maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden viimeiset

Haluan esitellä vielä vuoden mattimyöhäiset eli kirjat, jotka luin mutta joista en todennäköisesti saa kunnon postauksia aikaiseksi. En edes Kankimäen inspiroivasta kirjasta, vaikka tarkoitukseni oli.

Minuun iski eilen salakavalasti flunssa - minuun, joka en noin ikinä saa mitään "kulkutauteja". No, onnekas olen kun ei tarvitse tällaisista usein kärsiä.


Aloin viime vuonna lukea Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, s. 380) peräti kaksi kertaa, mutta vasta toisella kerralla sain kirjasta otteen ja se olikin menoa sitten. Kirja olikin hyvin erilainen kuin olin kuvitellut: se on mielestäni enemmänkin matkapäiväkirja (sekä ihan konkreettisesti että psyykkisesti) kuin varsinainen tietokirja, vaikka kirjan punainen lanka ja keskipiste onkin Sei Shōnagon ja hänen oletettu elämänsä. Täälläpäin kirja löytyisi non-fiction-osastolta.

Pidin kovasti Asioita jotka jne... ja Kankimäen paneutuminen aiheeseensa ihastutti ja inspiroi - suorastaan innosti - minuakin. En ole ollut järin kiinnostunut Heian-kaudesta enkä ole lukenut Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa, vaikka toki siitä ole tietoinen. Murasaki on kuitenkin minulle tutumpi, sillä olen katsonut joskus The Tale of Genjin.

Moni asia johtaa toiseen ja kun bongasin charity shopissa Liza Dalbyn teoksen The Tale of Murasaki, piti se tietenkin ostaa.


Lueskelin joulupyhinä myös runoja. Vai pitäisikö sanoa "runoja".

Rob Sears: Beautiful Poetry of Donald Trump, Canongate 2017

Runot on koottu Trumpin sanomisista ja twiiteistä ymv. ja lähteet on mainittu kirjassa. Välillä nauratti, mutta aika vähän. Enemmänkin puistatti.

Joku voi pitää puistattavina myös Hugleikur Dagssonin piirroksia (Is this supposed to be funny, Michael Joseph 2007), joiden huumori on usein varsin brutaalia. Minä tykkään.


Toivotin jo hyvät uudet vuodet edellisessä postauksessa, mutta kertaus on opintojen äiti eli hyvää uutta vuotta 2019!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Lukuvuosikatsaus 2018

Viaton kokeilu vuonna 2014 on muuttunut jonkin sortin blogiperinteeksi. Kyseessä on eräänlainen tilastotyyppinen katsaus luettuun vuoteen. Kesken vuotta en jaksa mitään tilastoja tutkailla, mutta vuoden päätteeksi on kiva katsastaa, mitäs sitä on tullut luettua.

Tilastoinnissa auttaa Goodreads, josta olen nämä kansikuvalistat kopioinut. Asetan Goodreadsissa vuosittain itselleni lukutavoitteen, joka toteutuu tai ei. En siitä stressaa eli se ei aiheuta minussa lukupaineita (en ole ihminen, joka kehittää paineita lukemisistaan). Tälle vuodelle asetin tavoitteeksi 85 kirjaa. Tavoite ei toteutunut.


Vuonna 2018 luetut: 82

Englanniksi luetut: 63
Suomeksi luetut: 18
Muut: 1 (kirjassa suomea ja englantia)

Enemmän voisin suomeksi lukea. Huomaan toteavani tämän saman asian jälleen kerran, mutta silti en nähtävästi oikeasti tee asialle mitään muuta kuin päivittelen sitä vuosittaisissa koosteissani. No, jospa ei tarvitsisi ensi vuonna päivitellä.


Sukupuolijakauma:


Jo viime vuonna mietin onko mielekästä jaotella lukemisiaan sukupuol(i)en perusteella. Nyt päätin, että ei ole, koska minulle kirjailijan sukupuolella ei ole merkitystä. Sukupuoli ei myöskään ole minulle kriteeri, joka vaikuttaa siihen otanko jonkin kirjan lukuun. Siksi en näe syytä niitä tilastoida erikseen.


Uutuudet eli 2018 julkaistut kirjat:

No luetaanko blogissa vain uutuuksia?

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Siten osa lukemistani uutuuksista ei ole saatavilla suomeksi ja toisaalta jokin Suomen käännösuutuus ei lukeudu uutuudeksi,  koska se on täällä jo vanha.

Suomen uutuudet: 3
Brittilän uutuudet: 17
Yhteensä: 20

Tässä blogissa luetaan muitakin kuin uutukaiskirjoja ja paljon luetaankin. Toisaalta mitäs väliä, vaikka ei luettaisikaan (muuta kuin uutuuksia)? Se nyt on jokaisen oma asia, mitä haluaa lukea – olkoot kirjat uusia tai vanhoja tai toiselta planeetalta.


Uudet maavalloitukset: 4

Islanti – Ragnar Jonasson: Snowblind
Viro – Ilmar Taska: Pobeda 1946
Venezuela – Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
Kongo – Alain Mabanckou: Memoirs of Porcupine

Aika aneemisesti etenee valloitus, mutta onhan tässä koko elämä aikaa. Elämän pituutta ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jääpi sitten kesken.

Sain kuitenkin aikaiseksi tehdä oman sivun kirjalliselle maailmanvalloitukselle. Listassa on useita maita, joista tuskin on kirjallisuutta saatavilla. Aion muokkailla listaa ja heivata sieltä täysin mielivaltaisesti mäkeen  tällaisia maita (lähinnä pieniä itsenäisiä saaria).



