Listinpä lapsukaiset

Leïla Slimani: Lullaby
Alkuper. Chanson douce
Faber & Faber
Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
S. 207


Menen suoraan asiaan niin kuin kirjakin: lastenhoitaja tappaa hoitolapsensa Milan ja Adamin. Tämä ei ole spoilaus, vaan kirjan alkuasetelma, jonka jälkeen palataan ajassa taaksepäin. Yritetään ymmärtää, mikä sai Louise-nimisen lastenhoitajan surmaamaan hoidokkinsa.

Louisen tarinan rinnalla seurataan tietenkin myös lasten vanhempien, Myriamin ja Paulin, elämää. Louise mahdollistaa Myriamin palaamisen työhön luomaan uraa, joka näyttää lupaavalta. Päivät venyvät, mutta onneksi Louise on joustava ja omistautuva lastenhoitaja, joka pitää myös kodin siistinä. Unelma-nanny siis.

Lullaby ei ole mitenkään järin yllättävä, mutta ei tarvitsekaan. Jokin siinä silti kiehtoo, kerronta on jouhevaa ja etenevää, luvut lyhyitä joten kirja sopii luettavaksi myös silloin kun ehtii vain hetken lukea. Itse luin kirjaa myös kävellessäni. Luen joskus kävellessäni, jos ei huvita vain kävellä tai en jaksa ajatella tai maisema/kävelyosuus on tylsä. Kirjan kanssa matka taittuu mukavammin.

En aio – koska en jaksa – sen kummemmin nyt itse kirjaa pohtia. Se oli mielestäni ihan hyvä, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävä. Onneksi Louisella oli omakin lapsi, ettei kirjassa tehty taas lapsettomasta naisesta sekopäätunneköyhää psykopaattia, kuten monet (vapaaehtoisesti) lapsettomista ajattelevat (kärjistän). Hieman huvittavaa sikäli, että harvemmin niitä lapsia esimerkiksi otetaan huostaan lapsettoman naisen takia. Eivätköhän ne äidit ja isät ihan itse sössi asiansa. Sitä kannattaa miettiä ennakkoluuloja rakennellessaan.

Lullabysta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Kehtolaulu. Slimani sai inspiraationsa kirjaan todellisesta tapauksesta, siitä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Harvinaisten kukkien metsästys

The Long Forgotten keikkui näyttävästi kirjaston uutuushyllyssä (tai kyseessä on pikemminkin eräänlainen ”seinä”) ja veti tällaista kukkafania puoleensa kuin tuomenkukkien huumaava tuoksu. Ja kylläpä vain, kirja antaa mitä kansi lupaa, ja kirjassa tuoksuu – myös haisee – kukka jos toinenkin. Rehujen aromit voivat olla niinkin voimakkaita ja karseita, että tekee mieli oksentaa.

Kirjan kannessa taustalla häilyy valaanpyrstö. Itse huomasin sen vasta tarkasteltuani kantta tarkemmin ja hartaasti. Myös valaalla on roolinsa tässä maagisessa kirjassa: rooli ei ole järin suuri, mutta se on merkittävä monen elämän kannalta.

Mikä ihmeellinen helmi tämä kirja on!

David Whitehouse: The Long Forgotten
Picador 2018
S. 289


Kirjan nimi – The Long Forgotten – viittaa 1980-luvulla kadonneeseen lentokoneeseen. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin löydetään lentokoneen musta laatikko ja tutkijat toivovat saavansa lisätietoa siitä, miksi ja mihin kone aikoinaan katosi.

Kirjan nykyajassa (2010-luvulla) seurataan Doven hiljaista elämää. Dove työskentelee hätäkeskuksessa, vaikka joskus oli ajatuksia päätyä muihin töihin. Doven menneisyys paljastuu pala palalta ja aste asteelta yltyvät hänen omituiset päänsärkynsä. Päänsäryt, jotka samalla tuovat muistoja. Mutta nuo muistot eivät ole hänen omiansa. Kuka Dove itse oikeastaan edes on?

New York 80-luvulla, yhden miehen siivousfirmaa pyörittävä Peter Manyweathers (mikä ihana nimi!) on sinut elämänsä kanssa. Työllä tulee toimeen eikä hän osaa paljon muuta kaivata. Paitsi ehkä seuraa silloin tällöin, työ on aika yksinäistä. Seuraa hän saakin ja myös uuden intohimon: ne eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta molemmat ovat tavallaan sattumia.

