin. Siinä kuten tässäkin liikutaan Lontoon ns. alamaailmassa.

Bisnestä tehdään, mutta suuri osa bisneksestä ei kestä päivänvaloa. Eli periaatteessa miljöö on sama ja tietyllä tavalla myös kirjan rakenne.

Tässä, kuten The Familyssakin, eletään päähenkilön mukana lähes hänen koko elämä. Eli kenties kyseessä voisi olla fiktiivinen elämäkerta kertomuksen muodossa ilman viitteitä ja lähdeluetteloita, jos tällainen epäsuora ja -ammattimainen vertaus sallitaan.

Yhteistä näille kahdelle kirjalle on myös päähenkilöiden irlantilaiset juuret. Molemmissa kirjoissa käytetäänkin jonkin verran slangia ja nimenomaan irlannin slangia.

The Familya lukiessani jouduin tarkistelemaan sanojen merkityksiä, mutta se ei silti tehnyt kirjasta vaikealukuista. Oli vain mielenkiintoista oppia muutamia vanhoja slangisanoja, ja koska ne samat sanat esiintyvät tässäkin kirjassa, ei niitä ole enää tarvinnut tarkistella.


Jottei nyt synny kuvaa, että nämä kirjat ovat identtiset keskenään sanottakoon, että juoni näissä on kuitenkin ihan erilainen.

Tämän kirjan keskiössä on Briony Cavanagh, joka syntyy köyhiin oloihin 1900-luvun alun Lontoossa. Jokainen shillinki on kullanarvoinen ja sen saamiseksi miltei kaikki on kaupan - tarvittaessa myös perheen lapset. Tarvetta onkin ja tämä tarve mullistaa koko Cavanaghin perheen elämän.

Juonesta en oikeastaan halua sen enempää kirjoittaa, sillä kuten jo mainitsin, kyseessä on ikään kuin läpileikkaus Brionyn ja hänen läheistensä elämään. Luvassa on siis herkullinen lukuromaani, jonka parissa en minä ainakaan pitkästynyt.

Cole on taitava ihmiskuvaaja eikä sorru kliseiseen hyvä-paha -vastakkainasetteluun. Ihmisissä on sekä hyvää, että pahaa - siksi hahmot tuntuvat aidoilta ja inhimillisiltä. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Henkilögalleria on ajoittain aika laaja, siitä antaisin pienen miinuksen.

Kirjailija taitaa myös dialogien kirjoittamisen: Toisinaan niille sai ihan ääneen nauraa. Ajoittain kieli on karua ja asioita lauotaan suoraan turhia kaunistelematta, mutta juuri sellainen kielenkäyttö suorastaan kuuluu alamaailmaan.

Olisi sangen epäuskottavaa lukea dialogeja, joissa puhutaan moitteetonta kirjakieltä ilman tulta ja tappuraa. Kyseessä on kuitenkin ihmiset, jotka ovat eläneet slummissa eikä heillä ole ollut mahdollisuutta kouluttautua. Ympäristöllä on suuri merkitys puhetavan muokkaajana.

Ehdottomasti aion lukea lisää Colen kirjoja. Ilokseni huomaan, että hän onkin varsin tuottelias. Colen kirjoja ei kaiketi ole käännetty suomen kielelle, mutta ainakin AdLibriksestä niitä saa. Ja tietty myös Amazonista. Omani ostin käytettynä charity shopista puolellatoista punnalla.

Minun on vaikea kuvitella näitä kirjoja suomen kielellä: luulisin, että kääntäminen onlisiaika haastavaa, koska kieli on niin rikasta ja monet sanonnat eivät toimi suoraan kännettynä. Ne pitää saada lukea alkuperäiskielellä.

Lisään tähän loppuun muutamia makupalasitaatteja.

I've heard her talking to herself and all. That's how she was before, when it all started. She's definitely out of her tree. (s. 405)

- Now I'm going to hit you, see, hit you so hard even your grandchildren will have an headache. (s433)

As clever as a bag of moneys, these two. (s. 441)

The taxi driver, used to getting all sorts in his cab, just shrugged. "All right, love, no need to get out of your tree." (s.526)

Vitsi sivulla 536.

So this bloke goes in the hairdresser's and says, "I want me hair cut with a large hole on top of me head, scissor marks all around the sides, and fringe that's different lengths." This big poofy hairdresser says, "I can't do that, sir!" And the bloke says, "Why not? That's how you fucking cut it last time!"

Sivulla 664 todetaan yhdennäköisyys kahden ihmisen välillä:

- Benedict? Bloody hell, Bri, he's like the spit out of your mouth!"

Väliaikakuulumisia lukemisen ohessa

Reissu on onnellisesti tehty ja nyt on taas aikaa lukea. Matkalukemiseksi ottamaani kirjaa en pahemmin ehtinyt lukea, joten siksi tässä blogissa on pidellyt hiljaista.

Matka teki kuitenkin tehtävänsä ja pää on täynnä uusia ideoita ja intoa lukea. Tässä muutama kuva eräästä kohokohdasta, The Museum of Dali. 

Minulla sattuu tuolla hyllyssä olemaan Dalin kirjakin, jonka olen lukenut joskus sata vuotta sitten enkä muista siitä enää mitään. Voisin ottaa sen nyt lukulistalle uudelleen.

Matkakuvia on Kello viiden tee -blogissani, jos kiinnostaa. Taidehömppä löytyy sitten Elegian hiljaisuudesta.

Ruma sisko ja kaunis sisko

Jane Fallon: The Ugly Sister

Tähän kirjaan tartuin ihan vain nimen perusteella, sillä koen sisarussuhteet aika kiinnostavina - minulla kun on myös sisar.

Toki luin takakannenkin ja se vaikutti periaatteessa ihan kiinnostavalta, joskin hieman asenteelliselta.

"Could having beauty, wealth and fame lead to more unhappiness than not having them? Who in the family really is the ugly sister?"

Epäilykseni kirjan suhteen osuivatkin aika oikeaan. Selvä asetelma ruma ja älykäs vastaan kaunis ja tyhjäpäinen olivat aika selkeästi esillä.

Tosin ruma sisar, Abi, ei ollut ihan niin ruma kuin kirjan nimi antaa ymmärtää. Toisaalta rumuus ehkä enemmänkin oli tämän nuoremman sisaren asenne itseänsä kohtaan kauniin sisarensa rinnalla.

Kaunis sisarkaan, Cleo, ei ollut mikään suoranainen "moron", vaan lähinnä hyvin itsekäs ja manipuloiva sekä suorastaan inhottava. Mutta että tyhmä - ei oikeastaan. Tosin kirjassa älykkyyden mittana pidetäänkin koulutusta, mikä on mielestäni jo aika kulunut asetelma.

Sisarukset Abi ja Cleo eivät ole juurikaan tekemisissä toistensa kanssa. Kun Cleo kutsuu Kentissä asuvan Abin viettämään kesää luokseen Lontooseen, Abi näkee sen mahdollisuutena luoda sisarustenvälinen suhde uudelleen. Hän toivoo, että se on Cleonkin taka-ajatus kutsulle. No ei ihan ollut, mutta ei siitä sen enempää.

Tässä periaatteessa olisi voinut olla aineksia ihan hyväänkin kirjaan, mutta valitettavasti kirjailija sortuu tavanomaisiin ennakkoasenteisiin ja -odotuksiin. Lisäksi en voinut sietää Abia 38 vee, jonka siis piti olla sisarusten aivot, mutta joka vaikutti minusta enemmänkin teinitytöltä, joka on hukassa sekä itsensä että tunteittensa kanssa.

Lisäksi ärsytti Abin "moraaliset" valinnat, jotka mielestäni eivät olleet kovin moraalisia. Tietenkin niitä yritettiin selittää Abille parhaaksi - hän kun on niin lojaali sisarelleen. Suorastaan yököttävän lojaali ihmiselle, olkoonkin kuinka sisar, joka ei vastaa lojaalisuuteen millään tavoin. Paitsi valheilla.

Eniten kirjan henkilöistä pidin Cleon aviomiehestä, joka vaikutti perheen lasten lisäksi ainoalta tolkun ihmiseltä koko talossa. Toisaalta miinusta ropisee miehelle vässykkämäisyydestä. Ei hän nyt ihan tohvelisankari ollut, mutta eipä siitä periaatteessa paljon puuttunutkaan.

Tämä kirja on ennen kaikkea ihmissuhdekirja, voisikohan tätä nyt kutsua chick litiksi. Jollain sairaalla tavalla pidin tästä kirjasta, vaikka samaan aikaan sitä inhosin. Kirjassa on reilu 400 sivua ja muutamissa kohdin hieman pitkästyin, mutta kokonaisuutena kirja silti piti aika hyvin otteessaan.

Tätä voisi sanoa ns. aivottomaksi viihteeksi eli ei vaadi lukijalta juuri muuta kuin lukutaitoa ja kykyä sietää myötähäpeää.

Kirjaa ei ole käsittääkseni käännetty suomen kielelle, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

Mistä hankin kirjani

On the neighbourhood

Minulla on tällä hetkellä paksuhko kirja kesken, jonka saan tänään tai viimeistään huomenna luettua loppuun.

Kirja kertoo siskoksista, joista toinen on "ruma" ja toinen kaunotar. Periaatteessa kutkuttava asetelma, vai mitä. Mutta siitä enemmän huomenna.

Sitä ennen haluan kertoa, mistä kirjani pääasiassa hankin. Kaikki kirjat ovat omiani, koska en käytä kirjaston palveluja.

Uutuudet ja vaikeasti löydettävät kirjat tilaan yleensä Amazonista. Vaikka kirjat ovat täällä aika edullisia, saa ne Amazonista vielä edullisemmalla.

Ostan kirjoja myös paljon WHSmithistä: siellä on melkein aina jotain tarjouksia ja kaikkea jännää tongittavaa.

Charity Shopeissa (vastaavat kuin Suomessa esim. Fida-lähetystori), joita täällä on runsaasti, on monesti mielenkiintoiset kirjavalikoimat: löytyy vanhaa ja uutta ja kaikkea siltä väliltä. Rakastan kierrellä tutkimassa kirjoja.

