Novelleja Nigeriasta ja nigerialaisuudesta

Chimamanda Ngozi Adichie: The Thing Around Your Neck


Olen lukenut Chimamandalta kirjat Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Molemmista pidin kovasti enkä vähiten niiden afrikkakuvauksen takia.

Minua kiehtoo minne tahansa Afrikan mantereelle sijoittuvat kirjat. Minua kiehtoo se toisenlainen maailma ja etenkin toisenlapa tapa ajatella ja nähdä.

Olen melko huono lukemaan novelleja, vaikka niistä pidänkin. Jostain syystä romaani kuitenkin vie aina voiton. Jos minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan, jää joku niistä yleensä roikkumaan. Se joku on yleensä ne novellit tai sarjakuvat.

Niinpä haastoin itseni ennen joulua olemaan aloittamatta yhtäkään romaania enää tänä vuonna. Sen sijaan olen lukenut kaikenlaista muuta kirjallisuutta. Tämä siis eräs niistä.

Täytyy tunnustaa, että sormeni ovat suorastaan syyhynneet romaanien kimppuun, mutta olen pitänyt pääni. Vielä olisi pari päivää tätä vuotta jäljellä, joten saatan ehkä sortua.

The Thing Around Your Neck sisältää kaksitoista novellia. Tapahtumat sijoittuvat vaihdellen joko Pohjois-Amerikkaan tai Nigeriaan.

Afrikkalainen henkisyys ja kulttuuri on kuitenkin läsnä jokaisessa novellissa: afrikkalaisuus onkin kirjan kattava teema. Ihan sama, missä asumme tai olemme, kannamme kotimaata, sen tapoja ja kulttuuria, ymmärrystä, mukanamme.

Törmäyksiltä ei voi välttyä. Esimerkiksi The Arrangers of Marriagessa nuori nainen Chinaza muuttaa New Yorkiin vaimoksi nigerialaiselle miehelle. Mies ihannoi Amerikkaa ja haluaa sulautua sen kulttuuriin. Hän haluaa muuttaa myös vaimonsa mahdollisimman amerikkalaiseksi.

Kirjan nimikkonovelli The Thing Around Your Neck kuvaa niinikään kulttuurien yhteentörmäystä - hieman eri näkökulmasta tosin. Kaikki tarinat ovat hyvin erilaisia ja silti tietyllä tapaa samanlaisia. Mistään toistosta ei kuitenkaan ole kyse.

Kertoo aika paljon, että kutakin novellia lukiessani pidin juuri parhaillaan lukemaani parhaana. Nyt kun olen lukenut kaikki, en todellakaan osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki olivat parhaita omalla tavallaan. Tietynlainen sumuinen melankolisuus kulkee mukana läpi kirjan sen (kirjan) olematta kuitenkaan masentava.

Pidän Chimamandan tyylistä kirjoittaa. Se on kaunista ja henkevää, mutta Chimamanda ei onneksi sorru kielellä konstailuun. Siihen ei olekaan tarvetta, sillä itse tarinat ja ajatukset tarvitsevat tilaa: ne herättävät ajatuksia ja tunteita ihan tarpeeksi ilman koukeroista kielenkäyttöäkin.

Aion jatkossa yrittää lukea enemmän novelleja. Päätin haastaa itseni lukemaan ensi vuoden aikana vähintään seitsemän novellikokoelmaa ja sekalaisesti muita yksittäisiä novelleja esim. netistä.

Eräs pakko saada ja äkkiä novellikokoelma on One World Anthology: A Global Anthology of Short Stories. Siinä on mukana myös yksi Chimamandan novelli.

Kun oma maa pettää

Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan
Euroopan uudet orjat
Into kustannus 2007

Kirjan nimi kertookin, mistä on kyse. Nimittäin prostituutiosta Italiassa ja nimenomaan afrikkalaisten prostituutiosta.

Isoke Aikpitanyi matkusti Italiaan 20-vuotiaana toiveenaan työ kauppa-apulaisena. Siten hän voisi tienata rahaa perheelleen. Niin hänelle oli luvattu. Totuus oli kuitenkin aivan muuta kuin kauppatyötä.

Tai no, onhan itsensä kauppaaminen kenties kauppatyötä. Ei kuitenkaan sitä, mitä oli luvattu ja miten hänet - ja lukuisia muita nuoria naisia - oli saatu houkuteltua matkaan.

"Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista."

Kirjan repaleinen tyyli hämmensi alussa. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Odotin ehkä jotain ehyempää, kronologista kerrontaa.