Peter hurahtaa kukkiin eikä mihin tahansa kukkiin. Nämä kukat ovat harvinaisia eivätkä kasva missä tahansa. Nämä kukat on mainittu rakkauskirjeessä, jonka kohdetta saati lähettäjää Peter ei tiedä. Mutta mitä väliä, Peter haluaa etsiä ja nähdä nuo mainitut kukat itse omin silmin niiden luonnollisissa kasvuympäristöissään. Intohimosta on tullut pakkomielle ja tehtävä, joka vie Peteriä ympäri maapalloa.

My memory of discovering it might be one of a shock, because I have been proven wrong. Your memory of discovering it might be one of relief and satisfaction, because you have been proven right. But it is the same memory, that of discovering the flower, and we both lay claim to it as the definite version of events, even though the feelings it arouses are significantly different.

Aivan ihastuttava, osin ennalta-arvaamaton ja taianomainen romaani, jossa realismi flirttailee maagisen realismin kanssa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka eivät tekisi mitään mutta onneksi sentään tekevät. Whitehousen tyyli itsessään on niin maagista, että pelkästään sitä on ilo lukea. Kielen voi sanoa kukkaistermein olevan ”flowery”, sillä koristeellista se on. Ja runsasta, kukkivaa. Mutta myös kaiken korumaisuuden alla selkeää, paljon kertovaa.

Jos eivät kukat inspaa, niin ei huolta: ne (kukat) ovat yhtä kiinnostavia kuin henkilöhahmot, mutta niistä (kukista) ei jauheta liikoja eli kyseessä ei ole mikään hortonomin salattu päiväkirja, jossa kyllästetään lukija faktoilla. Itse luonnollisesti googletin kukkaset sitä mukaa, kun niitä ”metsästettiin”. Osan kukista tiesinkin, osaa en. Eräästä olen nähnyt replikan, kas tässä.

Rafflesia Arnoldii, kuvattu London Wetland Centressä

The Long Forgotten on itsessään harvinainen kukka, jota lukiessa katoavat ajat ja paikat ja oikeastaan kaikki muukin. Kirja on kuin seikkailuretki, jossa voi tapahtua mitä vain ja joskus tapahtuukin. Taustalla väijyy susi, jota lampaaksi luultiin. Vaan aina eivät edes ystävät ole sitä, mitä on luullut tai toivonut niiden olevan. Lämpimät virtaukset ovat kuitenkin voimakkaampia kuin kylmät ja tämä kirja on lämmin syli, jonka kosketus jää elämään pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeenkin.


”He has Alzheimer’s?”
”You can call it whatever you want. But like most of our residents here, what he doesn’t have is himself. That’s the only important thing.”

Teefestareiden pystyttämistä pällistelemässä

Tänne on saapunut kevät, joka on kesämäinen ja sehän sopii minulle. Nyt on monena päivänä ollut yli 25 astetta ja todellakin nautin, kun tarkenee hengailla raajat paljaana.

Eräänä päivänä hemmottelin itseäni maleksimalla Chiswick Gardensissa, joka on eräs (niistä monista) keitaani. En ole pitkään aikaan jaksanut kuvailla järsyllä (järjestelmäkamerani), vaan käytän lähes poikkeuksetta pokkaria. Pokkari on mukavan kevyt ja todellakin mahtuu vaikka sinne taskuun. Kuvaaminen pokkarilla on ihan erilaista kuin järsyllä (enkä nyt puhu pelkästään teknisessä mielessä, vaan myös asenne-, idea- ja hahmotusnäkökulmasta) ja onkin oikeastaan ollut ikävä kunnon kuvaussessioita.

Puistorauhaani häiritsi ainoastaan huono ajoitus (olin siellä torstaina): juuri nyt viikonloppuna vietetään Chiswick gardensissa National Tea Day -pirskeitä. Osa puistosta oli suljettu kalja teetelttojen pystyttämistöiden takia.

No, oli siellä silti tilaa hengailla, mutta ylenmääräinen meluaminen häiritsi haurasta mieltäni.

Tukkasotka matkalla pilaamaan heijastuksen.

Sain jokunen päivä sitten luettua aivan ihastuttavan kirjan, jossa merkityksellisessä asemassa on kukkia! Upea kirja, josta tulossa hehkutus lähiaikoina. Tässäpä sen kunniaksi pari tällä viikolla kuvaamaani kukkaa. Olen luontofani ja kuulen jo vuorten kutsuvan... Siitä enemmän myöhemmin.