Waterstones on suuri kirjakauppaketju, jossa tykkään myös käydä hiplaamassa kirjoja. Sieltä harvemmin ostan, koska kirjat saa halvemmalla muualta.

Lisäksi poikkean tietenkin lukuisissa pikkukirjakaupoissa, jos vain sellainen tulee eteen. Kaikille kirjafriikeille suosittelen Lontoossa Forbidden Planetia. Siellä on kirjojen lisäksi muutakin sälää - jännä paikka, tykkään.

Yhden käden sormilla on laskettavissa kirjat, jotka olen saanut ns. arviointikappaleina pyytäessäni. Niistä mainitsen aina postauksen yhteydessä.

***

Lähden reissuun lauantaiaamuna, mutta ehdin ainakin yhden kirjapostauksen tehdä ennen sitä. Mukaan reissuun lähtee myös lukemista, joten jos ehdin, niin kirjajuttuja tulee myös kesken reissun.

Harkitsen myös, että tekisin tähän blogiini jonkin kirja-aiheisen turistipostauksen. Muut matkajutut heitän höpötysblogiini Kello Viiden teehen syanideineen.

Eli jos kuvat ja horinat Nykistä ja Floridasta kiinnostaa, niin sieltä niitä sitten löytyy.

Kiehtova matka fantasiamaailmassa

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Kirjan julkaisun aikaan Kirsti Ellilä ystävällisesti blogissaan lupasi jakaa tämän kirjan halukkaille. 

Kirjan olen saanut jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt "ehdin" sen lukea. Lukujonossa on paljon kirjoja ja siksi uusien kirjojen lukeminen saattaa joskus kestää.

Tästä kirjasta on jo paljon kirjoitettu kirjablogeissa, joten en ryhdy juonta ruotimaan sen tarkemmin.

Keskityn mieluummin kertomaan siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herätti.

Eksyneet näkevät unia on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta heti alkuun on pakko todeta, että minusta kirja sopii aivan yhtä lailla aikuisille. Minä en lukiessani ajatellut lukevani lastenkirjaa, vaan taiten luotua tarinaa, joka sijoittuu fantasiamaailmaan.

Jos nyt välttämättä haluaa etsiä eroavaisuuksia aikuisten fantasiakirjoihin, niin kirjan pituus ja väkivallan, seksin, ylenmääräisen kieroilun ynnä muun roinan puuttuminen lienee selvä viite. Minä tosin näen sen (raakuuden puuttumisen) plussana.

Täsmennän vielä, että esiintyyhän tässäkin kirjassa julmuutta, mutta se tuodaan esille hienovaraisesti. Julmuus ja kärsimys näkyvät jopa luonnossa: kuinka linnunlaulu lakkaa ja puut lakastuvat.

Pidin kovasti kirjan luontoaspektista ja yleisesti ottaen sen miljööstä. Lukiessani kirjaa tunsin kuin olisin katsonut elokuvaa. Saatoin nähdä maisemien muuttuvan lukeissani sitä mukaa, kun matka eteni.

Jotkin kirjat koen paljon visuaalisempina kuin toiset: tämä kirja kuuluu ehdottomasti erittäin visuaalisiin lukukokemuksiin. En tiedä voiko tätä tajuta, mutta en osaa selittää paremmin.

Kirjan keskeinen teema on itsensä etsiminen. Itseä etsitään kodin ja muistojen kautta: mistä minä olen kotoisin, miksi en muista? Pidän Ellilän tyylistä kirjoittaa: kieli on kaunista, mutta konstailematonta.

Lisäksi havaitsin, että minusta oli ihana lukea kirjaa, jonka ilmapiiri kaikesta huolimatta on lempeä ja toiveikas. Kirjan loppu sai hymyn huulilleni, vaikka samaan aikaan vähän itketti - siis ilosta.


Kirsti Ellilän blogi: Kirjailijan häiriöklinikka 

Kirjan saa ainakin AdLibriksestä.

Mafiamiehen vaimo

Martina Cole: The Family


Keksin Martina Colen Sainsburyn (ruokakauppa) kirjahyllystä. Siellä myytiin The Familya muistaakseni kahdella punnalla. Koska kirja vaikutti kiinnostavalta, ostin sen.

Mikä mahtava löytö tämä kirja ja kirjailija olikaan! Martinan lukeminen ei taatusti jää tähän kirjaan, sen voin vaikka vannoa.

Mutta jospa nyt mennään itse kirjaan, jota suoraan sanottuna luulin ensin kantensa perusteella dekkariksi.

Vaan ei se ollutkaan dekkari, vaan perheromaani voisi olla kuvaavampi nimi. En tosin tässä yhteydessä tarkoita mitään Disney-tyyppistä perhekirjaa, vaan ennemminkin mennään tuonne Kummisedän puolelle.

Onneksi en tiennyt tätä etukäteen, sillä en ole välttämättä kiinnostunut ns. mafiakirjoista. Oma ennakkoluuloni olisi voinut estää kirjan lukemisen, jos olisin tiennyt.

Phillip Murphy osoittaa suurta lahjakkuutta alamaailman liike-elämässä jo nuoresta pitäen. Hän kohoaa raketin lailla korkeaan asemaan alueellaan. Hänen nuori ja naiivi vaimonsa Christine on onnellisen tietämätön miehensä puuhista.

Eikä hän haluakaan tietää: hän on tyytyväinen elintasoonsa eikä häneltä mitään puutu. Ja jos puuttuu, niin Phillip kyllä järjestää Christinelle mitä hän ikinä haluaakin. Mutta niin kuin valheellisilla idylleillä on tapana, ne sortuvat aikanaan. Christinen on vihdoin pakko avata silmänsä ja kohdata kauhistuttava totuus miehestään.

Totuus on sen verran kauhistuttava, että se saa Christinen lopulta tarttumaan pulloon ja lääkkeisiin. Edes heidän kaksi poikaansa eivät tuo enää lohtua hänelle: ovatko hekin muuttuneet vain isänsä kuviksi? Cole kuvaa taidokkaasti Christinen lapsien ristiriitaista suhdetta äitiinsä.

Jos et ole ns. mafiakirjojen ystävä, ei kannata silti huolestua. Hämäriä liikebisneksiä ja huumeita toki on kirjassa, mutta niitä ei lähdetä ruotimaan perinpohjaisesti. Niistä kerrotaan juuri sen verran, kun on tarpeen tietää ja ihan kiinnostavalla tavalla.

Kirja käsittelee enemmänkin ihmissuhteita ja -kohtaloita. Ken Phillip Murphyn tielle asettuu poikkiteloin, voi hän kokea aikamoisen kohtalon eikä siinä auta, vaikka kyseessä olisi oma sisarus. Kaikki riippuu sosiopaattisia piireitä omaavan Phillipin "arvoista" ja "kunniakäsityksestä".

Martina Cole onkin taitava ihmiskuvaaja. Phillipin päähän ja "logiikkaan" todellakin päästään sisälle. Samoin Christinen ja muiden keskeisten henkilöiden. Henkilögalleria on periaatteessa aika laaja, mutta ainakaan minun ei tarvinnut kertaakaan selata kirjaa alkuun päin muistaakseni kuka kukin on.

Tämä on myös kirja, jossa henkilöt kasvavat ja kehittyvät ajan ja kokemusten myötä. Mitään ihme muuttumisia ei kuitenkaan tapahdu eivätkä muutokset sinällään ole ristiriidassa henkilön persoonan kanssa. Siitä minä pidän: johdonmukaisista ja taiten luoduista ihmiskuvauksista.

Sivuja kirjassa on reilut 550, mutta sen luki ahmaisemalla. Taidanpa kerta kaikkiaan laittaa tämän kirjan suosikki-kategoriaani.

Tämän kirjan saa ainakin AdLibriksestä englanninkielisenä. Käsittääkseni - voin olla väärässäkin - Colen kirjoja ei ole käännetty suomeksi.

Tappavan tylsää kahlaamista umpihangessa

Camilla Läckberg: The Ice Princess

Poikkeuksellisesti jälleen kirjoitan muutaman sanan kirjasta, jota en ole vielä kokonaan lukenut. Jäljellä on aika tarkalleen sata sivua kahlattavaa. Kyllä, nimenomaan kahlattavaa.

The Ice Princess on ensimmäinen osa Läckbergin kirjailija Erica Falck ja poliisietsivä Patrik Hedström -sarjaa.

Odotin kirjalta aika paljon sekä kirjan takatekstin että lukemieni arvioiden perusteella. Arvioita olen lukenut mm. Amazonista, GoodReadista ja blogeista.

Kirjan takakannessa vielä hehkutetaan The Guardianin kirjoittaneen "Expert at mixing scenes of domestic cosiness with blood-curdling horror."

Öh, missä se vertahyytävä kauhu oikein luuraa? Ei ole näkynyt tähän mennessä. Edes jännitystä en ole löytänyt tästä kirjasta. Sekään ei haittaisi, jos kirjassa oli jotain muuta, mihin tarttua. Mutta onko?

Henkilöhahmot ovat paikoin varsin stereotypisiä. Poliisijohtaja Mellberg ei ole ainoastaan mustavalkoinen, suorastaan typerä ja itsekeskeinen, vaan myös ruma ja omaa etovia tapoja. Hänestä Läckberg on leiponut jopa niin etovan, että melkein käy sääliksi miestä. Kävisi siis, jos kirjassa olisi hieman enemmän syvyyttä.

Tuntuu myös todella tehdyltä se, että Erica on niin tiiviisti lapsuudenystävänsä kuoleman keskiössä ottaen huomioon, että hän tunsi murhatun ainoastaan muutamien vuosien ajan lapsena. Silti jopa lapsuudenystävän vanhemmat "roikkuvat" Ericassa.

Kirja on muutenkin varsin hidastemponen, mikä ei sinänsä minua haittaisi. Hidastempoiselle kirjalle on kuitenkin olemassa tiettyjä kriteerejäkin. Siinä missä Henning Mankellin Wallander-sarja lumoaa juuri perinpohjaisuudellaan, verkkaisuudellaan ja syvyydellään, Ice Princess onnistuu olemaan lähinnä kuolettavan tylsä.