Hyvin pian kuitenkin ymmärsin, että tämä on kirjan tyyli eikä ajalla ole oikeastaan merkitystä. Merkitystä on vain itse tarinalla.

"Kerron sinulle nämä tarinat, ja kerron ne kuten ne tulevat, ryöpsähdellen ja vaikutelmin, koska en minä suinkaan ole perillä niiden kaikkien perimmäisestä tarkoituksesta. Näen niiden vain tapahtuvan. Tarkkailen niitä. Ja jään katsos joskus suu ammolleni niiden edessä."

Kuvittelin itseni istumaan Isoken kanssa johonkin hämyiseen olohuoneeseen, teekupposten ääreen. Isoke kertoo minulle, mitä hän on nähnyt ja kuullut. Minä istun hiljaa ja kuuntelen. Haluaisin tehdä kysymyksiä, mutta Isoke sanoo, ettei hänelläkään ole vastauksia, ei kaikkeen.

Ei ole, koska Isoke kertoo toisten tarinoita, ei omaansa. Oman tarinansa hän jättää kirjan loppuun eikä käy sitä sen kummemmin ruotimaan. Sen verran kuitenkin, että ymmärrän.

Kirjassa ei missään vaiheessa mässäillä raakuuksilla eikä kuvata yksityiskohtaisesti karmaisevia tapahtumia. Ne vain kerrotaan: näin on tapahtunut ja näin tapahtuu. Siinä samalla valkenee, miten suunniteltua ja organisoitua tämä seksiorjakauppa on. Ja miksi naisten on niin vaikea päästä pois seksiorjuuden kierteestä.

Anna rahaa! Sitä haluaa joka taho. On maksettava velka matkanjärjestäjälle, perhe Nigeriassa huutaa rahaa. Jos ei rahaa meinaa herua, keksii perhe mitä säälittävämpiä tapauksia saadakseen rahaa.

Rahaan ei olla totuttu ja se usein vain katoaa jonnekin. Ja sitten tarvitaan taas lisää rahaa rahaa rahaa rahaa! Velkaa ei voi jättää maksamatta, koska siitä voi perhe kärsiä. Ollaan kiristyskierteessä, pelon kierteessä. Ollaan yksin, koska jopa oma perhe kääntää selkänsä.

Isoke on tarkkasilmäinen pohdiskelija ja myös kriittinen. Hän näkee asioissa useita puolia, ei vain mustaa ja valkoista. Seksiorja on lopulta yksilö, ei mikään massa, josta voi puhua näin ne kaikki.

"Kaikkihan me haluaisimme, että uhrit olisivat aina hyviä, aina pyhimyksiä, kauniita viattomia enkeleitä, jotka ansaitsevat tuosta noin vain meidän vilpittömän säälimme."

Tämä on hieno kirja, jos näin voi sanoa tällaisesta kirjasta. Seksiorjuutta on käsitelty melko erilaisella tavalla kuin yleensä.

Koin kirjan uskottavana ja se antoi syvyyttä ja näkökulmaa seksikaupan taustalla hääräävään koneistoon ja sen lukuisiin kirjoittamattomiin sääntöihin.

Kovana, kiitos?

Suomessa lähes kirja kuin kirja ilmestyy ensin kovakantisena. Ihan sama, millainen kirja on kyseessä. 

Kovakantisen hinta on melko runsas pokkariin verrattuna. Silti pitää saada kovana. Monet myös metsästävät kirjoja, jotka on pakko saada, nimenomaan kovakantisina.

Jos on vailla jotain kirjaa, erikseen usein mainitaan, että kovakantisena kiitos. Olenpa törmännyt niihinkin, joilla jo on kirja X, mutta hei mä haluun sen kovakantisena.

Jos haluaa puolet edukkaampaa pokkaria, pitää odotella. Harvemmin odotellaan, koska eihän kukaan halua pokkaria! Kovakantinen näyttää hyllyssä paremmalta ja arvokkaammilta. Vai miltä? Miksi pitää olla kovis?

Täällä suurin osa kirjoista tulee suoraan pokkarina. Tai jos ei tule, niin melkein samaan aikaan kuitenkin kuin kovis. Suomessa kirjakaupat tursuavat kovakantisia. Pokkarit ovat vähemmistönä. Täällä tilanne on päinvastainen.

Suomessa asuessani suosin itsekin kovaa, joskin pehmeätkin kelpasivat. Kovaa kamaa tuli kuitenkin useammin, koska tarjonta on mikä on.