Rhododendron Sinogrande

Snake's Head - Fritillaria meleagris

Tälle päivälle on luvattu 26 astetta. Kunhan ryyppään tässä loput aamukahvit ja tekeydyn ihmiseksi, niin häivyn nauttimaan säästä. Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Liitu-ukko ja -ukot

"None of it was true, but rumours are like germs. They spread and multiply almost in a breath and, before you know it, everyone is contaminated." 

C.J. Tudor: The Chalk Man
Michael Joseph 2018
S. 337


Chalk Man alkaa räväkästi ruumiin löytymisellä metsästä. Kuka löytää ja kenet selviää myöhemmin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläisessä Englannissa sijaitsevaan kuvitteelliseen Anderburyn kaupunkiin. Kertojana on Eddie ja kerronta kulkee kahdessa aikatasossa: vuosissa 1986 ja nykyajassa joka on vuosi 2016. Nykyajan Eddie on nelikymppinen opettaja, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan.

Menneisyys vyöryy Eddien mieleen omituisten sattumusten myötä. Maahan piirrettyjen liitu-ukkojen piti olla yhden kesän kestävä leikki, mutta yhtäkkiä ukot palaavat tuoden mukanaan synkkiä aavistuksia ja vihjeitä. Menneisyysosiot avaavat Eddien ajatuksia ja hänen neljän ystävänsä tiivistä suhdetta, joka lipuu kohti karikkoa.

Juoni on kudelma tapahtumia, jotka johtavat toiseen ja hukkuvat vääriin muistikuviin tai olettamuksiin, virhetulkintoihin. Siihen, että ollaan hiljaa kun pitäisi puhua. Salaisuuksia tuntuu olevan yhdellä jos toisella, ja ne (salaisuudet) haluavat ponnahtaa pinnalle kuin ilmakuplat. Eddie itsekin on melko salaperäinen kertoja, joka pitää asioita itsellään.

We think we want answers. But what we really want are the right answers. Human nature. We ask questions that we hope will give us the truth we want to hear. The problem is, you can't choose your truths. Truth has a habit of simply being the truth. The only choice you have is whether to believe it or not.

Nopeatempoisen trillerin ystävä saattaa tympääntyä juonen joutuisasta kulusta. Toisaalta kiinnostavia kohtauksia on ja juna etenee alati raiteillaan, vaikka toisinaan sen kulku on niin hidasta ettei sitä huomaa. Olisin kaivannut enemmän vihjeitä pitkin matkaa, en oikein ymmärrä miksi kaikkea pitää pantata kirjan loppupuolelle asti (ja sitten pahimmassa tapauksessa - onneksi ei kuitenkaan tämän kirjan kohdalla - selitetään loppu pikakelauksella). Chalk Manissa on kuitenkin pihdattu sen verran tyylillä, etten kyllästynyt, vaikka materiaalia omien skenaarioiden luomiseen annettiin melko vähän.

Nautin kirjan kielestä, joka on nokkelaa ja paikoitellen sarkastistakin. Tunnelma on jokseenkin hikisen painostava olematta liian raskas. Joitakin paloja jää uupumaan ja niiden merkitystä voi vain aavistella. Tämän kirjan tunnelma ja miljöö jäävät mieleeni pitkäksi aikaa, mutta en yhdy kirjan takakannen enkä sivuliepeiden määrältään runsaisiin (yhteensä 11 kpl. kun taas kirjan esittely on supistettu viiteen riviin*) hehkutuksiin.


I wait for the significance of this to dawn. Moss grows around my feet. Glaciers form and melt.


You know what someone once told me? Secrets are like arseholes. We all have them. It's just that some are dirtier than others.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama melko kuvottava kohtaus ja hieman lentää veri, mutta eivät ole järin pitkiä saati pitkitettyjä tilanteita. Minua kuvotti lähinnä eräs kiusaamiskohtaus, jossa Eddie alistetaan melko karmealla tavalla.

Tästä kirjasta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Liitu-ukko.


*Jos kirjan kannet ja liepeet tungetaan täyteen hehkutuksia eikä viitsitä kertoa itse kirjasta juuri mitään, en yleensä sellaista lainaa kirjastosta saati osta omakseni. Chalk Manin lainasin kirjastosta, koska olin lukenut siitä ennestään muualta, joten siksi tiesin suunnilleen minkätyyppinen kirja on kyseessä. Ei kiinnosta "sokkolukeminen", vaan haluan valita - ja ostaa - kirjat lukuuni intressieni mukaan välttääkseni (minulle) totaalisen epäsopivia teoksia.

