Lavastuksia ja roolisuorituksia

Arttu Tuomisen Lavastaja (Wsoy 2024, s. 320) on kuudes eli päätösromaani ns. Delta-sarjalle. Melkoinen päätös onkin, mutta ei mennä asioiden edelle.

 

Aiemissa Delta-sarjan kirjoissa on selvitettävän rikoksen ohella “valokeilaan” noussut joku kirjojen keskeinen henkilö Porin poliisista. Esimerkiksi edellisessä kirjassa eli Vapahtajassa erityistä huomiota sai Susanna Manner.

Lavastajassa valokeilaan päätyvät kaikki lukijalle ennestään erityisen tutut poliisit: Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja Susanna Manner. Tämän kirjan kohdalla voi puhua ihan konkreettisesta valokeilasta, sillä Lavastajalla on kunnianhimoinen projekti, johon kullekin poliisille on kirjoitettu oma roolinsa.

“Näytelmä” polkaistaan käyntiin, kun poliisin tietoon tulee tapaus, jossa koko perhe löydetään surmattuna kotisohvaltaan televisiota katsomassa. Lavastus on taiten tehty ja se olisi idyllinen, ellei koko perhe koiraa myöten olisi kuollut.

Tapaus tuntuu käsittämättömältä, mutta pian poliisi löytää (uusien ruumiiden lisäksi) vihjeitä joiden avulla alkaa keriä vyyhtiä auki. Vihje johtaa toiseen välillä vähän liiankin mukavasti. Onko se sattumaa vai ohjaileeko joku ulkopuolelta poliisin tutkimuksia?

“Näytösten” (kirja on jaettu seitsemään osaan ja nimetty antiikin Kreikan käsitteiden mukaan ensimmäisen osan nimen ollessa Poiesis) välissä lukijaa puhuttelee – ja myös ajatuksia ohjailee – muuan Harri, jota Lavastajaksi voimme kutsua. Harri kujeilee lukijan kanssa, vihjailee menneestä ja tulevasta, vähän itsestäänkin, haluaa lukijan tietävän vähän muttei liikaa, asettaa ennakko-odotuksia siitä, mitä tapahtuu. Mutta tapahtuuko niin?

Taiten rakennettu romaani, joka kiihtyy loppua kohden alkaen käydä suorastaan ylikierroksilla. Lavastaja on Delta-sarjan surrealistisin romaani, mutta riittävän uskottava omassa maailmassaan.

Kirjan lopusta on käyty paljon spekulaatiota ja minulla on siitä oma käsitykseni, jota en aio blogiini kirjata, koska en halua spoilata juonta enkä toisaalta OHJATA ketään taipumaan omalle tulkintakannalleni (kuitenkin, jos olet lukenut kirjan ja haluat keskustella sen lopusta kanssani, voit mailata minulle: s-postiosoitteeni on sivun oikeassa yläreunassa).

Sillä loppu on tulkinnanvarainen.

Makustelin sitä muutaman päivän ennen kuin päädyin siihen tulkintaan, mihin päädyin. Luonnollisesti pidän omaa tulkintaani “oikeana” (sikäli kun tällaisiin mitään oikeaa tulkintaa on paitsi tietysti kirjailijalla itsellään), koska lukijana minulla on oikeus tulkita miten haluan ja käytän mielelläni tätä oikeutta.

Itse asiassa eräs syy, miksi rakastan kirjaillisuutta on juuri se, että saan tulkita ja päättää itse (tietokirjat tietty asia erikseen, mutta kun on kyseessä fiktio). Toki kirjailija voi ohjata (ja usein ohjaakin) ajatuksia tiettyyn suuntaan, mutta mitä epämääräisempi johdatus on kyseessä, sitä enemmän jää lukijalle tilaa spekuloida ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Lavastaja tosiaan vaatii sulattelua, mutta mitä kauemmin sulattelin, sitä enemmän aloin kirjasta pitää. Mahdottoman ovela ja mielestäni mainio päätös Delta-sarjalle! Olisin kyllä voinut sarjan parissa jatkaa pidempäänkin, mutta arvostan Tuomisen taitoa rakentaa kokonaisuuksia, jotka joskus päättyvät. Lavastaja menee heittäen suosikkeihini.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Ehkä ei herkimpien kannata tätä lukea. Murhatavat ovat melko brutaaleja, vaikka niitä (murhia) ei tekijän näkökulmasta kuvailla. Tutkimuksissa tietysti asiaa käsitellään.

