Erakko

Kirjoitusruuhkaa pukkaa näin loppuvuodesta, joten päästetäänpä osa aiheista ja ajatuksista ilmoille. Aloitetaan kirjalla joka päättää tämän lukuvuoden eli jäänee viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi (tänä vuonna).

Kyseessä on S.R. Whiten Hermit eli Erakko. Kirjan nimi on oikein osuva ja se oikeastaan voisi kuvata koko tätä vuotta kohdallani. Vaikka viihdyn erinomaisesti itsekseni, tämä vuosi oli äärimmäinen siinäkin suhteessa.

Minä minä minä alkaa (voi skipata)

Toisin sanoen en tavannut yhtään ketään minulle merkittävää ihmistä eli vanhempiani/sisaruksiani/ystävääni/sukulaista jne (lukuun ottamatta tietenkin miestäni, mutta en hänestä jauha somessa, koska arvostan hänen oikeuttaan yksityisyyteen). En esimerkiksi pidä lääkäreitä merkittävinä ihmisinä elämässäni, vaikka toki he ovat erittäin merkittäviä noin yleisellä tasolla. Kuitenkin vuorovaikutus lääkärin vs. vaikkapa ystävän kanssa on hieman erilaista. Ymmärtänet, mitä tarkoitan ja jos et, niin sitten et.

Minä minä minä päättyy



S.R. Whiten romaanissa erakko tarkoittaa todellakin erakkoa. Kyseessä ei ole ihminen, joka sanoo itseään erakoksi kun esim. tapaa ”vain” paria ihmistä kuukauden aikana. Kirjan erakko on nimeltään Nathan Whittler, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen viideksitoista vuodeksi kunnes hän yhtäkkiä putkahtaa ihmisten ilmoille murhapaikalla.

Luonnollisesti Nathan on vahva ja myös ainoa epäilty murhaajaksi. Mutta onko hän murhaaja? Nathania kuulustelemaan valikoituu rikosetsijä Dana Russo, jonka tärkeä päivä häiriintyy kyseisen keissin takia. Dana nimittäin kutsutaan töihin kesken itsemurhan hautomisen. Joku laittaisi nyt rastin dekkaribingossa kohtaan ”traumatisoitunut poliisi”, sillä niitähän riittää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat maaseudulle Australiaan, otaksuisin että alue on kuvitteellinen. Voisi kyllä otta tottakin, sillä kuvaus on yksityiskohtaista ja uskottavaa. S.R. White on käsittääkseni australialainen (mutta on työskennellyt Briteissä poliisivoimissa kaksitoista vuotta) ja ainakin nyt asuu Australiassa. Itse olen patikoinut Australiassa ”bushlandeilla”, joten pystyin eläytymään kirjan maisemakuvauksiin. Miljöö ja kirjan nimi olivatkin minulle syyt ottaa Hermit lukuun.

Hermit on hiillos, joka kytee melko kauan ennen kuin päästää pientäkään kipinää. Sitten seuraa muutamia kipinöitä, mutta varsinainen leimahdus tapahtuu vasta aika lopussa. Myönnän, että joissakin kohdin hieman puudutti, mutta en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken eivätkä puudutuskohdat olleet pitkiä. Pidin kovasti kirjan pohdinnoista liittyen elämään, ihmisiin ja noin yleisesti.

”It’s no more virtuous than any other preference. You wouldn’t think it took strenght of character to continually surround yourself with people, to be constantly in their orbit, never alone. It wouldn’t be remarkable discipline to be afraid of being by yourself, even for an hour. You’d simply view that as the person’s preference, their personality in action. So why think the reverse has any hint of heroism to it?" (s. 104)

Hermitiä en siten suosittele toimintaa ja tiukkaa menoa kaipaaville. Pohdiskelijoille Hermit  sopii mainiosti ja uskoisin, että kirja palkitsee lopussa (ainakin minut se palkitsi). Veikkaan, ettei moni pidä lopusta. Minä pidin, vaikka kääk… mitäs tässä nyt sanoisi, ettei spoilaa. Eh, lue itse.


Tietoja kirjasta:

S.R. White: Hermit
Headline 2020
s. 375

*

Sitten muihin asioihin. Huomenna kokeilen tosiaan lukumaratoonata elämäni toista kertaa. Minulla ei ole mitään lukutavoitteita, kunhan luen ja fiilistelen. Aloitan maratoonaamisen paikallista aikaa 10am eli Suomen aikaa kello 12.00. Maratonpostaus ilmestyy blogiin aamusella ja sitä päivittelen pitkin päivää, kun joudan. Ja jos yhteys sallii. On taas nimittäin ollut ongelmia nettiyhteyden kanssa.

Vuoden 2020 vaikuttavimmat kirjat -postaus ilmestyy tammikuussa. En ole vielä käynyt lukemiani kirjoja ajatuksella läpi saati tehnyt valintoja. Perinteiseen tapaan kyse ei ole mistään paras lukemani kirja vuonna 2020 -listasta, vaan arvioin valitut kirjat muilla subjektiivisilla mittareilla. Tästä viime vuoden listasta saat osviittaa kriteereistä.

Teen myös perinteisen lukuvuosikatsauksen samalla tyylillä kuin viime vuonna. En ole sitäkään vielä vääntänyt, mutta eipä siinä ole paljon vääntämistä, kun tilaston raami on jo olemassa. Kaikista lukemistani kirjoista en ole blogannut ja osa kirjoista jää muutenkin mainitsematta, jos/koska en ole lukenut niitä kokonaisuudessaan. Minulla on ”salaisia” luku- ja tutkimusprojekteja, joihin liittyviä kirjoja en tuo blogiini enkä merkitse edes Goodreadsiin. Kaikkea ei ole pakko jakaa: se kannattaa muistaa aina. Kukin näyttää sen verran kuin haluaa. Kun vedellään johtopäätöksiä, ne vedellään aina sen mukaan mitä on nähnyt. Turha on kuvitella, että on nähnyt kaikki.

Aasinsilta kirjahyllyyn. Usein kuulee sanottavan, että kirjahylly paljastaa asukkaastaan paljon. No niinpä varmaan, jos tietää mitä pitää nähdä. Pelkkä kirjahylly nimittäin paljastaa lopulta vain sen, mitä kirjoja talossa on. Piste.

Parhaillaan luen Nadia Muradin muistelmateosta The Last Girl (suom. Viimeinen tyttö: Olin Isisin vankina), siitäkin enemmän ensi vuonna kun olen kirjan lukenut.

Nyt on aika toivottaa uudet vuodet – tuokoon vuosi 2021 vaihteeksi jotain mukavaa maailmaan!

Kiitos juuri sinulle, että olet olemassa!

Helmet-lukuhaaste 2021

Olen osallistunut neljä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen ja mieltynyt siihen. Millään kerralla en ole saanut täytettyä kaikkia haastekohtia, mutta minulle tärkeintä tässä haasteessa on ulottaa lukulonkeroitani hieman tottumastani toisaalle. Siihen tämä haaste on oivallinen ja siksi siihen osallistun.

Tietenkin jotkin kohdat täyttyvät ilman sen kummempaa etsiskelyä, mutta osaan kohdista täytyy varta vasten etsiä luettavaa.

Säännöt ovat melko vapaat (lue lisää haasteesta Helmetin sivulta). Minä toimin edellisvuosien tapaan eli liitän kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan, vaikka sopivia tulisi luettua useampikin. Haastekohdan perään lisään lukemani kirjan. Tämä on siis päivittyvä postaus. Katsotaan, kuinka monta kohtaa saan täytettyä vuoden aikana.

Helmet-lukuhaaste 2021


1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani - Brit Bennett: The Vanishing Half

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan - Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan - Charles Yu: Interior Chinatown

6. Kirja kertoo rakkaudesta - Stephanie Scott: What's Left of Me Is Yours

7. Kirjassa on kaveriporukka - Sarah Blau: The Others

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa - R.F. Kuang: The Poppy War

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella - Aravind Adiga: The White Tiger

10. Kirjan nimessä on numero - D.A. Mishani: Three

11. Kirja kertoo köyhyydestä - Sam Selvon: The Lonely Londoners

12. Kirjassa ollaan metsässä

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

14. Kirja on osa kirjasarjaa - Zhou Haohui: Death Notice

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi - Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa

16. Kirjassa eletään ilman sähköä - Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi - Akwaeke Emezi: The Death of Vivek Oji

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä - Inès Bayard: This Little Family

23. Kirja, jota luet ulkona - Femi Kayode: Lightseekers

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

27. Kirjan päähenkilö on eläin

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu - Nadia Murad: The Last Girl

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

31. Jännityskirja tai dekkari - Arttu Tuominen: Vaiettu

32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

33. Kirjassa opetetaan jokin taito - Won-pyung Sohn: Almond

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa - Shaun Tan: Tales from the Inner City

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa - Tanya Atapattu: Things My Mother Told Me

38. Kirja on käännetty hyvin - Osamu Dazai: No Longer Human

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia - Brian Masters: Killing for Company, the Case of Dennis Nilsen

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla - Kotaro Isaka: Bullet Train

42. Satukirja

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä - Kikuko Tsumura: There's No Such Thing as an Easy Job

44. Kirjassa on reseptejä

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija - Vigdis Hjort: Will and Testament

46. Kirjassa syödään herkkuja

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Dr Richard Shepher: Unnatural Causes

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Lukumaratonasiaa

 

Osallistuin heinäkuussa 2013 elämäni ensimmäisen kerran lukumaratoniin. Siitä jäi mieleen lähinnä suoristuspaineet ja nukkuminen. Luin vanhan postaukseni ja naurahdin: miksi ihmeessä olen ottanut  asian NOIN vakavasti. Miksei vain nauttisi lukemisesta ja viettäisi vaikkapa ihan yleisen kirjafiilistelypäivän. Koska juuri sellaista päivää kaipaan elämääni.

Siksipä osallistunkin vuodenvaihteen lukumaratoniin, jonka bongasin Oksan hyllyltä -blogsta. Minulla ei ole mitään tekemistä vuodenvaihteessa enkä varsinaisesti mitään kummoista kaipaakaan. Mietin, että voisi olla mahtavaa vaihtaa vuotta minulle tärkeissä merkeissä eli kirjallisuuden ja kirjojen parissa.

