Yaa Gyasi: Transcendent Kingdom

Luin tammikuussa 2017 Yaa Gyasin minuun suuren vaikutuksen tehneen romaanin Homegoing (suom. Matkalla kotiin). Kun Gyasilta julkaistiin toinen romaani Transcendent Kingdom (Penguin 2020, s. 246),  luontevaa oli ottaa sekin vihdoin lukuun. En tiedä, miksi lukeminen näin kauan siirtyi, mutta joskus käy näin.

 

Transcendent Kingdom (jatkossa TK) ei valitettavasti kohdallani yllä läheskään samanlaiseksi elämykseksi kuin edeltäjänsä. Itse asiassa TK:n lukeminen oli ajoittain tahmaista. Aiheet sinänsä ovat kiinnostava käsittäen Giftyn varttumisen, rasismin, veljen kuoleman ja äidin masennuksen, mutta käsittelytapa jää mielestäni vaisuksi. Kenties syynä on kerronnan (ja tarinan) repalemaisuus ja pomppivuus: mitään ei käsitellä erityisen syvällisesti.

Tämä ei monille liene ongelma, mutta itse olen märehtijä ja huomaan kaipaavani perusteellisempaa paneutumista. En tarkoita, että asiat/tunteet pitäisi selittää auki ikään kuin lukija ei osaisi itse vetää johtopäätöksiä saati ajatella. Kyse ei ole siitä, vaan pitkällisen pohdinnan jälkeen tulen nyt siihen tulokseen, että niin sanottuja painavia aiheita on liikaa ja niitä sitten nokitaan sieltä täältä, mutta mihinkään ei keskitytä “kunnolla”. Huomaan, etten oikein lämpene tällaiselle tyylille.

Lisäksi havaitsin, että minua ärsytti kirjassa kuvaillut eläinkokeet. Gifty opiskelee viidettä vuotta neurotiedettä ja eläinkokeiden tekeminen hänen tutkimuksessaan on keskeistä. Silti erityisesti eläikokeiden kuvaus ja Giftyn suhtautuminen koe-eläimiin kävi hermoilleni. Huom. En silti ole sitä mieltä, että käsittelytapaa pitäisi jotenkin muuttaa tai peräti jättää pois. Ei missään nimessä pidä. Saahan (ja hyvä onkin!) kirja herättää ajatuksia.

Nihkeilystä huolimatta ei tullut mieleeni missään vaiheessa jättää romaania kesken. Kyllä siinä oli omanlaisensa tunnelma ja vire ja useita kiinnostavia sitaattejakin sieltä saisi poimittua. Jätän poiminnat kuitenkin nyt tekemättä, koska ilman kontekstia ne eivät välttämättä toimi tai on vaarana, että ne tulkitaan jotenkin oudosti.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Edit: 15.2. klo. 8:15

Transcendent Kingdom on suomennettu nimellä Maa ja taivas ja muun muassa Takkutukka on kirjasta blogannut.

13. luukku: Mutta miten käy ystävyyden?

Tänään on joulukalenterin aiheena Decoration. Koristelen kirjaimilla tämän postauksen. Lukutaitoinen huomaa, että kyseessä on Peace Adzo Medien romaani Nightbloom (Oneworld 2023, s. 346). Olen aiemmin lukenut Medieltä His Only Wiven, josta pidin kovasti. 

 Aluksi ja myös lopuksi ollaan Ghanassa.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa, Akorfan ja Selasin: ystävyys kukkii lasten ja myöhemmin nuorten välillä, mutta sitkeinkin kukka taipuu tuulessa. Hyvää tarkoittavat sanat vääristyvät kuulijan korvissa piikeiksi, jotka naarmuttavat ihoa. Kuinka monta osumaa ystävyys kestää?

Akorfan tarina avataan ensin, elinkaari lapsesta aikuisuuteen. Miten Akorfa ja Selasi tapasivat, miten ystävyys alkoi ja miten se lopulta lakastui.

Kysymys on näkökulmista ja kokemuksista. Siitä, miten samat tapahtumat suodattuvat hyvinkin erilaisiksi riippuen siitä, kuka niitä katsoo ja tulkitsee. Ja kuinka paljon kohinaa tulkintaan päätyy. Kohinana voi pitää juoruja, muiden ihmisten asenteita ja vaikutuksia, ilmapiiriä ymv.