Delta-sarja julkaisujärjestyksessä:

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja
6. Lavastaja

Lavastajan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Oli muuten ensimmäinen tänä vuonna julkaistu kirja, jonka luin.

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.

Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

Kadonneiden jäljet

Arttu Tuomisen kirjat ovat sellaisia, joita odotan aina into pinkeänä. Nyt en suomireissun takia voinut Häväistyjä lukea ihan tuoreeltaan, mutta kyllähän elokuussa julkaistu kirja on mielestäni edelleen uusi. Minun kategoriassa vuodenkin ”vanha” kirja on vielä uutuus. Parikin vuotta ”vanha” on minulle vielä uusi.

En pidä sellaisesta hektisestä ajatusmaailmasta, jossa kaikki vanhenee suunnilleen saman tien kun ne on tuotu esille. Onneksi voin irtisanoutua kyseisestä hektisyydestä.

Mutta asiaan eli kirjaan.

 

Häväistyt on Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljäs kirja (sarjaan tulee ymmärtääkseni kuusi kirjaa eli vielä kaksi). Sen voi varsin hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni sarjan aiemmin julkaistut kirjat kannattaa myös lukea – ihan niiden tarinoiden sekä henkilöhahmojen takia. Häväistyt saa syvyyttä, kun tietää ”vakituisten” henkilöhahmojen taustoja.

Toisaalta sarjaa voi lukea ikään kuin palapelinä eli missä järjestyksessä tahansa: moni asia valottuu silloinkin, mutta eri aikaan. Voi itse asiassa olla jännäkin, jos rohkenee rikkoa ajallisen kronologian ja lukea kirjat mielivaltaisessa järjestyksessä. Itsehän en pedanttina lukijana sellaiseen kovin helposti taipuisi.

Jokainen sarjan kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Häväistyissä jo aiemmin tutuista poliiseista keskiöön nousee vanhempi konstaapeli Linda Toivonen.

Kun 13-vuotias Laura katoaa kotimatkalla, ei tapausta aluksi oteta kovin vakavasti. Teinit unohtuvat helposti asioilleen ja ajankulu hämärtyy, myös karkailua esiintyy. Lauran äiti on kuitenkin vakuuttunut, että jotakin kamalaa on tapahtunut.

Linda Toivosen selvitellessä Lauran katoamista käy ilmi asioita, jotka Laura on pitänyt salassa: Lauran tietokoneelta nimittäin löytyy materiaalia, joka viittaa siihen että Lauralla on salainen elämä netin syövereissä. Tutkinta muuttuu pian murhatutkinnaksi, kun Lauran ruumis löydetään.

Tapaus järkyttää tietenkin kaikkia, mutta eritysesti se saa Toivosen pohtimaan omaa samanikäistä tytärtään. Mistä hän voi tietää, mitä salaisuuksia omalla tyttärellä mahdollisesti on? Nuorilla on omat salaiset elämänsä, joihin vanhemmilla ei ole pääsyä. Mistä tietää pitääkö olla huolissaan? Toivosen huolta lisää karmea aavistus, ettei Lauran murhatapaus ole ainoa laatuaan. Löytyy nimittäin yhdistävä tekijä: Peter Pan.

Aiemmin kadonneiden tyttöjen huoneista jossakin muodossa esiin pompsahteleva Peter Pan saa Toivosen hälytyskellot soimaan. Moni varmaan muistaa omasta lapsuudestaan Peter Panin, minäkin. En ole koskaan tosin lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pan -teosta, vaan ainoastaan nähyt Walt Disneyn version siitä. Syntyi nyt tarve lukea tuo alkuperäinenkin teos.