Tein itselleni suoristuspaineiden välttämiseksi muistiinpanot lukumaratonia varten:

1. Lue ihan mitä haluat.
2. Vaihda kirjaa vaikka puolen tunnin välein, jos siltä tuntuu. Mutta älä vaihda jos ei tunnu siltä.
3. Halaile ja järjestele kirjoja, jos keskittyminen herpaantuu. Minullahan on pääasiassa erittäin hyvä keskittymiskyky lukemisen suhteen, mutta on eri asia lukea iltaisin sängyssä kuin koko päivä jossain muualla.
4. Ei stressiä, ei paineita. Fiilistele ja vaikka vain selaile kirjoja.
5. Lukemisen lomassa voi siivota kirjahyllyt ja -pinot, haha.
6. Ulkoile niin paljon kuin sielu sietää.
7. Laske luetut sivut vasta maratonin jälkeen.

Tässä alustava maratonpino, joka toki kasvaa vielä (itse asiassa on jo kasvanut kuvan ottamisen jälkeen). Naurattaa hieman, että Sam Selvonin The Lonely Londoners on taas listalla. Sehän oli siellä vuonna 2013 enkä ole vielä(kään) ”ehtinyt” sitä lukea.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta

Sam Selvon: The Lonely Londores (voisi olla myös kirja klassikkohaasteeseen)

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Philip Zimbardo: The Lucifer Effect (olen taannoin lukenut kirjasta osan, mutta siitä on aikaa niin haluan aloittaa alusta)

Juha Räikkä: Itsepetoksen filosofia

Sitten on toki kirjastolainat.



Chan Ho-Kein Second Sisterin olenkin jo lukenut, parhaillaan luen S.R. Whiten Hermitiä.

Avaan lukumaratonpostauksen perjantaina 1.1. 2021, tarkempi aika on vielä hakusessa. Päivitän kyseistä postausta fiilisteni mukaan.

Sinäkin voit osallistua lukumaratoniin, tsekkaa ohjeet ja muut lisätiedot Marikan blogista!

 

Ps. Omituiset välit sun muut esteettiset epäkohdat postauksessa johtuvat Bloggerin paskasta käyttiksestä. Rivivälit menevät miten sattuu ilman mitään logiikkaa ja niitä on hankala saada sellaisiksi kuin haluaa. Yksi rivinväli tarkoittaa joskus kahta enkä jaksa tutkia koodia ja korjata asiaa sieltä.

Kynä on miekkaa mahtavampi...

Chan Ho-Kei: Second Sister
alkuper. -
Head of Zeus 2020
kiinasta englannintanut Jeremy Tiang
s. 495

Hong Kong.

Kahdeskymmenestoinen kerros. Ikkuna aukeaa ja Siu-Man antaa itsensä pudota kuolemaan.
Poliisin mielestä kyseessä on itsemurha eikä tapaus vaadi enempää tutkimista.
Siu-Manin isosisko Nga-Yee on eri mieltä: Siu-Man ei missään nimessä tekisi itsemurhaa.

Koska poliisi pitää tapausta selvitettynä, kääntyy Nga-Yee ykistyisetsivän puoleen. Etsivän taidot ovat rajalliset, mutta hän vinkkaa Nga-Yeelle henkilöstä, joka voisi mahdollisesti auttaa. Tuo henkilö on salaperäinen hakkerinero N, joka ei halua paljastaa nimeään ja jonka käytöstavatkin ovat mitä ovat.

Töykeä, erakkomainen, sosiaalisesti kömpelöltä vaikuttava, sotkuinen. Toisin sanoen perinteisen kliseinen kuva nörtistä. Nga-Yee vaikuttaa hänen rinnallaan melko tietämättömältä ja naiivilta. Asetelma lienee tarkoituksellinen, jotta tiettyjä teknisiä asioita voidaan selittää sen varjolla lukijoille. Osa teknisistä yksityiskohdista on peruskamaa, tyyliin ip-osoitteiden selittäminen.

Kirjailija Chan Ho-Kei on itse työskennellyt it-alalla muun muassa ohjelmistoinsinöörinä, joten hänelle moderni teknologia on tuttua. Chanin osaaminen näkyy kirjassa: tietoja kaivetaan kyseenalaisinkin menetelmin tietotekniikkaa hyödyntäen. Tarinan kulmakivenä on teknologia ja sen hyödyntäminen milloin missäkin ja mitenkin.

Kyseessä on siis puhdasverinen teknologiatrilleri, joka pureutuu ihmismieleen ja kritisoi rivien välissä ja hieman muutenkin nykyaikaista älyphelin- ja nettikulttuuria.

Nyt voi huolettaa joutuuko lukemaan saarnausta. Ei joudu, vaan perusteltuja mielipiteitä, näkökulmia ja ajatuksia. Minusta hurjan kiinnostavaa enkä kokenut tekstiä missään kohdin saarnaavana.

We always talk too much and listen too little, which is why the world is so noisy. Only when we understand this will we finally see progress in the world.

Jos katsoo N:n stereotyyppistä persoonaa ja Nga-Yeen ”tyhmyyttä” sormien läpi (Nga-Yee kävi ajoittain hermoilleni, samoin tosin N mutta eivät kumpikaan niin paljon, että romaani olisi siitä varsinaisesti kärsinyt), eteen avautuu kiehtova Hong Kong erilaisine ihmisineen.

Kirjassa onkin useita kiinnostavia henkilöitä ja juoni, joka edetessään vaihtaa suuntaa. Missä vaiheessa tiedonhalu muuttuu kostonhaluksi? Ja kenelle oikeastaan pitäisi kostaa?

Jos ei juuri it-trillerit kiinnostele, niin tälle kannattaa silti antaa mahdollisuus. Tässä on nimittäin niin paljon muutakin. Todella runsas romaani, jossa sorkitaan ihmismieltä ja pohditaan moraalia.

Hajanaisia huomiota kirjasta:

- Useita kirjaviittauksia erityisesti japanilaiseen kirjallisuuteen. Minua nuo viittaukset ilahduttivat, koska osan kirjoista olin lukenut. Mainitaan muun muassa Kanae Minato ja Keigo Higashino. Siihen on syynsä, miksi ne mainitaan. Higashinon kirjaa ei mainittu nimeltä, mutta otaksun tietäväni, mitä kirjaa tarkoitettiin.
- Eräällä kirjan henkilöistä on kirjablogi.
- Kirjassa pääsee lukemaan muun muassa tekstiviestejä ja keskustelupalstan kirjoituksia.

Ovela ja rikas kirja kaikin puolin! En kertonut juuri mitään juonesta, koska siitä ei kannata tietää tämän enempää. Juoruilu. Huhut. Kosto. Jep, niitä kirjassa esiintyy.

Chan Ho-Keiltä on aiemmin julkaistu englanniksi teos The Borrowed, joka kiinnostaa myös. Harmikseni sitä ei saa kirjastosta ja kauppojen ollessa kiinni, ei pääse sitä mistään etsimäänkään. Tilata tietty voisi ja varmaan tilaankin sen jossain vaiheessa.

 Huom. Lumisade on lavastettu.

Ei enää mitään

 

Haluaisin kirjoittaa jotain Tommy Orangen romaanista There There (Harvill Secker 2018, s. 290, suom. Ei enää mitään), mutta pää on lyönyt tyhjää jo pidemmän aikaa. Lyö edelleen. Kirjasta pidin kovasti, vaikka uteliaana ja perusteellisena ihmisenä olisin kaivannut syvempää käsittelyä monien henkilöiden kohdalla.

Kirjan esittelyteksti on mielestäni kuvaava.

Jacquie Red Feather and her sister Opal grew up together, relying on each other during their unsettled childhood. As adults they were driven apart, but Jacquie is newly sober and trying to make it back to the family she left behind.

That's why she is there. Dene is there because he has been collecting stories to honour his uncle's death. Edwin is looking for his true father. Opal came to watch her boy Orvil dance. All of them are connected by bonds they may not yet understand.

All of them are there for the cultural celebration that is the Big Oakland Powwow. But Tony Loneman is also there. And Tony has come to the Powwow with darker intentions.

There there käsittelee Amerikan alkuperäiskansoja eli intiaaneja ja erityisesti, millaista on olla intiaani nykyään. Kaupunkilaistunut intiaani. Elää muiden joukossa osin alkuperänsä unohtaneena, mutta identiteettiään etsien.

Tarina koostuu useista eri näkökulmista ja kohtaloista, jotka kirjan lopussa limittyvät yhteen melko täräyttävällä tavalla. Useiden kerrontalinjojen takia tarinat ja kohtalot jäävät enemmän tai vähemmän avoimiksi, osa lukijan itse päätettäväksi.

Kiehtova ja runsas romaani, mutta jokin jäi puuttumaan. Ehdottomasti kuitenkin lukemisen arvoinen ja sivistävä romaani.

Tällainen pieni miete nyt, enempää en jaksa vaikka kirja ansaitsisi suuremmankin huomion.

Bongasin tämän kirjan Oksan hyllyltä -blogista. Olisin varmaan ohittanut koko kirjan, ellei se olisi sopivasti osunut silmääni ja vieläpä Sofi Oksanen on kirjaa suositellut, joten vaikka kyseessä onkin toisen käden tieto/suositus niin sijoitan kirjan silti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

Myös muun muassa Kirjaluotsi ja Tarukirja ovat bloganneet kirjasta.

Tommy Orangen kirjaa kävin kuvaamassa läheisessä puistossa (Richmond Park) viime viikolla. Kirja ei vahingoittunut kuvauksissa ja pyyhin sen huolellisesti session jälkeen, koska kyseessä on kirjaston lainakirja.

Olen todella iloinen, että vaikka täällä taas eilen siirryttiin tiukempiin rajoituksiin (lyhyesti kuta kuinkin näin: kaikki liikkeet ja toimialat, jotka eivät vielä olleet kiinni, menivät kiinni pois lukien tietysti ruokakaupat, apteekit ja vastaavat), kirjasto saa toimia varaa ja hae -periaatteella. Tänään sinne menenkin noutamaan valmiit varaukseni. Kirjat tuovat todella paljon iloa ja lohtua tällaisena aikana. Hajoaisin varmaan atomeiksi ilman kirjallisuutta.