Joitakin nousukohtia toki on tässäkin kirjassa, mutta noin suurimmaksi osaksi henkilöt jäävät pinnallisiksi eikä mitään suurta ajatusta tässä hidastempoisuudessa ole (muuta kuin sivumäärän kasvattaminen?).

En tiedä, kuinka suuri vaikutus on surkealla käännöksellä. Kirjan lukeminen on kuin kahlaisi umpihangessa. Teksti ei solju eteenpäin, vaan se tökkii ja töksähtelee. Ihan puhtaita virheellisyyksiäkin*, joita jään sitten ärtyneenä pohtimaan, löytyy.

Tämä kirja ei siis todellakaan viettele minua tarttumaan siihen. Itse asiassa sen teho on jopa päinvastainen. Alussa kirja vaikutti ihan ok:lta, mutta mitä enemmän sitä luki, sen tympeämmäksi kahlaaminen kävi.

Aion kuitenkin lukea sen loppuun, mutta ainakin toistaiseksi aion jättää seuraavat osat tilaamatta. Onneksi olin kaukaa viisas ja otsin vain yhden osan tätä sarjaa näin alkuun!

Edit. 3.10. kello 18:41. VAROITUS: sisältää vähän, mutta ei paljon, juonipaljastusta.

No loppuihan se vihdoin. Ei parantunut loppua kohden, voin kertoa. Homma vedettiin kasaan ja vastauksia saatiin riittävästi. Perinteiseen tapaan eräs paljon asioista tietävä puhui suunsa puhtaaksi Patrikille, koska Patrik älysi kysyä.

Se onkin kirjailijan kannalta helppo - tosin äärimmäisen epäuskottava - ja aika paljon käytetty tapa heittää tiedonmuruset lukijalle. Vähän kuin heittäisi pullaa sorsille.

Eräs hyvän dekkarin viehätys on siinä, että lukija otetaan ikään kuin mukaan tarinaan: Silloin lukijan on mahdollista lukemisen rinnalla yrittää selvittää rikosta/murhaa/whatver. Tämän kirjan kohdalla se on turha toivo - yhtäkään oivallusta en saanut tehtyä enkä usko, että sillä on mitään tekemistä älykkyysosamääräni kanssa.

Tyyli oli nähkääs karrikoiden se, että "sitten yhtäkkiä Erica keksi, mitä huoneesta puuttui ja aavisti tai oli jopa varma, kuka kävijä oli ollut!"

Sen jälkeen tuota tietoa pantattiin jonkin aikaa ennen kuin lukijalle se paljastettiin. Kyseessä oli sellainen asia, mitä ei lukija voi mitenkään arvata.

Toisaalla "jauhettuaan kolme minuuttia sitä itseään perheessä x, Patrik yhtäkkiä tiesi, miten asiat olivat." Lukija ei tiennyt ennen kuin pullat heitettiin sorsien nokittavaksi.

Eiköhän tämä riitä tästä kirjasta. Ei Läckbergiä enää minulle, kiitos.

*Minähän en ole mikään englannin kielen maisteri, mutta kirjassa esiintyy ajoittain ihan naurettavia verbi- ja prepositiovirheitä, jotka tekevät lukemisesta vaivalloista.

Lempijuttuja tunnustuksen tiimoilta

Sain Norkulta ihanan tunnustuksen - kiitos paljon (voisin ojentaa saman tunnustuksen takaisin sinulle)!

Olen joskus usein aika laiska osallistumaan näihin, mutta arvostan kovasti elettä.

Tunnustuksen saanut haastetaan samalla kertomaan lempiasioistaan, joten täältä pesee.


Lempiruoka: Hiilarikammoisten kauhuksi tunnustan, että rakastan perunaa. Perunaa uunissa, muussina, höyrytettynä (en koskaan keitä; katoaa vitamiineja), foliossa ja ties missä. Perunan kaveriksi kuuluu salaattia tai raastetta. Ja raejuustoa. Rakastan pelkistettyjä ruokia. Keitetty porkkana on myös nam nam.

Lempimakeinen: Tämä on helppo, Turkinpippuri - kaikki värit! Ja Dracula. Ja pääkallot. Eli kovat salmiakkikarkit, joita luonnollisesti ei täältä saa. Olen hulluna myös joihinkin jäätelöihin, esim. sitruunajuustokakkujäätelö oli aivan taivaallista. Se oli tosin kausiherkku eli sitä ei saa enää. Nyyh.

Lempilukeminen: Minulla on aika laaja maku kirjojen suhteen eli hieman vaikea eritellä. Afrikka-ja Aasia-aiheiset kirjat nousevat aika korkealla mieltymyksissäni, mutta pidän myös dekkareista jne.

Lempipaikka käsitöille: Sellaista ei ole, sillä en tee käsitöitä. Lahjojen puutetta esiintyi jo koulussa. Sain lapasparin valmiiksi (opettaja kutoi siitä varmaan puolet), mutta villasukkien kanssa ei käynyt yhtä hyvin. Heitin myös kerran neuletyöni ulos luokanikkunasta (kolmas kerros) ja loput ajasta menikin sitten niiden etsimiseen ulkoota. Arvostan kyllä kovasti kättetaitoisia ihmisiä, joillainen esim. äitini on.

 Lempielokuviani: Toisin kuin kirjojen kohdalla, elokuvagenreistä nousee pari mieltymystä selkeästi ylitse muiden; kauhu ja aasialaiset "kamppailutaide-elokuvat" (Japani, Kiina, Hong Kong) leffat. Ehkä paras leffa ever on Lady Snowblood (josta muuten KillBill- elokuvat saivat kimmokkeensa). Pidän myös Tarantinon leffoista.

Ninja in the Dragon's Den on ikisuosikkileffani lapsuuden ajoilta.

Olin rakastunut Jen-Mo:ta näyttelevään Hiroyuki Sanadaan ja haaveilin hänestä päivät yöt.

Kelpaisi tuollainen mies vieläkin, ellen olisi jo aviossa. Hänhän on vain komistunut ikääntyessään! ;)

Lehtiä välipalaksi

Kirjojen ohella luen myös lehtiä. Pääasiassa luen uutiset netistä ja katson BBC:tä, mutta ostelen myös lehtiä.

En häpeä ollenkaan tunnustaa, että luen myös ns. höpölehtiä. Minun ei tarvitse pönkittää itseäni kertomalla, että luen vain Psychologiesta, Tieteen kuvalehteä ja "laadukkaita" uutislehtiä.

Minua kiinnostavat monenlaiset asiat. Olen jäänyt koukkuun erääseen "ihan pimeään" lehteen. Lehti on nimeltään Love it.

Lehden pääpaino on lukijoiden lähettämissä kokemuksissa. Usein jutut ovat lehden tyyliin sopien hyvin shokeeraavia tai sitten muuten vain erittäin eriskummallisia. Olen lukenut jutun, jossa nainen avioitui maailmapyörän kanssa. Ja juu, kyseessä oli ihan rakkausliitto!

Vastapainoksi suuri osa jutuista kertoo kamppailusta jotakin sairautta vastaan tai esim. väkivallan kohteeksi joutumisesta. Variaatioita on monia. Julkkisten osuus lehdessä on aika pieni ja se sopii minulle, sillä en tosiaan tunne läheskään kaikkia julkkuja täällä, joten ei jaksa kiinnostaa.

Nänä tosijutut sen sijaan kiinnostavat. Vaikka osa niistä onkin kovin traagisia, niin niihin liittyy kuitenkin tietyllä tavalla selviytyminen. Nämä jutut ovat osa elämää eikä minua pelota lukea sellaisesta elämästä. Ne herättävät tunteita ja saavat pohtimaan asioita.

Ylikehuttu lukukokemus

Chris Cleave: Little Bee

Mitäs tästä kirjasta nyt sitten uskaltaisi kirjoittaa, kun takakannessa jo sanotaan

"Once you have read it, you'll want to tell your friends about it. When you do, please don't tell them what happens. The magic is how the story unfolds."

Tämän kirjan on tosin lukenut jo tosi moni tietämistäni kirjabloggaajista ja sitä kautta itsekin keksin tämän kirjan.

On siis jo tiedossa, että eräällä rannalla Nigeriassa tapahtuu jotain, joka muuttaa peruuttamattomasti muutaman ihmisen elämän.

En oikeastaan tiedä kertoisinko tästä kirjasta ystävilleni, ellei minulla olisi tapana kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta jotakin tähän blogiini. Kaikesta suitsutuksesta huolimatta tämä kirja ei nimittäin onnistunut sen kummemmin liikuttamaan minua.

Jos et ole lukenut tätä kirjaa, mutta haluat ehkä lukea, mutta et halua tietää tästä yhtään enempää, lopeta lukeminen tähän.

***

Minulla ei ole muutenkaan tapana paljastella juonikuvioita liiaksi, mutta nyt on vähän pakko, koska muuten en voi kertoa, mitä tunteita ja ajatuksia kirja minussa herätti.

Sarah lähtee paikkaamaan avioliittoaan miehensä, Andrew, kanssa Nigeriaan lähelle rantaa. Tällä rannalla tapahtuu tuo kohtalokas selkkaus, josta kirjan takakannessa kerrotaan.

Tällä rannalla he myös kohtaavat ensimmäisen kerran Little Been. Toista tapaamista ei Andrewin osalta koskaan tule, sillä hän päättää elämänsä ennen sitä.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Sarahin, vuoroin Little Been näkökulmasta. Little Bee on oppinut "kuningattaren englannin" vietettyään pakolaiskeskuksessa Englannissa kaksi vuotta. Silmääni tökki kuitenkin se, että kirja oli kirjoitettu amerikan englanniksi.

En tiedä, miksi se häiritsi niin paljon, mutta jos kerran kerta toisensa jälkeen huomautettiin, että Little Bee hallitsee "Queens England", niin olisi kannattanut panostaa brittienglannin kirjoittamiseen.

Sama koskee Sarahia, joka on ns. Surrey girl. Vähän sama, jos kirjoittaisi kirjan vaikkapa syntyperäisestä helsinkiläisestä turun murteella. Siltä se minun korvaani särähti.