Rinnan nykyajan kanssa avautuu Toivosen nuoruus ja erityisesti hänen kokeilunsa mallimaailmassa, joka päättyi aikanaan katastrofaalisesti. Toivosella tuskin on ollut mahdollisuutta käsitellä nuoruuden tapahtumia ja ne selkeästi kummittelevät hänen mielessään edelleen.

Linda Toivosta voisi kuvailla sanoilla tarkka, herkkävaistoinen ja tunnollinen. Ja toimintakykyinen alkoholisti, jonka toiminta- ja arviointikyky tosin ovat murenemassa kovaa kyytiä palasiksi. Toivonen tajuaa itsekin tilanteensa ainakin jollakin tasolla, mutta se wake up -call puuttuu.

Alkoholismi on päihderiippuvuus, jonka luonteeseen kuuluu sekä itselle että muille valehteleminen ja juomisen vähättely.  Alkoholisti usein luulee, ettei kukaan huomaa hänen juomistaan, mutta itse asiassa erityisesti lapset kyllä huomaavat, jos vanhempi tai vanhemmat juovat. Moni muukin huomaa, mutta toisten juomiseen tuntuu olevan tosi vaikea puuttua.

Alkoholismi on melko kulunut aihe dekkareissa, samoin poliisien traumat sun muut menneiden draamat. Tuominen kuitenkin osoittaa, että näitäkin aiheita voi käsitellä tuoreesti olematta kliseinen. Henkilöt ovat usein ristiriitaisempia ja loogisia epäloogisuudessaan kuin miltä päälle päin näyttää. Tämä näkyy muun muassa Paloviidan (tuttu aiemmista kirjoista) käytöksessä. Joskus halu auttaa ei varsinaisesti auta autettavaa.

Mainittakoon, että vaikka itse tässä keskityn Toivosen alkoholismiin, niin Häväistyssä se ei ole  päällekäyvää. Se on enemmänkin yksi kude matossa, yksi Toivosen persoonaa ja käytöstä selittävä piirre, joka sulautuu saumattomasti tarinaan.

Brutaalisuusmittari: 1/3

Summa summarum, vaikuttava lukukokemus, mutta sitä uskalsin odottaakin. Arttu Tuomisesta on vuosien saatossa tullut eräs lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit ja mielestäni hän on kehittynyt hurjasti kirjailijauransa aikana.  

Arttu Tuominen: Häväistyt
Wsoy, 2022
s. 396

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjaluotsi.


Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt

Vaiettu totuus - vai valhe?

”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Arttu Tuominen: Vaiettu
Wsoy, 2021
s. 402
Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kolmas osa

Hieman jännitti tarttua Tuomisen uusimpaan dekkariin, koska tiesin siinä käsiteltävän sota-aihetta. En yleisesti ottaen koe sotia ja sotimista järin kiinnostavina, mutta käsittelytapa tietysti aina ratkaisee.

Liki satavuotias Albert Kangasharju yritetään murhata kesken iltakävelyn. On vaikea kuvitella miksi kukaan haluaisi vahingoittaa palvelutalossa asuvaa ikäihmistä. Sitten tapahtuu toinen selkkaus, joka tuntuu liittyvän Kangasharjun murhayritykseen. Samankaltaisuuksia on liikaa ollakseen kyse sattumasta.

Tapausta alkaa tutkia muun muassa aiemmista kirjoista tutut Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen uudehkon päällikkönsä Susanna Mannerin johdolla.

Albert Kangasharju on poliisin ainoa linkki tapausten selvittämiseen, mutta vanhus on haluton puhumaan. Pitäisi nimittäin kulkea kauas menneeseen ymmärtääkseen tätä päivää eikä Kangasharju halua muistella menneitä.

Sitä paitsi: ”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Muisti ja muistot ovat siitä merkillisiä, että ei vain aika muuta niitä vaan myös henkilö itse. Joskus vahingossa, joskus tarkoituksella.