"Epämukava muija"

Stéphanie Buelens on belgialainen kirjailija, joka on opiskellut Ranskassa ja matkustanut muutenkin paljon. Kirjoittaessaan An Inconvenient Womania hän asui Los Angelesissa ja opetti ranskaa freelance-pohjalta ts. antoi ranskan kielen yksityistunteja.

An Inconvenient Womanin Claire tekee samaa: siis asuu Los Angelesissa ja antaa ranskan kielen yksityistunteja. Siihen yhtäläisyydet päättyvät. Jos kiinnostaa lukea kirjan synnystä ja lokaatiosta, tästä pääset Buelensin kirjoituksen Tripfictionissa. Ei spoilaa kirjaa, joten jutun voi turvallisesti lukea.

Clairen tytär on kuollut traagisesti viisi vuotta sitten ja haava on edelleen avoin. Kun Clairen ex-mies Simon aikoo avioitua uudelleen, Claire haluaa estää liiton. Claire on vakuuttunut että on Simonin vika, että hänen tyttärensä kuoli. Hän on varma, että sama kohtalo odottaa Simonin tulevan vaimon tytärtä.

Simonin mielestä hänen ex-vaimonsa on sekaisin ja kokee tilanteen luonnollisesti kiusallisena. Niinpä hän palkkaa entisen poliisin huolehtimaan, ettei Claire pääse pilaamaan tulevia häitä. Tuo entinen poliisi on nimeltään Sloane, joka nykyisin toimii ns. synninsyöjänä (sin-eater).

”Sin-eater” tarkoittaa tässä kirjassa henkilön jälkien korjaamista tai peittelemistä siten, että mahdollinen ”synti” katoaa. Vähän niin kuin siivoaisi pöydän, lakaisisi tien. Tosin Simonin kohdalla ei tietenkään ole kyse ”syntien siivoamisesta”, kun niitä ei ole. Ainoastaan epämukavan ja hankalan ihmisen (Clairen) siivoamisesta pois häiritsemästä Simonin elämää. Simon tuntee sympatiaa Clairea kohtaan, mutta entisen vaimon tempaukset käyvät hermoille.

Mutta onko Claire vainoharhainen sekopää? Entä jos Simonilla todellakin on sormensa pelissä Clairen tyttären kuolemassa? Molempien näkemykset ovat hyvin erilaisia.

Kerrassaan kutkuttava trilleri. Clairen elämä ja työ kuvataan kiinnostavasti, muutenkin hän on hyvin kiinnostava henkilö. Kirjan tunnelma on sopivan hämäräperäinen ja vaikka itse aloin aavistella asioita (aivan oikein) tiettyyn suuntaan, oli tarjolla vielä yllätystä.

Mielipide selkokielellä: Viihdyttävä ja koukuttava trilleri, jonka tunnelma vielä tihenee loppua kohden. Vahva suositus trillereiden ystäville!

Brutaalisuusmittari: 0/3. Kirjassa on vain nimeksi väkivaltaa.

Tietoja kirjasta:

Stéphanie Buelens: An Inconvenient Woman
Quercus 2020
s. 302

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Minulla on muuten nykyään Instagram-tili (eleinaw), joka ei tosin käsittele pelkästään kirjoja. Tili on yksityinen, koska en halua sinne mitään feikki-ihmisiä, sulttaaneja, romanttisia ”neurokirurgeja”, trolleja ymv. Kaikki oikeat ihmiset ovat tervetulleita ja mielelläni seuraan takaisin.

Alla maistiaiskuva, ettei tarvitse alkaa seurata sikaa säkissä ja sitten pettyä pahasti.

Lihanhimo

Söisitkö ihmislihaa, jos ei muuta lihaa voisi syödä? Jos virus olisi saastuttanut eläimet syömäkelvottomiksi ja tehnyt niistä muutenkin vaarallisia ihmiselle.

Augustina Bazterrican dystopiassa Tender Is the Flesh (suom. Rotukarja) kasvatetaan ihmisiä syötäväksi, koska eläimiä viruksen takia ei voi syödä.

Kirjan keskushenkilö on Marcos, joka työskentelee lihabisneksessä ja sitä kautta lukijalle kuvaillaan melko yksityiskohtaisesti ihmislihan tuotantobisnes. Marcosin yksityiselämän kautta valottuu yleinen maailman tilanne eli miten ihmissyönnistä tuli ”uusi normaali” ja mikä se uusi normaali oikeastaan on.

Uudessa normaalissa ei ole eläimiä. Tai jos on, ne ovat pelättäviä. Saastaisia. Viruksenkantajia. Marcos ikävöi eläimiä, omia koiriaan. Uusi normaali on sen verran tuore, että entinen normaali on muistissa. Marcosilla on tapana käydä autioituneessa eläintarhassa fiilistelemässä lapsuuttaan. Katsomassa entisen elämän raunioita.

Marcos on hyvä työssään, vaikka se herättää hänessä ymmärrettävästi ristiriitaisia tuntemuksia. Kotona on yksinäistä, koska vaimo on erään traagisen tapahtuman takia muuttanut ainakin tilapäisesti äitinsä luokse asumaan.

Sitten Marcos saa lahjan. Oikein laatulihan, FGP:n eli First Generation Pure. Ihminen, joka on kasvanut vankeudessa. Marcos ei osaa päättää, mitä sille tekisi, joten hän telkeää sen vajaan siksi aikaa kun pohtii asiaa. Ja kyllähän ratkaisu löytyy.

Nyt ei enempää juonesta, joka on aika ohut. Olisin kaivannut monipuolisempaa tai -mutkaisempaa juonta, mutta ehkä kirjan tarkoitus onkin vain kuvailla erilaista maailmaa. Kuvailuun nimittäin kuluukin suuri osa kirjasta, kun taas juoni jää oikeastaan sivuosaan.

Kirja on brutaali, joten en suosittele herkemmille. Minua ei tosin juuri heikottanut lukiessani. Lähinnä mietin, miksi lihan syöminen on niin pakkomielteistä, että syödään vaikka ihmisiä kunhan saadaan lihaa. Näin siis, vaikka käsittääkseni kasvipohjaisesta ruuasta ei kirjan maailmassa ole pulaa. Kyse ei siis sinänsä ole siitä, että ihmislihaa syödään hengissä säilymiseksi.

Proteiinia täytyy saada ja sekin kirjassa mainitaan. Mutta kyllähän proteiinia saa muustakin kuin lihasta. Nimim. vegenä jo yli 25 vuotta. Tunnustan siis suoraan, etten tajua lihanhimoa. Siis sellaista, että pitää sitten vaikka ihmislihaa syödä jos ei muuta lihaa saa.

Vain yksi kirjan kohtaus sai sydämeni tykyttämään nopeammin, suutahtamaan. Se liittyi eläinrääkkäykseen.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen romaani, mutta olisin tosiaan kaivannut siihen hieman enemmän muutakin kuin tuotantoprosessin kuvausta. Keskeinen sanoma lienee, että viime kädessä ihminen on ihmiselle ihminen eli ihminen on brutaali – ei vain eläimiä kohtaan, vaan tarvittaessa kaikkea elollista.

Ja niinhän se kyllä on. Sad but true.

Kirjasta on blogannut ainakin Yöpöydän kirjat, josta taisin taannoin kirjan bongatakin.

Tietoja kirjasta:

Agustina Bazterrica: Tender Is the Flesh
alkuper. Cadáver Exquisito 2017
Pushkin Press 2020
espanjasta englannintanut Sarah Moses
s. 219
kirja on suomennettu nimellä Rotukarja

Oikeus valita ei ole itsestäänselvyys

Nigeriasta tuntuu tulevan paljon kirjailijoita. Vaan onko tuo ihme, sillä Nigeriassa on noin 200 miljoonaa asukasta (ja se on väkiluvultaan seitsemänneksi suurin valtio maailmassa). Silmiini (eli kyseessä on mutuhuttu ja empiirinen kokemus) on viime aikoina pistänyt erityisesti naiskirjailijoiden runsas määrä. Se on hienoa!

Luinkin vastikään nigerialaisen Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice. Se on jälleen hyvä muistutus siitä, miten kaikille tytöille ei todellakaan kouluttautuminen ole itsestäänselvyys. Kyse ei ole siitä, etteivätkö tytöt haluaisi kouluttautua, vaan siitä ettei se ole usein ole mahdollista. Tässä ei lie kenellekään mitään uutta.

Daré on omistanut kirjansa äidilleen, joka on professori ja joka kannusti tytärtään opiskelemaan. Äiti opetti Darén näkemään, miten tärkeää kouluttautuminen on.

The Girl With the Louding Voicen kertoja on eloisa Adunni, joka asuu isänsä ja kahden veljensä kanssa Ikati-nimisessä kylässä maaseudulla. Adunnilla on unelmia ja haaveita, jotka liittyvät opiskeluun. Mutta elämä ei mene niin kuin unelmissa.

Adunnin isä myy tyttärensä kolmanneksi vaimoksi vakaravaiselle miehelle kohentaakseen omaa rapistunutta elintasoaan. Adunni on vasta 14-vuotias ja näyttää siltä, että hänen elämänsä on päätetty hänen puolestaan: ole vaimo, ole hiljaa ja synnytä lapsia, mielellaan poikia koska sellainen aviomieheltä puuttuu. Ensimmäinen vaimo kun julkesi synnytellä vain tyttöjä.

Mutta Adunnia ei niin vain vaienneta. Vaaditaan tosin traaginen tapahtuma sysäämään Adunni uusille raiteille, mutta lopulta hän päätyy Lagosiin kotiapulaiseksi rikkaalle pariskunnalle, jonka lapset ovat lentäneet jo pesästä.

Elämä kotiapulaisena ei ole ruusuista, mutta Adunni jaksaa taas unelmoida ja toivoa. Hän ei enää ole aivan yksin ja saa lopulta apua odottamattomalta taholta.

Aivan upean mahtava romaani, joka on pullollaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöitä. Tarinassa on useita tasoja ja teemoja, joita jäin itsekseni pohtimaan. Mitään ei silti ole liikaa, vaikka kirja tuntuu melko runsaalta. Ja värikkäältä.