Kaiken kaikkiaan tänä vuonna tuli luettua paljon vaikuttavia teoksia. Teen niistä erillisen postauksen piakkoin, viimeistään tammikuun aikana. Vaikuttavuushan ei tarkoita, että olisivat ns. parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.



Hyvää loppuvuotta ja kaikkea kaunista tulevaan vuoteen!

tiistai 25. joulukuuta 2018

Kirja ja avautuminen eläinrääkkäyksestä

Sun-Mi Hwangin The Hen Who Dreamed She Could Fly (suom. Kana joka tahtoi lentää) ihastutti minua pari vuotta sitten faabelimaisella tyylillään ollen aidosti koskettava. Siksi halusin ehdottomasti lukea samaisen kirjailijan pienoisromaanin The Dog Who Dared to Dream (ei ole käsittääkseni suomennettu).


En vaikuttunut. Itse asiassa kirja lähinnä ärsytti, koska… Tähän ei yksi virke riitä, joten listaan asiat ranskalaisin viivoin. Ja juu, olen ehkä pikkumainen kun tartun kirjallisuudessa tällaisiin asioihin, mutta näin koin. Kyseessä voi myös olla kulttuuriero (en tiedä, miten koiria Koreassa noin tavallisesti kohdellaan), mutta enpä tiedä muuttaisiko se sinänsä tuntemuksiani.


- Scraggly on tämän unelmoivan koirulin nimi. Missä ne unelmat oikein olivat? En huomannut niitä.

- Scragglyn omistaa köyhä, iäkäs pariskunta (Grandpa ja Grandma). Scraggly tuntuu merkitsevän heille lähinnä rahantuloa: koska kyseessä on naaras, se tuottaa pentuja, pennut myydään ja niistä saadaan rahaa. En viitsi puhua rodunjalostuksesta, vaikka kirjassa käytetään termiä “breeding”, sillä kirjassa Scragglyn lisääntyminen on täysin sattumanvaraista eikä lainkaan valvottua. Eli käy omilla teillään tulemassa tiineeksi.

- Grandpa on mielestäni eläinrääkkääjä, lyö mm. luudalla koiria. Vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan, vaikka elämä köyhää onkin.

- Scragglyn ruokinta on epäsäännöllistä.

- Scraggly ja pennut viruvat pihalla keskenään. Minua ärsyttää: koira on laumaeläin ja selkeästi tässä kirjassa koirat on suljettu melko lailla ulos “laumasta”. Tuli mieleeni eräät maaseudun koirat, joita pidetään päivät pitkät häkissä ja joiden tehtävä ilmeisesti on vain haukkua ohikulkevia ja siten pitää esim. Varkaat ja tihustelijat loitolla.

[Avautuminen alkaa/]

Erään talon pihannurkassa jonkin matkan päässä “salapaikastani” (missä majailen osan ajasta käydessäni Suomessa) kyyhöttävät häkissään vuodesta ja päivästä toiseen kaksi koiraa. He haukkuvat minut aina ohi kulkiessani. En ole IKINÄ KOSKAAN nähnyt kenenkään tekevän mitään koirien kanssa (paitsi pienempi niistä vissiin pääsee joskus peräti sisälle taloon – isompi EI KOSKAAN). Ei leikkivän, vievän lenkille. Ei mitään. Aina sama juttu, kun menen sinne. Mielestäni se on eläinrääkkäystä. Miksi ottaa koira, jos pitää sitä vain virumassa jossain aitauksessa eristyksessä kaikista muista? Yök, kuvottavaa.

Tämä kirja siis toi mieleeni nuo kyseiset koirat. Alkoi vituttaa.

[Avautuminen päättyy/]

- Edelleen, missä ne Scragglyn unelmat olivat? Hän ei tietenkään olisi halunnut luopua pennuistaan, mutta minkäpä teet. Scraggly kaipasi lähinnä läpi kirjan ensin emoaan, sitten pentujaan.

- Naapurin ikääntynyt kissa hieman kiinnosteli minua, mutta hän jäi vain sivupersoonaksi. Eläinrääkkääjiä toki naapurissakin, sillä iäkkään kissan omistajat ottivat uuden kissan, kun tuo edellinen ikämisse alkoi olla vanha ja rähjäinen. Pennun tultua ei vanha kisu enää kiinnostanut omistajia.

Miten ihmeessä voin kiiintyä Grandpaan, jolla hänelläkin toki on ongelmia ja oletan, että lukijan olisi tarkoitus sympatiseerata häntä? Sori, en vain pysty.

Kirja on kauniisti kirjoitettu, joskin varsin pateettinen. Scraggly itkee massiivisia kyyneleitä useita kertoja ja surullista on. Mikään ei tunnu menevän hyvin ja jos meneekin, sitä kestää vain pienen hetken. Kirjan lopun pitäisi kai avata lukijan kyynelhanat, mutta minä olin jo niin tympääntynyt, että olin vain helpottunut.

Niin että tämä on varmasti monen mielestä kaunis ja koskettava kirja (ihastuneita mielipiteitä voi lukea vaikkapa Goodreadsista), mutta minä en tällaista kestä enkä ymmärrä enkä suoraan sanottuna edes halua ymmärtää.
 

Kerron vielä tähän loppuun erään tositarinan kotinurkiltani. Täällä jossain asuu eräs koditon mies (en ole ihan varma onko hän koditon vai asuuko esim. jossain kommuunissa), jolla on koira. Hän myy Big Issueta Tescon edessä. Minulla oli tapana useiden vuosien ajan ostaa lehti häneltä, kun hänellä oli vanhempi koira nimeltä Lucy.