Vaietun aihe on palanen vaiettua Suomen historiaa. Kirjassa nimittäin käsitellään Suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan (tunnettiin myös nimellä panttipataljoona) vaiheita. Poliisi epäilee Albert Kangasharjun liittyneen pataljoonaan ja sotineen Saksan tukena rintamalla. Sotilaiden on epäilty osallistuneen julmuuksiin, mutta vahvistettua tietoa ei juuri ole aiheen ollessa tulenarka. On selvää, että sotarikoksia tehtiin, mutta missä määrin suomalaiset olivat mukana, on kiistanalaista.

Kirja on luonnollisesti fiktiivinen teos ja sen henkilöt kuviteltuja, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat todellisia. Koska en asu tynnyrissä, olen tietenkin kuullut ns. Panttipataljoonasta, mutta en ole urhannut sille kummoisia ajatuksia.

Tuomisen kirjan sivuilla historia herää uudelleen henkiin, näkökulma on ihmisen. Sota ei ole pelkkiä kasvottomia päitä, luoteja, räjähdyksiä, rintamaa. Sota on ihmisiä: sotilaita, siviilejä. Se koskettaa kaikkia jos ei suoraan niin epäsuorasti. Ja vaikutukset voivat olla kauaskantoiset.

Vaiettu onkin omalaatuinen yhdistelmä (sota)historiallista romaania ja dekkaria. Kerronta kulkee kahdessa ajassa määrätietoisesti eteenpäin. Kun saavumme nykyaikaan, askeleet pysähtyvät. Ei ole enää mitään sanottavaa.

Kuten muissakin Tuomisen dekkareissa tässä keskeisintä ei oikeastaan ole itse rikos, vaan kaikki muu sen ympärillä eikä vähimpänä moraaliset kysymykset ja valinnat. Voiko ihminen aina valita ja jos voi, niin missä määrin valinta on vapaa – missä määrin ympäristö vaikuttaa valintoihimme.

Vaiettu on koukuttava ja helposti etenevä. Sellainen kirja, jota piti olla koko ajan lukemassa. Ihailen Tuomisen luovuutta ja idearikkautta löytää erilaisia aiheita ja käsitellä niitä omintakeisella tavallaan jättäen myös lukijalle tilaa ajatella ja pohtia. Vaietun tarina jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Delta-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viitteitä aiempiin kirjoihin on. Itse rikostapaukset (ja niiden tutkinnat) ovat kyllä itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta taustalla kulkee aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden elämään liittyviä asioita. Ne syventävät henkilöhahmoja, joten kirjoista saa enemmän irti, kun ne lukee järjestyksessä. Sarjasta tulee ilmeisesti kuusiosainen eli kolme herkkupalaa vielä luvassa!

Vaietusta on blogannut muun muassa Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi.

Delta-sarja:

1. Verivelka

2. Hyvitys

3. Vaiettu

Nyt olemme sujut

Kävin viime kesänä Porissa. Oli melko hektinen meininki siellä: ryypättiin ja puukotettiin. Oli (veri)velat maksamatta (Arttu Tuominen: Verivelka). Nyt on aika hyvittää. Mutta mitä ja kenelle?

Arttu Tuominen: Hyvitys
Wsoy 2020
s. 355


Porilaiseen ravintolaan tehdään kranaatti-isku, jonka seurauksena kuolee useita. Teon takana on Lähettiläs, joka avautuu motiiveistaan videolla, jonka lataa nettiin. Ja lietsoo. Lietsoo ja yllyttää. Vihaa ja eripuraa on helppo kylvää maaperässä, jossa se itää muutenkin. Sanoista on matkaa tekoihin, mutta se matka ei välttämättä ole kovin pitkä.

On syytä pelätä, että Lähettiläs iskee uudelleen. Rikos on sen verran vakava ja poikkeuksellinen, että keskusrikospoliisi lähettää tutkintatiimin johtamaan selvittelyä. Yhteistyö ei miellytä kaikkia Porin poliisissa, mutta minkäs teet.