On pakko mainita kirjan kieli ja tyyli, joka tuotti minulle aluksi päänvaivaa. Ei sillä, etten ymmärtäisi, vaan… Well, kertojana on Adunni, jonka englanti on puutteellista. Tarkoittaa sitä, että kirja on kieliopillisesti virheellinen ja tyyliltään siksi naiivi.

Tosin Adunni on itsekin oikeastaan vielä lapsi. Hän on säilyttänyt viattoman mielensä, vaikka hänen ruumiinsa on ikään kuin häpäisty ja käytetty. Adunni on kuin oksa, jota painetaan veden alle mutta otteen irrotessa, oksa ponnahtaa aina takaisin pinnalle.

Kun kirjan kieleen tottuu (ja se käy lopulta aika nopeasti), siitä alkaa nauttia. Hyvin aito ja omaääninen – niin kuin kirjan kaikki henkilöt. Aivan mahtava lukuelämys, vahva suositus! Jos tarinan synkkyys arveluttaa, huoli pois – kirjassa on paljon toivoa ja toiveikkuutta, tarina ei murskaa alleen.

Ja itse Adunni, voi jestas miten pulpahteleva ja kupliva, kuin vasta jään alta paljastunut virtaus joka juoksee ensimmäistä kertaa vapaana.

“My mama say education will give me a voice. I want more than just a voice, Ms. Tia. I want a louding voice,” I say. “I want to enter a room and people will hear me even before I open my mouth to be speaking. I want to live in this life and help many people so that when I grow old and die, I will still be living through the people I am helping.”

Tietoja kirjasta:

Abi Daré: The Girl With the Louding Voice
Sceptre 2020
s. 312

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Ei tullut jäädäkseen

 

Lisa Ko: The Leavers
Dialogue Books 2017
s. 398

Eräänä aamuna Deming Guon äiti, laiton kiinalainen maahanmuuttaja Polly katoaa. Se ei ole ensimmäinen kerta, kun Polly jättää lapsensa, mutta ensimmäisestä kerrasta ei Deming paljon muista: hän muistaa vain äitinsä paluun.

Toisella kerralla Demingillä on ikää jo sen verran, että äidin katoaminen sattuu. Demingin elämästä katoaa äidin katoamisen myötä kaikki tuttu ja turvallinen, katoaa veljesmäinen ystävyys Michaelin kanssa, katoaa isähahmo, katoaa tuttu elinpiiri, katoaa jopa nimi. Kaikki katoaa ja menee uusiksi, kun Deming adoptoidaan ja viedään pois New Yorkista uusien (valkoisten) vanhempiensa luokse pieneen kylään.

Deming yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämäänsä, uusiin vanhempiinsa. Toivo äidin paluusta kytee, mutta hiipuu ajan myötä. Mutta vaikka toivo muuttuu hiljaiseksi kaipuuksi, ei Deming unohda. Äidin lähteminen on liian suuri asia unohdettavaksi eikä sitä voi edes uusi perhe hälventää.

The Leavers on kertomus identiteetistä, ulkopuolisuudesta, erilaisuudesta mutta myös ystävyydestä. Nämä teemat tulevat iholle Demingin räpistellessä elämässään, tutkiessaan itseään ja omia toiveitaan. Sillä vaikka kaikki näennäisesti on hyvin, tuntuu kuin jotain puuttuisi. Deming on hukassa itsensä ja toiveidensa kanssa: se mitä hän itse haluaa, on ristiriidassa sen kanssa mitä häneltä odotetaan. Kenen toiveiden mukaan pitäisi elää?

Lisäksi ajatukset palaavat kerta toisensa jälkeen siihen poissaolevaan. Äitiin. Miksi? Kysymys ei jätä rauhaan.

Polly on jossain, elää toisenlaista elämää. Demingin tarinan rinnalle kasvaa Pollyn tarina. Voidakseen ymmärtää Pollya, pitää palata ajassa kauas taakse.

The Leavers on kauniisti kirjoitettu riipaiseva romaani, jota piti lukea ahmien sydän hieman karrella. Hyvää tarkoittavat ihmiset eivät aina osaa toimia järkevästi, hekin räpistelevät suolla etsien mätästä, joka kantaa. Halu toimia oikein ei aina tarkoita sitä, että osaa toimia oikein.

Paljon ajatuksia herättelevä romaani, jota voin suositella identiteetistä ja kasvukertomuksista kiinnostuneille. The Leaversin siivin pääsee myös vierailemaan Kiinaan, useammankin kerran.

Mielipide selkokielellä: Pidin todella paljon, The Leavers ei hevin unohdu. Tarina ja tunteet tulevat niin liki, että kirjan voi lukea kuin elokuvaa katsoisi. Todella voimakas, melankolinen romaani jossa on kuitenkin toivoa ja iloa. Kirjan loppu on täyskymppi!

Kirjan takakansi:

One morning, Deming Guo’s mother, an undocumented Chinese immigrant named Polly, goes to her job at the nail salon and never comes home. No one can find any trace of her.

With his mother gone, eleven-year-old Deming is left with no one to care for him. He is eventually adopted by two white college professors who move him from the Bronx to a small town upstate. They rename him Daniel Wilkinson in their efforts to make him over into their version of an “all-American boy.” But far away from all he’s ever known, Daniel struggles to reconcile his new life with his mother’s disappearance and the memories of the family and community he left behind.

Set in New York and China, The Leavers is a vivid and moving examination of borders and belonging. It’s the story of how one boy comes into his own when everything he’s loved has been taken away--and how a mother learns to live with the mistakes of her past.

Moni kakku päältä kaunis

Kiinnostaako yhdysvaltalaiset mieskirjailijat? No tässäpä sinulle kokonainen kirja pullollaan lukuvinkkejä.

Jaa siis mitä?

Alustus:

Michiko Kakutani on yhdysvaltalainen palkittu kirjakriitikko. Ex Libris (William Collins 2020, s. 302) on hänen tuorein kirjansa, johon hän on listannut yli sata kirjaa, jotka hänen mielestään kannattaa lukea tai uusiolukea (eli lukea vaikkapa uudelleen, jos jo on lukenut).

Puhisin innosta kirjan alkusanoja (esittelyä) lukiessani.

Books can transport us back the the past to learn the lessons of history, and forward to idealized or dystopian futures. Books can transport us to distant parts of the globe and even more distant planets and iniverses.

Totta!

Michiko mainitsee, että kirjoitukset eivät ole kritiikkejä, vaan niiden tarkoitus on yksinkertaisesti kannustaa lukijoita tutustumaan ja lukemaan esitellyt kirjat, koska ne Michikon mielestä ansaitsevat tulla luetuksi – vaikkapa useamman kerran.

Kyseessä on siis subjektiivinen Kakutanin omiin mieltymyksiin perustuva vinkkiteos. Kirjoitukset ovat pituudeltaan kahdesta kolmeen sivuun.

Skippasin tarkoituksella sisällysluettelon, koska halusin YLLÄTTYÄ. Mietin mihin kaikkialle pääsenkään Kakutanin kirjan siivin. Odotin saavani lukuvinkkejä sekä tietysti olisi kiinnostavaa lukea, mitä Kakutani kertoo kirjoista, jotka mahdollisesti olen jo lukenut.

Tämän kirjan siivin pääsee kuulkaa lähinnä Yhdysvaltoihin. Matkanjohtajina pääasiassa miehiä. Muutama käännösteoskin löytyy, ikään kuin pakkopullana muiden joukossa kun eiväthän ne edes liity Yhdysvaltoihin MEIN GOTT. Albert Camusin Rutto on päässyt esittelyyn, mielenkiintoinen kirjoitus se onkin. Vaan olisiko valittu, ellei nykytilanne olisi mikä on, hävyttömästi pohdin. Anteeksi.

Chimamanda Ngozi Adichie on päässyt Kakutanin suosikkeihin teoksellaan – yllätys yllätys – Americanah. Itse olisin valinnut Adichielta Puolikas keltaista aurinkoa. Myös Margaret Atwoodin teos – tadaa surprise! - The Handmaid’s Tale on päässyt mukaan.

Ei siis järin yllättävä kirja, vaikka tunnustan etten ihan kaikista mainituista kirjoista ollut aiemmin kuullut. Suurimmasta osasta kyllä. Omalle lukulistalle pääsi peräti yksi kirja ja se on Ralph Ellisonin Invisible Man. Toki osa mainituista kirjoista jo on lukulistallani, kuten esimerkiksi George Orwellin 1984.

Kirja on erittäin kaunis (kuvituksen on tehnyt Dana Tanamachi) eikä minulla sinänsä ole valittamista itse teksteistä (Trumpin kannattajilla voisi ehkä hieman olla), mutta enpä tästä paljon kostunutkaan. Ehkä en ole kohderyhmää. Ennalta-arvattavat teokset ja voimakas yhdysvaltakeskeisyys alkoi ottaa päähän.

Kostoksi teen oman vinkkilistan. En ala sataa tässä listata eli huoli pois. Kymmenen saa riittää ja nekin olen rajannut valittavaksi blogistani, sillä jonkinlaista rajausta on tehtävä tai muuten tästäkin tulee joku 100+ -lista.

Satunnaisjärjestys, ei siis arvojärjestys – olkaa hyvä.