Monesti tuli niiden lukuisten kirjakerhojen kirjatkin kuukausittain ja aina tietty kovana. Aina ei muistanut perua, ja joskus ne tulivat siitä huolimatta (kyllä, tein jopa ihan testejä).

Nykyään minulle on aivan sama onko kirja kovis vai pehmo. Useimmiten ostan tyytyväisenä pehmoja. En syrji koviksiakaan, mutta ei se ole enää mikään arvo itsessään.

Minulta jäi Suomeen lähemmäs tuhat kirjaa. Ehkä enemmänkin. Ne ovat nyt varastointipalvelussa. Kirjat olivat ainoita, joista en voinut luopua.

Haaveilen, että joskus muutan ne sinne, minne (ehkä) jään. Tosin sitä varten pitäisi omistaa erillinen kirjastohuone, sillä kirjat nähtävästi lisääntyvät salaa. Olen jo nyt pulassa näiden kirjojeni kanssa.

Kuolleen miehen ote

Peter James: Dead Man's Grip
Seitsemäs Roy Grace -sarjan kirja.


Peter Jamesin Roy Grace -kirjat ovat oivallinen valinta, jos haluaa tietää, mitä saa.

 Tyyli ei nimittäin ole juurikaan (jos lainkaan) muuttunut sitten ensimmäisen kirjan. Vaan mitäpä sitä muuttamaan toimivaa konseptia.

Tyylihän on se, että kussakin kirjassa tapahtuu murha tai muu rikos, jota sitten selvitellään. Siinä sivussa saadaan kuulla ennestään tuttujen henkilöhahmojen tuoreimpia kuulumisia yksityiselämän saralta. Valitettavasti nuo yksityisasiat jäävät melko pieneen rooliin kussakin kirjassa.

Haluaisin kuulla enemmän Glenn Bransonin aviotilanteesta. Sitä käsiteltiin jossain aiemmassa kirjassa hieman enemmän, mutta sen jälkeen tilanne on jäänyt roikkumaan.

Samoin kirjasarjan ehkä tehokkain koukku (ainakin minulle), eli Roy Gracen vaimon katoaminen kuin tuhka tuuleen, on edelleen avoinna. Senkin käsittely on jäänyt parin ekan kirjan jälkeen hyvin pieneksi.

Tässä kirjassa asiaan saadaan taas lisävaloa ja oikeastaan voin jo arvata Sandyn "salaisuuden". Tosin lopussa heitettiin taas uusi pommi, jota en osannut odottaa. Juuri kun ajattelin, että pidän taukoa taas tästä sarjasta, niin enpä tiedäkään voinko.

Ote kirjan takakannesta:

Carly Chase is still traumatized ten days after being in a fatal traffic accident that kills a teenage American student from Brighton University. Then she receives news that turns her entire world into a living nightmare. 

The drivers of the other two vehicles involved have been found tortured and murdered. Now Detective Superintendent Roy Grace of the Sussex Police Force issues a stark and urgent warning to Carly: She could be next.

En käy juonta sen enempää ruotimaan, sillä pätkä takakannesta kertoo kaiken oleellisen, muttei liikaa. Tämä kirjasarjahan kannattaa ehdottomasti lukea kronologisessa järjestyksessä. Viittauksia ja vihjeitä menneeseen on paljon. Tässä kirjassakin kohdataan lyhyesti eräs henkilö aiemmista kirjoista. Ja juuri on luultu, että hänet on jo eliminoitu...


Roy Grace -sarja:

Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (julkaistu suomeksi käsittääkseni syksyllä 2012)
Dead Like you
Dead Man’s grip (tässä postauksessa)
Not Dead Yet (odottaa hyllyssä)

Hereafter

Kuva täältä.

Hereafter (2010)
Ohjannut Clint Eastwood

Katsoin tämän elokuvan eilen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa niin suuren, että on pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Mitä yhteistä on San Franciscossa asuvalla duunarilla, ranskalaisella journalistilla ja brittiläisellä koulupojalla? Eipä oikeastaan muuta kuin jollakin tavalla kukin näistä on kosketuksissa kuolevaisuuden kanssa. Kukin käy omaa henkistä kamppailua tahollaan.

Elokuva kuljettaa aluksi kolmea tarinaa, loppua kohden nämä tarinat ja kohtalot yhdistyvät. Mutta miten ja miksi, se selviää katsomalla. En halua spoilata tämän enempää, koska se latistaisi elokuvanautinnon.