Verivelan tapaan Hyvityksessä ei oikeastaan ole kysymys niinkään itse rikoksesta, vaan syistä jotka siihen johtivat. Millainen on henkilö, joka on niin marinoitunut vihassaaan, että on valmis tappamaan satunnaisesti ketä tahansa. Tai ei ihan satunnaisesti, mutta ketä tahansa kuitenkin. Kyseessä on nimittäin seksuaalivähemmistöjen suosima yökerho. Ei siis ole vaikea päätellä, mihin viha kohdistuu.

Porin poliisista tapausta tutkivat Verivelasta tutut poliisit, mutta Jari Paloviidan sijasta valokeila kohdistuu nyt erityisesti hänen kollegaansa Henrik Oksmaniin. Oksmanilla on salaisuus, joka raatelee hänen moraaliaan. Hän panttaa tietoa henkilökohtaisista syistä samalla peläten jäävänsä kiinni. On raastavaa seurata sivusta hänen kamppailuaan.

Hyvitystä on sanottu synkäksi, mutta minä näen siinä myös toivoa.

Näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa. Näen ihmisiä, jotka erehtyvät ja tekevät virheitä. Näen anteeksi antamista ja hyväksyntää. Näen ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjon. Näen ystävyyttä ja sen puolustamista. Näen viisaita sanoja ja ajatuksia.

Ja kyllä, näen siinä vihaa, suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta, kaaosta. Näen toivottomuutta ja näköalattomuutta. Piittaamattomuutta. Synkkyydelle on perusteensa, mutta sysipimeässä ei lukijan tarvitse vaeltaa.

Tuominen on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja tekemään heistä eläviä ja moniulotteisia. Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus absoluuttista pahuutta niin kuin se harvemmin oikeastikaan on. Vaikka kirjan henkilöt pääasiassa ovat tavallisia ihmisiä, he ovat kiinnostavia. Kiinnostavia nimenomaan siksi, että he tuntuvat aidoilta kaikkine ristiriitoineen. Sillä useimmat ihmiset ovat ristiriitaisia.

Mielestäni Tuominen ylittää jälleen itsensä tai ainakin minut odotukset. Hänelle on muodostunut tunnistettava omanlaisensa tyyli, joka näkyi jo Verivelassa ja nyt tässä Hyvityksessä vielä selvemmin. Mietin Verivelan luettuani, miten Tuominen tästä voi enää parantaa, sillä minulle Verivelka oli The Kirja. Mietin, mitä Tuominen saa vielä irti henkilöistään (Oksman muuten jäi kovasti kiinnostelemaan jo Verivelan jälkeen), mihin suuntaan tarinat lähtevät kulkemaan. Kenen jalanjäljissä?

Huomaan olevani jälleen samassa pisteessä: mitä seuraavaksi? Sillä yksi kirja on vielä tähän Delta-sarjaan tulossa. Jännittää ja pelottaa etukäteen. Ei siis Tuomisen puolesta, sillä minulla on vahva usko hänen taitoihinsa. Omaa tulevaa eroahdistusta tässä jo etukäteen murehdin.

Hyvitys on itsenäinen jatko-osa Verivelalle, mutta suosittelisin kyllä lukemaan sen Verivelan ensin. Tässä on nimittäin viittauksia aiempaan ja erästä hyvin merkittävää asiaa voi ymmärtää paremmin, jos on lukenut verivelan. Verivelan lukeminen antaa syvyyttä tälle teokselle. Toisekseen Verivelka on pirun hyvä, että se kannattaa muutenkin lukea.

Hyvityksestä ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Edit. 3.7. klo. 14.47

Väitän tuossa yllä, että Delta-sarja on kolmiosainen eli yksi kirja olisi vielä tulossa. Se on ihan höpöä enkä enää muista, mistä olen sellaista saanut päähäni. Onneksi kirjailija oikaisi käsitystäni blogini Facebook-sivulla. Eli iloisia uutisia: Delta-sarjasta on suunniteltu kuusiosaista. Aivan mahtavaa!