Itse asiassa teenkin listasta erillisen postauksen, koska valinta osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin ja haluan saada tämän postauksen ulos nyt heti. En pidä siitä, että asiat tai postaukset roikkuvat.

~~~

Michiko Kakutanin kirjasta on pidetty enemmän Goodreadsissa, josta voi käydä lukemassa haltioituneempia mietteitä. Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 2 eli iloinen kirja. Kirja kirjoista on kuitenkin aina iloinen asia, vaikka sisältö ei juuri itselle kolahtaisikaan.

Musta Sunnuntai

Kirjan takakansitekstit ovat (minulle) tärkeitä, koska niiden perusteella joko kiinnostun tai en kiinnostu kirjasta. En ole ihminen, joka valitsee kirjan lukuun pelkän nimen/kannen tai muun vastaavan perusteella.

Paitsi joskus usein olen kyllä valinnut lukuun kirjoja ihan vain kirjailijan koti/synnyinmaan perusteella. Samoin olen saattanut huomata kirjan sen kannen tai nimen takia, mutta se ei yksistään riitä siihen, että kirja pääsee lukulistalleni vaikka käteeni pääsisikin ainakin hetkeksi.

Yllä oleva alustus on aasinsilta, joka johtaa Tola Rotimi Abrahamin romaaniin Black Sunday (Canongate 2020, s. 276).

 

Tärkeä huomio: pidin kirjasta.

Kirjan takakansi sen sijaan on melkoisen harhaanjohtava: se maalaa kuvan kaksosista ja antaa ymmärtää, että kirja käsittelee elämää lähinnä heidän näkökulmistaan.

Hieman yllättävästi Black Sundayssa onkin neljä kertojaa eikä kirjan painopiste varsinaisesti ole kaksosissa.

Bibike ja Ariyike ovat nämä kaksoset. Heillä on kaksi nuorempaa veljeä (ei kaksosia) Andrew ja Peter, jotka ovat kirjan kaksi muuta kertojaa. Kullakin sisaruksista on omanlaisensa rooli perheessä.

Bibiken ja Ariyiken kaksosyhteyttä ei juuri kuvata, vaan lukijan tulisi se itse muodostaa. Että hei, koska kyseessä on kaksoset niin tokihan heillä on jokin syvempi henkinen yhteys kuin vain identtinen ulkonäkö. Koin, että identtinen kaksosuus on melko turha detalji, koska sitä ei sinänsä hyödynnetty kirjassa. Bibike ja Ariyike olisivat voineet olla ihan vain siskoksia.

Lagos 1996. Sisarukset elävät melko mukavaa elämää. Heidän vanhempansa käyvät töissä ja ruokaa on pöydässä. He omistavat talon, jossa asuvat ja lapset on puettu hyvin. Sitten perheen äiti saa potkut töistä ja toimeliaan isän bisnekset menevät reisille kerta toisensa jälkeen. Lopulta lapset dumpataan isoäidilleen ja perhe hajoaa.

Tarina etenee neljän sisaruksen näkökulmin vuosia harppoen. Ehkä juuri kerrontatyylin takia se (identtinen) sisarsuhdekin jää vain sivujuonteeksi? Tämä ei sinänsä kirjaa ”huononna”, mutta se tuli yllätyksenä, koska ennakkoasenteeni oli toisenlainen kirjaan tarttuessani. Ja sitten kirja paljastui painopisteeltään melko toisenlaiseksi kuin olin odottanut.

Itse näkisin kirjan painopisteen olevan siinä, miten tytöt ja naiset ovat monesti pelkkiä (seksi)välineitä miehille. Ja sitten toisaalta, miten naiset käyttävät miehiä edistääkseen omaa asemaansa tai elintasoaan. Eivät varmasti käyttäisi, jos olisi parempia vaihtoehtoja, mutta aina ei ole.

Koska veljetkin saavat äänensä kuuluviin kirjassa, painottuu sekin miten pojat varttuvat tässä seksistisessä kulttuurissa. Näin jälkikäteen mietin, onko tarkoituksellista (todennäköisesti on) että suunnilleen kaikki kirjassa esiintyvät tytöt/naiset ovat kokeneet tai kokevat jonkin sortin seksuaalista sortoa. Tämä ei silti tarkoita, että KAIKKI kirjan miehet/pojat ovat sortajia - ainakaan tietoisesti ja varsinkaan siis pojat. Miehet kyllä tietävät mitä tekevät.

Aluksi koin Bibiken kiinnostavimpana kertojana, mutta tarinan edetessä aloin kallistua Ariyiken puolelle. Ariyike löytää voimaa uskosta ja kirkosta, erityisesti pastori Davidista tulee hänelle tärkeä henkilö. Myös Andrew’n ja Peterin osuudet ovat mielenkiintoisia.

Koska kirjan rakenne on hajanainen, jää paljon kertomatta. Aluksi tyyli arvelutti, mutta nyt koko kirjan luettuani ymmärrän kirjailjan päätöksen: ei kaikkea tarvitse kertoa ja selittää juurta jaksain niin kuin ei elämää yleensäkään voi.

Ja ihminen on mitä on ja kun on ollut tarpeeksi kauan, ei uskalla (tai jaksa) enää muuttua. En kerro, keneen sisaruksista tällä viittaan.

Mutta elämä jatkuu ja sitä elellään kukin tahoillamme.

Black Sunday on sellainen kirja, joka paranee mitä enemmän aikaa kuluu sen lukemisesta. Teos on vahvasti feministinen ja veikkaan, ettei tämä romaani ihan heti poistu mielestäni. Edelleen palaan pohtimaan joitakin sen kohtauksia: kääntelen niitä mielessäni ja mietin, miten monin tavoin voi lukemaansa tulkita.

Pelkästään kirjan nimi on hyvin monitulkintainen. Itse löysin mieleiseni tulkinnan sille kirjan viimeisestä virkkeestä.

Pako helvetistä

You don’t choose to be born. You just are.

Ajattele, kun voisikin valita syntyykö vai ei. Kuinkahan moni jättäisi syntymättä, jos tietäisi millainen tie on edessä kuljettavana? Mahdoton kysymys, mutta aina voi spekuloida. Omalla kohdallaan toki – toisten elämät ja tunteet eivät kuulu kenenkään muun arvioinnin piiriin. Kukin huolehtikoon omasta elämästään.

And your birth is your destiny, some say. I say the hell with that. And I should know. I was born not just once but five times. And five times I learned the same lesson.

Näin alkaa Masaji Ishikawan muistelmateos A River in Darkness.

Masaji Ishikawa: A River in Darkness – One Man’s Escape from North Korea
alkuper. 北朝鮮大脱出 地獄からの生還 2000
AmazonCrossing 2017
japanista englannintanut Risa Kobayashi ja Martin Brown
s. 159
suomennettu nimellä Pako helvetistä – kohtalona Pohjois-Korea

 

Ishikawa syntyi 1947 Kawasakissa Japanissa. Hänen äitinsä oli japanilainen, isänsä korealainen. Ishikawan isä oli vain 14-vuotias, kun hänet komennettiin (eli lähinnä pakotetttiin lähtemään) Japaniin monen muun korealaisen tavoin työskentelemään sotatarviketehtaalle.

Ishikawan elämä Japanissa ei ole pumpulissa pyörimistä, mutta kuitenkin siedettävää. Perheellä on ruokaa lautasella ja katto pään päällä. Tosin Ishikawan vanhempien avioliitto on helvetti. Ja sitten päädytään helvetistä toiseen, kun Ishikawan isää houkutellaan/painostetaan palaamaan Koreaan paremman elintason ja elämän toivossa.

Näin perhe päätyy Pohjois-Koreaan vuonna 1960 Ishikawan ollessa 13-vuotias. Lienee selvää, etteivät mitkään annetut lupaukset pidä ja elintaso laskee entisestään. Aina kun luulee, etteivät asiat voisi mennä huonommin, silti ne lähes aina menevät.

Ishikawan tyyli on napakka ja toteava, myös syitä ja seurauksia pohtiva. Rivien väleissä voi nähdä suurta katkeruutta ja raivoa – mutta ei itsesääliä (vaikka sekin kyllä olisi enemmän kuin oikeutettua). Pikemminkin näkisin vihan yleisenä vastenmielisyytenä epäoikeudenmukaisuuteen ja epäinhimillisyyteen. Siihen, että on toisten sätkynukke ja joutuu saattamaan läheisiään hautaan voimatta heitä auttaa.

1996 Ishikawa pakenee. Hänen toiveensa on ulkopuolelta käsin saada autettua myös perhettään pakenemaan.

Tämä on raastava kirja, joka nostattaa tutun vastenmielisyyden Kimien dynastiaa kohtaan. On uskomatonta, että tuollainen sadistivaltio voi edes olla olemassa nykyaikana. Se on koko maapallon häpeätahra. Feikkivaltio. Yhden ihmisen leikkikenttä.

Sillä aikaa, kun Ishikawan läheisiä kuolee nälkään, yksi ihminen sen kun lihoo palatsissaan. Diktaattorille muut ihmiset ovat lähinnä vaihdettavissa olevia pelinappuloita, joita voi siirrellä mielensä mukaan ja tarvittaessa heivata mäkeen kokonaan. Ja kuten tiedämme, heivaaminen voi tarkoittaa niin ”veivin heittämistä” kuin sadistiselle työleirille joutumista.

Toisaalta. Pelkkä "normaali" elämä suurimmalle osalle pelkkää selviytymistä päivästä toiseen.

I often think about what would have become of me if I’d stayed in North Korea. I would probably starved too. But at least I’d have died in someone’s arms with my family gathered around me. We’d have said our goodbyes. What chance of that now?

People talk about God. Although I can’t see him myself, I still pray for a happy ending.

Ishikawa asuu Japanissa, haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu. Miten hän voi. Googlettelu ei tuottanut juuri tulosta.  Goodreadsissa joku oli linkannut Japan Timesin juttuun, joka hieman valottaa Ishikawan (joka Japanissa käytti kirjoittajanimeä Shunsuke Miyazaki) elämää pakenemisen jälkeen. Juttu on vuodelta 2004, joten vanha sekin.

Haluaisin minäkin uskoa onnelliseen loppuun, mutta joskus loput ovat vain loppuja.

Kirjasta on blogannut myös mm. Kirjarakkautta, jonka blogista nähtävästi taannoin kirjan bongasin. Kiitos siis vinkistä, vaikka pari vuotta vierähti ennen kuin kirja löytyi lukuun asti!

Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta - sekä faktaa että fiktiota - löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.

Israelilainen katoamistemppu

Nyt sinne Israeliin, josta höpisin aiemmin.