Sitten Lucy ilmeisesti kuoli, iäkäs kun oli. Ei mennyt kauan kun kodittomalla oli uusi koira (en tiedä onko se hänen oma vai ns. ”säälikiertokoira”, jota voi joku muukin käyttää kerjuussa), ihana ja leikkisä pentu. Seurasin viikkoja ja kuukausia kun leikkisä ja utelias pentu muuttui apaattiseksi pakolla paikallaan päivät pitkät makaavaksi ja ”lehteä myyväksi” vanhemmaksi pennuksi.

Ex-pentua ei saa enää koskea, mies laittaa sen eteen pyörän nojaamaan ja kyltissä lukee Don’t touch the dog. Koira makaa apaattisena eikä jaksa enää edes nostaa kuonoa miehelle juttelemaan pysähtyville ohikulkijoille. Koiran spirit on nitistetty, se on alistunut olemaan olemassa mutta ei elämään. Enkä minä ole enää aikoihin ostanut mieheltä lehteä – enkä osta.

Ei, en epäile hetkeäkään etteikö kyseinen koira saisi riittävästi ruokaa jne. mutta tekee nyt mieleni siteerata erästä henkilöä, jonka mielestä (sori, siirrytään periaatteessa aivan toiseen aiheeseen, mutta perusajatus on sama) ”turkistarhaus on myös eläinten hoitamista.” Jep jep, onko muuten lapsen hoitamista se, että sitoo sen vaikkapa pinnasänkyyn ja heittää sille safkaa pari kertaa päivässä, ettei se kuole nälkään.

Melkoista hoitamista.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Feikkiperhe ja Helmet-kooste

Vuosi vetelee viimeisiään ja niin myös Helmet-lukuhaaste. Tänäkin vuonna haasteesta jäänee muutama kohta täyttämättä, vaikka hieman yritin kiriä lopussa. Sain jopa valittua (melkein) jokaiseen kohtaan kirjan ja haalimaan kirjat käsiini, mutta enpä usko ehtiväni niitä lukea enää tänä vuonna. No, vuosi se on ensi vuosikin. Ei se niin vakavaa ole.

Viimeinen lukupanokseni Helmet-lukuhaasteeseen on kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin. Luin siihen Miyuki Miyaben dekkarin Shadow Family, jossa leikitään perhettä netissä ja sitten vähän livenäkin. Pelinä siis roolipeli.


Miyuki Miyabe: Shadow Family
Kodansha 2004
Alkuper. R.P.G, 2001
Englannistanut Juliet Winters Carpenter
S. 203


Perheleikki menee pilalle, kun yksi (leikki)perheenjäsen sekä eräs perheeseen kuulumaton nuori nainen murhataan. Tokion poliisi tutkii asiaa ja löytää yhteisen tekijän murhien välillä. Tutkimusten yhteydessä löydetään myös tuo internetissä perustettu ”uusperhe” ja motiivia aletaan etsiä siltä suunnalta.

Shadow Familyn tapahtuvat sijoittuvat lähes kokonaan kuulusteluhuoneeseen eli nyt ei juoksennella ympäri Tokiota johtolankajahdissa, vaan kökötetään kiltisi suunnilleen samassa paikassa läpi kirjan. Mielenkiintoinen tyylivalinta, jonka ymmärtää vasta kirjan kokonaan luettuansa. Syyllisen arvasin melko aikaisin, mutta en kaikkea siihen liittyvää. Kirjan jännite siis kestää hyvin ja muutama odottamaton käännekin tapahtuu lopussa.

Sen sijaan kirjan poukkoilevuus erityisesti alussa hämmensi. Jouduin välillä miettimään, missä ajassa nyt liikumme, mutta aina sen lopulta ymmärsi ja kirjan tyyliin/rakenteeseen tottui pian. Jokin, jota en nyt osaa edes tarkemmin määritellä, teki silti kirjan lukemisesta jokseenkin raskaan.

Kirjan asetelma on minusta aivan superkiinnostava ja olisin toivonut, että sillä olisi revitelty oikein kunnolla. Aineksia nimittäin olisi löytynyt vatkaukseen ja veivaamiseen, kunnon syvänmerensukellukseen ja monimuotoiseen draamaan. Shadow Family tuntuukin oikeastaan pikakelaukselta, joka on kursittu kasaan massiivisesta aineistosta. Harmillista, sillä tästä syystä mihinkään kirjan henkilöihin ei synny mitään tunnesidettä: he ovat vain värittömiä paperinukkeja, joille on kyllä maalattu kasvot, mutta ei sydäntä. Eikä persoonaa.