Cleave kuitenkin tuntee paikkoja ja minua ilahdutti juuri se, että Sarah asuu Kingstonissa (Upon Thames, joka on siis Surreyssa).

Minulla on tapana käydä toisinaan Kingstonissa hengailemassa: siellä on hyvät shoppailumahdollisuudet ja se on kaunis kaupunki. Joskus pyöräilen sinne vain kuvaamaan.

Mutta jospa palaamme takaisin kirjaan. Se on kauniisti kirjoitettu (etenkin Little Been osuus), mutta minä en silti päässyt sisään oikein kumpaankaan henkilöön. Osa kohtauksista oli mielestäni myös varsin epäuskottavia ja ajoittain Sarahin vollottaminen alkoi tuntua kiusalliselta.

Sarah on näistä kahdesta vanhempi Been ollessa vasta 16-vuotias. On totta, että karut olot kasvattavat ihmistä ja kypsyttävät ennen aikojaan. Ehkä juuri siksi Sarah vaikuttaa suorastaan naiivin tyhmältä Little Been rinnalla.

Tämä kirja on ihan hyvä lukuromaani, mutta en nyt tiedä suosittelisinko tätä aktiivisesti kenellekään. Kirjan voi lukea, muttei kannata odottaa liikoja.

Luulenkin, että massiivinen hehkutus sai odottamaan kirjalta paljon, ja niin paljon ei tämä kirja antanut - ei minulle. Siksi, vaikka ihan luettava kirja olikin, petyin.

Tuhottu lapsuus

Cathy Glass: Damaged


Jodie on vasta 7-vuotias, mutta ehtinyt neljän kuukauden aikana asua jo viidessä sijoitusperheessä.

Jodie otettiin huostaan vaikeiden perheolosuteiden takia, mutta sijoitusperheissä ei ole pystytty käsittelemään häntä.

Niin alkoi sijoituskotikierre, kunnes Jodie lopulta päätyy sijoituskotitoiminnassa mukana olevan Cathyn perheeseen. Hyvin pian Cathy alkaa ymmärtää, miksi aiemmat perheet ovat halunneet "päästä eroon" Jodiesta.

Jodie ei ole maailman helpoin lapsi, vaan mitä voi odottaa, kun taustalta alkaa paljastua mitä karmaisempia kokemuksia. Herää kysymys onko Jodie koskaan pienen elämänsä aikana saanut kokea ns. normaalia elämää. Alkaa näyttää siltä, että ei.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja pidän Cathy Glassin tyylistä kirjoittaa. Kirja valottaa aika hyvin sitä, miten täällä (Briteissä) lastensuojelubyrokratia toimii - tai ei toimi.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään tietokirja, vaan Cathy tuo käytäntöjä esille sitä mukaa, kun niitä on tarpeen avata lukijalle tarinan tiimoilta. Itse koin nuo tiedot erittäin kiinnostavina.

Ote Cathyn nettisivuilta:

"Damaged is the true story of the relationship between Jodie and me. Jodie was the most disturbed and abused child I had ever looked after..."

Etäisesti tulee mieleen Torey Hayden, joka on kirjoittanut paljon vastaavantyyppisiä kirjoja. Hän tosin opettajan näkökulmasta.

Torey ja hänen kirjansa alkoivat ärsyttää minua jossain vaiheessa: hänen ensimmäiset kirjansa ovat mielestäni parhaita, mutta sitten jokin Haydenissä ja hänen tyylissään kirjoittaa, alkoi tökkiä.

Myös Cathy on kirjoittanut useita kirjoja koskien hänellä sijoitushoidossa olevia lapsia. En ole lukenut muita Cathyn kirjoja, mutta varmaan jossain vaiheessa aion.

Tällä hetkellä minulla on hyllyssä vielä muutama lukematon vastaavaa aihepiiriä käsittelevä kirja, joten en pidä kiirettä uusien hankkimisen kanssa.

Nämä ns. true story -kirjat ovat erittäin suosittuja täällä ja niitä varten on ihan oma hyllynsäkin monissa kirjakaupoissa. Se on hylly, jota usein tutkin.

Tämän ja muitakin Glassin kirjoja saa ainakin AdLibriksestä ja tietty Amazonista.

Cathy Glassin kotisivuille pääset tästä.

Minua muuten ilahdutti kovin, että Cathyn sivujen kautta oli mahdollista lukea, mitä Jodielle nykyään kuuluu.

Damaged on erittäin koskettava kirja ja sen perusteella todella arvostan Cathyä ja hänen työtään, joka on emotionaalisesti todella rankkaa.

Elämä ilman eilisiä ja huomisia

S.J. Watson: Before I go to Sleep

Miltä tuntuisi mennä nukkumaan joka ikinen ilta tietäen, ettei aamulla muista mitään: ei omaa nimeään, ei kotiaan, ei menneisyyttään, ei niitä joita rakastaa?

Päivä tyhjenee muistista yön aikana eikä eilisiä ole - ei myöskään huomisia. Sellaista on Christinen elämä. Jokainen päivä alkaa kuin tyhjä valkoinen paperi.

Kunnes Christine alkaa pitää päiväkirjaa lääkärinsä ehdotuksesta. Päiväkirjan sivuilta alkaa muodostua totuus.

Mutta onko se sittenkään totuus? Miksi asiat eivät tunnu täsmäävän ja keneen Christine voi enää luottaa - voiko keneenkään?

Watson kuvailee taitavasti Christinen hämmennystä ja ajatuksia tässä sekavassa tilanteessa. Christinen epätoivoa sen suhteen, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.

Sanoisin, että erittäin mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa lukea. En viitsi juonesta paljastaa tämän enempää, koska sen ruotiminen pudottaisi pohjan koko kirjalta.

Minua häiritsi alusta asti kirjailijan etunimi - tai sen puute. Jotenkin oletin kuitenkin, että kyseessä on naiskirjailija. Kirjan luettuani tarkistin huvikseni asian ja hupsista - kyseessä onkin mies.

Sukupuolella ei sinänsä ole väliä kirjan lukemisen kannalta, mutta oli jännä huomata, miten sitä arvioi kirjailijan sukupuolen väärin.

Kirja on käännetty yli 30 kielelle, mutta ei ilmeisesti suomeksi ainakaan vielä. Kieli on kuitenkin mielestäni todella helppoa, joten periaatteessa tuota ei kannata edes suomeksi lukea, jos englanti sujuu.


AdLibriksestä ja Amazonista saa tuon kirjan englannin kielellä.

ARVONTA!!!!!

Leena Lumin blogissa on arvonta, jossa voi voittaa läjän valitsemiaan kirjoja! Kannattaa ehdottomasti osallistua - joku aina voittaa! Minä esimerkiksi voitin edellisessä arvonnassa.

Klikkaa TÄSTÄ ja lennät suoraan arvontapostaukseen. Alla olevan kuvan olen ottanut Leenan blogista.

Pieni haastepoikanenkin (vapaaehtoinen) liittyi arvontaan. Leena pyytää mainitsemaan 1-3 sielukirjaa.

Itse käsitän sielukirjan sellaisena kirjana, joka syystä tai toisesta on syvästi koskettanut sisintä ja kenties jopa muokannut tapaa ajatella ja nähdä maailmaa.

Kaksi romaani tuli heti mieleeni, ihan ponnistelematta:

André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen
Dostojevski: Kellariloukko

Sitten vielä kolmas. En tiedä voiko oppikirjoja laskea sielunkirjoiksi. Mutta opinnoillani (mm. kulttuurien välinen viestintä) on kyllä ollut suuri merkitys siihen, mitä olen.

Lisää Helenaa

Aino Räsänen: Pää pystyyn, Helena!

Viikatemies on jälleen vieraillut Junkkerissa. En nyt tohdi kertoa, kuka on niitetty ja kuka ei, koska jotenkin menee muuten pilalle koko sarjan yllätyksellisyys. Suurimmat yllätykset kun kuitenkin ovat edelleen ihmissuhteissa.

Siksipä huomaan nyt, että on todella vaikea kirjoittaa näistä Helena-kirjoista oikeastaan mitään, koska en viitsi käydä henkilöiden välisiä kemioita ruotimaan. Muuten menee koko kirja pilalle uuden lukijan kannalta katsottuna.

Kenties tyydynkin vain muutamalla sanalla mainitsemaan, että luettu on. Pää pystyyn, Helena! on siis neljäs osa tätä Helena-sarjaa.

Sarjaan kuuluu yhdeksän kirjaa ja anoppi antoi luvan roudata lukematta jääneet sarjan kirjat mukanani. Ei siis tarvitse odotella ensi kesään asti saadakseen lukea sarjan loppuun.

Luulen nyt kuitenkin, että pieni tauko voisi tehdä terää ja kenties luen jotain muuta tässä välissä.

Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena!
...Ja Helena soittaa
Näkemiin, Helena!
Pää pystyyn, Helena! (tässä postauksessa)
Päivi, Helenan tytär
Helena ja etelän tyttö
Helena kuuntelee
Helena ei tottele
Helenan suku

Ihmissuhdekiemuroita Junkkerissa

Aino Räsänen: Näkemiin Helena!


Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea vain yksi tai ehkä kaksi Helena-kirjaa sillä välin, kun metsästän ”parempia” kirjoja kirppareilta tai kaupoista.

Alkuun sanon, että aika hävyttömät surkeat kirjamarkkinat on täällä, missä nyt sijaitsen.

Lisäksi kirjojen hinnat ovat nähtävästi pompsahtaneet taivaisiin eikä vähäinen kilpailu sitä ainakaan auta.

Niinpä en ole oikeastaan löytänyt mieluisia kirjoja (yksi löytyi – siitä enemmän sitten, kun luen sen). Vaatimukseni on näet nimenomaan mieluusti suomalainen kirjallisuus, jota en kotoota saa.

En ole kylläkään ensimmäisen Helena-kirjan luettuani jaksanut pahemmin kirjoja metsästellä, sillä huomaan jääneeni koukkuun. Oikeastaan ensimmäinen kirja herätti uteliaisuuden ja toinen sitten koukutti.