D.A. Mishani: The Missing File
alkuper. תיק נעדר
Quercus 2013
hepreasta englannintanut ?
s. 308

Avraham Avraham, kavereiden kesken Avi, saa tutkittavakseen kadonneen 16-vuotiaan pojan tapauksen. Avi ei aluksi ota katoamistapausta kovin vakavasti, sillä yleensä katoilevat nuoret palaavat kotiinsa hetkisen seikkailtuaan. Niin Avi olettaa nytkin käyvän eikä ole halukas tekemään katoamisilmoitusta, vaikka pojan äiti on huolissaan.

Poika kuitenkin pysyy kateissa ja ilmoitus tehdään ja tutkinnat aloitetaan. Avi uskoo edelleen vahvasti, että poika on elossa ja omilla teillään. Että jokin tavanomainen selitys katoamiselle löytyy ja poika saadaan kotiin. Mutta aikaa kuluu eikä pojasta näy jälkeäkään. Silminnäkijähavainnotkin ovat niukkoja. Avi alkaa olla epätoivoinen, ymmällään ja pelätä pahinta.

Riesaksi muodostuu myös yli-innokas opettaja, joka haluaa kertoa suhteestaan kadonneeseen poikaan: hän nimittäin antoi pojalle taannoin englannin kielen yksityistunteja ja kokee tuntevansa kadonneen pojan hyvin. Opettaja ei kuitenkaan halua puhua muille kuin Aville.

Avi on kiireinen, koska hänellä on omat epämääräiset teoriansa tapauksesta. Tuntuu, että Avi on jäänyt jumiin omiin ennakkoasenteisiinsa ja -käsityksiinsä. Hän tuntuu tallovan paikallaan kykenemättä vaihtamaan ajatustensa raiteita. Onneksi tutkijaryhmässä on muita, jotka näkevät asiat toisin.

Minulla oli läpi kirjan ambivalenttiset tuntemukset Avia kohtaan. Hän on sympaattinen, mutta samalla hänen jääräpäisyytensä ja yksisilmäisyytensä otti päähän. Olisi tehnyt mieli potkia häntä hieman pepulle – hellästi toki.

Kirjassa on useitakin kiinnostavia henkilöitä ja pohdintaa. Mikään toimintadekkari ei siis ole kyseessä, joten raakaa äksöniä kaipaavat voivat tämän skipata. Sen sijaan ihmiskohtaloista ja kulttuureista kiinnostuneille tätä voisin suositella. Itse pidin kovasti kirjan maltillisesti etenevästä tyylistä: koko ajan oli jotain tapahtumaa siellä taustalla, vaikka missään luotijunassa ei matkustettukaan.

Ja se miljöö, aah. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Israeliin, pääasiassa Holoniin ja Tel Aviviin.

En ole Holonissa käynyt, mutta Tel Avivissa kyllä. Ja Jerusalemissa. Seuraan Israelissa asuvan suomalaisen Jaelin pitämää blogia Appelsiinipuun alla. Suosittelen, jos Israel kiinnostaa! Minulla oli taannoin ilo saada ystäväni Jael seurakseni ja oppaakseni Tel Aviviin siellä ollessani. Muistelen edelleen lämmöllä tuota viikkoa – terkut vaan Jael!

Brutaalisuusmittari: 0/3 Nyt rohkenen laittaa pyöreän nollan, sillä tässä väkivaltaa on ihan nimeksi.

Mielipide selkokielellä: Pidin tästä kirjasta valtavasti, minulle merkittävät tekijät osuivat kohdilleen: tunnelma, henkilöhahmot jotka herättivät ristiriitaisia tuntemuksia (se on hyvä asia!), itse tarina, tyyli, miljöö. Nämä kaikki yhdessä tekivät kirjasta omaperäisen ja kiinnostavan. Jatkoon!


Avi Avraham -sarja:

1. The Missing File
2. A Possibilty of Violence
3. The Man Who Wanted to Know Everything

Kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi. Olen onnekas, sillä nämä kaikki kirjat saa meidän kirjastostamme. Pistin juuri toisen osan varaukseen.

Sananen vielä kirjan nimestä eli The Missing File: en ymmärrä, mihin kirjan nimi viittaa. Kirjassa eivät ole kansiot kateissa eikä niillä muutenkaan ole kummoisempaa merkitystä. En edes symbolisella tasolla keksi, mihin nimi voisi viitata (tai no, jos nyt ihan villiksi heittäytyy niin kyllähän kaiken voi aina jotenkin selittää). Itse nimeäisin kirjan mystisesti vaikkapa The Unwritten Silence (joka tietysti viittaisi termiin unwritten rule). Ai miksi, no lue niin ehkä tajuat tai sitten et.

Down on memory lane, Tel Aviv.

Katsaus Helmet-lukuhaasteeseen

 

Marraskuussa on hyvä kurkistaa, mitä Helmet-lukuhaasteelle kuuluu. Ei kovin hyvää, periaatteessa. Onnekseni en jaksa stressailla saanko (en saa) luettua jokaisen kohdan, joten haaste pysyy mielekkäänä.

Tilanne nyt on se, että (laskujeni mukaan, voi heittää parilla suuntaan tai toiseen) 20 kohtaa on lukematta. Ne ovat

2. Iloinen kirja

Tähän minulla on kirja katsottuna ja luen sitä parhaillaan. Valinnassa on mukana luovuutta, mutta iloisuus onkin osin makuasia. Kirjoitin tämän postauksen jo jokin aika sitten ja mieleni on muuttunut tässä välissä eli kirja ei tunnu enää yhtä iloiselta kuin alkusanojen jälkeen, joten...

Mitä opimme tästä? Että ei kannattaisi kirjoittaa postauksia varastoon, vaan äkkiä vaan vaikka keskeneräiset horinat ulos, ettei mieli ehdi muuttua.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jäänee avoimeksi, koska vaikka keksisinkin kirjan, tuskin saan sitä käsiini.

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi

Kukapa valitsisi minulle kirjan? Mieheltä en viitsi edes pyytää, koska tiedän mitä hän ehdottaisi enkä halua lukea sitä. Haluaako joku ehdottaa minulle jotain, joka on saatavilla englanniksi? Saa laittaa niin monta ehdotusta kuin haluaa, niin varmaan löytyy joku jonka saan käsiini ja viitsin peräti lukea. Ei mielellään mitään tiiliskiveä.

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

Mikäs olisi sellainen maa, hmm. Irlanti, Islanti… Muita? Tietty voisi lukea Ragnar Jónassonia, kun sitä on omassa hyllyssä.

11. Vaihtoehtohistoria

Ei tule mitään mieleen! Ehdotuksia?

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

Hankala. Olisi helppo löytää kirja, jonka pohjalta on tehty elokuva mutta että näytelmä tai ooppera.  Pää lyö tyhjää.

13. Kirjassa eksytään

Tähän minulla on kirja eli ei tuota ongelmaa. En tosin enää muita mikä se kirja on. Olisi pitänyt merkitä se ylös.

14. Urheiluun liittyvä kirja

Tarkoitukseni on lukea Haruki Murakamin juoksukirja, joka on minulla enkuksi hyllyssä. Saas nähdä miten käy.

17. Tutkijan kirjoittama kirja

Kesken on Kate Foxin kirja, jonka haaveilen saavani tänä vuonna luettua loppuun. Kirja on ollut minulla pari vuotta kesken.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa

Hankalaa, kun en ikinä lue kenenkään kanssa mitään. Pitäisi varmaan joku kimppaluku järkätä, anyone?

21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta

Taitaapi olla juuri kesken, mikäli aloitan laskennan ensimmäisestä luvusta enkä prologista.

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Jaa, ei mitään hajua. Jäänee tyhjäksi tämä kohta.

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Tähän on mielessä yksi kirja, joka ei tosin kiinnosta minua kovin paljon eli ei oikeastaan ollenkaan.

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja

Jaa-a, enpä juuri seuraa tunnettuja henkilöitä.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

Ajattelin tähän kohtaan Andrea Levyn Small Islandia. Vielä kun saisi sen luettua.

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

Hmmmmmmmmmmmmmmmm, joo.

46. Kirjassa on sauna 

Ei ole vielä ollut.

47. - 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Ööööööh.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Jääpi nyt väliin, koska ei ole asiaa kirjastoon tonkimaan enkä usko, että on koko loppuvuonna.

Eli tänä vuonna lukuhaastekin menee penkin alle niin kuin moni muukin asia meni. Sopii siis vuoden teemaan enkä jaksa repiä verkkareitani. Ensi vuonna uusi yritys ja tokihan vielä yritän tänäkin vuonna.

Yökävelijä

Minuun on iskenyt dekkari- ja trillerikärpänen, joten olen nyt lueskellut vaihteeksi enemmän sen lajin kirjallisuutta. Minulla nämä lukuintressit menevät sykleissä ja koska luen ilokseni, voin vapaasti valita luettavaksi mitä milloinkin lystään.

Olen toki tarkka siitä, mitä lukuun otan. Nyt olen varsin kokeilunhaluisella tuulella, joten haluan lukea kirjallisuutta maista/kulttuureista, jotka ovat paitsiossa lukemistossani tai vaikuttavat muuten vain erilaisilta suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Tosin minulla ei taida varsinaista linjaa lukemisissani olla muutenkaan: luen sitä, mikä kiinnostaa. Linjahan sekin tietysti.

Saksalaisen Sebastian Fitzekin trilleri The Nightwalker vaikutti hyvin herkulliselta ja tämän hetkisiin fiiliksiin sopivalta. Aiheessa kiinnosti erityisesti unissakävely. 

Leon herää varhain aamulla ja huomaa Natalie-vaimonsa puuhastelevan jotain. Näyttää siltä, että Natalie on pakkaamassa laukkua ja niin hän onkin. Kaiken lisäksi Natalien naama on mustelmilla ja hän selkeästi pelkää miestään. Ja hups, sitten Natalie häipyy ja katoaa.

Leon on ymmällään ja karmea ajatus tulee mieleen: onko hän taas alkanut yölliset kulkemisensa. Leonilla nimittäin on taipumusta unissakävelyyn ja hän on siihen saanut hoitoakin ja on ”parantunut”.

Tässä kohden kohottelin hieman kulmiani, sillä ei unissakävely ole sinänsä sairaus, jonka voi ”parantaa”. Jos on taipumusta unissakävelyyn, se voi jatkua kaiken maailman terapioista huolimatta tai sitten ei. Mutta toki kyseessä on fiktio, joten en ihmettele asiaa tämän enempää.