Sen verran ovelaa juonta ja ajattelua tässä silti oli taustalla, että saatan kokeilla jotain muutakin Miyaben romaania.

~~~

Palaan vielä hetkeksi Helmet-haasteeseen, jonka julistan osaltani nyt loppuneeksi. Sain haasteeseen luettua 45 kirjaa eli viisi jäi nyt uupumaan. Ja ne viisi ovat


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitseman kirja

Tähän kohtaan valitsin Maijan suositteleman kirjan, Jenny Lawsonin Let’s Pretend This Never Happened. Kirja on minulla parhaillaan lainassa kirjastosta ja olen lukenut siitä pari ensimmäistä sivua ja tutustunut kirjan rakenteeseen ja selaillut sitä. Vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hieman liian ”hauskalta” makuuni ainakin toistaiseksi. Koska kirjasta ei ole varauksia, aion pitää sitä itselläni ainakin muutaman uusinnan verran odotellessani sopivampaa mielentilaa sen lukemiselle.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Piti lukemani tähän Luca D’Andrean The Mountain (suom. Rotko) ja lainasinkin kirjan kirjastosta ja yritin lukea. Jätin sen kesken melko alussa, kun ei napannut sitten millään.


20. Taitelijaelämäkerta

Tähän kohtaan oli itse asiassa tunkua ja omasta hyllystäkin olisi löytynyt useita tarjokkaita, mutta en silti saanut luettua mitään. Voi voi.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Piti lukea unkarilaisen Sándor Márain Embers, joka asuu kirjahyllyssäni mutta aina joku kiilasi edelle ja nyt ei enää ehdi. Ensi vuonna!


45. Palkittu tietokirja

Unohdin perehtyä aiheeseen eli etsiä nimenomaan palkittuja tietokirjoja. Hupsista.


Tästä pääset katsomaan listan lukemistani kirjoista. Jos nyt jostain syystä vielä saan jonkin kirjan haasteeseen luettua, niin lisään sen sinne.


Katsaus tulevaan

- Olen lukenut Mia Kankimäen inspiroivan teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja yritän kirjoittaa siitä vielä tämän vuoden puolella.

- Perinteinen MIELEENPAINUVIMMAT (eivät siis välttis parhaat) TEOKSET 2018 -postaus tulossa tämän vuoden puolella

- Tammikuun alussa postaan jo perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsausen.



 Tunnelmallista joulun aikaa teille kaikille ihanille!

Ps. Jos kiinnostaa yllä olevan kuvan alkuperä, niin se löytyypi toisesta blogistani, kas tässä suora linkki.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Yhtäkään kiveä älä jätä kääntämättä*

Rakkaus ei ole sama asia kuin siirappimiina. En ole rakkausfani, koska pelkään imelyyttä ja vaaleanpunaisia villakoiria, mutta AINAn muodossa otan mielelläni rakkauden vastaan. Ja niin otin.


Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Käsite 2018
S. 82

Runoromaaniksi tekee mieleni tätä kutsua ja kutsunkin. Niin "selkeästi" koen runojen muodostavan tarinan tai siellä taustalla se rihma kulkee. Se on vimmainen rakkaustarina, jossa toinen kai ainakin alussa rakastaa enemmän ja toinen pelkää enemmän.

Mutta ei se niin suoraviivaista ole. Hullussa hurmoksessa lentää mielikuvitus, laukkaa epäusko (myös muiden) tuskin tuo kestää. Kaikkihan loppuu, suhteet loppuu liitot loppuu ja merivedet hukkuvat muoviin. Voiko tällaisessa mikään rakkaus kasvaa ja kukoistaa? Vai ehkä juuri tällaisessa?


Jännä juttu ja korniksi naurettu (en minä), mutta rakkaus syntyy ruotsinlaivalla. Miksipä ei, se on irrallinen paikka saada salamasta.


Lumpeet


--- äläkä pyydä sitä anteeksi koskaan
mutta yhtä pyydän

Älä katko lumpeita uidessasi

(s. 51)


AINA (tekee mieleni avata ikkuna ja huutaa se kadulle, "AINA!!!!") on vuoroin vimmainen ja vuolas, vuoroin hiljainen ja niukka. Siinä välissä ei ole harmaata, vaan räiskyviä harhoja ja tarinoita lumikkeineen ja hyypiöineen ja pidot paholaisen pöydässä. Ikinä ei tiedä, mitä on seuraavaksi tulossa mutta sellaista kai alkuhuumakin on – kun ei osaa toista vielä arvata.

Olen melko lailla sanaton tämän yllätyksellisen runoteoksen edessä. Se on luettava ensin kannesta toiseen kiltisti kronologia seuraillen. Tai minun oli niin luettava. Saavuttuani viimeiselle sivulle ja poistettuani kirjanmerkin päästin itseni valloilleen ja rohmusin kirjasta ajoittain sivujen alla ja yllä juoksevat sanat, sillä niilläkin on asiaa. Kuin paketin ääressä tutkin ja availin noita sanoja ja ihastelin kirjan typografiaa. Sekin on kuin runo itsessään.


Rakastan draamaa ja voimaa eikä sitä tästä kirjasta puutu. Joskus usein pelkään, etten ymmärrä runoutta enkä oikeastaan mitään, pilaan ne väärillä tulkinnoilla tai osoitan tyhmyyteni ymmärtämällä niitä miten sattuu eikä niin kuin "kuuluu". Mutta sitten muistan fuck that ja annan runojen viedä minut mennessään kuin vaahtoavat laineet. Ja ne veivätkin.

Sitä paitsi, jonakin toisena aikana kun luen kirjan uudelleen, ehkä ymmärrän sen eri tavalla. Sillä kaikki muuttuu. Alati ja AINA.


Kirjan takakannessa mainitaan, että AINA on Pyykkösen ja Rantalan esikoisteos ja rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Näille jatkoille täytyy ehdottomasti osallistua!

*Postauksen otsikko on runosta Lumpeet (s. 51), tekisi mieleni mennä huutamaan se(kin) tuonne kadulle. Ainoastaan viimeisen säkeen kuiskaisin.

Rantala on muuten tehnyt sävellyksen Aina-teoksessa olevaan Pyykkösen runoon nimeltä Tule surusi kanssa. 


tiistai 11. joulukuuta 2018

Esittelyssä Keigo Higashino

Keigo Higashino on eräs japanilainen lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki kahdeksan englannistettua romaania ja toivon, että kääntämistä jatketaan (käännettävää nimittäin piisaa vielä).

Tuorein käännös on marraskuulta ja se on nimeltään


Keigo Higashino: Newcomer
Alkuper. Shinzanmono 2009
Little Brown 2018
Englannistanut Giles Murray
S. 342


Newcomer on ns. Kyoichiro Kaga -sarjan kahdeksas osa. Sarjasta on aiemmin käännetty englanniksi vain Malice, joka sarjan neljäs kirja. Nämä kirjat seisovat kuitenkin vankasti omilla jaloillaan, joten ei haittaa vaikkei saakaan lukea sarjaa järjestyksessä. Lisäksi muistaakseni kolmas osa sarjasta on novellikokoelma: tällainen tuntuu olevan yleistä (mutua) japanilaisten dekkarisarjojen kohdalla.

Newcomerin kohdalla on muutamia viittauksia (eivät häiritse lukemista/lukemisen ymmärtämistä) johonkin edelliseen sarjan kirjaan. Kaga on nimittäin alennettu “paikallispoliisiksi” (Tokyo Metropolitan Policesta) jonkin selkkausen takia ja siitä osin kirjan nimikin: Kaga on “newcomer” uudella toimialueellaan.

“Newcomer” on myös Mineko Mitsui, joka ei kauan ehdi asua uudella asuinalueellaan ennen kuin hänet murhataan. Murhaa selvittelee Tokion poliisi ja Kaga, koska murha tapahtuu prefektuurissa, jossa Kaga työskentelee. Voisi kuvitella, että Kaga on katkera, mutta ei hän ole: hän antaa ylempiarvoisten tutkia rauhassa ja keskittyy itse näennäisesti epäolennaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin ollen varsin perusteellinen.

Tämä dekkari on kuin palapeli, joka on yleistä lukemilleni Higashinon dekkareille (tätä ei pidä ymmärtää niin, että Higashinon dekkarit ovat kaikki samanlaisia – eivät ole, vaikka tiettyä tunnistettavuutta esiintyykin). Tässä palapelimaisuus ulottuu kirjan rakenteeseen asti, joka aluksi tuo mieleeni jopa novellit: kukin luku on nimittäin otsikoitu ja melko omanlaisensa kokonaisuus etenkin alussa. Tapahtumat ja henkilöt kuitenkin limittyvät ihastuttavallakin tavalla toisiinsa ja henkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia.

Raakuutta ei ole juuri lainkaan eli brutaalisuusmittarin lukeman voi määritellä pyöreäksi nollaksi. Newcomer on kenties sympaattisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Nokkelan ja hieman nenäkkään kuoren alla Kyoichiro Kaga itse on empaattinen ja käsittää poliisin työn muuksikin kuin vain murhien tai muiden rikosten selvittelyksi. Voi olla ihan sopivaa sanoa, että Newcomer sisältää opetuksen – tai opetuksia. HUOM: Mistään lässytyksestä ei silti ole kyse.

Kirjan alussa on sisällys- ja henkilöluettelo, joten jos japanilaisten nimien muistaminen tuntuu vaikealta, niin henkilöluettelosta voi luntata.



Keigo Higashino kirjoittaa muutakin kuin dekkareita. Lisäksi useiden hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuva tai tv-sarja (aikeissani on katsoa ne, jotka saan käsiini englanninkielisen tekstityksen kera). Higashino on varsin suosittu Japanissa ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Journey Under the Midnight Sun on olevinaan dekkari, mutta mielestäni se on paljon muutakin – ehkä eniten omaperäinen ja mystinen trillerimäisiä piirteitä sisältävä kasvutarina.

Naoko on maaginen romaani menetyksestä ja surusta. Se on kirja, joka sai minut itkemään holtittomasti, mutta myös nauramaan.


Keigo Higashinolta englannistetut dekkarit:


Galileo-sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

The Devotion of Suspect X
Salvation of A Saint
A Midsummer’s Equation


Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer (tässä postauksessa)


Itsenäinen trilleri

The Name of the Game is a Kidnapping
 