Vuosikymmeniä myöhemmin koittaa päivä, kun Akorfa ja Selasi kohtaavat pitkästä aikaa. Molemmat ovat menestyneet tahoillaan – Akorfa Yhdysvalloissa, Selasi Ghanassa, Accrassa.

On aika kohdata menneisyys ja sen kipupisteet. Voiko vuosikausia kestänyttä kaunaa enää mitenkään poistaa. Voiko lakastunut virota ja puhjeta kukkaan uudelleen? Ei ehkä samanlaisena, mutta jonkinlaisena?

Tulee mieleen muistot ja sisareni. Me muistamme lapsuudesta täsmälleen samoja kohtauksia (sitten on asioita, joita hän muistaa mutta minä en ja päinvastoin), mutta monia yllätyksiä olen kokenut siinä, miten eri tavoin olemme ne tulkinneet ja kokeneet. Osan jopa niin eri tavoin, että tekisi mieli kyseenalaistaa toisen käsitykset. Mutta ei se kannata: emme ole sama ihminen, emme ajattele samoin, emme ole ohjelmoitu samoin emmekä ollenkaan. Olemme millaisia sattuu ja tulkitsemme miten sattuu. Me molemmat olemme yhtä oikeassa kuin olemme väärässä.

Se pitää hyväksyä.

Mietin myös, että ensin kerrottua aletaan helposti pitää totuutena. Koska Nightbloomissa Akorfa saa äänensä ensin esiin, tekee mieli tulkita Selasin osuutta sitä kautta ja niinhän lukiessani teenkin. Se on inhimillistä, koska minulla on tietoa, johon sitten peilaan Selasin kokemusta. Selasia voi siten pitää jo valmiiksi altavastaajana – ikään kuin hänen pitäisi lähtökohtaisesti puolustautua tai selittää itseään.

Vaan miten suhtautuisimme Akorfan osuuteen, jos Selasi olisikin se, joka saa ensin puhua suunsa puhtaaksi?

Pidin kovasti Nightbloomista ja se tarjoaa oivan alustan johtaa ajatuslonkeroita tarinaakin kauemmas.

Hänen ainoa vaimonsa

 

Peace Adzo Medien romaani His Only Wife sijoittuu Ghanaan. Kirjailija itse on syntynyt Liberiassa, mutta varttunut Ghanassa.


Peace Adzo Medie: His Only Wife
Oneworld, 2021
s. 278

Heti kirjan ensimmäinen virke herättää kiinnostuksen.

Elikem Married me in absentia; he did not come to our wedding.

Kirjan kertoja on nuori ompelija Afi Tekple, joka haaveilee joskus perustavansa oman vaateliikkeen. Afi asuu äitinsä kanssa Ho-nimisessä kaupungissa, jossa hänen muukin sukunsa asuu. Afin isän kuolema syöksi perheen taloudelliseen kriisiin eikä muusta suvusta ole juuri apua.

Siksipä Afi ei epäröi, kun hänelle ehdotetaan avioliittoa vauraan liikemiehen, Elikemin, kanssa. Avioliitto on Elikemin äidin järjestämä motiivinaan saada poikansa lopettamaan erään (äidin mielestä) epäsopivan naisen tapailu. Afi katsoo, että avioituminen on pieni hinta siitä, että suku saa taloudellisen turvan ja hän itse pääsee maan pääkaupunkiin Accraan asumaan. Afille on kerrottu että Elikem tapailee toista naista, joten asia ei tule hänelle yllätyksenä.

Toki aviomiehen poissaolo omista häistään arveluttaa, mutta koska se ei ole aivan tavatonta, Afi ei huolestu. Syytä kyllä olisi ollut. Nimittäin Accrassa Afia odottaa komea huoneisto, mutta Elikem loistaa sielläkin poissaolollaan.

”You just got married; it is better that you spend time at home, getting to know your husband and taking care of him.”
What husband? I wanted to ask, but didn’t because I knew it would annoy her even more.

Kestää omituisen kauan ennen kuin tuore aviopari vihdoin tapaa toisensa ja pääsee kehittämään suhdettaan ja avioliittoaan. Avioliitto ei tässä ole kahden kauppa, vaan mukana on koko suku ja erityisesti Elikemin äiti, joka taustalta pyrkii vaikuttamaan suhteeseen.