Niinpä tartuin tähän kolmanteen eli Näkemiin Helena. Ja nyt olen totaalisen koukussa! En osaa edes itse selittää, mikä näissä niin koukuttaa, mutta mitäpä sitä erittelemään: loistavaa viihdettä, jossa liikutaan lähihistoriallisessa Suomessa.

Ei liian kaukana, mutta ei niin lähellä, etteikö voisi kuvitella ja aistia entisajan yksinkertaista elämää säädyllisine etiketteineen.

Koen vaikeaksi kirjoittaa näistä kirjoista, koska niiden juoni on puhtaasti edelleen ihmissuhteissa. Tässäkin kirjassa on Helena siirtynyt ikään kuin taka-alalle, mutta hän on silti tärkeä kodinsydän ja emäntä Junkkerien tilalla.

Painopiste on siis tässäkin kirjassa Helenan lapsissa ja heidän suhteissaan sekä kasvamisessaan, kehittymisessään.

Etenkin nuorin tytär, Päivi, nousee tässä kirjassa keskiöön. Myös Helenan vanhemman lapsen ja miniän suhde on mikroskoopin alla: se kun ei ole ihan niin ruusuinen ja mutkaton kuin toivoisi voivan olla.

Entä miksi kirjan nimi on Näkemiin Helena? Ketkä hyvästelevät Helenan ja miksi? No sepä selviää lukemalla!

Aiemmat lukemani Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena
...Ja Helena soittaa

Ihastuttava Helena!

Aino Räsänen: ...Ja Helena soittaa

Olihan se pakko tämä toinenkin kirja lukea, kun kerran ensimmäinenkin. Sivumäärät eivät tosiaan päätä huimaa, joten näitä ahmaisee ihan välipalaksi.

Pidin oikeastaan tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä (Soita minulle, Helena). siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli Helena selkeästi päähenkilönä, tässä niitä oli hieman useampi. Oikeastaan Helenan rooli jää aika pieneksi tässä kirjassa. Sen sijaan keskitytään enemmän Helenan lapsiin.

Aikaa on edellisen kirjan tapahtumista kulunut parisenkymmentä vuotta. Aikamoinen harppaus siis. Tässä kirjassa on vahvasti läsnä sota ja sen tuomat muutokset elämään. Helenan poikakin päätyy sotaan ja sen takia moni kohtalo muuttuu.

En viitsi tapahtumista sen kummemmin kertoa, koska minusta parasta tässä kirjassa on se, ettei siitä tiedä mitään ennestään. Kyseessä on kuitenkin edelleen rakkaus- ja ihmissuhdepainotteinen kirja ja jännite elää nimenomaan näissä suhteissa. Niiden tietäminen etukäteen voisi tehdä kirjan lukemisesta yksitoikkoisen ja tylsähkön.

Pidän kovasti Räsäsen käyttämästä rikkaasta kielestä ja ”vanhoista” sanoista ja sanonnoista. Tätäkin kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella sen mustavalkoisena elokuvana.

Oikeastaan nyt tämän kirjan myötä ihastuin todenteolla tähän sarjaan. Olen jo onkinut seuraavan kirjan (Näkemiin Helena!) hyllystä, ja kun kerran aurinkokin pilkistelee pilvienraosta, hyökkään nyt laiturille lukemaan sitä.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin myöhemmin.

Ps II. Aurinko meni jo pilveen tätä postausta tehdessä :D

Soita minulle, Helena!

Terveisiä Pohjanmaalta – ilma on hellinyt ja nyt olen ehtinyt vähän lukeakin!

Räsäsen Helena-sarja on lojunut mökillä iäisyyden. Kirjojen nimet ovat siis tuttuja, samoin kirjailijan, muttei ole aiemmin tullut kyseisiin kirjoihin tartuttua.

Nyt tartuin ensimmäisen kirjaan vain siksi, ettei ollut muuta luettavaa.

Ajattelin myös, että kuuluuhan se nyt yleissivistykseen tietää, mistä tässä kirjasarjassa on kyse.

Kirjoissa ei ole takaliepeitä, joten ei ollut hajuakaan, mistä ne kertovat, enkä jaksanut googletella paitsi vasta lukemisen jälkeen.

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Olen aina ajatellut, että kirjan nimi viittaa puhelimella soittamiseen – no ei viittaa, se kaikille yhtä tietämättömille kuin minä, tiedoksi.

Toisaalta olisikin varsin huvittavaa, jos ensimmäisessä kirjassa anellaan Helenaa soittamaan (puhelimella jollekin) ja sitten vasta toisessa kirjassa hän rohkaistuisi ja tarttuisi luuriin.

Noh, spekulaatiot sikseen: kyseessä on viulu ja taitaapa Helena muutaman muunkin soittimen soittamisen. Sikäli siis minulle mieluinen aihepiiri, sillä voin totisesti kuvitella, miltä tuntuu kun haluaisi soittaa, muttei voi (minulla ei ole enää pianoa: myytiin pois ulkomaillemuuton yhteydessä).

Soita minulle, Helena on melko puhdas rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Kirjassa liikutaan 40-luvun Suomessa (oletan niin, sillä on kirja on julkaistu 1945), pääasiassa maaseudulla.

Kirjan parasta antia ovatkin mielestäni ajankuvaus ja silloiset tavat. Kirja vei tehokkaasti mukanaan menneisyyteen ja oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Pidän Räsäsen sanankäytöstä. Hän käyttää rikasta ja kuvailevaa kieltä, muttei sorru jaaritteluun. Joitakin kuvauksia ehkä pidettäisiin tänä päivänä kliseisinä, mutta itse koin ne enemmänkin runollisina.

Dialogeista tuli elävästi mieleen vanhat mustavalkoiset suomielokuvat ja niiden töksähtelevät ylinäytellyt vuorosanat. Onhan tästäkin kirjasta tehty elokuva

(jota en ole nähnyt ja luulen, etten ehkä jaksaisi katsoakaan sitä kokonaan)

ja voisin helposti kuvitella, että vuorosanat on otettu suoraan kirjasta lainkaan editoimatta ja ne töksähtelisivät elokuvassa yhtä hassusti kuin kirjassa.

Mikään kirjallinen taideteos tässä ei siis ole kyseessä, mutta ihan viihdyttävää kesälukemista (jos ei häiriinny myöskään lukuisista typoista ja yhdyssanavirheistä) kylläkin. Ja koska tuota sarjaa on enemmänkin hyllyssä, niin pakko kai lukea toinenkin osa (...Ja Helena soittaa).


Ps. Kirjan kansikuvan olen ottanut netistä. Anopin kirjoissa ei valitettavasti ole kansiliepeitä, mutta otaksuisin että jos ne olisivat tallessa, ne olisivat juuri kuvan kaltaiset (Kariston painos).

Kuka teurasti koko perheen?

Andrea Maria Schenkel: The Murder Farm

Nyt ei ole aikaa kirjoittaa kuin muutama sananen tästä kirjasta.

Matkustan Suomeen tänään ja tämä blogi kaiketi hiljenee hetkeksi. En välttämättä ainakaan aluksi ehdi kauheasti lukea.

Mutta kirjaan: The Murder Farmin rakenne on mielenkiintoinen. Siinä kulkee rinnan sekä tarina että kyläläisten kuulustelukertomukset polisiile. Kirja ei ole paksu, joten mielenkiinto pysyi yllä loppuun asti.

Valitettavasti vain lukemista haittasi kuulusteltavien runsas määrä. Loppua kohden alkoi jo pää mennä sekaisin sen suhteen kuka kukin oli.

Mielestäni myös kaikkien kertojien ääni oli aika lailla sama eli ne jäivät kovin persoonattomiksi. Siihen olisi kirjailija voinut satsata enemmän, kun ne kuitenkin olivat keskeinen osa kirjaa.

Myös käännös hieman tökki ja jopa minä löysin sieltä ihan selkeitä kieliopillisia virheellisyyksiä. Se teki ajoittain kirjan lukemisen raskaaksi, koska minulla on tapana jäädä märehtimään tuollaisia asioita.

Anyway, ihan hyvä kirja puutteistaan huolimatta. Mukavaa kesälukemista esimerkiksi laiturinnokassa. Ja kannesta tykkään kovasti.

En tiedä onko kirja käännetty suomen kielelle.

I Spit on your Grave

I spit on your Grave
(ohjannut Steven R. Monroe)

Brutaalien elokuvien ystäville I spit on your Grave on ihan ykkösvalinta.

Katsomani versio on vuodelta 2010. Alkuperäinen elokuva on tehty vuonna 1978 ja sitä en siis ole edes nähnyt.

Leffa on perinteinen kostoleffa. Nuori kirjailijanainen vuokraa pariksi kuukaudeksi mökin keskeltä ei-mitään saadakseen kirjoitusrauhan. Rauha ei kauan kestä, kun paikallinen poikajoukko päättää tehdä lähempää tuttavuutta naisen kanssa.

I spit on your Grave on erittäin raaka ja sairas, mutta minä pidin siitä. Täytyy nyt tässä kohden taas mainita, että en fantasioi elokuvan tapahtumista ja plaa plaa. Tällaisia elokuviahan ei olisi, ellei niille jostain löytyisi yleisöäkin.

Traileri alla, älä katso jos ei raakuus kiinnosta.

Ruumiinetsintää paremman elämän toivossa

Belinda Bauer: Blacklands

Tämä onkin varsin mielenkiintoinen kirja ja hyvin erilainen kuin monet lukemani dekkarit.

Tässä nimittäin nyt vankilassa viruvan sarjamurhaajan tekosia käsitellään itse murhaajan sekä 12-vuotiaan pojan, Stevenin, kautta.

Steven asuu äitinsä, pikkuveljensä ja isoäitinsä kanssa. Raha on tiukassa ja kotona on tunnelma muutenkin varsin kireä. Kodin ulkopuolella ei mene sen paremmin, sillä siellä Steveniä vaanii kiusaajat.

Steven on tavallinen poika, joka haluaisi vain perheensä huomion - siis äitinsä ja mummonsa. Perhettä varjostavaa kuitenkin isoäidin suru hänen kadonneen poikansa tiimoilta.