 ~~~

Keigo Higashinon kirjoja ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mielipidekriisi

Olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkinlaisen kirjamielipidekriisin tässä viime aikoina. Olen asiaa pohtinut muun muassa Piikkisika-kommenttilaatikossa. En tiedä, mistä kriisi sai alkunsa, mutta se ärsyttää minua suunnattomasti. Alan kyllä olla sinut kriisini kanssa, joten todennäköisesti se (kriisi) lentää pian ikkunasta.

Ikkunasta lentää myös (vertauskuvallisesti, en oikeasti viitsi paiskata kirjaston kirjaa ulos ikkunasta semminkin kun siellä esteri antaa taas parastaan) Jaron Lanierin kirja, jonka alkusanojen/esittelyn innoittamana väänsin jopa postauksen. Olen lukenut kirjaa jonkin verran, sitten selaillut sieltä täältä. Algoritmit sitä, algoritmit tätä jne.

Toistaiseksi kirja ei ole tarjoillut minulle mitään uutta minkään suhteen. Lisäksi kirja painottuu paljon nimenomaan älypuhelimen käyttämiseen ja koska minulla ei ole älypuhelinta, ei iso osa kirjasta kosketa minua.

Toki luen paljonkin kirjallisuutta (vieläpä mielelläni), joka ei suoranaisesti kosketa minua ja napaani, mutta tämä kirja ei nyt vain enää jaksa kiinnostaa. Sellainen olen muutenkin joskus tai usein: innostun herkästi ja joskus innostuksesta kehittyy pitkäaikainen intressi, joskus usein innostus lopahtaa heti alkukiiman jälkeen enkä näe aiheelliseksi antaa sille tekohengitystä.