Afi kokee painostusta myös oman sukunsa puolelta: äiti toivoisi Afin vain olevan hyvä vaimo ja Elikemille läsnä miehen niin halutessa. Afin setä katsoo oikeudekseen hyötyä taloudellisesti liitosta eikä häissä (Elikemin äidiltä) saadut lahjat vaienna hänet kuin hetkeksi.

Tämän ristipaineen keskellä Afi yrittää rakentaa itselleen mieluista elämää näennäisen rakastettavan, mutta paljon poissaolevan aviomiehensä kanssa. Hän tutustuu naapurihuoneiston Evelyniin (joka sattumoisin seurustelee Elikemin veljen kanssa) ja heidän välilleen kehittyy hiljalleen ystävyys.

His Only Wife on ihmissuhdepainotteinen kirja, mikä normaalisti pelottaisi minut tiehensä. En yleisesti ottaen innostu kirjoista, joissa keskeisenä punaisena lankana on ihmissuhde tai -suhteet. Mutta mutta, taiten kirjoitettuna mikä tahansa menee. Sitä paitsi en litistäisi His Only Wifea ihmissuhdekirjaksi. Se on niin paljon muutakin niin kuin elämä yleensä.

Peace Adzo Medie välttää myös kaikki kliseet ja muut sudenkuopat, vaikka asetelma itsessään kuulostaa hyvin tutulta: köyhä nainen nai rikkaan miehen. Ryysyistä rikkauksiin!

Kuluneita kuvioitakin voi käsitellä ei-kuluneesti. Niin kuin Medie. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja heidän taustansa näkyy ja vaikuttaa heidän suhtautumiseensa ja ymmärrykseensä. Afinkin asenteita määrittelee pitkälti hänen taustansa.

Medie ei kirjoittanut tätä kirjaa saadakseen henkilöhahmojensa suilla päästellä mielipiteitänsä esimerkiksi feminismistä. Kirja olisi varmasti varsin toisenlainen, jos hän olisi niin tehnyt.

Kirjan dialogityyli hämmensi minua aluksi: puhe aloitettiin usein sanalla please. Arvasin, että sen täytyy liittyä kulttuuriin ja niinhän se liittyykin.

Ghanaians are very hospitable and polite, which you might notice on hearing the signature phrase Akwaaba wherever you go – which translates to “you’re welcome”. In addition, every sentence starts with the word please. Lähde: An introduction to etiquette in Ghana


Pidin valtavasti tästä kirjasta ja lukukokemuksen kruunasin kuuntelemalla Sarah’s Bookshelvesista Medien haastattelun (kuuneltavissa myös Spotifyssa). Ihastuin Medien persoonaan ja ajatuksiin, jakson voi kuunnella vaikkei olisi kirjaa lukenut: siinä ei spoilata, vaikka kirjasta keskustellaankin. Itse en tosin tykkää kuunnella kirjailijahaastatteluja ja vastaavia etukäteen (jos niissä siis käsitellään pääasiassa kirjaa), vaan vasta lukemisen päätteeksi syventämään kokemusta.

Kirjan nimen ymmärtää täydellisesti luettuaan kirjan. Ja tulikin vielä mieleeni, että Medieltä todennäköisesti on piakkoin tulossa uusi romaani: hän nimittäin paljastaa podcastissa, että editoi toista kirjaansa parhaillaan. Siitä tietysti on vielä matkaa julkaisuun, mutta se mitä Medie kertoi kirjasta, sai minut kyllä kiinnostumaan!

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Homegoing
Viking 2016
S. 300
Homegoing julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Matkalla kotiin


Kirjan alussa on sukupuu, jota voi tavallaan pitää kirjan sisällysluettelona. Eikä vain sisällysluettelona, vaan luurankona. Sivu sivulta, luku luvulta luuranko saa ihoa ympärilleen, kunnes se kirjan lopussa seisoo uljaana ja täydellisenä. Arpisena, mutta kokonaisena.

Tähän sivumäärältään melko lyhyeen kirjaan mahtuu suuri tarina monien sukupolvien ajalta käsittäen kaksi sukuhaaraa, jotka jo aivan alussa erkanevat. Samasta äidistä syntyneet sisarukset Effia ja Esi eivät koskaan kohtaa. Effian kohtalona on naida rikas valkoinen orjakauppias, Esi päätyy orjaksi. Effian sukuhaara jää Afrikkaan, Esin päätyy Amerikkaan orjiksi puuvillapelloille ja kaivoksiin.