Leon haluaa selvittää mahdolliset yölliset kulkemisensa, joten hän hankkii liikkeestä aktivoituvan kameran ja lämäsee sen otsaansa mennessään nukkumaan. Nyt mietin, miten ihminen voi nukkua jonkun otsapannan, jossa kaiken lisäksi on kamera, kanssa. Luulisi, että tuntuu epämukavalta. Onhan toki olemassa myös kameroita, jotka voi asettaa kuvaamaan huonetta ja ne aktivoituvat liikkeestä. Mutta sellainen ei sopisi kirjan ideaan.

Melkoisia asioita nimittäin paljastuu nauhalta Leonin ollessa unessa. Tilanne muuttuu yhä hurjemmaksi ja Leonin lailla aloin itsekin epäillä hänen (Leonin) mielenterveyttä. Mikä on lopulta totta ja mikä unta?

Kirjan tunnelma on pahaenteinen ja klaustrofobinen, suorastaan hyytävä. Mainio osoitus, ettei karmaisevan tunnelman luomiseen tarvita litrakaupalla verta ja suonenpätkiä, vaikka ruhjeita esiintyykiin.

Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Sebastian Fitzek. Kirjastossamme näyttää olevan muitakin hänen kirjojaan ja koska The Nightwalker oli niin yllättävä ja vetävä lukuelämus, aion lukea Fitzekiltä jotain muutakin.

Pakko kauniiksi lopuksi lisätä tähän eräs hauska sitaatti kirjasta, kun "ystävykset" tapaavat pitkästä aikaa.

"It's been a hell of a long time, hasn't in? Almost entire beach must have passed through the hourglass since we last saw each other."

 

Tietoja kirjasta:

Sebastian Fitzek: The Nightwalker
alkuper. Der Nachtwandler 2013
Sphere 2016
saksasta englannistanut Jamie Lee Searle
s. 341
ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Suomennosuutisia

Fitzekiltä on julkaistu äänikirjana teos nimeltä Paketti (Das Paket).
Bazar julkaisee tammikuussa Fitzekin trillerin nimeltä Potilas (Der Insasse).
Bazar julkaisee toukokuussa Fitzekin trillerin nimeltä Matkustaja 23 (Passagier 23)

*

Tällä hetkellä luen israelilaisen kirjailijan dekkaria ja olen aika ihastunut. Pelkästään kirjan miljöö kiehtoo (olen käynyt Tel Avivissa) ja toki muukin asetelma. Kirja on rauhallinen, mutta pohtiva. Lisää kirjasta, kun olen sen lukenut. Ja kirja on muuten hepreasta käännetty, taitaa olla toinen alkujaan hepreankielinen kirja, jota minulla on ilo lukea. Ensimmäinen oli Yossi Ghinsbergin Jungle (postaukseen tästä).

Sitten taidankin siirtyä hieman toisenlaisiin kirjoihin hetkeksi. Minulla on nyt myös sellainen kausi, että pakahdun näiden ihastuttavien kirjojen keskellä. Olen innostunut varailemaan kirjoja oikein urakalla (täällä ei tosin voi urakalla varata, koska varausraja on ilmeisesti viisi) kirjastosta. Joutunen tekemään tässä pian kirjarakastajan hehkutuspostauksen, koska olen pakahtua tähän euforiseen kirjarakkauteen.

Sinun elämäsi ei ole sinun käsissäsi

Luin muutama vuosi sitten Sayaka Muratan Convenience Store Womanin (suom. Lähikaupan nainen), josta pidin kovasti. En tosin pitänyt kirjaa hauskana ja humorillisena, kuten moni muu tuntui pitäneen. Mielenkiinnolla tartuin Muratan toiseen vastikään englannistettuun romaaniin Earthlings. Earthlings viittaa maan asukkaisiin.

Natsuki ja serkkunsa Yuu kokevat olevansa ulkopuolisia, ulkopuolisuuden tunne on niin voimakas että erityisesti Yuu kokee olevansa alien. Natsukilla on ”tiedonantaja” (katso kirjan kansikuvaa), joka kertoo hänelle muun muassa että on olemassa toinen planeetta.

Lapsuus vaihtuu aikuisuudeksi, mutta lapsuuden kokemukset eivät ole unohtuneet. Natsuki ja Yuu elävät tahoillaan. He eivät ole tavanneet toisiaan vuosikausiin. Erään lapsuudessa tapahtuneen selkkauksen takia perinteiset sukukokoontumiset kuvitteellisen Akishina-vuoriston kupeessa Naganossa muuttuivat toisenlaisiksi.

Natsuki on avioitunut, mutta avioliitto on lähinnä kulissi joka palvelee molempien osapuolten tarpeita. Teemassa on paljon samaa kuin Muratan Lähikaupan naisessa eli täytyy rakentaa kulissit, jotta ympäristö olisi tyytyväinen. Erilaisuutta ei hyvällä katsota ja ”elämän tie” on ennalta määritelty eikä sooloilua sallita. Miten ympäröivä kulttuuri ja muut ihmiset hankaloittavat elämää, jos ei sitä suostu elämään kuten kuuluu. Jos ei ole sellainen kuin pitää.

Ikääntyminen ei helpota Natsukin ulkopuolisuuden tunnetta, vaan hän kokee ympäröivän maailman niin vieraaksi itselleen, että kokee olevansa kokonaan toiselta planeetalta. Elämä ei tunnu olevan elämistä varten, vaan se tulee suorittaa tehtaan omaisuutena, työkaluna.

My womb was a factory component and would couple with someone’s testes, which were also a factory component, in order to produce babies. Males and females crawled around their nests with these factory components hidden within their bodies.

Etenkin ulkopuolisuus ja alienimaisuus kiehtovat minua ja niitä Murata kuvaa taiten. Earthlings ei silti ole toisinto Lähikaupan naisesta vaan vaikka teemat ovat samoja, on niiden käsittely erilaista. Earthlings menee alienimaisuudessaan vielä pidemmälle kuin Lähikapuan nainen ja loppua kohden muuttuu jopa koomiseksi, menee överiksi.

Itse näen överiksi vetämisen tehokeinona. Murata haluaa alleviivata kirjassaan, että omaa tietänsä kulkevan ihmisen täytyy tehdä melkoiset temput voidakseen elää haluamallaan tavalla. Tässä kohden muistutan, että Muratan henkilöhahmot eivät ole mitään rikollisia eli oman tien kulkemisen ei pitäisi olla uhka yhtään kenellekään. Harmi vain, että erilaiset valinnat monesti nähdään uhkana ja jopa loukkaksena omia arvoja kohtaan.

Siinä missä jotkut kenties nauroivat Lähikapuan naisessa Keikon outoudelle (minusta siinä ei ollut mitään hauskaa), tässä kirjassa kyseenalaistetaan massojen valinnat.

Everyone believed in the factory. Everyone was brainwashed by the factory and did as they were told. They all used their reproductive organs fot the factory and did their jobs for the sake of the factory. My husbans and I were people they’d failed to brainwash, and anyone who remained unbrainwashed had to keep up an act in order to avoid being eliminated by the factory.

Kiitos Sayaka Murata jälleen mahtavasta lukunautinnosta! Pidin tästä jopa enemmän kuin Lähikaupan naisesta. Earthlings on tragedia, joka sisältää mustaa komediaa ja surullisia, jopa järkyttäviä tapahtumia. Se näyttää, muttei selitä. Esimerkiksi Natsukin äiti kohtelee Natsukia hyvin kylmästi ja epäreilusti kun taas nuorempi sisarensa saa osakseen lämmintä huomiota. Omien piirteiden näkeminen toisessa voi saada aikaan suurta ärtymystä eikä edes äitiys tee ihmisestä pyhää empatian esikuvaa.

”Yuu, have you ever thought that your life doesn’t belong to you?”
For a moment he (Yuu) couldn’t get his words out, but then he said in a small voice, ”Children’s lives never belong to them. The grown-ups own us. If your mom abandones you, you won’t be able to eat, and you can’t go anywhere without help from a grown-up. It’s the same for all children.”

En yleensä kopsaa kirjan takakansia postauksiini, mutta nyt teen poikkeuksen. kas tässä:

Natsuki isn't like the other girls. Together with her cousin Yuu, she spends her summers in the wild Nagano mountains, hoping a spaceship will take her home. When a terrible sequence of events threatens to part the cousins for ever, they make a promise: survive, no matter what.

Now, Natsuki is grown. She lives quietly in an asexual marriage, pretending to be normal, and hiding the horrors of her childhood from her family and friends. But dark shadows from Natsuki's past are pursuing her. Fleeing the suburbs for the mountains of Nagano, Natsuki prepares herself for a reunion with Yuu. Will he still remember their promise? And will he help her keep it?

A dark and magical reckoning with what it might take to survive a shattered life, Earthlings is an exhilarating cosmic flight that will leave you reeling.


Sayaka Murata: Earthlings
alkuper. Chikyu seijin 2018
Granta 2020
japanista englannistanut Ginny Tapley Takemori
s. 247

Sydänverellä maalattu

Tein tammikuussa jännittävän kirjalöydön nimeltä Flowers Over The Inferno. Kyseinen kirja aloitti Pohjois-Iltaliaan sijoittuvan dekkaritrilogian, jonka keskiössä on kiehtova poliisipäällikkö Teresa Battaglia. Nyt sarjan toinen kirja on julkaistu englanniksi ja innoissani sen lainasin kirjastosta.

Mitä muuten kirjasto(i)lle kuuluu?

Kirjasto on täällä toiminut varaa ja hae -periaatteella siitä lähtien kun se ensimmäisen lockdownin jälkeen saatiin avata. Kirjastossa on myös saanut tutkia hyllyjä vartin kerrallaan ja lainata haluamansa (plus tietokoneaikoja on voinut varata). Itse en tuota mahdollisuutta käyttänyt, koska ei vartissa mitään ehdi ja pläräysaikaa olisi kenties saanut jonotella kirjaston ulkopuolella.

En ole ihminen, joka jaksaa jonottaa mitään. Sain tarpeekseni jonottelusta ensimmäisen lockdownin aikana, kun piti ruokakauppaan jonottaa. Eilen täällä sitten alkoikin toinen lockdown, mutta onneksi kirjasto saa jatkaa varaa ja hae -palvelua (muut palvelut lakkautettiin taas ainakin 2.12. asti).