Näine puheineni otan juhlallisesti kirjanmerkin pois Lanierin kirjan välistä ja palautan sen (kirjan) kirjastoon jo tänään (ehkä). Sitähän ei tiedä, jos jonakin toisena aikana kirja alkaa taas kiinnostaa eli nyt voi olla ihan väärä ajankohtakin. Kenties hankin älypuhelimen ja muututtuani digizombieksi lainaan kirjan uudelleen.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa hiljattain charity shopista ostamani kirja (jota olen jo jonkin aikaa metsästellyt, koska kirjaa ei saa kirjastosta enkä halua ostaa kaikkea uutena), koska se sopii mielentilaani nyt paremmin, kun on näitä ihme mielipidekriisejäkin tässä.


Olen lukenut kirjan alkusanat ja eli alkukiima on nyt käynnissä. Saas nähdä mihin suuntaan tämä tästä kulkee. En uskalla tehdä mitään aloituspostauksia, koska en viitsi joka toinen päivä kertoa, miten nyt aika onkin väärä tmv.

Yksi asia vielä kaihertaa mieltäni. Olen lukenut runokokoelman (Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: AINA), josta pidin kovasti ja haluan blogata siitä. Vielä vaivaa kuitenkin se sama pelko eli olenko tulkinnut “oikein”. Niin kuin mitään oikeaa olisi olemassakaan, on vain erilaisia tulkintoja ja minä lukijana saan tulkita ja ymmärtää, miten sattuu.

Ja entäs sitten, vaikka tulkinta olisikin erilainen kuin kirjailijalla tai muilla lukijoilla? Useinhan se kaiketi onkin ja sehän on hieno asia. Minä luen saadakseni tulkita, kokea ja omaksua lukemani tavallani, en jonkun toisen tavalla. Tämä on muistutus itselleni. Miksi minä kasaan itselleni paineita ja rakennan muureja tyhjästä? Ärsyttävää. Fuck it.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lukupäiväkirja: viidakkoon eksyneet

Tämä postaus on kirjoitettu 27.11. - 2.12.

*

Käväisin tänään (eli tiistaina 27.11.) muutamissa charity shopeissa tutkailemassa kirjoja. Katseeni pysähtyi Yossi Ghinsbergin kohdalle. Erikoinen nimi, ajattelin, missähän mahtavat olla kirjailijan juuret. Ne ovat Israelissa. Saisinkohan tästä uuden maavalloituksen (sain)? Aloin lukea kirjaa ja havaitsin etten voi lopettaa lukemista.

Mutta enhän minä nyt voi ostaa tätä kirjaa, kun ehkä sen saa kirjastosta, voisin sen sieltä lainata jos nyt vain kirjoittaisin nimen ylös (minulla sattui olemaan kynä ja muistivihko mukana). Mutku haluu heti lukea, ei kai nyt maailma yhteen kirjaan kaadu, come on vain £1.50, mut jos sen saa kirjastosta, no ei kuitenkaan saa, mutta eihän tämä kirja ole millään listalla ja piti ostaa vain niitä joita ei saa kirjastosta, mutta ehkä tätäkään ei saa kun on niin erikoinen nimikin niin ei varmana saa meidän kirjastosta ja haluan lukea sen nyt heti pleace pleace pretty pleace.

Okei, mennään kassalle kun sinne joudutaan kuitenkin menemään, kun löytyi yksi kirja jota ei varmasti saa (asia tarkistettu) kirjastosta. Jee!


Kotona tietysti tarkistin asian: Yossi Ghinsbergin kirja Jungle (Summersdale 2016, ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi ilmeisesti 2006, s. 317) on kirjaston valikoimissa. No hupsista. Vaan eipä olisi ollut lähikirjastossa, olisi pitänyt se joko tilata tai käydä eräässä toisessa kirjastossa (joka sekään ei tosin ole kaukana). Ei sellainen käy laatuun, jos on jo koukussa kirjaan!



Tämä on nyt hieman toisenlainen postaus, sillä kirjoitan tähän ajatuksiani kirjan lukemisen aikana. Harrastin tällaista tyyliä melko paljon kirjablogini alkuaikoina, mutta jostain syystä luovuin siitä. Ehkä ajattelin, etten halua kirjoittaa kirjasta ennen kuin olen lukenut sen kokonaan, koska asenne voi kirjan edetessä muuttua ja usein muuttuukin. Noh, entäs sitten. Sitä paitsi joidenkin kirjojen kohdalla tällainen tyyli on ihan hyvä semminkin kun blogini ei ole mikään kritiikkiblogi, vaan pääasiassa lukupäiväkirja. Tai mielipideblogi.

Huomio: päiväkirjamaisesta käsittelytavasta johtuen tämä postaus sisältää pienen määrän spoilereita (ei mitään kovin merkittäviä kuitenkaan) kirjasta. Jatka lukemista siis omalla vastuullasi.

Jos haluat tietää enemmän kirjasta, mutta et vahingossakaan spoilaantua, niin kas tässä kirjan takakansiteksti (enkuksi, kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu):


Four travellers meet in Bolivia and set off into the Amazon rainforest on an expedition to explore places tourists only dream of seeing. But what begins as the adventure of a lifetime quickly becomes a struggle for survival when they get lost in the wilds of the jungle.

The group splits up after disagreements, and Yossi and his friend try to find their own way back without a guide. But when a terrible rafting accident separates them, Yossi is forced to survive for weeks alone. Stranded without a knife, map or survival training, he must improvise in order to survive. He wonders if he will make it back alive.