Homegoing tuo keskeiseltä teemaltaan - orjakauppa kolonialismin aikana ja sen jälkeen - mieleeni Lawrence Hillin historiallisen romaanin The Book of Negroes. Siinäkin käsitellään orjakauppaa sekä myös kuvataan orjien vapautukseen johtavia tapahtumia Yhdysvalloissa. The Book of Negroes on tietyssä mielessä "faktuaalisemi", tiedollisempi. Homegoing sen sijaan menee syvemmälle tunteisiin. Itse asiassa se menee niin syvälle, että nessujen loistaessa poissaolollaan pyyhin kyyneleitäni yöpaidan hihaan.

En ole koskaan lukenut mitään tällaista. Olin jopa huolissani tajutessani kirjan "kaavan": miten ihmeessä voin sisäistää näin monta tarinaa, näin monta kohtaloa? Noh, ihan hyvin se onnistuu, vaikka näkökulmia on peräti neljätoista. Neljätoista tarinaa, jotkä jäävät kesken, mutta jotka täydentyvät luurangon saadessa ihonsa, muotonsa, tullessaan näkyväksi. Ja vihdoin astuessaan tähän päivään.

Ymmärrän, että tällainen tiuhaan hyppivä tyyli voi etäännyttää ja turhauttaa joitakin lukijoita. Oletin, että minullekin se saattaisi muodostua ongelmaksi, vaan ei. Gyasi tuo kunkin henkilön niin liki, että lukija voisi kättänsä kurottamalla koskettaa, tarttua käteen. Minä en jäänyt sivustakatsojaksi, vaan elin mukana. En edes osaa eritellä, miten Gyasi sen tekee ja siksi tyydynkin toteamaan, että hänellä on uskomaton tarinankerronnan lahja, joka piirtyy lukijan eteen kuvina, liikkuvina hahmoina. Elävänä.

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini.

Osallistun kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sen voi sijoittaa alaotsikon "Valtaa käyttämässä" alle. Helmet-lukuhaasteesssa sijoitan Homegoingin kohtaan 10 eli "kirjan kansi on mielestäsi kaunis". No on kyllä, ihan superkaunis! Kannen on suunnitellut nathanburtondesign.com.

Puluja ja puukotuksia

Kansi: Holly MacDonald

Stephen Kelman: Pigeon English
Bloomsbury, 2011
S. 263


Nyt löytyi sellainen kirja, jonka voisin palkita. Nimittäin siitä, että se sai minut haukottelemaan ennennäkemättömällä tavalla.

Haukotusten lomassa päästin ilmoille muutaman väsyneen naurahduksen.

"No, it's too dangerous, security's tighter than a duck's arse up here."

Thih.

"When he (koira) saw me he wagged his tail so hard I thought his arse would fall off."

Awww.

Harri on muuttanut äitinsä ja isosiskonsa kanssa jonnekin päin Lontoota (otaksuisin, että Shadwelliin joka sijaitsee itäisessä Lontoossa). Ghanaan jäi lentolippurahaa odottamaan loput perheestä. Siihen asti perhe pitää toisiinsa yhteyttä Skypellä.

Kirjan kertoja on seitsemättä luokkaa käyvä Harri, jonka silmin koko tarina suodattuu. Kaikki on ihmeellistä Ghanasta muuttaneelle Harrille. Jopa erilaiset varoitus- ja kieltokyltit herättävät naurunsekaista ihmetystä (Harrissa, ei minussa).

On tässä kirjassa juonikin. Poika on puukotettu ja Harri alkaa ystävänsä kanssa selvittää, kuka on puukottaja. He perustavat ns. etsivätoimiston, jonka puuhia kirjassa välillä seurataan. Siis aina silloin, kun tilkkutäkissä ei ole muuta menossa.

Mikä ihmeen tilkkutäkki? No, koko kirja on yhtä suurta, repaleista tilkkutäkkiä. Se koostuu kohtauksista, jotka kestävät lyhimmillään vain sivun, pisimmilään muutamia sivuja. Aiheesta pompitaan toiseen ilman sen kummempia aasinsiltoja. Minuun tällainen tyyli ei iske.