Voisin kuvitella, että joidenkin mielestä elokuva - etenkin loppua kohden - on kliseinen. Olkoon tai ei, minua se ei häirinnyt lainkaan eikä vienyt palaakaan pois elokuvan viehätyksestä. Eastwood on loistava ohjaaja.

Hereafter on tietyllä tapaa hyvinkin visuaalinen elokuva. Sen palaset on kauniisti kudottu yhteen. Rankkaisin tämän ehkä jopa parhaaksi tänä vuonna näkemäkseni leffaksi. En tosin katso kovin paljon leffoja enkä varsinkaan yleensä uutuuksia, joten otanta on melko suppea.

Ehkä voisinkin sanoa, että tämä leffa menee kaikkien aikojen kiehtovimpien elokuvia top kymppiin. Hereafter liikutti minua todella syvältä ja muutama kyynelkin vierähti sitä katsoessa.

Alla traileri, jos kiinnostaa.

Pellen muotokuva

SusuPetal: Pellen muotokuva

Pellen muotokuva on kulkenut käsilaukussani pitkin Lontoon katuja. Se on istunut sylissäni pubissa ollessani maanpaossa remontin takia.

 Se on ollut uskollinen seuralaiseni tässä epämukavassa elämänvaiheessa. Se on saanut minut tirskahtelemaan pubissa useammankin kerran. Onneksi en enää välitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat.

Pellen muotokuva koostuu novelleista. Novellit ovat lyhimmillään muutaman lauseeen, pisimmillään muutamien sivujen pituisia. Silti ne eivät jää pelkäksi luuksi jäteen. Susu osaa taikoa lihat tarinan ympärille ihan muutamillakin kappaleilla.

Pelkistetty ja konstailematon tyyli ei jätä kylmäksi tunnetasollakaan: jos osaa kirjoittaa, ei tarvitse jaaritella kymmentä sivua nostattaakseen tunteita. Susu osaa.

Osa novelleista on lyhyen toteavia. Silti lauseiden välistä pilkistää tietynlainen tumma huumori, ehkä jopa sarkasmi. Riippuu siitä, miten tekstejä haluaa tulkita.

Ote novellista Kohtauksia

- Hei, minulla on aika lääkärille kello 8.40. Nimellä Potilas.
- Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
- Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten.
- Sen jälkeen on tullut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.

Kohtauksia on kirjan pisin novelli. Se on dialogi, joka käydään Potilaan ja terveyskeskushenkilökunnan välillä. Avun saaminen polvikipuihin ei ole ihan helppoa Potilaan joutuessa byrokratian pyöritykseen.

Novellissa on mielestäni hyperbolamaisia tunnusmerkkejä. Samaa havaitsen muutamissa muissakin Susun novelleissa. Pidän siitä, että näennäisen pieni asia paisuu ja lopulta saattaa jopa muuttua perin merkilliseksi: syntyy koomisia tilanteita. Silti tarina säilyy uskottavana.

Kirjassa on myös toinen puoli, herkempi ja mustempi. Surumielinen, melankolinen. Ei kuitenkaan lohduton - ainakaan välttämättä kirjan henkilöille itselleen. Se, miten muut näkevät, onkin sitten eri asia. Mutta minä näin myös toivoa.

Pidin siitä, että kukin novelli on otsikoitu. Jokainen sana on arvokas, jokainen sana kertoo jotain - myös otsikko. Mitään turhaa ei ole, mutta toisaalta ei tarvetta myöskään lisätä mitään.

Pellen muotokuva on ehyt kokonaisuus. Me kukin olemme oman elämämme pellejä tietyllä tapaa. Peitämme enemmän kuin paljastamme ja monesti sekin, mitä paljastamme, voi olla harhaanjohtavaa. Naamioidemme takana olemme haavoittuvaisia. Kirjan nimi on monitulkintainen, mutta näin tulkitsen sen itse.

Suosittelen lämpimästi Pellen muotokuvaa kaikille, joita elämän rosoisuus maustettuna huumorilla kiinnostaa. Itse pidin kovasti! Kirjaa saa mm. AdLibriksestä ja monista muista verkkokaupoista.

Kannattaa tsekata SusuPetalin nettisivut. Siellä on lisätietoja Pellen muotokuvasta ja muistakin Susun kirjoittamista kirjoista. 

Isidorin tarina

Kuva täältä.

Henning Mankell: Isidorin tarina

Olen lukenut tämän jo muutamia päiviä sitten, mutten vain saa aikaiseksi kirjoittaa tästä mitään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Isidorin tarinan. Se on aika surullinen tarina yritteliäästä pojasta ja hänen kasvustaan mieheksi.