Värit kateissa

Vaikka olen kiinnostunut japanilaisesta kirjallisuudesta, olen tähän asti onnistunut olemaan lukematta Haruki Murakamin kirjoja. Onnistunut sinänsä on väärä termi, koska en ole varsinaisesti pyrkinyt olemaan lukematta H. Murakamin kirjoja - ei vain ole kiinnostanut ja jos ei kirja kiinnosta, en yleensä koe aiheelliseksi sitä lukea.

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
Alkuper. Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi, 2013
Harvill Secker 2014
Englannistanut Philip Gabriel
S. 298
Kirja on suomennettu nimellä Värittömän miehen vaellusvuodet


Värien maailmassa Tsukuru kokee olevansa kaikin puolin väritön: edes nimessä ei ole väriä. Värittömyys on huutomerkki, joka korostuu kun neljän parhaan ystävän sukunimissäkin on väriä. Silti ystävykset muodostavat tiiviin ryhmän ja he kasvavat yhdessä muutamia vuosia, kunnes Tsukuru poistetaan ryhmästä ilman kummoisia selityksiä. Sanotaan vain, ettei hänen kanssaan haluta enää olla missään tekemisissä.

Vaikka Tsukuru on tässä vaiheessa jo muuttanut Nagoyasta (jossa ystävykset varttuivat ja jonne muut jäivät) Tokioon, hylkääminen sattuu. Toista vuottaan opiskelevan Tsukurun ei ole mahdollista nähdä ystäviään niin usein, mutta tieto heidän olemassaolosta on rauhoittanut. On aina ollut paikka, johon palata. Nagoya ilman ystäviä ei tunnu palaamisen arvoiselta. Eikä Tsukuru lopulta sinne usein palaakaan, vaikka hänen etäiseksi jäävät vanhempansa asuvat siellä.

Ystävien hylkääminen suistaa Tsukurun itsetuhoisten ajatusten viidakkoon, josta hän etsii ulospääsyä puolisen vuotta ennen kuin valitsee elämän. Päivät seuraavat toisiaan, sitten kuukaudet, vuodet. Elämä on olemista olemassa: ei sinänsä kauheaa mutta merkityksetöntä ja jokseenkin turhaa. Ikääntyä voi kasvamatta, mutta kasvaa ei voi ikääntymättä. Sillä mitä kasvua tapahtuu, jos vain kulkeutuu raiteilla vuodesta toiseen saapumatta koskaan millekään asemalle tietämättä oikeastaan muutenkaan missä on?

Kunnes 36-vuotiaana Tsukuru kohtaa Saran ja jokin muuttuu, mutta ei Tsukurun, vaan Saran halusta. Tsukuru ei avaisi silmiään, ellei olisi pakko; hän ei pysähtyisi asemalle, vaan jatkaisi ohikulkuaan. Mutta Sara sysää, suorastaan pakottaa hänet liikkeelle. On kohdattava ystävät, jotka käänsivät Tsukurulle selkänsä - on aika tietää miksi.

Colorless Tsukuru jne. on kuin juna itsekin, mutta tässä junassa ei ajeta asemien ohi - niille pysähdytään ja levitetään värikäs piknikliina ja juodaan kahvit, kuunnellaan tarinoita. Sitten taas jatketaan matkaa kohti loppua, joka on toinen alku. Kohti loppua, jossa väritön vihdoin löytää värinsä. Ehkä.

Melko lailla lumouduin tästä surumielisestä yleisilmeestään huolimatta toiveikkaasta ja lämpimästä kirjasta. Murakami kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti ja suoraviivaisesti, mutta ei selitä. Hän jättää monia kohtia avoimeksi, ei kuitenkaan niin paljon että se ärsyttäisi. Lukijalla saa olla omakin mielikuvitus, lukija saa itsekin päättää kun hänen puolestaan ei päätetä. Täytyy vain uskaltaa päättää.

Vaikka olisi vain ikääntynyt, voi silti vielä kasvaa.

Colorless Tsukurussa... mainitaan useammankin kerran Lisztin Le Mal du Pays, ja sillä on keskeinen merkitys kirjassa. Luonnollisesti googletin kyseisen kappaleen, koska se ei ollut minulle ennestään tuttu. En ollut ainoa, ensimmäinen näkemäni kommentti: "Haruki Murakami brought me here." Juu, me too.