Poika oli vain yksitoista kadotessaan eikä häntä koskaan löydetty. Isoäiti odottaa yhä, että poika palaisi.

Mutta Stevenpä tietää, että taannoin vapaalla jalalla mellastanut lapsien sarjamurhaaja, Avery, on tekosen takana. Hän kuvittelee, kuinka ruumiin löytäminen päästäisi isoäidin odotuksen piinalta ja kaikki muuttuisi taas hyväksi.

Steven ei kuitenkaan tiedä, millaista ampiaispesää hän sohaisee ja millaisin seurauksin kirjoittaessaan Averylle vankilaan.

Kirja on tunnelmaltaan varsin raskas ja surullinen. Stevenin ilonaiheet ovat hyvin pieniä eikä niitä ole paljon. Suhde parhaaseen ystäväänkin on varsin kompleksinen.

Bauer onnistuu mielestäni todella hyvin astumaan pienen Stevenin saappaisiin, eläytymään nuoren pojan ajatuksiin ja maailmaan. Vähintään yhtä hyvin hän onnistuu myös sarjamurhaajan pään sisällön kanssa.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun saakka ja onnistui vieläpä yllättämään. Tunsin kirjaa lukiessa monta kertaa sympatiaa Steveniä kohtaan ja pahaa mieltä hänen saamastaan kohtelusta.

Kirjassa sivutaan myös hieman vanhempien tai vanhemman taipumusta suosia jotain tiettyä lapsistaan. Ei liene epäselvää, ettei Steven ollut sisaruksista se, jota suosittiin.

Tämä kohta jotenkin pysäytti, koska minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Ne, jotka ajattelevat, ettei vanhempi voisi koskaan valita lapsistaan yhtä ylitse toisten, eikä varsinkaan osoittaa sitä teoillaan, voivat olla aika väärässä. Vanhemmuus ei ole sama asia kuin pyhyys ja tasapuolisuus.

***

Tämä kirja on käännetty suomeksi nimellä Hautanummi. Kirjaa saa sekä suomen- että englanninkielisenä mm. AdLibriksestä.

Murha päivässä, kaksi parhaassa

Minua kiehtovat raa'at ja brutaalitkin kirjat. Myös sarjamurhaajista kertovat opukset koen kiinnostavina. En osaa sanoa, mikä niissä kiehtoo. Ehkä ihmisen häriintynyt mieli ja julmuus.

En kuitenkaan saa mitään orgastisia kiksejä tuollaisia kirjoja lukiessani - haluan vain tietää - enkä ihaile murhaajia.

Serial Killers - A shocking history

Tämä kirja tarttui käteeni WHSmithillä. Kirjaan on koottu about sata sarjamurhaajaa eri aikakausilta.

Sarjamurhaajat ja heidän vaiheensa on kuvattu pähkinänkuoressa vain muutaman sivun mittaisin jutuin, eli mitään syvällisiä tutkielmia kirja ei sisällä.

En ole lukenut vielä ihan kaikkia murhakeissejä, vaan luen päivittäin muutamia tapauksia sieltä täältä. Sarjamurhaaminen ei ole yksinomaan miesten "laji", vaan kirjasta löytyy kosolti myös naisia, joilla on mittava määrä murhia takataskussaan.

Eräs näistä naisista on Mary Ann Cotton, joka syntyi vuonna 1832. Hän oli erikoistunut murhaamaan perhettään ja läheisiään: murhalista sisälsi hänen lapsiaan (hän oli aktiivinen lisääntymään), aviomiehiään (joita hänellä oli yhteensä neljä) ja jopa oman äitinsä ja parhaan ystävänsä.

Jotenkin käsittämätöntä, että hän sai mellastaa rauhassa niin kauan ilman epäilyksiä ennen kuin sitten lopulta jäi kiinni ja päätyi hirteen.

Joistakin kirjassa esitellyistä sarjamurhaanista löytyy ihan mukavasti lisätietoja netistä. Koska kirjan anti on aika suppea ja perustuu lähinnä murhien listaamiseen, toimii se enemmänkin "inspiraationlähteenä" etsiä netistä lisää tietoja kyseisistä tapauksista.

Minua siis kiinnostaisi etenkin päästä sisälle murhaajaan psyykeen siinä määrin kuin se nyt on mahdollista.

Isoisän jalanjäljillä

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Mainostin aiemmin ihan innoissani tätä Ransom Riggsin kirjaa nähtyävi upean esittelyvideon siitä. Nyt on kirja sitten luettu ja karvaasti petytty.

Videon perusteella odotin jotain todella jännittävää, lähes kauhumaista kirjaa. No, ihan turhaan. Täytyy olla aika arka löytääkseen kirjasta paljonkaan jännitystä saati sitten kauhua.

Laitan vielä videon tähän, koska en aio paljastaa juonesta yhtään mitään.



Kirjaan pääsi nopeasti sisälle ja se on aika humoristinen ja kepeä. Joissakin kohdin hieman hymyilytti jopa, mutta luulen omalla kohdallani kirjan menneen "pilalle" juurikin tuon paljon lupaavan ja tunnelmaltaan erittäin spookin videon takia. Kirjasta sellaista tunnelmaa saa etsiä mikroskoopin kanssa.

Kirja on kuvitettu vanhoin kuvin ja onkin visuaalisesti kaunis ja mielenkiintoinen. Kuvat toimivat erittäin hyvin tekstin kanssa - siitä plussaa. Jos olisin oikein ilkeä, sanoisin, että kuvat olivatkin kirjan parasta antia.

Jos pidät fantasiasta, saatat pitää tästä kirjasta. Kunhan et siis odota mitään hiuksia nostattavaa kerrontaa, vaan kevyttä kenttäviihettä. Teksti on helppolukuista ja muutenkin kirja on tempoltaan miellyttävä.

Tämä kirja sopisi mielestäni myös lasten luettavaksi. Siinähän ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun minä odotin ihan erilaista ja paljon enemmän tältä kirjalta. Enkä nyt vain nähtävästi pääse pettymyksestäni yli.

Sukusalaisuuksia tutkimassa

Kate Morton: The Forgotten Garden


Kuinka paljon kirjassa tulee olla sivuja voidakseen kutsua sitä tiiliskiveksi? Riittääkö yli kuusisataa sivua? Reilut viisisataa sivua ei mielestäni vielä ole tiiliskivi.

The Forgotten Garden on 645-sivuinen järkäle, helppolukuinen sellainen. Tällaiseen sivumäärää mahtuu kuitenkin aika paljon, joten en tiedä, miten tätä kirjaa käsittelisin.

Jonkun mielestä kirjasta voisi helposti huitaista sata tai pari (sataa) sivua mäkeen.

Ehkä voisi minunkin mielestäni, mutta toisaalta mietin miksi: kirja ei jostain syystä kuitenkaan tuntunut niin pitkältä ja se säilytti mielenkiintonsa, vaikka asioita joskus aika perinpohjaisesti käsiteltiinkin.

Kenties syy on kirjan tasoissa, joita on kolme. Mutta ennen kuin kerron noista tasoista enemmän, täytynee hieman valottaa kirjan juonta.

Kirjan punainen lanka on selvittää Nellin tausta. Nell on lähetetty laivalla Englannista Australiaan vuonna 1913 hänen ollessaan nelivuotias. Nell saa vasta aikuisena kuulla, ettei hän ole perheen biologinen lapsi.

Se on valtava jysäys Nellille eikä hän pääse siitä yli sitten millään. Hänelle tulee pakkomielle selvittää, miten kaikki tapahtui: keitä hänen vanhempansa olivat ja miksi he hylkäsivät hänet. Tämä on ihan ymmärrettävää.

Sen sijaan Nell, onnellisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja nuoruuden viettäneenä, kääntää kuitenkin selkänsä kasvattiperheelleen.

Voisin ymmärtää paremmin, jos Nell olisi joutunut huonompiin olosuhteisiin, mutta että hän kaiken huomion saaneena ja (puoli)sisartensakin palvonnan kohteena olleena, tunsi lähinnä tulleensa petetyksi. Tämän koen siis jotenkin epäuskottavana, vaan onpahan meitä moneen junaan.

Anyway, Nell alkaa selvittää juuriaan, jotka lopulta monien vuosien kuluttua kuljettavat hänet takaisin synnyinseudulleen Englantiin.

Kolme tasoa, jotka mainitsin perustuvat aikaan.


1900-luvun alkua käsitellään Nellin suvun vaiheiden myötä jo ennen kuin Nell edes syntyi.

Vuosi 1975: Nellin matka takaisin synnyinseudulleen Englantiin, josta hän ostaa suvulleen kuuluneen mökin tarkoituksenaan asettua lopulta sinne asumaan. Suunnitelmat kariutuvat syistä, jotka kyllä selviävät lukemalla kirjan.

Reaaliaika eli 2005: Nellin tyttärentytär, Cassandra, jatkaa isoäitinsä tutkimuksia. Apunaan hänellä on Nellin muistiinpanot ja lopulta oikeille jäljille päästyään myös vanhoja leikekirjoja.

Tämän enempää ei ole oleellista juonesta tietää tässä vaiheessa. Lukemalla asiat saavat selvyyden, koukkuja ja käänteitä on jonkin verran: sekä yllättäviä, että vähemmän yllättäviä.

Olin alussa vähän huolissani kirjan kerroksellisuudesta: ajattelin, että aikakausissa pomppinen tekee lukemisesta hankalan, mutta se toimikin ihan toisin. Se nimenomaan lisäsi mielenkiintoa ja vaihtelevuutta kirjaan, jossa kuitenkin noita sivuja piisaa.

Tämän kirjan perusteella olen ehdottoman kiinnostunut lukemaan myös muita Kate Mortonin kirjoja.

The Distant Hours on jo hyllyssä odottamassa vuoroaan. Paluu Rivertonista olen lukenut toisista kirjablogeista aika paljon ja se houkuttelee myös erityisesti.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty Suomeksi, mutta ainakin sen saa AdLibriksestä englanninkielisenä.

Tämä kirja käsittääkseni soveltuu myös Totally British -haasteeseen, alakategoriaan Stiff Upper LiP. Lue haasteesta enemmän Kirjavassa Kammarissa.

