Penguin 2013
(Julkaistu alun perin Amerikassa 2011)
S. 132
Tämä kirja on yksi tarina, jossa on monta tarinaa. Tämä kirja kertoo massasta, mutta silti yksilöistä.
Tämä kirja alkaa laivalta, joka kuljettaa kielitaidottomia japanilaisnaisia Amerikkaan tapaamaan miehiä, jotka ovat heidän tulevia aviomiehiään.
"On the boat, we often wondered: Would we like them? Would we love them? Would we recognize them from their pictures when we first saw them on the dock?"
Suuri tuntematon on uusi alku, mutta kukaan ei tiedä millainen, ei sitä mitä on tulossa nyt ja mitä myöhemmin. Ei tiedetty, että aviomiesten kuvat saattoivat olla kaksikymmentä vuotta vanhoja tai että kuvassa oli aviomiehen komea toveri. Kirjeetkin saattoivat olla kenen tahansa kirjoittamia.
Kirjan rakenne on kronologinen ja kukin luku on nimetty erikseen. Otsikot ovat ajanjakajia: ne kuljettavat tarinan kehdosta hautaan. Erikoista on se, että kirja on kauttaaltaan kirjoitettu me-muodossa. En muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa, joka on kokonaisuudessaan kirjoitettu monikon ensimmäisessä.
Kirjaa aloitellessani olinkin hieman epäileväinen voiko sellainen toimia. Miten voi päästä lähelle henkilöitä, kun sellaisia ei periaatteessa ole. Kun on vain me, on vain massaa. Kuin karjalauma, joka asettuu karsinoihinsa.
Mutta Otsuka kirjoittaa taiten. Hän nostaa massasta yksilöitä, joiden nimillä - silloin kuin niitä mainitaan - ei oikeastaan ole väliä. Väliä on sillä, että kaikkien tilanne on melko sama, mutta kukin reagoi ja toimii tavallaan.
"That night our new husbands took us quickly. They took us calmly. They took us gently, but firmly, and without saying a word..."
"They took us for granted and assumed we would do for them whatever it was we were told..."
"They took us violently, with their fists, whenever we tried to resist. They took us even though we bit them. They took us even though we hit them..."
Syntyy vauvoja.
"They slept with us, at night, like puppies, on wooden boards covered with hay, and for the first time since coming to America we did not mind having someone else beside us in the bed."
Kuolee vauvoja. Vauvoista tulee lapsia. Lapsia kuolee ja katoaa. Elämä jatkuu, työt jatkuvat, aika kuluu ja kuluttaa, kulkee kohti tuntematonta loppuaan. Kulkee kohti sotaa, joka muuttaa kaiken, mutta kukaan ei tiedä, miten.
Tämä on vaikuttava kirja, surullinen kirja. Kaunis kirja. Tämä tarina voisi olla totta, mutta se on fiktiota. Luullakseni palaan tähän yhä uudelleen. Luen katkelman sieltä, toisen täältä. Koska en halua unohtaa, kuinka kauniisti Otsuka kirjoittaa. Koska en halua unohtaa tätä tarinaa.
Otsuka kertoo saaneensa inspiraation kirjaansa historiasta.
"This novel was inspired by the life stories of Japanese immigrants who came to America in the early 1900s. I have drawn upon a large number of historical sources..."
Kirjan lopussa on mainittu useita teoksia, joihin Otsuka on tutustunut kirjaa kirjoittaessaan.
En löytänyt merkkejä siitä, että tämä kirja olisi käännetty suomeksi. Ruotsiksi se kyllä löytyy nimellä Vi kom över havet.
Ainakin Sannabanana (Pinon päällimmäinen) on kirjan lukenut ja siitä myös pitänyt.