Nyt kun Haruki-neitsyys on mennyt, voisin harkita lukevani jotain muutakin häneltä. En ole järin suuri maagisen realismin ystävä (tai ehkä olenkin, mutta olen ennakkoluuloinen), joten Tsukuru oli hyvä valinta aloittaa Harukiin tutustuminen, koska siinä ei sellaista (maagista realismia) juuri ole. Norwegian Wood kiinnostaa eli kenties kokeilen sitä jossain vaiheessa.


Tsukurusta löytyy useita bloggauksia, linkitän tähän muutaman: Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Philip Gabrielin käännöksiin voi aina luottaa, mitä ei voi sanoa kaikista japanista englanniksi kääntävistä.

Dr Jekyllin palvelustyttö

Minulla on ollut viime aikoina jokseenkin nihkeää kirjarintamalla. Syytän tästä täysin itseäni, sillä olen valinnut kirjoja lukuun melko huolettomasti. Yleensä osaan valita paremmin minulle sopivat kirjat, mutta nyt on ote lipsunut. Osittain se johtuu siitä, etten ole oikein tiennyt mitä haluan ja lukuintokin on siksi ollut kateissa.

Monelle on varmaan tuttua sellainen, että kirjaintressit vaihtelevat kausittain: joskus haluaa elämäkertoja, joskus dekkareita, joskus muistelmia, joskus jotain muuta jne. Olen ollut hukassa halujeni kanssa ja siksi on päätynyt lukuun ties mitä.

Sain eilen illalla luettua loppuun Valerie Martinin romaanin Mary Reilly (Abacus 2003, S. 248), joka alkoi lupaavasti mutta lässähti edetessään.

Minulla oli vaikeuksia valita kirja, jota kiinnosti lukea ja Mary Reilly sitten vain kolahti alussa. En ollut lukenut kirjan takakantta huolellisesti ja vasta hieman kirjaa luettuani selvisi, että Mary Reilly on Dr Jekyllin palvelustyttö.

Tämä kirja siis todellakin "imitoi" klassikkoa The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (postaus blogissani). Kirjan Idea on kuvata Jekyllin ja Hyden tapaus palvelustyttö-Maryn näkökulmasta.

Mary Reillyn asetelman selvitessä hieman ahdistuin, mutta päätin silti jatkaa lukemista. En yleisesti ottaen innostu tällaisista "toisella kirjalla ratsastamisista". Mary Reilly alkaa polkea kiintoisan alun jälkeen paikallaan ja kiehtovan synkkä viktoriaaninen tunnelmakin latistuu kirjan edetessä puuduttavaksi toistoksi. Siinä ei auta taiten kuvattu palvelusväki ja sen toimet/jännitteet, ei luokkaerojen korostaminen.

Aluksi odotin innolla Maryn ja Dr Jekyllin kohtaamisia, mutta sittemmin nekin alkoivat puuduttaa, kun ei niissä mitään tapahtunut. On vain kainoutta ja pitkiä katseita tai ei katseita lainkaan ja tulen sytyttämistä takkaan sun muuta tutkailua.

En ollut ollenkaan soveltuvassa mielentilassa tällaista tarinaa varten, joten hieman pakkopullamaisesti vedin kirjan loppuun. Ehkä se toisena aikana olisi kiehtonut enemmän tai sitten ei edes aika olisi auttanut. Sinänsä harmi, sillä pidin kovasti Valerie Martinin romaanista Property. Martinin ansioksi noin yleisesti sanottakoon, että hänellä on kyllä kiinnostava tyyli ja hän on taitava luomaan tunnelmia. Saatan siis jatkossakin tarttua johonkin hänen kirjaansa, mutta seuraavalla kerran tutkin paremmin mihin.

~~~

Ja sitten, ihmeiden aika ei ole ohi: Luen parhaillaan Haruki Murakamin (joo, vaikka japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin jostain syystä Haruki ei ole kiinnostanut enkä ole aiemmin lukenut häneltä yhtään mitään) romaania ja olen aika imussa.

Aloin vain kirjastossa tympääntyneenä (minulla on jokin yleinen maailmantuska ja -ahdistus päällä) lukea Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimagea ja innostuin. En tiedä johtuiko se itsemurhan pohtimisesta vai mistä, mutta heti vei mennessään ja vie edelleen. Että nyt menee Haruki-neitsyys, heipat vaan. Kovasti toivon, että seuraavaksi voisin kirjoittaa innostuneen ja ihastuneen kirjapostauksen!