Minuun ei myöskään iskenyt lapsinäkökulma, vaikka Kelman on periaatteessa melko hyvin tavoittanut nuoren pojan maailmankuvan, jossa näkyy henkinen ghanalaisuus ja lapsille ominainen huolettomuus ja yksinkertaisuus.

Tietyssä mielessä pidin Harrista: hän on melkoisen symppis ja suloinen. En silti jaksanut innostua hänestä - enkä pahemmin mistään muustakaan. Pigeon English ei oikeastaan herättänyt minussa mitään tunteita.

Tämän kirjan pitäisi vissiin naurattaa. Minua ei naurattanut. En kokenut kirjan kieltäkään mitenkään kummoisena. Sanoilla leikitellään, mutta niiden vääntely on melko yksinkertaista. Nuorten maailmaan kuuluu toisteisuus: käytetään tiettyjä "trendisanoja". Tässä kirjassa toistuvat erityisesti sanat hutious, brutal, vexing, innit ja asweh. Itse toistin mielessäni sanaa boring.

Kirjassa seikkailee lisäksi pulu, joka osaa puhua. Se tosin puhuu ja näyttäytyy vain Harrille. En oikein tajunnut pulun ideaa. Ehkä se edustaa tiettyä henkisyyttä, jollaisella on suuri merkitys monissa afrikkalaisissa kulttuureissa. Harri on siis kenties itse luonut pulun omia tarkoitusperiään varten. Pulua voisi siten pitää Harrin ns. voimaeläimenä. Tai sitten ei, mene ja tiedä.

Miksi sitten luin kirjan loppuun? En tiedä, harkitsin keskeyttämistä useampaankin otteeseen, mutta silti jatkoin sitkeästi lukemista. Ja sitten se (kirja - ja melkein minäkin) onneksi loppui. Oli vähän surullinen loppu, mutta minä en tuntenut mitään. Koska minulle kirjan kaikki henkilöt jäivät yhdentekeviksi.

Tietääkseni tätä ei ole suomennettu eli ei kannata rynnätä sankoin joukoin sitä etsimään suomilaisista kirjakaupoista.

Kuvan pululla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Ghana ikuisesti

Kansi: Timo Mänttäri

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
(Ghana must go)
Otava 2013
S. 400
Arvostelukappale


"Loistava kirurgi. Paras mitä meillä on."

Cabotien perhelääkäri, omahyväinen yleislääkäri (joka teki töitä ennakkomaksulla: maksullinen lääkäri, päivettynyt ja mustanharmaahiuksinen) odotti Kwekun kanssa toimistossa samalla kun Kip jatkoi juttuaan käytävässä. "Ja missä sinä olet känyt 'koulusi'?" Sormilla tehdyt lainausmerkit.

"Viidakossa, villieläinten avulla", Kewku vastasi tekohienostelevaan sävyyn. "Simpanssit opettivat. Mahtavia kouluttajia. Kukapa olisi arvannut?"

Nelilapsisen perheen isä, kirurgi Kweku Sai, painostetaan tekemään leikkaus. Kyseessä on jo alkujaan melko epätoivoinen yritys, eikä se potilasta pelastakaan: hän menehtyy. Alkaa pitkä oikeustaistelu, jonka aikana Kweku kantaa salaisuutta sisällään. Kweku murenee, ja lopulta koko perhe hajoaa.

Kwekun vaimo, Fola, yrittää toimia muuttuneessa tilanteessa niin kuin parhaaksi katsoo. Mutta ratkaisuja ei voi ennakoida, ei tietää niiden seurauksia. Selasi avaa maltillisesti Sain perheen käänteet, onnen ja tuhon.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo tapahtumia lähinnä Kwekun näkökulmasta. Se alkaa siitä, kun Kweku kaatuu lopulliseen uneensa. Se kertoo, miten perhe päätyi tilanteeseen, johon päätyi. Myöhemmin näkökulma vaihtelee Folan ja perheen lasten kesken Kwekun jäädessä hiljalleen taustalle, ikään kuin kummitukseksi.

Kirjan ensimmäinen osa on mielestäni sen heikoin lenkki. Siinä on paljon toisteisuutta, joka on varmasti huolellisesti suunniteltu. Ihan ravisteleva tehokeino, joka olisi voinut häiritä, ellen olisi häiriintynyt muista kirjan kielellisistä rakenteista.