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.

Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.

Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.

Koukuttava ja koskettava Murtumispiste

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti, 2016
S. 490
Arvostelukappale

Tätä kirjaa olen odottanut siitä lähtien, kun luin Tuomisen Muistilabyrintin ja sain kuulla, että jatkoa on luvassa.

Nyt on sitten Murtumispiste luettu ja olen sulatellut sitä tovin. Mahtava lukukokemus - kuin olisi vuoristoradassa ollut. Sellaisessa, joka kulkee maiden ja mantereiden halki eikä vain pyöri pienessä rajatussa karsinassaan.


Poria piinaa tällä kertaa Veljeskunta-niminen rikosllisjärjestö. Poliisilla on kädet täynnä työtä Veljeskunnan takia ja lisää käsiä tarvittaisiin, kun paikkakuntaa alkaa lisäksi riepotella raiskaukset, joiden tekijästä ei tunnu jäävän mitään jälkiä. Huono onni ei pääty tähän, vaan vielä sairaampi rikos tapahtuu. Tilanne alkaa olla epätoivoinen.

Tapaamme jälleen Muistilabyrintistä tutut henkilöt. Vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja on saanut uudeksi parikseen Ilari Strandin, jonka menneisyydestä paljastuu kaikenlaista jännää. Ilari Strand on mielenkiintoinen ja varsin pidettävä henkilö, vaikka vaikuttaakin salaperäiseltä.

Salaperäisyys ei kuitenkaan ole sellaista hämäräperäistä laatua niin kuin esimerkiksi erään toisen henkilöhahmon kohdalla. En voi paljastaa tuota henkilöä, koska saattaisin mahdollisesti spoilata tai ainakin johdattaa lukijaa johonkin suuntaan ja ehkä jopa harhaan tai sitten en. Erittäin mielenkiintoista kuitenkin, sanoisin. Ja hieman jäi hampaankoloon asioita - jopa siinä määrin, että jatkoa voisi olla luvassa tällä(kin) saralla. Kovasti ainakin toivon jatkoa.

Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia jääneen rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven täyttämää aukkoa on kuitenkin vaikea paikata. Erityisesti Liisa Sarasoja (ja minä!) ikävöi entistä työtoveriaan ja -pariaan. Poliisi kaipaa kuitenkin kipeästi lisää apuvoimia, ja Rautakorpi päätyy melko vastahakoisesti avustamaan poliisia.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa. Mennyt taustoittaa erään keskeisen henkilön vaiheita aina teiniajoista tähän päivään. Tämän henkilön siivellä lukija pääsee matkustamaan aina Afrikan mantereelle asti. Ratkaisu toimii ja tuo syvyyttä kyseiseen henkilöhahmoon ja koko romaaniin. Tämä henkilö on jälleen kerran todella kiinnostava ja ristiriitainenkin.

Pakko antaakin Tuomiselle kunniamaininta kiinnostavien henkilöiden luomisessa. Henkilöt ovat periaatteessa tavallisia, mutta kuitenkin persoonallisia. Meillä jokaisella on menneisyys, kullakin omat ominaisuutemme ja omituisuutemme. Tuomisen luomat henkilöt ovat todentuntuisia, aitoja.

Murtumispiste päihittää jopa Muistilabyrintin. Tuominen on selkeästi löytänyt oman tyylinsä ja vakavista teemoista huolimatta Murtumispisteessä on mukana huumoriakin. Ei tämä mikään vitsikirja kuitenkaan ole: huumoria on siellä täällä, sopivissa väleissä heittoina, ja se on ajoittain ironisen, ajoittain sarkastisen kuivakkaa - siis juuri sellaista, mikä minuun uppoaa.

Suosittelen lukemaan Muistilabyrintin ennen Murtumispistettä, sillä siten tästä (Murtumispisteestä) saa enemmän irti. Periaatteessa tämän voi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta näiden kahden romaanin taustalla kulkee selkeästi ns. kestojuoni, jonka ymmärtää paremmin, jos lukee järjestyksessä.