Voiko ihmisestä tehdä marttyyrin?

Martyrs
(kirjoittanut ja ohjannut Pascal Laugier)

Katselin eilen tämän leffan illan ratoksi.

En pahemmin katsele elokuvia ja jos katson, niin kauhu (ja aasialaiset elokuvat) on mieleeni. Toki monenlaiset muutkin leffat menee, mutta kauhu (ja Aasia) on erityisen lähellä sydäntä.

En tosin välitä mistään örkkikauhusta, vaan lähinnä kiduttamisesta ja "realistisesta" kauhusta, kuten esim. sahat. Saha lienee paras kauhusarja, jonka olen koskaan nähnyt.

Mutta takaisin marttyyreihin. Verta ja suolenpätkiä oli ihan riittävästi, mutta tarinan tausta oli vähän hölmö. Aloitetaanpa alusta.

Lucie kidnapattiin nuorena jonkin lahkon toimesta. Siitä alkoi hänen kidutushelvettinsä, josta hän tosin onnistui pakenemaan.

Hän päätyy asumaan hoitolaitokseen (tarkoitettu psyykkisesti sairaille), jossa tutustuu toiseen tyttöön, Annaan, ja ystävystyy hänen kanssaan.

Lucie varttuu kuitenkin viha sisällään eikä tarve kostaa koskaan katoa. Ja hän kostaakin, mutta se ei vapauta häntä peloistaan ja harhoistaan.

Anna yrittää auttaa ystäväänsä joutuen samalla itsekin vedetyksi mukaan kauheuksiin: Annasta aletaan tehdä marttyyria.

Kaiken taustalla toimii lahko, joka mielivaltaisesti kaappaa uhrinsa ja sitouttaa monivaiheiseen kidutusohjelmaan. Jos sen läpäisee, on marttyyri.

Tässä kohden juoni mielestäni tökkii. Käsittääkseni marttyyrius on vapaaehtoista? Vai voiko olla marttyyri pakotettuna? Jotenkin minua tökkii tuo ajatus.

Vähän sama kuin joku tekisi itsemurhan sinulle sinun puolestasi sinun tahtoa vastaan: se ei olisi silloin itsemurha.

Ja juu, tiedän toki, ettei marttyyrius ja itsemurha ole samoja asioita, mutta mielestäni itsemurha on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä tarkoitan.

Elokuva on ranskalainen ja mieluusti olisin katsonut sen ranskankielisenä tekstityksen kera. Valitettavasti lataamani versio oli dubattu englanniksi. Se hieman latisti tunnelmaa.

Alla traileri, jos kiinnostaa. Jos olet herkkä, ei kannata katsoa.

Lue Raamattu ja elä ikuisesti

Toivottavasti en sohaise ampiaispesää kirjoittaessani tämän. Ei ainakaan ole tarkoitus.

Mutta tämä kirja on kummitellut mielessäni lapsuudestani saakka. Olen aina lukenut paljon ja käsittääkseni opin lukemaan aika nuorena.

Varmasti looginen jatkumo sille, että olin nuorin sisarusparvesta ja isosiskoni opetti minulle aina kaiken oppimansa. Oli siis "pakko" oppia ajoissa - myös lukemaan.

Kirjani Raamatun kertomuksista kuului vakiolukemisiini ennen kuin sain oman kirjastokortin.

Meillä ei paljon lastenkirjoja ollut (sukulaisten antamia satukirjoja lähinnä), joten piti lukea sitä, mitä oli. Joskus myös äidin kirjoja, joista en tosin paljonkaan tajunnut.

Raamatun kertomuksia luin kuitenkin pakonomaisesti ja lopulta myös vanhempieni vihkiraamattua siitä juuri mitään tajuamatta. Halusinhan minä ikuisen elämän!

Tämä kirja pullahti taas mieleeni lukiessani Kirstin uutta blogia Kulkeeko Henki (hieno ja monitulkintainen nimi!).

Aika oli hieman kullannut muistoja, mutta perusajatus (tai kokemus) oli sama: uhka ja uhkaus.

Kenties tuo kirja ei olisi pelottava lapselle, jos sen lukisi yhdessä vanhemman kanssa. Meillä luettiin yksin eikä asioita pahemmin selitelty (joten turha oli edes kysyä).

Myös kirjan kuvat tekivät vaikutuksen. Minusta kertonee aika paljon, että muistan vieläkin kertomusten otsikoita ja joitakin kuvia aivan selkeästi.

Eräs mieleenpainuva juttu oli Dina joutuu vaikeuksiin. Muistan myös erään toisen kuvan, joka liittyi Dinaan (tai yhdistän sen häneen), mutten löydä sitä.

Olen silti varma, että se on jossain! Minulla ei tätä kirjaa enää ole: se taisi jäädä lapsuudenkotiin.

Lueskelin tänään tätä kirjaa (joka on siis kokonaan luettavissa täällä) paikka paikoin ja pystyn muistamaan selvästi niitä tunteita yhä vieläkin, mitä tuo kirja minussa herätti: hämmennystä, ahdistusta, pelkoa.

Enää en tietenkään tunne noita tunteita, mutta muistijäki on pitkä.

Aika ällöttävää tekstiä ihan suoraan sanottuna, jos saan sanoa ja sanonkin (alla oleva siis lainattu suoraan kirjasta).

"Dina joutuukin vaikeuksiin. Huomaatko kuvassa kanaanilaisen miehen, joka katselee Dinaa? Hänen nimensä on Sikem. Kerran kun Dina tuli tapaamaan kanaanilaisia, Sikem otti Dinan ja pakotti hänet makaamaan kanssaan.

Se oli väärin, koska vain naimisissa oleva mies ja nainen saavat maata toistensa kanssa. Tämä paha teko, jonka Sikem teki Dinalle, johti vielä suurempiin vaikeuksiin.

Kun Dinan veljet kuulivat, mitä oli tapahtunut, he suuttuivat silmittömästi. Kaksi heistä, Simeon ja Leevi, olivat niin vihaisia, että he ottivat miekkansa ja menivät kaupunkiin ja yllättivät miehet.

He ja heidän veljensä tappoivat Sikemin ja kaikki muut miehet. Jaakob oli vihainen siitä, että hänen poikansa tekivät tällaisen pahan teon.

Mistä kaikki nämä vaikeudet alkoivat? Siitä, että Dina ystävystyi ihmisten kanssa, jotka eivät totelleet Jumalan lakeja. Me emme halua ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa, vai mitä?"

Lootin vaimo katsoi taakseen

Kuvat lainattu kirjasta.

Neiti Peregrinen omituiset ipanat

TULOSSA PIAN!

En yleensa ennakkomainostele lukemisiani, mutta nyt on pakko. Tilasin juuri Ransom Riggsin kirjan Miss Peregrine's Home for Peculiar Children.

Kyseessä on valokuvin kuvitettu romaani ja uskallan jo veikata, että ainakin kuvat ovat mieleeni. Luulen, että myös itse tarina.

Kirjasta on tehty video, joka on ehkä paras koskaan näkemäni kirjasta tehty video.



Bonuksena toinen video, jossa kerrotaan enemmän kirjan synnystä. Kannattaa katsoa sekin etenkin, jos autiotalot kiinnostavat!

Tuli juuri hinku matkustaa Belgiaan...



Kirjasta ei toistaiseksi enempää, koska en ole sitä lukenut (enkä edes omista sitä vielä). Tilasin sen Amazonista tänään ja toivon hartaasti, että se ehtisi tulla vielä tällä viikolla.

Ransom Riggsin blogi.

Kelpo sananselittäjä-jättiläinen

Luen kirjoja nykyään suurimmaksi osaksi englanniksi. Luen yleensä sängyssä eikä minulla ole Englanti-Suomi -sanakirjaa. Google translatesta on helppo tarkistaa sanoja, mutta harvemmin (eli ei koskaan) luen koneen ääressä.

Ihan ensimmäisiä kirjaostoksia tänne muuttaessani olikin Collinsin English Dictionary. Mielettömän hyvä teos, josta on aina löytynyt selitys, kun sana on hukassa.

Kirjasta löytyy kattavasti ns. vanhoja sanoja, joita ei tavallisesti enää käytetä (paitsi kaunokirjallisuudessa), ja joita ei edes Google osaa kääntää.

Tykkään siitä, että sanat on selitetty englanniksi. Uuden sanan oppiessa löytää siis usein synonyymejä ja oppii ymmärtämään niiden vivahde-erot.

Kirja pitää sisällään myös reilun sadan sivuisen kielioppiosion, jota en tosin ole lukenut. Selaillut kyllä. Varsin kattava paketti siis, ja olen ollut kirjaan erittäin tyytyväinen.

Fillarilla ajeleva murhamies

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

Tämän kirjan voitin Leena Lumen arvonnassa. Arvonnassa sai valita kaksi haluamaansa kirjaa ja tämä oli toinen valintani.

En ollut kirjasta aiemmin kuullut ja valintani perustui puhtaasti Leena Lumen siitä kirjoittamaan juttuun (jonka luen uudelleen muistia virkistääkseni, kunhan olen kirjoittanut omani ensin).

Kirjan keskeinen henkilö on nuori Kathie, joka haaveilee elämästä suurkaupungissa ja pääsee kuin pääseekin matkustamaan Müncheniin.

Reissu on varsin huolimattomasti suunniteltu, sillä majoittuminenkaan ei ole itsestään selvää. Tuttavat auttavat alkuun, mutta eivät voi loputtomasti majoittaa häntä nurkissaan.

Kirjan takakansi ei ole mielestäni kovin kuvaava. Siinä lukee mm. että "naiivi Kathie huumaantuu vapaudentunteesta ja ravintolailloista, joissa ruoka ja yösija ansaitaan keimailulla".

Mielestäni Kathie, vaikka naiivi olikin, ei missään tapauksessa ollut kevytkenkäinen ilolintu. Pikemminkin hän kaipasi aitoa rakkautta ja ehkä myös huolenpitoa. Hän halusi niitä asioita kuin muutkin hänen ikäisensä: asunnon, työtä, rakkaussuhteen.