Tiistai 27.11. Luettu sivut 1-73


Yossi Ghinsbergin kirja Jungle on ns. selviytymistarina. Kirjan alaotsikko, joka on A Harrowing True Story of Adventure, Danger and Survival, kertoo jo itsessään aika paljon. Minua tämäntyyppinen kirjallisuus alkoi oikeastaan kiinnostaa vasta viime vuoden lopulla. Jäljet johtavat Bea Uusman Naparetkeen, jonka luettuani päädyin useammankin kerran Mount Everestille ja myöhemmin Andeille. Siivosin viikko sitten “sivukirjahyllyni” ja tein siihen “reissu- ja selviytymispinon”.



Sitten viidakkoon.

Eletään marraskuuta vuonna 1981. Yossi on reppureissulla Perussa ja tutustuu siellä sveitsiläiseen Marcus Stammiin. Koska Marcus on puhelias ja ulospäinsuuntautunut, hän tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Marcuksen kautta Yossi tutustuu muihin reippureissaajiin ja he kaikki päättävät jonkin aikaa reissata yhdessä.

Yossi tutustuu myös itävaltalaiseen Karl Ruchprecteriin, joka sanoo olevansa geologi. Muutamien epämääräisten mutkien kautta Karlista tulee opas Yossille, Marcukselle ja yhdysvaltalaiselle Kevin Galelle (hänkin reissun uusi tuttavuus) heidän lähtiessä reissaamaan Boliviaan syrjäiseen viidakkoon. En voi olla ihmettelemättä, kuka lähtee ennestään täysin tuntemattomien tyyppien kanssa noin vaaralliselle ja vaativalle reissulle. Yossi on tuntenut Marcuksen ilmeisesti maksimissaan muutamia viikkoja, muita ei niinkään kauan.

Lisäksi minua epäilyttäisi useamman kerran muuttuneet suunnitelmat, kun alun perin kyseessä piti olla aivan toisenlainen asetelma (jota en paljasta tässä, koska en halua selittää kaikkea ja siten pilata kirjan mahdollista yllätyksellisyyttä). Seurueeseen liittyy myöhemmin Karlin tahdosta nälkiintynyt koira, jota Karl ei mielestäni kohtele ainakaan alussa kovin hyvin. Alkoi ihan ottaa pattiin ja nyt jo pelkään, että hauvelille sattuu jotain.

Tähän mennessä kirja on ollut todella koukuttava, kuten voi arvata kun sitä piti alkaa jo kaupassa ahmia.


Keskiviikko 28.11. Luettu sivut 74-125


Hauveli ei ollut yhteistyöhaluinen, joten Karl dumppasi sen. Eläinrääkkääjä. Noh, onneksi koiruli oli älykäs, varmaan älykkäin koko joukosta. Anteeksi.

Viidakossa ollaan edelleen ja siis tosiaankin surkean ja riittämättömän kartantekeleen kanssa. Riittämättömiltä vaikuttavat myös retkueen varusteet: esimerkiksi kahdella heistä ei ole vaihtovaatteita, vaikka luulisi tiedossa olevan, että viidakossa voi kastua. Lisäksi Karlin buutsit ovat sopimattomat viidakkokuljeskeluun ja lahoavat melko pian.

On vaikea ymmärtää, miten huonosti nämä reppureissaajat ovat varustautuneet. Oletin, että ovat kokeneita reissaaja, mutta ilmeisesti se ns. maalaisjärki on kateissa. Yossi tuntuu tajuavan enemmän, mutta ei tee mitään muuta kuin kulkee mukana. Eeh, itse en lähtisi edes maksusta noin huonosti suunnitellulle reissulle. Hieman repii hermoja lukea näiden veikkojen kulkua.

Lisäksi nämä vasta hiljattain toisiinsa tutustuneet toverit alkavat käydä toistensa hermoille. Puhelias ja avoin Marcus onkin yhtäkkiä muuttunut murjottavaksi tuppisuuksi, joka ei saa otettua häntä häiritseviä asioita esille. Niitä ei lukijakaan tiedä ennen kuin hän yhtäkkiä avautuu Yossille.

En ymmärrä, mistä kahnaukset tai kyräily johtuvat, sillä mitään ei ole nähdäkseni tapahtunut. Omituista vehtaamista siitä, kuka on eniten kenenkin kaveri, esiintyy: tuli mieleeni varhaisteinivuoteni. Yossi, Markus ja Kevin ovat lähemmäs kolmekymppisiä ja Karl on noin 35.

Nelikko on siis edelleen kasassa, mutta minä jo hieman kärsimättömästi odottelen kirjan takakannen lupailemaa erkaantumista. Heti kirjan alussa muuten vihjaillaan, että Marcus kuolee. Tai sitten olen tulkinnut kohdan väärin, mitä en tosin usko. Kirja on omistettu Marcukselle.

Edelleen kiinnostavaa luettavaa.


Torstai 29.11. Luettu sivut 126-183


No nyt on porukka jakautunut, mutta ei ollenkaan niin kuin olin ajatellut. En halua pilata kirjan yllätyksellisyyttä niiltä, joita ehkä kiinnostaa kirja lukea, joten en kerro enempää. Yossi on nyt kuitenkin yksin ja minä olen edelleen ymmälläni erityisesti Kevinin, Marcuksen ja Yossin välisistä suhteista: ihmeellistä kyräilyä ja selän takana puhumista enkä ymmärrä, miksi Kevin nyt inhoaakin Marcusta vaikka aiemmin olivat ylimmät ystävät. Onneksi omassa elämässäni ei ole vastaavia ihmissuhdedraamoja – tai on ollut, mutta hankkiuduin niistä eroon. En jaksa sellaista.