Harmikseni joudun nipottamaan kirjan kielestä. Vaikka Tuominen on löytänyt oman tyylinsä, on kirjaan jäänyt valitettavan paljon kielellisiä kömpelyyksiä, jopa suoranaisia virheitä. Ne olisi voinut helposti viilata pois oikolukemalla käsikirjoitus vielä kerran. Muun muassa teitittelyssä on selkeitä virheitä. Sellaistakin näki, että osa virkkeestä oli sinuttelua, osa teitittelyä.

Lisäksi runsas ja aivan tarpeeton "tulla-futuurin" käyttäminen ärsytti. Suomen kielessähän ei ole futuuria. Tosin "tulla-futuurin" käyttäminen on ihan asiallista, jos se on perusteltu eli sekaantumisvaara on ilmeinen. Suurin osa Muistilabyrintissä esiintyvistä futuurimuodoista oli aivan turhia enkä näe niille mitään perustetta. Kirjasin joitakin kohtia ylös, mutten jaksa niitä tänne toistaa. Pyydettäessä kyllä kerron enemmän ja perustelen lisää.

Luen muuten tällä hetkellä Suomessakin paljon kohuttua Samuel Bjorkin dekkaria Minä matkustan yksin. Olen noin puolivälissä ja kirja on hyvä ja koukuttava. Mutta arvatkaas mitä: tähän mennessä Murtumispiste pesee senkin kuus-nolla.

Toivottavasti kuulemme vielä Arttu Tuomisesta! Murtumispiste lentää heittämällä suosikkeihini.

Murtumispisteestä haluan vielä huomioida kannet. Ne kuvaavat täydellisesti romaania ja ovat tyyliltään hyvä jatkumo Muistilabyrintin kansille. Mainitsisin tekijän, jos tietäisin.

Tunnelma suljettuani kirjan kannet: Voi hitsi.

Muistissa auton mentävä aukko

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti
Myllylahti, 2015
S. 444
Arvostelukappale


Suomalainen dekkarikirjallisuus ei ole sitä kaikkein tutuinta minulle. Se johtuu siitä, että löysin suomalaisen kirjallisuuden melko myöhään. Tuli aiemmin luettua enemmänkin käännöskirjallisuutta.

Kun sitten aloin toden teolla tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen, ihastuin korviani myöten.  Ja sitten muutin pois Suomesta. Lukisin varmasti enemmän suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, jos yhä asuisin Suomessa.


Muistilabyrintti on laadukas dekkari, jossa on sanomaa ja syvyyttä. Lisäksi se on ihan pirun koukuttava. Sitä paitsi sen tapahtumat sijoittuvat Poriin, jossa olen käynyt vain kerran enkä siitäkään muista juuri mitään (alkoholilla ei silti ollut osuutta asiaan). Tulipa siis samalla tehtyä googlen kuvahaun siivellä matka Poriin. Ei aina tarvitse päätyä Nepaliin, lähelläkin voi olla eksoottista!

Toukokuisessa Porissa on hikistä, helleaalto ravistelee kaupunkia kilpaa mielenosoitusten kanssa. Liisantorille on pystytty patsas, jota ei sinne haluta. Mielenosoittajien tavoitteena on vesittää hanke ennen patsaan paljastamistilaisuutta.

Vesistä puheen ollen: Ulvilan Harjunpäänjoen uimarannat ovat jo kolmatta kesää uimakiellossa, koska vedestä on löydetty haitallisia bakteereja. Paikallisia uimakielto suututtaa, mutta silti kukaan ei tunnu tekevän asialle mitään. Vasta kun joessa alkaa lillua kuolleita kaloja, terveystarkastaja Jarkko Kokko alkaa tutkia tapausta suurennuslasilla. Tosin Kokolla(kin) lienee osittain oma lehmä ojassa, sillä työtuoli horjuu alla.