Kathien turmioksi koituikin mielestäni hänen hyväuskoisuus ja viattomuus. AdLibriksen sivuilla (kursivoitu teksti alla lainattu sieltä) on parempi kuvaus kirjasta ja Kathiesta.

"Pienen saksalaiskylän tyttö Kathie haaveksii elämästä suurkaupungissa. Hän saapuu 30-luvun lopulla kansallissosialismin valtaamaan Müncheniin. Tumma, sievä Kathie etsii naiivisti onnea ja todellista rakkautta. Vapaus maistuu makealta, mutta irrallisuuden tunne ajaa hänet jopa prostituutioon."

Kirjassa on useita tasoja: pahoinpitelyistä ja murhista epäillyn Josef Kalteisin fiktiivisiä kuulustelupöytäkirjoja, joissa hän ei myönnä tai vähättelee tekosiaan. Pöytäkirjoista käy mielestäni hyvin ilmi Kalteisin kyvyttömyys tuntea empatiaa sekä hänen käsityksensä siitä, mikä on oikeutettua.

Kathien elämän rinnalla seurataan myös kadonneiden ja murhattujen nuorten naisten tarinoita - kukin kohtalo kerrallaan. Myös Kathie muuttuu lopulta kohtaloksi, jota selvitellään. Mutta siitäpä ei sen enempää.

Kannattaa lukea tämä kirja. Se on hyvin mielenkiintoinen, vaikka mielestäni varsin naiivi tyyliltään.

Hyvää Juhannusta!

Tämän ottamani kuvan kera toivotan teille kaikille hyvää juhannusta! Itse en tosin ole aikeissa mennä muualle kuin nukkumaan. Ja lukemaan.

Kuva on Suomesta, Kauniaisista. Asuin tuossa lähellä Suomessa asuessani. Joskus on ikävä tuota pientä järveä, joka oli kauneimmillaan aamuyön tunteina.

Vodaa norsuille + loppukommentti

Minulla oli vanhassa kirjablogissani tapana aloittaa mietteideni kirjoittaminen kirjasta jo ennen kuin olin sen kokonaan lukenut. Kirjan luettuani kirjoitin sitten loppukommentin ja joskus myös kirjan edetessä väliaikakommentteja.

Jostain syystä luovuin tästä tavasta, sillä kirjan edetessä mietteet saattoivat usein muuttua paljonkin. Jos kirjaa kommentoi kesken lukemisen, ei voi kommentoida luonnollisesti kokonaisuutta. Paitsi sitten loppukommentissa.

Ajattelin nyt tämän kirjan kohdalla - ja kentis tulevaisuudessa joidenkin muidenkin - kirjoittaa muutaman sanasen jo nyt, vaikken ole kirjaa kokonaan vielä lukenutkaan. About sata sivua on jäljellä himpan yli neljänsadan sivun kirjasta.

Mutta nyt itse kirjaan.

Sara Gruen: Water for Elephants

Alkuasetelma on kiinnostava, sillä sirkusmaailma kiehtoo minua mystisyydellään, taiteellisuudellaan ja erikoisuudellaan.

Kirjan kertoja on nyt 93-vuotias Jacob, joka asuu vanhainkodissa ja palaa muistoissaan nuoruuteensa, jolloin hän sattumien summana päätyi sirkukseen töihin.

Koen 93-vuotiaan Jacobin erittäin kiinnostavana henkilönä - jopa kiinnostavanpana kuin hän oli nuorena. En osaa perustella tätä tuntemustani: ehkä Gruen on onnistunut puhaltamaan vanhukseen enemmän eloa ja syvyyttä kuin nuoreen Jacobiin.

Hohdokas ja värikäs sirkuselämä ei ole ihan niin hohdokasta kuin sen annetaan näyttää ulospäin. Epäoikeudenmukaisuus ja jopa suoranainen julmuus ei ole mitenkään epätavallista kulissien takana - ja se koskettaa yhtä lailla sirkuksen eläimiä kuin sen työntekijöitäkin. Taustalla häilyy ainainen kilpailu toista sirkusta kohtaan sekä raha tai sen puute.

Sara Gruen on taitava kirjoittaja, mutta ajoittain olen kokenut kirjan hieman pitkäveteiseksi. Kirja kyllä tempaa mukaansa, mutta jotenkin olen odottanut siltä enemmän kuin mitä ainakaan tähän mennessä olen saanut.

Minua myös kyllästyttää Jacobin ja nuoren esiintyjän, Marlenen, epämääräinen "rakkaus"suhde, jossa ei tapahdu mitään. Olemassa on vain jännite ja sekin on alkanut pitkästyttää minua.

Noh, on tässä vielä ne sata sivua jäljellä. Jos vaikka kirja lähtisi kunnolla käyntiin. Täytyy tunnustaa, että tällä hetkellä tässä kirjassa minua kiinnostaa eniten 93-vuotiaan Jacobin kutistunut elämä. Ja se, että sirkus on tullut kaupunkiin ja iäkkään Jacobin on tarkoitus mennä sinne ilmeisesti lastensa tai/ja lastenlastensa kanssa.

Myös Jacobin perhesuhteet kiinnostavat ja hänen edesmennyt vaimonsa. Siis pääasiassa se, mitä tapahtui hänelle sirkuksesta lähdettyään. After all - hänhän vietti kuintenkin vain seitsemän vuotta elämästään siellä.

Loppukommentti 22.6. kello 9.40


Augustin erikoinen käytös saa selityksen. Minä en tosin pidä selityksestä, sillä se on mielestäni jotenkin epäuskottava.

Kirja päättyy muisteloiden osalta suureen katastrofiin, jonka kuvaamisella kirja alkoikin. Pidin kirjan rakenteesta, kyllä, mutta noin muuten en oikein jaksanut innostua siitä. En jaksanut innostua Marlenen ja Jacobin suhteesta ja se valitettavasti oli se kirjan keskeinen teema. 

Iäkkään Jacobin elämä olikin tässä kirjassa se mielnkiintoisin osio, vaikkei siinä periaatteessa mitään tapahtunutkaan. 

Sain vastauksen kysymyksiini, joita pohdin liittyen Jacobin elämään ja pidin kirjan lopusta. Ihan luettava kirja siis, mutta ehkä ennakko-odotusten takia pettymys. Tai sitten ei vain ollut my cup of tea.

Totally British!

Kuvan olen lainannut Kirjava Kammari -blogista.

Törmäsin blogikierroksellani (kiitos toisten blogien linkkilistat!) mielenkiintoiseen kirjablogiin, jossa en aiemmin muista käyneeni. Kyseessä on blogi nimeltään Kirjava Kammari - kannattaa tutustua!

Kirjavan Kammarin Karoliina ja luonut meidän kirjahullujen iloksi mielenkiintoisen haasteen: Totally British. En kopioi haasteen ohjeita tänne, koska ne selviävät parhaiten lukemalla alkuperäinen postaus.

Haasteen nimi, Totally British, kertookin aika paljon haasteesta. Haasteessa on useita alakategorioita. Niistä voi valita yhden tai useamman, joihin osallistuu.

Itse aion valita useamman, mutta pidän oikeuden vielä laajentaa listaani. Näin alkuvaiheessa esittelen ainoastaan ne kirjat, jotka minulla jo on. Itseni tuntien kirjat lisääntyvät kuin itsekseen seikkaillessani kirjakaupoissa ja Amazonissa.

Minun alustavat alakategoriani:

Modern Men Writers

Kazuo Ishiguro: The Remains of the Day
Jeffrey Archer: Cat O' Nine Tales

Modern Women Writers

Sarah Waters: The Night Watch

Detective Novels

Peter James: Dead Tomorrow
Peter James: Dead man's Footsteps

Gothic Fiction

Jane Austen and Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies (voisiko tämä kuulua myös kategoriaan Silver Fork Novels?)

Peter James: Twilight (otaksun tämän olevan jotain kauhun ja jännityksen välimaastosta)

Modern Thrillers

Belinda Bauer: Blacklands

Stiff Upper LiP

Kate Morton: The Forgotten Garden

Éirinn go Brách!

Frank McCourt: Seistemännen portaan enkeli

Omaa kirjahyllyäni tutkiskellessani mietin, että ns. selviytymistarinat eivät oikein sovellu mihinkään näistä alakategorioista. Nämä kirjathan ovat todella yleisiä Briteissä.

Näistä kirjoista olen lukenut ainoastaan tuon Daddy's Prisonerin.

En lupaa, että saan näitä kaikkia luettua ja lista voi muutenkin muuttua kirjahyllyn sisällön lisääntyessä. Lisäksi minulla on vino pino muita kirjoja, jotka odottavat lukemista, mutta eivät liity tähän haasteeseen.

Luettuani kirjan ja kirjoitettuani siitä jotain blogiini, lisään tänne linkin ja päivämäärän, jolloin lopetin kirjan lukemisen.

Samoin voin lisätä kirjoja tänne, jos/kun kotiini ilmaantuu muita haasteeseen sopivia. Näin edistymistä on helppo seurata yhdestä paikasta.

Jos olen laittanut kirjoja epäsopivaan kategoriaan tai ne eivät muuten sovi haasteeseen, saa huomauttaa!

Loppuun vielä lista kirjoista, jotka jo olen tänä vuonna lukenut, ja jotka sopisivat tähän haasteeseen (suluissa alakategoria). Kirjan nimeä klikkaamalla pääset siitä kirjoittamaani arvioon.


Kazuo Ishiguro: Never Let me Go (Modern Men Writers)
Maeve Binchy: Talo Dublinissa (Éirinn go Brách!)
Saseem Ali: Belonging (Multicultural Britain)
Ros Wynne-Jones: Something is going to fall like rain (Modern Women Writers)
Peter James: Dead Simple (Detective Novels)
Chimamanda Ngozi Adichie: Purple Hibiskus (Commonwealth)
Peter James: Looking Good Dead (Detective Novels)
André Brink: Hiekkalinna (Commonwealth)
Peter James: Not Dead Enough (Detective Novels)
Neil Gaiman: Neverwhere (Maybe British, never English)
Chinua Achebe: Things Wall Apart (Commonwealth)