Jospa nyt siihen kirjaan, joka on

Ilaria Tuti: Painted in Blood
alkuper. Ninfa Dormiente 2019
Weidenfeld&Nicolson 2020
italiasta englannistanut Ekin Oklap
s. 436

Tällä kertaa Teresa Battaglia saa tutkittavakseen maalauksen, jota ei ole ihan perinteisellä tyylillä maalattu: sen tekemiseen on nimittäin käytetty verta eikä mitä tahansa verta. Voisi puhua sydänverestä ja nyt ihan kirjaimellisesti.

Keissistä hieman pulmallisen tekee se, että taulu on maalattu huhtikuussa 1945 eli ihan tuore maalaus ei ole kyseessä. Taiteilija itse on edelleen elossa, mutta hän on pitänyt suunsa supussa jo vuosikausia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Italiaan, merkittävin osin Resiaan. Tunnen Italiaa maana huonosti, joten minulle tämä kirja oli varsin sivistäväkin elämys. Kirjailija itse asuu Friulissa, joka niinikään sijaitsee Pohjois-Italiassa ja kirjaa varten hän haastatteli useita resianilaisia.

Mikään tietokirja tämä ei tietenkään ole, vaikka sijainnilla on monestakin syystä hyvin merkittävä rooli tässä kirjassa, joka on fiktiivinen dekkari. Niitä syitä en paljasta, koska en halua spoilata.

Juoni on mutkikas, mutta helposti seurattava. Asioita paljastuu, mutta aika paljon pysyy piilossa kirjan loppumetreille asti. Tai ehkä joku muu arvaa maalauksen sisältämän salaisuuden aiemmin, mutta minä en vaikka toki lukiessani spekuloin.

Painted in Blood on edeltäjänsä lailla kiehtova myös henkilöhahmojensa takia. Teresa Battaglian tiimi on sama kuin ensimmäisessäkin kirjassa ja sieltä tuttu Massimo Marini saa nyt enemmän lihaa luidensa päälle ja tällä kertaa tarkoitan symbolisella tasolla, en kirjaimellisesti.

Ja itse Teresa Battaglia sitten… Jo ensimmäisessä kirjassa vihjailtiin kammottavasta salaisuudesta. Jos olet lukenut ensimmäisen kirjan, tiedät mikä se on. Jos et halua tietää, älä maalaa alla olevaa tekstiä, koska se mahdollisesti spoilaa ensimmäistä kirjaa.

Battaglialla on todettu Alzheimerin tauti, joka alkaa oireilla yhä enemmän. Luonnollisesti muistisairaus vaikuttaa Battaglian työskentelyyn ja hän joutuu punnitsemaan vakavissaan, miten kauan hän voi sairautta salailla ja milloin on aika siirtyä syrjään.

Koen vaikeaksi kirjoittaa dekkareista, koska monesti juuri dekkarit ovat sellaisia, joista on parempi olla tietämättä kovin paljon etukäteen. Siksi en nytkään viitsi juonta sen kummemmin tässä riepotella.

Teen listan, vaikka yleisesti ottaen en siedä listoja (kirjallisuudessa siis, mutta tämäpä onkin blogi):

Painted in Blood on

-nopeatempoinen, mutta silti rauhallinen. Tarkoittaa, että asioita tapahtuu ja paljastuu, mutta mitään äksöpläjäyksiä ei juuri ole. Onneksi.
- superkoukuttava ja -kiinnostava.
- henkilöhahmojen osalta taiten kuvattu. Lisäksi kiinnostavia henkilöitä on useita, ei silti liikaa että menisi pää sekaisin.
- ajoittain hauska dialogeiltaan. Hörähtelin ääneen muutamassa kohdassa.
- aavistuksen kliseinen eräältä kohdin, joka liittyy Massimo Marinin traumaan. Ymmärtänet, mitä tarkoitan luettuasi kirjan. Jos et jaksa lukea kirjaa, mutta haluat tietää, maalaa alla oleva teksti. Minun on pakko laittaa se tähän ihan itsellekin muistiin.

Massimo Marinin vaikea lapsuus paljastuu tässä kirjassa. Eräs tietty tapaus on traumatisoinut Marinin tosi vaikeasti, mutta onneksi hän Battaglian avulla lopulta tajuaa tilanteen ja sitten tapahtuu kliseinen ”ihmeparantuminen”.

Minulla on vaikeuksia suhtautua tällaisiin mielen ”ihmeparantumisiin” etenkin jos ovat dominoineet henkilön koko elämää. Ei asioiden tiedostaminen tarkoita, että niiden ikeestä yhtäkkiä hupsistakeikkaa vaan vapaudutaan. Mutta fiktiossa kaikki on tietenkin sallittua eikä tämä yksittäinen ”vika” kirjasta huonoa tee.

-saatanan hyvä.

Brutaalisuusmittari: 1/3, veret lähinnä siinä maalauksessa. Ehkä olisi voinut nollaksikin määritellä, mutta annetaan nyt varmuuden vuoksi yksi.

Kuin maljakossa seisova vesi

Yu Mirin romaani Tokyo Ueno Station on kantensa näköinen.

Paljon tavaraa tungettuna melko pieneen pakettiin. On ripaus sitä ja tätä, keskusteluja ja tuokioita jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään. Ne on kuultu kaduilla ohimennen. Jäävät siksi irrallisksi ja merkityksettömiksi kohtauksiksi ainakin lukijalle. Kirjan jo kuolleelle kertojalle, Kazulle, ne lienevät merkityksellisiä tai sitten eivät.

Tarina kietoutuu vahvasti Ueno Parkiin (jossa olen itsekin käynyt) ja sen kupeeseen ja erityisesti siellä majaileviin asunnottomiin, jollainen Kazu ehtii itsekin olla ennen kuolemaansa. Mutta kukaan ei synny asunnottomaksi. Joskus oli koti, joskus oli perhe. Asunnottomuus on lopulta Kazun oma valinta, mutta olisiko hän voinut tehdä toisenlaista valintaa ottaen huomioon, ettei hän halunnut olla riesa?

Kirjassa on paljon mielenkiintoista, se avaa myös Ueno Parkin taustoja, historiaa. Silti erityisesti kirjan henkilöt jäävät minulle vieraiksi ja sieluttomiksi niin kuin Kazu jää omalle perheelleen. Edes Kazun sielua en tavoita, en löydä persoonaa. Hän on yhdentekevä, valitettavasti. Minuun ei kolahtanut tämä ajassa ja paikassa pompsahteleva tarina, joka tuntui lähinnä rikkinäiseltä hämähäkinseitiltä. Kun liian monta haituvaa repsottaa, ei jaksa enää piitata. 

Tosin, repaleisuus lienee tarkoituksellista. Sillä

I used to think life was like a book: you turn the first page, and there's the next, and as you go on turning page after page, eventually you reach the last one. But life is nothing like a story in a book. There may be words, and the pages may be numbered, but there is no plot. There may be an ending, but there is no end.

Left behind- ---

Like the water in a vase after wilted flowers have been removed.

Yu Miri: Tokyo Ueno Station
Tilted Axis Press 2019
japanista englannistanut Morgan Giles
s. 168

Myyttinen ja lumoava Circe

Kreikkalainen mytologia eli antiikin Kreikan aikainen tarusto on minulle tuttu lähinnä jumalten nimien sekä joidenkin yksittäisten kohtausten kautta. Järin syvällistä ei tietouteni ole saati että muistaisin kaikki taruston henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Tosin olen tässä viime aikoina tutustunut aiheeseen hieman enemmän, koska uteliaisuuteni heräsi lukiessani Madeline Millerin tenhoavaa romaania Circe.

Madeline Miller: Circe
Bloomsbury 2018
s. 333
kirjasta on tulossa suomennos maaliskuussa 2021 nimellä Kirke

Circe pohjautuu samannimisen jumalattaren ja noidan elämään. Circe on Helioksen ja Persen hyljeksitty tytär (sekä mytologiassa että tässä kirjassa).

Mainittakoon, että kirjoitan nyt, miten asiat ovat Millerin kirjassa: en siitä miten ne mahdollisesti mytologiassa ovat. Luonnollisesti Miller käyttää kirjailijan vapauksiaan luodessaan oman tarinansa Circestä ja hänen elämästään. Ja juuri Millerin romaania – kuinkas muuten - tämä kirjotus käsittelee.

Circen elämä saa uuden suunnan, kun Helios lähettää hänet syrjäiselle saarelle maanpakoon. Kyseessä on rangaistus eikä rangaistukselle ole loppua niin kuin ei kuolemattomien elämälläkään ole loppua. Mutta vaikka Circe ei saa saarelta poistua, ei mikään estä muita saarelle menemästä. Ja vierailijoita riittää.

Tämä kirja on Circen kasvu- ja elämäntarina. Naiivista ja monen mielestä lahjattomasta ja mitättömästä Circestä kasvaa voimakas ja laskelmointiin kykenevä noita, joka ei jumalten edessä nöyristele.

The worst of my cowardice had been sweated out. In its place was a giddy spark. I will not be like a bird bred in a cage, I thought, too dull to fly even when the door stands open.

Minulle lukukokemus oli melko yllätyksellinen ja lumoava, suorastaan taianomainen sillä en tiennyt Circestä suunnilleen mitään ennen kirjan lukemista. Tutustuin Circeen ja muihin kirjassa mainittuihin henkilöhahmoihin paremmin vasta luettuani kirjan kokonaan, koska en halunnut ”häiritä” lukuelämystäni enkä sekoittaa päätäni. Mytologian tunteminen ei siis todellakaan ole välttämätöntä voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Jos taas kreikkalainen mytologia (ja erityisesti Circen tarina) on ennestään hyvin tuttu, voi olla ettei samanlaista lumoutumista ja yllättymistä pääse tapahtumaan kuin minun kohdallani. Tai mistäs minä tiedän, kun sain lukea kirjan melko ”tietämättömänä”. Suosittelenkin kokeilmaan itse Circeä, joka herätti minussa kaiken lisäksi kiinnostuksen kreikkalaiseen mytologiaan. Kirjan lukeminen oli minulle todella värikäs, vahvatunnelmainen, visuaalinen ja inspiroiva elämys.

Madeline Miller on aiemmin julkaissut romaanin The Song of Achilles (suom. Akhilleen laulu), joka niinikään pohjautuu kreikkalaisen mytologian hahmoihin. En ole sitä lukenut, mutta kunhan saan Circen sulateltua, luen senkin.