Selasi käyttää ensimmäisessä osassa paljon vinoviivoja ja sulkeita. Niitä enemmän minua häiritsivät kohdat, jotka oli selitetty tyyliin a) ... b) ... c) ... jne. Erikoisten ratkaisujen sekamelska teki tekstistä ajoittain raskaan lukea. Aiheesta pompataan toiseen ja se teki lukemisesta välillä hankalaa.

Mietin onko Selasi halunnut tarkoituksella kääriä näennäisesti yksinkertaiset asiat monimutkaisuuden verhoon.  Toisaalta kyse on kaunokirjallisesta teoksesta eikä mistään tiedotteesta.

Toinen ja kolmas osa ovat mielestäni kaunokirjallisesti onnistuneempia (täytyy toki muistaa, etten ole mikään kirjallisuuden asiantuntija saati kriitikko). Selasi käyttää myöhemmin roomalaisia numeroita erottaakseen kerronnallisia näkökulmia. Se toimii hyvin, vaikka anarkisesti (?) hän kirjoittaa ne pienellä. Se (pienet kirjaimet) ei kuitenkaan ollut sellainen asia, joka minua olisi mitenkään häirinnyt, kunhan nyt huomautin.

Syy, miksi kiinnitin kirjan rakenteeseen niin kovasti huomiota, löytyy kirjan sivuliepeestä. Siinä on siteerattu kirjailija Teju Colea: "Selasi ei ainoastaan uudista käsitystämme afrikkalaisesta romaanista, vaan romaanista ylipäätään."

Tässä kirjassa liikutaan pääasiassa akselillä Pohjois-Amerikka, Nigeria ja Ghana. Se ei siis edusta koko Afrikkaa. Juutuin tähän kohtaan, koska esimerkiksi Mafalala pohti hyvin jokunen aika sitten blogissaan afrikkalaisen kirjallisuuden "niputtamista".

Vertauksena: harvemmin puhutaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta, vaan silloin kirjaa lähestytään yleensä maakohtaisesti (En koskaan sanoisi, että pidän eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Silloin yksilöin ja mainitsen maan: esimerkiksi pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta.)

Miksei siis maakohtaista yksilöintiä tehdä, kun on kyse afrikkalaisesta kirjallisuudesta?

Sanon usein, että pidän afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Minulle se tarkoittaa sitä, että on samantekevää mihin Afrikan maan kolkkaan kirja sijoittuu: minulle kiinnostus syntyy pelkän maanosan perusteella. Ei ole myöskään väliä onko kirjailja itse syntyisin jostain päin Afrikkaa vai kokonaan toisesta maanosasta.

Mutta huom: ymmärrän kyllä, että siinä missä Espanja ja Suomi ovat ihan omanlaisensa kulttuurit, niin ovat myös vaikkapa Etelä-Afrikka ja Nigeria - ja niidenkin sisällä on paljon vaihtelua.

Takaisin kirjaan.

Pidin kovasti kirjan pohdiskelevasta sävystä, sen syvälle menevästä kielestä ja kuvauksista. Kirjasta välittyy se tietynlainen "afrikkalainen henkisyys", jota kyseisen maanosan kirjoissa rakastan. Kaiken lisäksi juoni on vetävä ja minun makuuni sopivan verkkainen, muttei liian tahmainen ja seisova.

Tämä on ehdottomasti sellainen kirja, joka pitää itse lukea ja kokea. En halua kertoa juonesta sen enempää juuri siksi, että tietynlainen yllätyksellisyys säilyisi. Kirja vilisee vihjauksia tulevaan, se maalaa enteitä lukijalle. Ja nuo enteet ovat surullisia, ikäviä, traagisia. Ja ne muuttuvat ajallaan lihaksi.

"Tuntui melkein mahdottomalta, että hän oli kulkenut niin pitkän matkan siinä ruumiissa: Brooklinesta Lagosiin, pianon luota ja luokkahuoneesta ja makuuhuoneesta ja turvasta tänne, tähän parhaillaan kehkeytyvään painajaiseen."

Kirjan päätteeksi laskin poskipäilleni kaksi kyyneltä. Kunpa vain asiat olisivat menneet toisin, olisipa Kweku toiminut toisin. Kun ei olisi ollut liian myöhäistä.

Mutta toinen kyynel viestitti haikeasta ilosta. Vihdoinkin rauha - eikä vain Kwekulle.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.