Oman unelman toteuttaminen saa surkuhupaisan päätöksen ja Isidorista tulee kotikylänsä pelle ja narri. Onni onnettomuudessa lienee se, ettei Isidor tajua sitä itse - ainakaan aluksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Ruotsiin. Luokkajako on vahvasti läsnä ja mielestäni Mankell jopa alleviivaa sitä tarinassaan. Ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla, mutta sen verran, että se pisti silmääni.

Kirjan perussävy on surullisen humoristinen: omat tuntemukseni kallistuivat enemmän surun puolelle. Vaikka asioita kuvattiin humoristisestikin, itse en jaksanut useinkaan nauraa. Sen sijaan minulle tuli paha mieli Isidorin puolesta.

Pidin tästä kirjasta siitä huolimatta: Mankell on mestari synnyttämään ristiriitaisia tunteita lukijassaan - tai ainakin minussa. Nyt olo on sen verran ristiriitainen, etten osaa kirjoittaa enempää.

Takatekstin voi lukea täältä.

Minä kuudesti

 Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ojensi minulle ihastuttavan Sunshine Award -tunnustuksen. Kiitos paljon, ystäväinen!

Tunnustuksen muassa tuli kuusi kysymystä, joihin vastata. Vastasin kysymyksiin ennen kuin aloin tarkemmin miettiä tunnustuksen nimeä.

Ei tainnut tulla kovin aurinkoinen postaus ainakaan kuvien suhteen, heh. Mutta näillä nyt mennään.

Sitä paitsi saan kiksejä melankoliasta. Ulospäin olen melko nauravainen, vaikka huumorini usein melko mustaa onkin.

Tosin kaikenlaiset puujalkavitsitkin naurattavat. Ja oikeastaan mikä tahansa. Riippuu päivästä ja biorytmeistä.


1. Mistä unelmoit?

Minulla on paljon unelmia ja ne vaihtuvat päivittäin. Ei niin, että jotain jäisi pois - lisää tulee koko ajan, heh - vaan niin, että unelmoin eri unelmia eri päivinä/kausina.

Päässäni on unelmatehdas, joista osa on ihan silkkaa fantasiaa eikä niiden ole edes tarkoitus toteutua. Jos unelma muuttuu pakkomielteeksi, pyrin yleensä tekemään asialle jotain. Toisinaan syntyy siis myös toteutuneita unelmia.

Eräs haaveeni on tehdä raunioreissu Detroitiin. Toinen haave on tehdä road trip Eurooppaan mm. Belgiaan. Matkaan sisältyisi autiotalojen bongaamista joka paikassa.

2. Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Vapaus, vapaus ja vapaus. Ja tietty aviomieheni.

3. Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Eiköhän se olisi tämä nykyinen asuinmaa. Tästä on tullut minulle koti.

4. Elämäsi parhain saavutus?

Vaikea laittaa mitään järjestykseen, sillä kulloinkin saavutettu etappi tuntuu juuri silloin tärkeimmältä.

5. Suosikkiharrastuksesi?

Pakko nyt sanoa ensimmäisenä lukeminen, koska tämä on kirjablogi.

Fyysisistä harrastuksista sanoisin pyöräily ja seikkaileminen. Eräs intohimoinen harrastukseni on autiotalojen bongaaminen. Täällä niitä ei tosin juurikaan ole (tai sitten en osaa etsiä), joten tämä harrastus hieman kärsii.

Mutta jokaisella reissulla on pakko ainakin yksi hylätty tönö tai raunio löytää. Alla olevan videon olen tehnyt joskus vuonna 2010 ja se on oodi autiotaloille (kuvat ovat ottamiani). Musiikkina Johanna Kurkelan Piha ilman sua (olen Johanna Kurkela -fani).


Muita tärkeitä harrastuksia on tietenkin kirjoittaminen, kuvaaminen ja kuvien tekeminen.

6. Suosikkimusiikkisi?

Lähes laidasta laitaan. Oikeastaan genrellä ei ole väliä, jos melodiat on kohdillaan. Tällä hetkellä kuuntelen paljon mm. Uaralia. Tämä video on kuin taideteos.


Muita kestosuosikkeja ovat Enigma, Tiamat, Meiko Kaji, Rammstein jne

En nyt haasta ketään, koska lähes kaikki ovat tämän prenikan jo saaneet. Jos et kuitenkaan vielä ole, niin nappaa ihmeessä mukaasi - tulisin mieluusti lukemaan sinun kuusi kohtaasi.