Jarkko Kokko on mielenkiintoinen persoona. Hänellä on runsaasti henkilökohtaisia ongelmia, jotka vaikuttavat työn tekemiseen. Tyhmä hän ei silti ole, vaan epätoivoinen ja vailla suuntaa. Työpaikan menettämisen uhka on tavallaan herätys: viimeinen varoitus ja kehotus, että nyt on ryhdistäydyttävä.

Kaiken hässäkän kruunaa leikkipuiston viemärikaivosta löydetty ruumis. Ruumis on paikallisen toimittajan eikä surmalle tahdo löytyä motiivia. Kyseessä ei selkeästi ole mikään vahinkokuolema, joten jostain sen motiivin on löydyttävä. Asiaa ryhtyy tutkimaan vanhempi rikoskonstaapeli Janne Rautakorpi ryhmineen.

Rautakorpi on vaisu ja ruhjeinen mies. Auto-onnettomuudessa murjoutuneen kuoren alla on kuitenkin teräväpäinen poliisi. Paitsi että muistissa on henkilöauton mentävä aukko. Tältä suunnalta voi hakea kirjan nimeä, Muistilabyrintti. Se on mielenkiintoinen idea, jonka osittain koen tutuksi. Jännittävää ja äärimmäisen kiehtovaa.

Ettei nyt mene ihan juonireferaatiksi, niin lopetan paljastelun tähän. Tosin en ole oikeastaan paljastanut mitään, ainoastaan kuorinut hieman kaarnaa rungosta. Sillä Muistilabyrintti on huomattavasti monikerroksisempi: sen vuosirenkaista voisi kirjoittaa vaikka esseen.

Lisäksi romaanissa on mielenkiintoisimmat henkilöt miesmuistiin - ja minä mainitsin vain muutaman, minulle kiintoisimmat. Heitä on enemmänkin, mutta mielestäni Rautakorven ja Kokon kohdalla Tuominen on erityisen onnistunut henkilökuvauksissaan.

Henkilöitä kirjaan siunaantuu melko paljon ja etenkin alussa minulla oli vaikeuksia muistaa heidät kaikki. Kenties osan henkilöistä olisi voinut mainita vain sukunimeltä tai ammatilta, niin aivot eivät olisi kuormittuneet niin pahoin. Toisaalta minulla on ikävä tapa lukea romaanitkin päntäten eli en tiedä onko tämä lopulta ongelma muuta kuin tällaisille kuin minä. Keskeiset henkilöt kuitenkin tuotiin hyvin ja muistettavasti esille, eikä heitä ollut liikaa.

Kirjailijan tausta ympäristönsuojelijana (Tuominen on ympäristöteknologian yamk-insinööri) näkyy kirjassa, mikä tuo raikkaan tuulahduksen (tai no, Muistilabyrintissä ei-niin-raikkaan) romaanin juoneen. Terveystarkastaja Jarkko Kokon varjolla avautuu lukijalle palanen sitäkin maailmaa.

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta: sen verran että pisti silmään, mutta ei niin paljon, että se olisi ärsyttänyt. Siksi mietinkin viitsinkö edes mainita asiasta. Nähtävästi päätin mainita. Hiukan hämmästelin myös kännyköiden runsasta rikkoutumista ja piittaamattomuutta siitä, ettei kännykkä toimi, kun kriittisessä tilanteessa pitäisi saada yhteys johonkin jne.

Mutta ehkä jotkut suhtautuvat kännykkään muutenkin hövelisti eivätkä ole koukussa sen räpeltämiseen (toisaalta esim. poliisilta voisi odottaa tavoitettavissa olemista). Paljastus: minulla ei ole edes kännykkää eli siinä mielessä voin ymmärtää huolettomuuden.

Yhteenveto: Jos luet vain yhden suomalaisen dekkarin, lue tämä. Minä vaikutuin, liikutuinkin. Ja toivon, että vielä kuulemme Arttu Tuomisesta. Kiitän kirjailijaa kirjasta!

Muualla blogeissa:

Kirja-arvosteluja
Iltaluvut

Lukupaikka.