Henkilöiden naiivius toi mieleeni Amanda Lindhoutin muistelmateoksen (A House in the Sky, lue bloggaukseni täältä), jossa hän kertoo omista reppureissustaan ja siitä, miten päätyy panttivangiksi Somaliassa. Ehkä jotkut ihmiset kokevat tietyssä mielessä olevansa kuolemattomia: siis eihän minulle nyt mitään voi käydä, eihän.

Pyörittelin myös silmiäni porukan jakautumiselle ja lähtemiselle eri tahoille. Jos joukossa on vain yksi (Karl), jolla on jonkinlaisia viidakossa pärjäämisen taitoja, niin kannattaisi varmaan pysytellä yhdessä. Mutta ei, pistetääs vaan menemään ilman kunnollista karttaa ja välineitä. Ei ihme, että tapahtuu onnettomuus.

Mutta hei, kiinnostavaa on edelleen.


Perjantai 31.11. Luettu sivut 183-217


En joutanut eilen paljon lukea Junglea, kun oli muuta puuhaa enemmälti ja luin erästä toista kirjaa myös.

Yossi on nyt pari viikkoa ollut omillaan. Hän luulee kulkevansa oikeaan suuntaan, siis sinne minne suunnitelmien mukaan piti, mutta minusta tuntuu että hän on eksynyt ja on todennäköisesti jossain ihan muualla kuin luulee olevansa.

Kirjassa esiintyy joitakin ristiriitaisuuksia (ja kielellistä omituisuutta ja virheellisyyttä). Esimerkiksi Yossin täytyy säästellä niitä muutamia tulitikkuja, joita hänellä vielä on. Yossilla ei kuitenkaan pitäisi olla tulitikkuja lainkaan, sillä ne menivät "erossa" Karlille Ja Marcukselle. Yossi ja Kevin saivat stendarin, joka nyt on Yossilla. Mietin voiko kyseessä olla käännöksellinen kömpelyys, sillä vaikka kirjan tiedoissa ei mainita, että se olisi käännetty jostain kielestä englanniksi, on Yossi alun perin kirjoittanut sen hepreaksi.

Minua ärsyttää Yossin vihamielisyys luontoa ja eläimiä kohtaan. Ei mitään arvostusta! Tosin 80-luvulla ei tainnut paljon luonto kiinnostella muutenkaan ainakaan suojelumielessä. On myös huvittavaa, että Yossi tuntee piston sielussa ryöstettyään linnunpesästä munat (siihenkin toki turtuu), mutta eläinten tappaminen noin muuten ei pahemmin hetkauta.


Lauantai 1.12. Luettu sivut 218-317


Olen nyt lukenut kirjan kokonaan ja sen jälkeen googlettelin lisätietoja, koska monikin asia jäi vaivaamaan. Selvisi, että Yossi oli tapahtumien aikaan 21-vuotias. Mielestäni hän ei maininnut ikäänsä kirjassa, joten oletin hänen olevan samaa ikäluokkaa kuin Marcus (28) ja Kevin (29). Olisi pitänyt tarkistaa asia aiemmin, ehkä olisin ollut suopeampi kirjan alussa hänelle ja ajatuksilleen. Tai sitten en.

Yossi kuitenkin kirjan lopussa mainitsee nuoruutensa ja kokemattomuutensa, naiiviutensa “seikkailun” aikana, joten siksi tarkistin asian. Lisäksi kirjan epilogin tyyli on hieman erilainen eli selkeästi aikuisemmalta vaikuttava.

Olkoon ikä mikä tahansa se ei muuta näiden henkilöiden omituisia välejä. Kirjan lopussa Yossin ajatukset ovat yhtäkkiä suopeampia sekä Keviniä että Marcusta kohtaan. Kuin kaikki kaunat (joista jäin ulkopuoliseksi, koska en tosiaan tajunnut mikä heidän välejään hiersi) olisi pois pyyhitty. Paitsi Karlia kohtaan, jota Yossi kautta kirjan kuvaa melko lämpimästi jopa. No, kenties kyseessä on tosiaan Yossin sinisilmäisyys ja naiivius.

Kuten lukija jo tietää, Yossi pelastui (mukana menossa taas tulitikut, joita hänellä ei pitänyt olla – tulitikut eivät siis liity kuitenkaan pelastumiseen, vaan huomioin että stendari on vaihtunut tulitikuiksi jossain vaiheessa matkaa). En aio kertoa miten, koska ei tässä nyt sentään ole tarkoitus spoilata koko kirjaa enkä muuten ole spoilannutkaan. Jos tämän kirjoituksen luettuasi, kiinnostaa lukea itse kirjakin, niin voin vakuuttaa että se vielä yllättää sinut (ellet googleta ja lue aiheesta ja siten spoilaa itseäsi: netistä nimittäin löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen).

Olen utelias ja uteliaisuuteni sai kolhun ja minun täytyy nyt hyväksyä, että joihinkin asioihin ei vain saa selvää vastausta - ei edes googlettamalla.

Yhteenveto kirjasta: koukuttava ja kiinnostava, suosittelen Amazonin sademetsän salaperäisestä luonnosta sekä seikkailu- ja selviytymiskirjoista kiinnostuneille. Kannatti lukea!

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, Jungle (2017), jossa Yossia näyttelee Harry Potter eli Daniel Radcliffe.